Ahdistaa huominen kun tiedän ettei mua muisteta taaskaan mitenkään :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vittu ei mitään vihjailua. Vaan suorat sanat mitä tahdotte:huomenna sinä heräät aikaisin ja teet aamupalan ja viet meidät pizzalle/hampurilaisille/ABClle/hienoon ravintolaan. Tuot ruusuja ja hajuvettä

Kyllä se viiden vuoden jälkeen muistaa itsekunnioituksen. Nyhveröäidit pettyy.

Nämähän joo voi kaikki itsekin toteuttaa. Mutta mikäs idea siinä sitten on? Ei se merkitse, onko pihvi sisäfileetä vai jauhelihaa, vaan se, että joku muistaa ja osoittaa arvostuksensa. Yksinkertainen mies on, joka ei esim. nelikymppisenä vieläkään tajua miten nämä hommat menevät. Varsinkin jo vaimolla on tapana järjestää isänpäivänä megakalaasit.

Eikö äitienpäivänä mieluummin haluaisi juhlia sitä että on saanut ison etuoikeuden olla äiti. Jos haluat vaikka abcille perheen kanssa syömään, niin miksi sen ehdotuksen pitää tulla mieheltä sen sijaan että ilmoitat perheelle, että nyt lähettiin äitienpäivälounaalle? Siinä saattaa mieskin jopa muistaa päivän ja kaasuttaa äkkiä hakemaan kukkapuskan 😉

Meillä kävi juuri näin, että maailman huonomuistisin ja "en osaa ostaa lahjoja" -mies ilmoitti käyvänsä etsimässä jotain äitienpäivälahjaa. Minä päätin siis jo maaliskuun alussa mitä teemme perheen kesken äitienpäivänä ja sanoinkin että haluan juhlia äitiyttä enkä odota mitään aamiaisia tai lahjoja (lapsen kanssa tehtiin kortti minulle ja isoäidilleen 😏 )

Miehet on jänniä otuksia 😁

Hei puhu miehesi kanssa asiasta. Itse kävin mieheni kanssa asiasta keskustelun joskus 16 vuotta sitten, ja se kyllä auttoi. Sanoin rehellisesti, etten kaipaa mitään koruja ja timantteja, mutta kukkapuska ja onnentoivotus olisivat kivoja. Niitä olen siitä lähtien aina joka äitienpäivä saanut. :) Oma mieheni ei ymmärtänyt ilman keskustelua, että asia on minulle tärkeä, koska hänen lapsuudenperheessään ei äitien- tai isänpäivää vietetty (elleivät lapset koulussa jotain olleet tehneet, muulla tavoin ei ollut erityinen päivä).

Meillä taas on tapana viettää äitien- ja isänpäivää kakkuineen kaikkineen. Minä ne kakut kyllä joka kerta teen, mutta ei se haittaa, muu perhe auttaa muilla tavoin. Meillä on kolme poikaa (16 v, 13 v ja 9 v), ja heille olen kyllä sanonut (ja aion jatkossakin toitottaa), että tällaisina päivinä olisi tulevaisuudessa sitten hyvä sitä kumppania muistaa sellaisella tavalla, joka on kumppanille mieleen. Se tietysti edellyttää avointa keskustelua asiasta, eli ei kannata sanoa, ettei mitään muistamisia halua, jos oikeasti niitä toivoisi. Tai kuten minä sanoin, että kukkapuska ja onnentoivotukset riittävät, niin oikeasti tarkoitin sitä,  enkä siis salaa toivo koruja tms. lahjaksi äitienpäivänä.

Vierailija kirjoitti:

Hei puhu miehesi kanssa asiasta. Itse kävin mieheni kanssa asiasta keskustelun joskus 16 vuotta sitten, ja se kyllä auttoi. Sanoin rehellisesti, etten kaipaa mitään koruja ja timantteja, mutta kukkapuska ja onnentoivotus olisivat kivoja. Niitä olen siitä lähtien aina joka äitienpäivä saanut. :) Oma mieheni ei ymmärtänyt ilman keskustelua, että asia on minulle tärkeä, koska hänen lapsuudenperheessään ei äitien- tai isänpäivää vietetty (elleivät lapset koulussa jotain olleet tehneet, muulla tavoin ei ollut erityinen päivä).

