Lue keskustelun säännöt.
raivostuttava teini
Väsynyt
02.05.2016 |
Olen ihan lopussa teinitytön kanssa. Eilen tilanne kärjistyi siihen että menetin hermot aivan totaalisesti ja uhkasin väkivallalla, raivosin ja kirosin. Megaluokan morkkis ja paha olo, siksi lähdin kirjoittamaan tänne. En kaipaa moralisointia tyyliin, olisit kasvattanut aiemmin ettei tarvitse mennä tähän pisteeseen.
Tttön kanssa on otettu yhteen pienestä pitäen. Alle kymmenvuotiaana mm. Istuin kerran pari tuntia päällä ja aina kun irrotin tuli päälle ja sylki. Asia oli joku aika peruskina mistä lähti.
Nykyäänkin liittyy usein velvoitteisiin. Eilen piti siivota keittiö. Vetkutteli ja roikkui puhelimella aamusta eikä tapahtunut mitään. Lopulta aloitti työn kun isänsä komensi lujasti. Teki tahallaan huonosti, heitteli kipot tiskikoneeseen jne. Inttää loputtomiin. Puhuu aina kaikille perheenjäsenille epäasiallisesti jne
Alan olla neuvoton. Kokeiltu on: ystävällisesti rakkautta osoittaen, uhkailemalla, kiristämällä, lahjomalla, selkäsaunat sanomalehdellä (tiedän että on laissa kiellettyä) on viety jopa psykologille sen jälkeen kun tarttui pari vuotta sitten pelkääjän paikalta rattiin kun ei olisi halunnut lähteä ostamaan uutta takkia. Siellä sanottiin että on normaali iloinen, kohtelias ja yhteistyökykyinen lapsi.
Kahden nuoremman kanssa ei ole ollut ikinä tämän luokan ongelmia. Heidän kanssaan normaalia kiukuttelua joka menee todella helposti ohi.
Auttakaa :(
Kommentit (164)
Vierailija kirjoitti:
En tunne aloittajaa tai tämän teiniä, mutta halusin sanoa että tiedän miltä tuntuu kasvattaa lasta, joka ei ole koskaan yhteistyökykyinen. Minulla on kaksi lasta, joista toinen on täysin normaali ja niin tavallinen kuin olla voi. Toinen taas...no, hän on sisaruksensa vastakohta. Vaikka onkin saanut "erityislapsen" leiman ja useamman diagnoosin selittämään käytöstään, voin taata ettei se perusluonne ole muuttunut mihinkään. Lapsi itsessään on aina negatiivinen, törkeä muita kohtaan ja suorastaan narsistinen. Ei kaipaa kavereita, riittää kun saa aikuisen jakamattoman huomion. Ja nyt kuitenkin puhutaan kouluikäisestä.
Minua on syyllistetty kaikkialla paitsi neurologian tutkimuspuolella hänen käytöksestään. On etsitty jotain ihme traumoja, joita ei ole koskaan tapahtunut lapselle; minä olen palanut niin loppuun tässä pyörityksessä että yritin itsemurhaa yhdessä vaiheessa. Nykyään olen työkyvytön, ja lapsi asuu muualla. Käytöksensä ei ole muuttunut mihinkään suuntaan, aivan yhtä itsekeskeinen ja omahyväinen tapaus vieläkin.
