Lue keskustelun säännöt.
Tajusin sen vasta 4-kymppisenä, vanhempani eivät välittäneetkään minusta aidosti
26.04.2016 |
Eivätkä varsinkaan siten kun (äitini) vaati minua suhtautumaan muihin ihmisiin, joista piti välittää niin kovasti, tai tuli huutoa. Opin sillä vain, ettei kukaan välitä minusta, koska kukaan ei koskaan arvostanut uhrautumisiani. Isäni tas sai näihin päiviin saakka ylläpidettyä illuusiota siitä, että olen hänelle rakas ja tärkeä tytär, jota hän aina vannotti luottamaan itseensä ja uskotteli, että minä voin luottaa häneen.
Nyt luottamukseni on kuitenkn rikottu. Viimeisen kerran. Aiemmin hän on syyttänyt uutta vaimoaan siitä, ettei ole voinut aina pitää lupauksiaan. Nytkin hän yritti taas, mutta se ei enää mene läpi. Se oli hän itse, joka rikkoi lupaamansa asian eräässä hyvin isossa ja minulle merkittävässä keississä. Hyvähän hänen sillä olikin kalastella lojaaliuttani, sehän oli merkittävä juttu. Olin siis valmis isoihinkin myönnytyksiin koko elämäni ajan.
Nyt se on loppu. En enää usko, että kumpikaan vanhempi koskaan välitti minusta aidosti, vaikka kumpikin on onnistunut huijaamaan minua tänne saakka uskomaan niin (kun he sanovat).
Äitini pahin teko näissä isäni minua kohtaan tekemissä pettymyksissä on se, että hän ikään kuin lyö lyötyä, ei ole yhtään pahoillaan minun puolestani, vaan moittii että "veljeilinkin" isäni kanssa. Eli että luotin häneen.
Tämä kaikki on ollut niin kamalaa, että se on vaikuttanut erittäin rampauttavasti omaan kykyyni olla vanhempana. Samoin mahdollisuuksiini etsiä ja löytää puoliso, jonka uskon ja tunnen rakastavan minua. Eihän minua voi kukaan aidosti rakastaa. Koska se on ollut minun lapsuuden perheessä minun syyni, kun äiti ei ole voinut minua aidosti rakastaa! Tämmöinen on ollut äitini asenne minuun kaikki nämä vuodet! Nyt ajattelen samoin...se on lasteni syy, jos en minä voi heitä rakastaa... Enkä varmaan ole edes ainoa lapsiaan tällä tavalla (piilo) vihaava äiti... Täälläkin saa aina välillä lukea näitä kamalia lapsia omistavien äitien kertomuksia. Että ihan lapsissa vika, kun äiti ei voi heitä rakastaa. Jep jep. Ja uskokaa vain paskiaiset omia valheitanne. Lapsenne ovat teihin nähden täysin syyttömiä.
Ehkä se tästä, suhteeni lapsiani kohtaan, muuttuu kun mun ei enää tarvitse ylläpitää vihan kätkeviä kulisseja vanhempiini nähden ja uskoa, että mä ITSE olen aiheuttanut sen, ettei he voi minua rakastaa...
t. Äitivihaaja
Kommentit (397)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, kai tajuat, ettei sun enää nelikymppisenä pidä ripustautua tuohon selitysmalliin, että kaikki sun elämässä johtuu lapsuudesta. Päästät itsesi ihan liian helpolla jos tuohon tekosyyhyn vetoat.
Varsinkin siis jos ainoa hirmuteko on, että äiti on syyttänyt sinua joskus liittoutumisesta isän kanssa häntä vastaan - ja sitäkö muka ei perheissä ikuna tapahdu, että lapsi hakee liittolaista toisesta vanhemmasta saadakseen jotakin...? - ja ihan kaikkia lupauksia ei ole pidetty.Newsflash. Elävässä elämässä käy vähän väliä niin, että tulee luvattua jotain, jota ei voidakaan pitää. Esim. lupasin viedä lapsen viikonloppuna kylpylään uimaan, mutta sain flunssan, enkä jaksanut. Big deal.