Meillä taas on tapana viettää äitien- ja isänpäivää kakkuineen kaikkineen. Minä ne kakut kyllä joka kerta teen, mutta ei se haittaa, muu perhe auttaa muilla tavoin. Meillä on kolme poikaa (16 v, 13 v ja 9 v), ja heille olen kyllä sanonut (ja aion jatkossakin toitottaa), että tällaisina päivinä olisi tulevaisuudessa sitten hyvä sitä kumppania muistaa sellaisella tavalla, joka on kumppanille mieleen. Se tietysti

edellyttää avointa keskustelua asiasta, eli ei kannata sanoa, ettei mitään muistamisia halua, jos oikeasti niitä toivoisi. Tai kuten minä sanoin, että kukkapuska ja onnentoivotukset riittävät, niin oikeasti tarkoitin sitä,  enkä siis salaa toivo koruja tms. lahjaksi äitienpäivänä.

No sanoin viime vuonna että edes kortti olisi ollut kiva. Mutta äskeisin pienen keskustelun perusteella sitä tuskin tulee. Taudanpa vaan unohtaa koko päivän olemassa olon. :)

ap

Minkähän takia sitä toista ei voi arvostaa ja ilahduttaa muuten kuin jonkun keksityn juhlapäivän varjolla?

Oli kyse naisesta tai miehestä?

Juu olen minäkin auttanut lapsia tekemään korttia ja laittanut parempaa aamiaista juhlpäivänä...

Jotenkin vaan teennäistä...itse koitan huomioida puolisoani aina kun siihen tilaisuus on..monestikkin päivän aikana...aina ei tarvitse kaiken olla suurta hössötystä...

Juu ja suurin osa miehistä kun ei tajua vieläkään mitä naiset haluavat josseivat ne sitä kerro?

Pitäisköhän kertoa suoraan mitä haluais sillon eikä olettaa että toinen lukee ajatukset ??

Mä en itse odota merkkipäivinä mitään.

Mulle on tärkeämpää olla tärkeä lähimmäisilleni joka päivä.

Tuttavaperheessä mies ei juurikaan osallistu perheen yhteisiin asioihin. Tekee töitä ja viettää vapaa aikansa aina mieluummin kavereiden kanssa kuin omien lasten tai vaimon. Ei oikeastaan laita tikkua ristiin, kotona ei tee yhtään mitään.

Sitten se tuo äitienpäivänä kukkia, ja synttäreillä lahjan vaimolleen, hääpäivänä ehkä vie jopa syömään. Mun mielestä pitää vaimoaan löysässä hirressä vuodesta toiseen.

Mä valitsen mieluummin puolison joka on mun rinnalla ne muut yli 300 päivää vuodessa, ei yhtään haittaa jos unohtaa tai ei älyä muistaa merkkipäivänä mua.

Muistan tuon tunteen exän kanssa. Meillä on tapana aina sitten illemmalla kokoontua äidin luo ja muut siskot oli saanu lahjoja, aamupalaa sänkyyn ja oltiin käyty ravintolassa syömässä. Mua aina niin hävetti ku kysyttiin, miten teillä? Muisti se yhden kerran, toi baarireissulta palatessaan mäkkiaterian.

Olin tietysti lapsen kanssa jo nukkumassa ja kun "mulle ei kerran kelvannut" löysin aamulla roskat pöydältä.

Onneksi on ex.