Tämä syyllistäminen nimenomaan tekee hankalien lasten vanhempien elämästä vähintään yhtä raskasta kuin itse hankala lapsi. Kun ei millään voida ymmärtää, että vanhemmat ovat tehneet kaiken oikein ja silti lopputulos ei ole onnistunut. Jatkuva vikojen etsiminen kasvatuksesta ja vanhempien persoonista on todella kuormittavaa jo ennestään raskaassa elämäntilanteessa. Monesta teistä kommentoijista ei ikinä olisi kantamaan sellaista taakkaa, joten älkää vaatiko mahdottomia muiltakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täh? "Selkäsauna" eli lehdellä lapsen pahoinpitelyä ja lapsen PÄÄLLÄ istumista? Mitä just luin -_-
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tunne aloittajaa tai tämän teiniä, mutta halusin sanoa että tiedän miltä tuntuu kasvattaa lasta, joka ei ole koskaan yhteistyökykyinen. Minulla on kaksi lasta, joista toinen on täysin normaali ja niin tavallinen kuin olla voi. Toinen taas...no, hän on sisaruksensa vastakohta. Vaikka onkin saanut "erityislapsen" leiman ja useamman diagnoosin selittämään käytöstään, voin taata ettei se perusluonne ole muuttunut mihinkään. Lapsi itsessään on aina negatiivinen, törkeä muita kohtaan ja suorastaan narsistinen. Ei kaipaa kavereita, riittää kun saa aikuisen jakamattoman huomion. Ja nyt kuitenkin puhutaan kouluikäisestä.
Minua on syyllistetty kaikkialla paitsi neurologian tutkimuspuolella hänen käytöksestään. On etsitty jotain ihme traumoja, joita ei ole koskaan tapahtunut lapselle; minä olen palanut niin loppuun tässä pyörityksessä että yritin itsemurhaa yhdessä vaiheessa. Nykyään olen työkyvytön, ja lapsi asuu muualla. Käytöksensä ei ole muuttunut mihinkään suuntaan, aivan yhtä itsekeskeinen ja omahyväinen tapaus vieläkin.
Tämä syyllistäminen nimenomaan tekee hankalien lasten vanhempien elämästä vähintään yhtä raskasta kuin itse hankala lapsi. Kun ei millään voida ymmärtää, että vanhemmat ovat tehneet kaiken oikein ja silti lopputulos ei ole onnistunut. Jatkuva vikojen etsiminen kasvatuksesta ja vanhempien persoonista on todella kuormittavaa jo ennestään raskaassa elämäntilanteessa. Monesta teistä kommentoijista ei ikinä olisi kantamaan sellaista taakkaa, joten älkää vaatiko mahdottomia muiltakaan.
Ap ei tod ole tehnyt kaikkea oikein. Hän on kohdistanut alaikäiseen henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Kamalaa luettavaa oli tuo kirjoitus - täydellisen itsekeskeistä potaskaa.
Tulee mieleen kysyä että mitenkähän on tämän teinin kaverisuhteiden laita, miten menee koulun sosiaalisissa ympyröissä? Periaatteessa kuulostaa ihan tavalliselta voimakasluonteisen teinin murrosiältä auktoriteettien vastustamisineen mutta voi olla vaikka masentunutkin jos on aina pahalla päällä. Itselläni on myös aika kovapäinen teini ja yleensä jos homma meinaa karata käsistä, päästän hänet rauhoittumaan omiin oloihinsa ja aloitan keskustelun uudestaan kun on rauhoittunut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tunne aloittajaa tai tämän teiniä, mutta halusin sanoa että tiedän miltä tuntuu kasvattaa lasta, joka ei ole koskaan yhteistyökykyinen. Minulla on kaksi lasta, joista toinen on täysin normaali ja niin tavallinen kuin olla voi. Toinen taas...no, hän on sisaruksensa vastakohta. Vaikka onkin saanut "erityislapsen" leiman ja useamman diagnoosin selittämään käytöstään, voin taata ettei se perusluonne ole muuttunut mihinkään. Lapsi itsessään on aina negatiivinen, törkeä muita kohtaan ja suorastaan narsistinen. Ei kaipaa kavereita, riittää kun saa aikuisen jakamattoman huomion. Ja nyt kuitenkin puhutaan kouluikäisestä.
Minua on syyllistetty kaikkialla paitsi neurologian tutkimuspuolella hänen käytöksestään. On etsitty jotain ihme traumoja, joita ei ole koskaan tapahtunut lapselle; minä olen palanut niin loppuun tässä pyörityksessä että yritin itsemurhaa yhdessä vaiheessa. Nykyään olen työkyvytön, ja lapsi asuu muualla. Käytöksensä ei ole muuttunut mihinkään suuntaan, aivan yhtä itsekeskeinen ja omahyväinen tapaus vieläkin.