Toki sitä pitää pahoitella ja mahdollisuuksien mukaan korvata myöhemmin, mutta kun et ap yhtään kerro, millaisista lupauksen pettämisistä lapsena sait kärsiä, niin vähän on vaikea tässä nyt empatiaakaan tuntea.
Jos sinusta yhä yli 20 vuotta kotoa muuttamisen jälkeen (kai sä lukion/amiksen jälkeen kotoa muutit?) kaikki elämässäsi riippuu vanhemmistasi, niin hae apua. Toki me kaikki opimme joitain roolimalleja kotoa, mutta kun ne huonot opit tunnistaa ja sisäistää vääriksi, niistä pääsee kyllä eroon. Ei ole normaalia vihata lapsiaan ja syyttää siitä vanhempiaan. SINÄ olet sinä, ja vastuussa itsestäsi! Ihan sinä itsestäsi, ei äitisi, ei isäsi - SINÄ!
Tåydellisiä vanhempia ei ole kenellekään, osa vaan kykenee armoon ja antamaan paremmin anteeksi vanhempiensa töppäilyt ja huonot piirteet.
Ja jos oikeasti jollain on sairaat vanhemmat tai alkoholistit tms., niin välit voi kyllä aikuisena hyvin katkaistakin, eikä yrittää riippua kiinni ihmissuhteessa, joka tuo vain pahaa mieltä.
Onko normaalia syyttää omaa lastaan veljeilystä lapsen toisen vanhemman kanssa, jos lapsi hakee tältä turvaa, kun sinä itse olet lasta kohtaan pelottava ja epäjohdonmukainen hirviö?
Onko normaalia luvata lapselle, että me olemme ikuisesti tiimi, jonka väliin ei tule ketään ja myös toivoa ja edellyttää sitä lapselta, ja jolle lupaat tulevaisuudessa sitä ja tätä, jotta "tiimi" pysyy uskollisena ja lojaalina ja sitten kun olisi lunastusten aika tulossa tai tullut, niin kertoa lojaalille tiimiläiselle, että kyllä itseasiassa nyt vaimoni estää sen, että pidän lupaukseni? Vaimolle ei ole koskaan kertonutkaan mistään lupauksista, joten tämä katsoo, ettei tytärtä tietenkään pidä auttaa.
Onko tämä sinusta todellakin ihan normaalia? Et tajua mitä mä olen elämässäni käymyt läpi, koska eihän tässä ole puoliakaan, mutta kun kaava on tämä niin ymmärtänet, miten se loppukaan voi olla sen parempaa.
apSori, en voi tajuta, kun et kerro mitään muuta kuin tuollaista yleistasoista korulause-huttua. Kerro kunnon esimerkkejä.
Edelleen: ihan riippumatta siitä, että äitisi on ollut epäjohdonmukainen ja isäsi ripustaunut lapseensa (sinuun) tunnetasolla ihan oudolla tavalla - näistä riippumatta sinun pitäisi jo nelikymppisenä päästää irti. Jätä mokomat, hae apua ja lakkaa syyttämästä omasta suhteestasi omiin lapsiisi vanhempiasi. Selitys ei kelpaa. Sinä vastaat suhteestasi omiin lapsiisi. Olet varmasri lapsuudestasi ainakin oppinut sen, ettei lapsia kiristetä tai heistä ei haeta liittolaisia.
Eli et tajua, sanoinhan sen sulle jo. Kerroin ihan ymmärrettäviä esimerkkejä toisen ihmisen pettämisestä, mutta jos ne jäivät sinulle epäselviksi niin ei voi mitään.
Ja se ei vielä vanhemmuuteen riitä, että ei kiristä lapsiaan tai ei hae liittolaista.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äidistä vapaa kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äidistä vapaa kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oliko teillä muilla lapsuudessa niin, että hyvistä väleistä toiseen vanhenpaanne syytettiin veljeilystä hänen kanssaan? Ja jos tämä vanhempi petti teitä, niin ei oltu lohduttamassa, koska oli omaa tyhmyyttänne, että veljeilitte tämän kanssa?
apJust näin. Äiti itse asiassa sabotoi välejä isään sillä tavalla että korosti koko ajan miten vihainen isä on mulle elämäni valinnoista. Pelkäsin isää enkä uskaltanu puhua juurikaan hänelle. Vasta kun isä teki kuolemaa syövän vuoksi, välimme lähtentyivät. Siitäkös äiti oli kateellinen. Viimeisenä yönä, kun isä eli, luulin että isä on edelleen tajuton. Asuin 400 km päässä. Olin aamulla lähdössä häntä katsomaan mutta isä ehti kuolla. Aamulla kuulin että isä oli jutellut yöllä. Eipä tullut äidille mieleen ilmoittaa ainoalle lapselleen.