Muistan tuon tunteen exän kanssa. Meillä on tapana aina sitten illemmalla kokoontua äidin luo ja muut siskot oli saanu lahjoja, aamupalaa sänkyyn ja oltiin käyty ravintolassa syömässä. Mua aina niin hävetti ku kysyttiin, miten teillä? Muisti se yhden kerran, toi baarireissulta palatessaan mäkkiaterian.

Olin tietysti lapsen kanssa jo nukkumassa ja kun "mulle ei kerran kelvannut" löysin aamulla roskat pöydältä.

Onneksi on ex.

Et ole ahdistuksesi kanssa yksin, meitä on pilvin pimein! Ongelma lieneekin siinä, että äitiydestä on leivottu myytti, jota kukaan ei voi edes täyttää ja aikuiset lapsetkin saavat sitten traumoja, kun se äitimuori ei sitten olekkaan se satujen täydellinen äiti ja loputon toiveiden täyttäjä.

Vierailija kirjoitti:

Äitienpäivämarttyyrit <3 Kuinkahan monella on "ihania" muistoja siitä kun yritti olla äidille mieliksi äitienpäivänä mutta mikään ei kelvannut, herätettiin liian aikaisin tai myöhään, kahvi oli liian kuumaa, keittiössä on hirveä sotku lasten ja isän jäljiltä ja kukahan nekin saa taas siivota kun ei kukaan koskaan auta. Sitten pillitetään marttyyrina ja jätetään se lasten ja isän vaivalla väkertämä aamupala syömättä ja nakerretaan jotain kuivaa leipää ja taas on vaikeaa.

Oikeasti? Onks Tällaisia marttyyriäitejä? Sairasta! Omat alakouluikäiset odottaa kuin kuuta nousevaa ja on laskeneet päiviä äitienpäivään. Se on lapsille jopa tärkeämpi päivä kuin minulle, vaikka ihanaa se tietenkin on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitienpäivämarttyyrit <3 Kuinkahan monella on "ihania" muistoja siitä kun yritti olla äidille mieliksi äitienpäivänä mutta mikään ei kelvannut, herätettiin liian aikaisin tai myöhään, kahvi oli liian kuumaa, keittiössä on hirveä sotku lasten ja isän jäljiltä ja kukahan nekin saa taas siivota kun ei kukaan koskaan auta. Sitten pillitetään marttyyrina ja jätetään se lasten ja isän vaivalla väkertämä aamupala syömättä ja nakerretaan jotain kuivaa leipää ja taas on vaikeaa.

Tää on siis niin tuttua! Mutta fakta on se, ettet ole miehesi äiti, eikä hänen kuulukaan sinua muistaa muuten kuin auttamalla lapsiaan muistamaan.

Älä odota mitään niin et pety. Tai sitten järjestät itse mitä haluat

Tätä en nyt ymmärrä ollenkaan. Missä on kirjoitettu, että  vain lapset muistavat äitiään. Eikös miehen kuulu muistaa lastensa äitiä siinä missä omaakin äitiään. Aivan kuin isänpäivänä vaimo muistaa lastensa isää.

Ei munkaan mies mua mitenkään muista. Lapset on tehneet/hommanneet lahjat. Itseasiassa häädin koko ukon pois täältä ilmapiiria pilaamasta. Sillä on oma asunto.

Täältä äitienpäiväkakun leipomisen lomasta:

Olen puhunut miehelle, olen raivonnut miehelle, joten ei ole kyse siitä, etteikö hän tietäisi, että äitienpäivä on minulle tärkeä päivä. Olisin aina halunnut, että mies olisi kertonut tämän myös kolmelle pojallemme. Mitään ei kuitenkaan ole tapahtunut niihin kahteenkymmeneen vuoteen, jolloin olen ollut äiti.

Mieheni ei muistanut myöskään edesmennyttä äitiään muulloin kuin jos muistutin. Hän ei myöskään muista syntymäpäivääni, jos en muistuta. Muuten hän on aivan tavallisen mukava ihminen, ei juo eikä räyhää, tekee osuutensa kaikesta.