Tämä syyllistäminen nimenomaan tekee hankalien lasten vanhempien elämästä vähintään yhtä raskasta kuin itse hankala lapsi. Kun ei millään voida ymmärtää, että vanhemmat ovat tehneet kaiken oikein ja silti lopputulos ei ole onnistunut. Jatkuva vikojen etsiminen kasvatuksesta ja vanhempien persoonista on todella kuormittavaa jo ennestään raskaassa elämäntilanteessa. Monesta teistä kommentoijista ei ikinä olisi kantamaan sellaista taakkaa, joten älkää vaatiko mahdottomia muiltakaan.
Ap ei tod ole tehnyt kaikkea oikein. Hän on kohdistanut alaikäiseen henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Kamalaa luettavaa oli tuo kirjoitus - täydellisen itsekeskeistä potaskaa.
En minäkään mitään lehdellä mätkimistä todellakaan hyväksy, enkä väitä että ap juuri olisi tehnyt kaiken oikein. Tuollaisiin ylilyönteihin, kuten väkivalta lasta tai itseä kohtaan on hyvin mahdollista päätyä jos tilanne jatkuu vuodesta toiseen, ja siihen astihan vanhemmat ovat hyvinkin saattaneet tehdä kaiken oikein. Se ulkopuolinen turha syyllistäminen paineistaa vanhempia vain entisestään mikä taas edesauttaa noiden ylilyöntien tapahtumista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voihan olla, että ne kaksi nuorempaa katsovat järkyttyneenä ja ovat kilttejä, koska näkevät mitä tapahtuu jos ei tottele. Voin olla väärässä.
Äitini tappeli kuin eläin vanhimman siskoni kanssa - oli raivohullu. Kaikesta raivosi.
Siskoni diagnoosi oli epävakaapersoonallisuushäiriö. Geneettinen alttius edesauttaa ko häiriön synnyssä, mutta kukaan ei ole syntyessään hullu. Vaan kyllä se epäkierosta kotikasvatuksesta johtuu.
Susta tulee ihan mun raivohullu äiti mieleen. Kaikki piti tapahtua juuri niin kuin hän halusi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tunne aloittajaa tai tämän teiniä, mutta halusin sanoa että tiedän miltä tuntuu kasvattaa lasta, joka ei ole koskaan yhteistyökykyinen. Minulla on kaksi lasta, joista toinen on täysin normaali ja niin tavallinen kuin olla voi. Toinen taas...no, hän on sisaruksensa vastakohta. Vaikka onkin saanut "erityislapsen" leiman ja useamman diagnoosin selittämään käytöstään, voin taata ettei se perusluonne ole muuttunut mihinkään. Lapsi itsessään on aina negatiivinen, törkeä muita kohtaan ja suorastaan narsistinen. Ei kaipaa kavereita, riittää kun saa aikuisen jakamattoman huomion. Ja nyt kuitenkin puhutaan kouluikäisestä.
Minua on syyllistetty kaikkialla paitsi neurologian tutkimuspuolella hänen käytöksestään. On etsitty jotain ihme traumoja, joita ei ole koskaan tapahtunut lapselle; minä olen palanut niin loppuun tässä pyörityksessä että yritin itsemurhaa yhdessä vaiheessa. Nykyään olen työkyvytön, ja lapsi asuu muualla. Käytöksensä ei ole muuttunut mihinkään suuntaan, aivan yhtä itsekeskeinen ja omahyväinen tapaus vieläkin.
Tämä syyllistäminen nimenomaan tekee hankalien lasten vanhempien elämästä vähintään yhtä raskasta kuin itse hankala lapsi. Kun ei millään voida ymmärtää, että vanhemmat ovat tehneet kaiken oikein ja silti lopputulos ei ole onnistunut. Jatkuva vikojen etsiminen kasvatuksesta ja vanhempien persoonista on todella kuormittavaa jo ennestään raskaassa elämäntilanteessa. Monesta teistä kommentoijista ei ikinä olisi kantamaan sellaista taakkaa, joten älkää vaatiko mahdottomia muiltakaan.