Koska hän ei juuri huomioi kuin onnittelemalla, eivät poikanikaan sitä tee. Eivät herää tekemään aamupalaa, ei puhettakaan. Kukaan "ei osaa" tehdä kakkua. Lahjoja olen saanut ehkä muutaman kerran. Koulussa tehdyt kortitkin saattoivat tulla seuraavana maanantaina ruttuisina repun pohjalta.

Olisin ollut iloinen mistä vaan huomionosoituksesta. En valita laadusta, en todellakaan, yrityskin olisi ollut ilahduttava. Nyt tuntuu vain siltä, että olen epäonnistunut kaikessa. Ällöttää taas maanantain kahvitaukokeskustelut. No, kakkua meillä on, teen sen aina ja tarjoan kahvit myös omalle äidilleni. Syömme ihan hyvän sunnuntailounaan. Jonka olen itse suunnitellut ja ostanut siihen tarvikkeet. 

Tuntuu arvottomalta ja itku on joka äitienpäivänä läsnä. Epäonnistumisen tunne on aika musertava, mutta kyllähän se taas haihtuu, palatakseen vuoden päästä.

sano miehellesi, että asia vaivaa sinua.

Oma mieheni ei muistanut minua syntymäpäivinäni, vaikka minä muistin häntä lahjalla niin syntymäpäivinä kuin nimipäivinäkin (hän jo aina etukäteen kyseli, että mitä tehdään hänen nimipäivänään yms). Hänelle sitten kerran totesin, että en minä jaksa olla ainoa tässä suhteessa, joka muistaa toisen merkkipäiviä. Siitä lähtien syntymäpäivilläni olen saanut jonkun pienen lahjan. edelleenkin olen ainoa, joka muistaa esimerkiksi ystävänpäivänä, nimipäivinä yms lahjalla, mutta ehkä ne ovat sitten niin pieniä juhlia ettei sillä niin väliä... Vaikka kyllä on pakko myöntää, että jokaisena ystävänpäivänä odotan, josko minullekin olisi edes joku pieni lahja tällä kertaa. Edelleen tulee todella säälittävä olo, kun mietin ensimmäistä syntymäpäivääni kun olimme yhdessä: ei onnittelua, ei lahjaa, ei korttia, ei mitään normaalista poikkeavaa. Jotenkin odotin koko päivän, että kyllä varmasti illalla saan edes tikkarin tai jotain muuta pientä. Olisi ollut mukavaa, että edes oma mies olisi muistanut merkkipäivääni edes jollain tavalla. Eihän sitä lahjaa mikään pakko ole olla, mutta ainakin itselleni se symboloi välittämistä, olipa lahja sitten miten pieni tahansa.

Vierailija kirjoitti:

Täältä äitienpäiväkakun leipomisen lomasta:

Olen puhunut miehelle, olen raivonnut miehelle, joten ei ole kyse siitä, etteikö hän tietäisi, että äitienpäivä on minulle tärkeä päivä. Olisin aina halunnut, että mies olisi kertonut tämän myös kolmelle pojallemme. Mitään ei kuitenkaan ole tapahtunut niihin kahteenkymmeneen vuoteen, jolloin olen ollut äiti.

Mieheni ei muistanut myöskään edesmennyttä äitiään muulloin kuin jos muistutin. Hän ei myöskään muista syntymäpäivääni, jos en muistuta. Muuten hän on aivan tavallisen mukava ihminen, ei juo eikä räyhää, tekee osuutensa kaikesta.

Koska hän ei juuri huomioi kuin onnittelemalla, eivät poikanikaan sitä tee. Eivät herää tekemään aamupalaa, ei puhettakaan. Kukaan "ei osaa" tehdä kakkua. Lahjoja olen saanut ehkä muutaman kerran. Koulussa tehdyt kortitkin saattoivat tulla seuraavana maanantaina ruttuisina repun pohjalta.

Olisin ollut iloinen mistä vaan huomionosoituksesta. En valita laadusta, en todellakaan, yrityskin olisi ollut ilahduttava. Nyt tuntuu vain siltä, että olen epäonnistunut kaikessa. Ällöttää taas maanantain kahvitaukokeskustelut. No, kakkua meillä on, teen sen aina ja tarjoan kahvit myös omalle äidilleni. Syömme ihan hyvän sunnuntailounaan. Jonka olen itse suunnitellut ja ostanut siihen tarvikkeet. 

Tuntuu arvottomalta ja itku on joka äitienpäivänä läsnä. Epäonnistumisen tunne on aika musertava, mutta kyllähän se taas haihtuu, palatakseen vuoden päästä.

Vaikka noin muuten olen 'järkevän, rauhallisen keskustelun' kannattaja, miin tässä tapauksessa järkkäisin ihan oikean ja ison skitsahtamis-kohtauksen. Antaisin tulla ihan täyslaidallisen, jonka jälkeen poistuisin paikalta (pidemmäksi aikaa). Siinähän miettisivät. Todella huonoon käytökseen voi vastata huonolla käytöksellä. Älä nyt ainakaan mitään juhla-ateriaa järkkäile, mene itse ravintolaan. Tai vielä parempi, varaa hotelli vaikka viikoksi.

Vierailija kirjoitti:

Täältä äitienpäiväkakun leipomisen lomasta:

Olen puhunut miehelle, olen raivonnut miehelle, joten ei ole kyse siitä, etteikö hän tietäisi, että äitienpäivä on minulle tärkeä päivä. Olisin aina halunnut, että mies olisi kertonut tämän myös kolmelle pojallemme. Mitään ei kuitenkaan ole tapahtunut niihin kahteenkymmeneen vuoteen, jolloin olen ollut äiti.

Mieheni ei muistanut myöskään edesmennyttä äitiään muulloin kuin jos muistutin. Hän ei myöskään muista syntymäpäivääni, jos en muistuta. Muuten hän on aivan tavallisen mukava ihminen, ei juo eikä räyhää, tekee osuutensa kaikesta.

Koska hän ei juuri huomioi kuin onnittelemalla, eivät poikanikaan sitä tee. Eivät herää tekemään aamupalaa, ei puhettakaan. Kukaan "ei osaa" tehdä kakkua. Lahjoja olen saanut ehkä muutaman kerran. Koulussa tehdyt kortitkin saattoivat tulla seuraavana maanantaina ruttuisina repun pohjalta.

Olisin ollut iloinen mistä vaan huomionosoituksesta. En valita laadusta, en todellakaan, yrityskin olisi ollut ilahduttava. Nyt tuntuu vain siltä, että olen epäonnistunut kaikessa. Ällöttää taas maanantain kahvitaukokeskustelut. No, kakkua meillä on, teen sen aina ja tarjoan kahvit myös omalle äidilleni. Syömme ihan hyvän sunnuntailounaan. Jonka olen itse suunnitellut ja ostanut siihen tarvikkeet. 

Tuntuu arvottomalta ja itku on joka äitienpäivänä läsnä. Epäonnistumisen tunne on aika musertava, mutta kyllähän se taas haihtuu, palatakseen vuoden päästä.

Voi ei, tuntuu todella pahalta puolestasi :( Vaikka varmasti tiedät, että miehesi ja lapsesi sinusta välittävät, niin olisihan se varmasti äitienpäivänä kiva, että lapset muistaisivat lahjalla tai toisivat vaikka sen aamupalan sänkyyn. Se olisi kuitenkin sellainen ihan erilainen, konkreettinen osoitus sille, kuinka tärkeä heille olet.

Mä en vietä äitienpäivää, koska järjestelyt olisivat mun vastuulla kumminkin. Ihan sama.

Penskana muistan, että äitienpäivä oli jouluaaton lisäksi ainoa päivä vuodesta, jolloin saattoi olla varma ettei tule huutoa tai sanomista jostain asiasta. Kuvottavan teennäistä. 