Ap ei tod ole tehnyt kaikkea oikein. Hän on kohdistanut alaikäiseen henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Kamalaa luettavaa oli tuo kirjoitus - täydellisen itsekeskeistä potaskaa.
En minäkään mitään lehdellä mätkimistä todellakaan hyväksy, enkä väitä että ap juuri olisi tehnyt kaiken oikein. Tuollaisiin ylilyönteihin, kuten väkivalta lasta tai itseä kohtaan on hyvin mahdollista päätyä jos tilanne jatkuu vuodesta toiseen, ja siihen astihan vanhemmat ovat hyvinkin saattaneet tehdä kaiken oikein. Se ulkopuolinen turha syyllistäminen paineistaa vanhempia vain entisestään mikä taas edesauttaa noiden ylilyöntien tapahtumista.
tässä tapauksessa äidin pitäisi hakea apua itselleen. Täydellisyyden tavoittelija, huumorintajuton ja epävakaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tekisin itsestäni lastensuojeluilmoituksen ja antaisin pennun huostaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onneksi täällä valtaosa vastaajista on täydellisiä, kannustavia, läsnäolevia, kaikki lapsen tarpeet huomioivia ja niihin aina optimaalisella tavalla vastaavia kasvattajia, jotka eivät koskaan ole tehneet haastavissakaan tilanteissa ylilyöntejä tai edes pieniä virheitä.
Siksi tällaiset teiniraivarit ja vanhemman hermojenmenetys loputtomiin äyskivän teinin kanssa on vain meidän pienen marginaaliryhmän ongelma.
Meillä on tuolla kaikkien aikojen aikojen fiksuin ja paraihten käyttäytyvä nuoriso vuosikymmeniin . Hyvin koulutettu, kielitaitoisia ja kansainvälisiä ja ovat valmiita ottamaan haltuun yhteikunnan avoinpaikkoja tulevaisuudessa. Jotkut on vaan heikommassa asemassa niin onko se sitten niiden vika, jotka on kasvatustyössään onnistuneet, että me ansaitsemme tälläistä "saivartelua" Se on oikein tuntea ylpeyttä ja sanoa se ääneen, että minä tyhjästä kuoresta kasvatin fiksun ja pärjäävän nuoren. Ei se ole helppo tehtävä ollenkaan, vai mitä?
Tyhjästä kuoresta kasvatin? Sanokaa mulle että mun sarkasmitutka on viallinen, ei kai kukaan voi olla noin itseriittoisen hölmö.
Itseriittoinen?!
Aktivoituiko sun defenssimekanismit? :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapset on niin ihania, odotan malttamattomana että pääsen hankkimaan omia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse en usko teorioihin, joiden mukaan lapsuus määrittää ihmisen koko elämän. Tietenkin lapsuuden kokemukset, aivan kuin kaikki kokemukset elämässä, jättävät jälkensä, mutta itse näen ihmisen aktiivisena toimijana, joka itse pystyy säätelemään tunteitaan ja esimerkiksi käsittelemään tarumaattiset kokemukset niin etteivät ne määritä koko elämää. Ihminen itse valitsee elämänsä suunnan ja tekee jatkuvasti tietoisia valintoja, siitä mihin suuntaan elämä tulee menemään. Ihmisen mieli on järjettömän vahva ja aina voi valita toisin jos niin haluaa.
Itselläni oli hyvä lapsuus ja olen todella läheinen vanhempieni kanssa. Siitä huolimatta sairastuin kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön, jota tosin onneksi pystyn hallitsemaan melko hyvin. En tosiaankaan syytä asiasta vanhempia ja sairaus todennäköisesti oli minulla geeneissä (isoisälläni oli sama sairaus).
Olen vasta 21 vuotias, joten yläaste ajat ovat vielä tuoreessa muistissa. Kyllä siellä ryypättiin ja poltettiin riippumatta perhetaustasta. Kaikennäköistä sekoilua, mutta eihän siitä vanhemmille kerrottu. Muttakorkeakouluissa ja yliopistoissa opiskelevat nyt nämä ylä-asteella sekoilleet ystäväni. Muistan myös että joissain kaveripiireissä se oikeasti oli "coolia" mitä vähemmän vanhempia ja opettajia kunnioitettiin ja lastenkotiin joutuminen vasta siistiä olikin! Oikeasti ns. pahisten ryhmissä tällaista ihannoitiin.... Ja useimmilla heistäkin kuitenkin oli ainakin päälle päin ihan normaalit kotiolot
Teini-iässä kuitenkin kaveripiirien merkitys lisääntyy huimasti, vanhempien jäädessä taka-alalle. Käyttäytyminen ei (huom!) välttämättä johdu millään tavoin koti-oloista, vaan kaveripiirin tavoilla, arvoilla, asenteilla yms. on myös suuri vaikutus. Teini-ikäisethän tunnetusti omaksuvat helposti kaveripiirinsä tavat niin huonossa kuin hyvässäkin. Usein tosin joukossa tyhmyys tiivistyy ja omaksutut asiat eivät ole niitä parhaimpia...
Vierailija kirjoitti:
Itse olen perheeni silmissä leimattu "hankalaksi ja vaativaksi". Minua ei kuunneltu ikinä. Ikinä ei ollut vanhemmilla aikaa. Tai halua kuunnella.
Kaikki asiat jyrättiin läpi joko uhkailemalla, henkisellä kiristämisellä tai rahalla.
Kun täytin 18, lähdin kotoa, enkä ole äitiini pitänyt mitään yhteyttä sen jälkeen.
Ja omat lapseni olen kasvattanut läsnäololla ja kuuntelulla. Kunnioittaen ja arvostaen.
Miten se on onnistunut, kun kokemus puuttuu? Kysyn mielenkiinnosta, koska mulla vähän sama juttu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen perheeni silmissä leimattu "hankalaksi ja vaativaksi". Minua ei kuunneltu ikinä. Ikinä ei ollut vanhemmilla aikaa. Tai halua kuunnella.
Kaikki asiat jyrättiin läpi joko uhkailemalla, henkisellä kiristämisellä tai rahalla.
Kun täytin 18, lähdin kotoa, enkä ole äitiini pitänyt mitään yhteyttä sen jälkeen.
Ja omat lapseni olen kasvattanut läsnäololla ja kuuntelulla. Kunnioittaen ja arvostaen.
Miten se on onnistunut, kun kokemus puuttuu? Kysyn mielenkiinnosta, koska mulla vähän sama juttu.
Oikeastaan joka tilanteessa teen aina vain tismalleen toisin kuin mitä minua on kohdeltu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen perheeni silmissä leimattu "hankalaksi ja vaativaksi". Minua ei kuunneltu ikinä. Ikinä ei ollut vanhemmilla aikaa. Tai halua kuunnella.
Kaikki asiat jyrättiin läpi joko uhkailemalla, henkisellä kiristämisellä tai rahalla.
Kun täytin 18, lähdin kotoa, enkä ole äitiini pitänyt mitään yhteyttä sen jälkeen.
Ja omat lapseni olen kasvattanut läsnäololla ja kuuntelulla. Kunnioittaen ja arvostaen.
Miten se on onnistunut, kun kokemus puuttuu? Kysyn mielenkiinnosta, koska mulla vähän sama juttu.
Oikeastaan joka tilanteessa teen aina vain tismalleen toisin kuin mitä minua on kohdeltu.
Näissä tilanteissa tulee aina väistämättä mieleen suojellaanko lapsia liikaakin niiltä ikäviltä kokemuksilta ja pettymyksiltä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen perheeni silmissä leimattu "hankalaksi ja vaativaksi". Minua ei kuunneltu ikinä. Ikinä ei ollut vanhemmilla aikaa. Tai halua kuunnella.
Kaikki asiat jyrättiin läpi joko uhkailemalla, henkisellä kiristämisellä tai rahalla.
Kun täytin 18, lähdin kotoa, enkä ole äitiini pitänyt mitään yhteyttä sen jälkeen.