öö oletko siis miehen äiti? NO ET! Ei miesten kuulu antaa vaimoilleen ÄITIENPÄIVÄ lahjaa.

Vierailija kirjoitti:

sano miehellesi, että asia vaivaa sinua.

Oma mieheni ei muistanut minua syntymäpäivinäni, vaikka minä muistin häntä lahjalla niin syntymäpäivinä kuin nimipäivinäkin (hän jo aina etukäteen kyseli, että mitä tehdään hänen nimipäivänään yms). Hänelle sitten kerran totesin, että en minä jaksa olla ainoa tässä suhteessa, joka muistaa toisen merkkipäiviä. Siitä lähtien syntymäpäivilläni olen saanut jonkun pienen lahjan. edelleenkin olen ainoa, joka muistaa esimerkiksi ystävänpäivänä, nimipäivinä yms lahjalla, mutta ehkä ne ovat sitten niin pieniä juhlia ettei sillä niin väliä... Vaikka kyllä on pakko myöntää, että jokaisena ystävänpäivänä odotan, josko minullekin olisi edes joku pieni lahja tällä kertaa. Edelleen tulee todella säälittävä olo, kun mietin ensimmäistä syntymäpäivääni kun olimme yhdessä: ei onnittelua, ei lahjaa, ei korttia, ei mitään normaalista poikkeavaa. Jotenkin odotin koko päivän, että kyllä varmasti illalla saan edes tikkarin tai jotain muuta pientä. Olisi ollut mukavaa, että edes oma mies olisi muistanut merkkipäivääni edes jollain tavalla. Eihän sitä lahjaa mikään pakko ole olla, mutta ainakin itselleni se symboloi välittämistä, olipa lahja sitten miten pieni tahansa.

Opeta ukkoasi pienin askelin. Sille on näytettävä, mistä kukkia voi ostaa. Ensin menette marketiin yhdessä, 5 vuoden kuluttua kukkakauppaan, jossa teette tilauksen. Jos haluat jonkun korun, sanot tarkalleen mikä koru on kyseessä. Lahjojen ostamista pitää todellakin opettaa joillekin, ei se kaikilta käy luonnostaan. 

En ymmärrä, miten on kuvottavan teennäistä, ettei ole huutoa ja sanomista. Eikö ole kiva, että olisi edes yksi sellainen päivä vuodesta? Vai onko aina aihetta huutoon ja sanomiseen, oikeasti!?

92 kiittää myötätunnosta ja toteaa, että skitsoiltu on :D

Tilanne ei tästä varmaan muuksi muutu. En myöskään oikein ymmärrä neuvoja mennä itse ravintolaan ja ostaa itselleen ruusu. En minä niitä halua, en edes mitään koruja. Vain se olisi kiva, että ettei tarvitsisi itse suunnitella, ostaa ja tehdä. Joku ottaisi vastuun kaikesta yhdeksi päiväksi ja saisi onnittelut halauksen kera.

Kolmenkymmenen yhteisen vuoden jälkeen mies kyllä tietää. Mikä siinä on, ettei halua tätä tehdä? Eikä pojat myöskään. Ja jotta en olisi kohtuuton, myönnän, että joinain vuosina lasten ollessa pieniä, sainkin joitain huomionosoituksia aina silloin tällöin. Mutta nyt nekin on taas unodettu - sekä mies että pojat, jos en itse pidä traditiota yllä äitini kanssa.

Tavallaan päivä on siis mukavakin, kun äitini kanssa kahvitellaan. Mutta illalla se yleensä viimeistään itkuksi muuttuu. En halua olla marttyyri. En itke enää muiden nähden. Mutta silti, en pysty välttämään epäonnistumsen tunnetta ja epäilyä siitä, olenko ollut jotenkin huono äiti. Toivotan kaikille äideille aurinkoista päivää! Nautitaan kaikki, sen verran kuin itse kukin pystymme.