Ja omat lapseni olen kasvattanut läsnäololla ja kuuntelulla. Kunnioittaen ja arvostaen.
Miten se on onnistunut, kun kokemus puuttuu? Kysyn mielenkiinnosta, koska mulla vähän sama juttu.
Oikeastaan joka tilanteessa teen aina vain tismalleen toisin kuin mitä minua on kohdeltu.
Näissä tilanteissa tulee aina väistämättä mieleen suojellaanko lapsia liikaakin niiltä ikäviltä kokemuksilta ja pettymyksiltä.
Ai missä tilanteissa? Että suojellaan liikaa jos ei äiti ole mielenvikainen kuten aloittaja? Lasta ei voi suojella, vaalia, kunnioittaa ja arvostaa liikaa. Sillä taas ei ole mitään tekemistä sen kanssa, etteikö häntä kasvatettaisi sietämään pettymyksiä eikä se ole curling-vanhemmuutta. Se on eheää lapsuutta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen perheeni silmissä leimattu "hankalaksi ja vaativaksi". Minua ei kuunneltu ikinä. Ikinä ei ollut vanhemmilla aikaa. Tai halua kuunnella.
Kaikki asiat jyrättiin läpi joko uhkailemalla, henkisellä kiristämisellä tai rahalla.
Kun täytin 18, lähdin kotoa, enkä ole äitiini pitänyt mitään yhteyttä sen jälkeen.
Ja omat lapseni olen kasvattanut läsnäololla ja kuuntelulla. Kunnioittaen ja arvostaen.
Miten se on onnistunut, kun kokemus puuttuu? Kysyn mielenkiinnosta, koska mulla vähän sama juttu.
Oikeastaan joka tilanteessa teen aina vain tismalleen toisin kuin mitä minua on kohdeltu.
Näissä tilanteissa tulee aina väistämättä mieleen suojellaanko lapsia liikaakin niiltä ikäviltä kokemuksilta ja pettymyksiltä.
Ai missä tilanteissa? Että suojellaan liikaa jos ei äiti ole mielenvikainen kuten aloittaja? Lasta ei voi suojella, vaalia, kunnioittaa ja arvostaa liikaa. Sillä taas ei ole mitään tekemistä sen kanssa, etteikö häntä kasvatettaisi sietämään pettymyksiä eikä se ole curling-vanhemmuutta. Se on eheää lapsuutta.
En saanut karkkia aamupalaksi, teen kaiken toisin ja lapseni saa karkkia aamupalaksi. Joo kärjistetty esimerkki, mutta kuitenkin avanee mitä ajetaan takaa. Kauniita sanoja lausut(mistä kasvatusoppaasta leinet lukenut), mutta miten käytännössä? Miten teillä sitten opettellaan, että aina ei ole kivaa jos teet kaiken AINA toisin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen perheeni silmissä leimattu "hankalaksi ja vaativaksi". Minua ei kuunneltu ikinä. Ikinä ei ollut vanhemmilla aikaa. Tai halua kuunnella.
Kaikki asiat jyrättiin läpi joko uhkailemalla, henkisellä kiristämisellä tai rahalla.
Kun täytin 18, lähdin kotoa, enkä ole äitiini pitänyt mitään yhteyttä sen jälkeen.
Ja omat lapseni olen kasvattanut läsnäololla ja kuuntelulla. Kunnioittaen ja arvostaen.
Miten se on onnistunut, kun kokemus puuttuu? Kysyn mielenkiinnosta, koska mulla vähän sama juttu.
Oikeastaan joka tilanteessa teen aina vain tismalleen toisin kuin mitä minua on kohdeltu.
Näissä tilanteissa tulee aina väistämättä mieleen suojellaanko lapsia liikaakin niiltä ikäviltä kokemuksilta ja pettymyksiltä.
Ai missä tilanteissa? Että suojellaan liikaa jos ei äiti ole mielenvikainen kuten aloittaja? Lasta ei voi suojella, vaalia, kunnioittaa ja arvostaa liikaa. Sillä taas ei ole mitään tekemistä sen kanssa, etteikö häntä kasvatettaisi sietämään pettymyksiä eikä se ole curling-vanhemmuutta. Se on eheää lapsuutta.
En saanut karkkia aamupalaksi, teen kaiken toisin ja lapseni saa karkkia aamupalaksi. Joo kärjistetty esimerkki, mutta kuitenkin avanee mitä ajetaan takaa. Kauniita sanoja lausut(mistä kasvatusoppaasta leinet lukenut), mutta miten käytännössä? Miten teillä sitten opettellaan, että aina ei ole kivaa jos teet kaiken AINA toisin?
Ap ei puhunut karkista mitään. Omat lapseni eivät ole koskaan kinunneet kaupasta mitään, ei karkkia, ei lelua.
Olen aina ollut tarkka siitä, että lapsia kohdellaan tasa-arvoisesti. Yhtä tärkeinä (ei niin että joku on syntisäkki ja muut pulmusia). Ja heitä on kasvatettu itselleen sopivalla tavalla, ei samalla tavalla.
He ovat teinejä ja heille kaikkein tärkeintä on tulla kuulluksi. Ei jyrätyksi. Kotityöt tehdään yhdessä, ei niin että joku puurtaa orjana siivoamassa muiden sotkuja jne. Olen aina läsnä ja saatavilla ja kuuntelen aidosti. En petä luottamusta.
Kasvatusoppaita en ole koskaan lukenut, tai no, koirien kasvatusoppaita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen perheeni silmissä leimattu "hankalaksi ja vaativaksi". Minua ei kuunneltu ikinä. Ikinä ei ollut vanhemmilla aikaa. Tai halua kuunnella.
Kaikki asiat jyrättiin läpi joko uhkailemalla, henkisellä kiristämisellä tai rahalla.
Kun täytin 18, lähdin kotoa, enkä ole äitiini pitänyt mitään yhteyttä sen jälkeen.
Ja omat lapseni olen kasvattanut läsnäololla ja kuuntelulla. Kunnioittaen ja arvostaen.
Miten se on onnistunut, kun kokemus puuttuu? Kysyn mielenkiinnosta, koska mulla vähän sama juttu.
Oikeastaan joka tilanteessa teen aina vain tismalleen toisin kuin mitä minua on kohdeltu.
Näissä tilanteissa tulee aina väistämättä mieleen suojellaanko lapsia liikaakin niiltä ikäviltä kokemuksilta ja pettymyksiltä.
Ai missä tilanteissa? Että suojellaan liikaa jos ei äiti ole mielenvikainen kuten aloittaja? Lasta ei voi suojella, vaalia, kunnioittaa ja arvostaa liikaa. Sillä taas ei ole mitään tekemistä sen kanssa, etteikö häntä kasvatettaisi sietämään pettymyksiä eikä se ole curling-vanhemmuutta. Se on eheää lapsuutta.
Ahaa.. nyt mä ymmärrän miksi sinä keuhkoat ja syyllistät ap:ta täällä!
Eli sulla itselläsi oli kurja lapsuus/nuoruus. Sinulla oli isoja ongelmia äitisi kanssa silloin ja olet asiasta vieläkin vihainen ja katkera. Eli sinä projisoit oman lapsuuteesi ja nuoruuteesi ap:n tilanteeseen.
Kun nyt luet ajatuksella tämän viestiketjun läpi, niin huomaat miten suorastaan fanaattisesti nimittelet ap:ta mielenvikaiseksi, hulluksi, väkivaltaiseksi, huumorintajuttomaksi jne, jne. Onko se oikein, varsinkin kun et tunne ap:ta etkä heidän perheen oikeaa tilannetta?
Ystävä hyvä, koeta käsitellä vihasi äitiäsi kohtaan esim jossakin terapiassa. Älä raivoa täällä tuntemattomille ihmisille, joilla ei ole osaa eikä arpaa sinun traumoihisi.
Toivottavasti olet. Tuo teini on laimnlyöt ja pahoinpidelty ja hänen pitää saada posiriivista vuorovaikutusta äidiltään.