Tarkkaa kuolinhetkeä on mahdoton ennustaa edes ammattilaisen. Näen kyllä, kuun viimeiset vuorokauder ovat käsillä, mutta sittenkin lähtö voi kestää mitä tahansa muutamasta tunnista muutamaan päivään. Sinuna kysyisin äidiltä, miksi hän ei soittanut sinulle, todennäköisesti siksi, että kuvitteli isän vielä jaksavan jokusen päivän ja ajatteli antaa sinun nukkua, että jaksat ajaa tuon 400 km.
Ihme syyttelyä sulla tuossa.Tiedän. Lääkäri sanoi mulle kuitenkin että isä tuskin elää vuorokautta kauemmin ja oli oikeassa. Tila oli todella kriittinen silloin. Äiti sanoi ettei tullut mieleen ilmottaa. Ite en vois unohtaa omia lapsiani. Mutta äiti on äiti, oma napa on ollu aina tärkein. ap
Siis sinä tiesit tilanteen, etkä lähtenyt? Vaan syytät äitiäsi? Mihin sä äidin ilmoitusta tarvitsit, jos kerta lääkäri oli sulle jo kertonut, että lähtö on lähellä?
Tosiasiassa sä tunnet nyt huonoa omaatuntoa siitä, että et lähtenyt aiemmin, vaikka tiesit lähdön olevan lähellä. Koska et tykkää huonosta omastatunnosta, projisoit surun äitiisi ja asetat hänet syntipukiksi.
Ihan turhaan. Oma oli valintasi jäädä kotiin vielä yöksi.
Kyllä se isäsi sinun tiesi häntä rakastavan, vaikka et ollutkaan paikalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, kai tajuat, ettei sun enää nelikymppisenä pidä ripustautua tuohon selitysmalliin, että kaikki sun elämässä johtuu lapsuudesta. Päästät itsesi ihan liian helpolla jos tuohon tekosyyhyn vetoat.
Varsinkin siis jos ainoa hirmuteko on, että äiti on syyttänyt sinua joskus liittoutumisesta isän kanssa häntä vastaan - ja sitäkö muka ei perheissä ikuna tapahdu, että lapsi hakee liittolaista toisesta vanhemmasta saadakseen jotakin...? - ja ihan kaikkia lupauksia ei ole pidetty.Newsflash. Elävässä elämässä käy vähän väliä niin, että tulee luvattua jotain, jota ei voidakaan pitää. Esim. lupasin viedä lapsen viikonloppuna kylpylään uimaan, mutta sain flunssan, enkä jaksanut. Big deal.
Toki sitä pitää pahoitella ja mahdollisuuksien mukaan korvata myöhemmin, mutta kun et ap yhtään kerro, millaisista lupauksen pettämisistä lapsena sait kärsiä, niin vähän on vaikea tässä nyt empatiaakaan tuntea.
Jos sinusta yhä yli 20 vuotta kotoa muuttamisen jälkeen (kai sä lukion/amiksen jälkeen kotoa muutit?) kaikki elämässäsi riippuu vanhemmistasi, niin hae apua. Toki me kaikki opimme joitain roolimalleja kotoa, mutta kun ne huonot opit tunnistaa ja sisäistää vääriksi, niistä pääsee kyllä eroon. Ei ole normaalia vihata lapsiaan ja syyttää siitä vanhempiaan. SINÄ olet sinä, ja vastuussa itsestäsi! Ihan sinä itsestäsi, ei äitisi, ei isäsi - SINÄ!
Tåydellisiä vanhempia ei ole kenellekään, osa vaan kykenee armoon ja antamaan paremmin anteeksi vanhempiensa töppäilyt ja huonot piirteet.
Ja jos oikeasti jollain on sairaat vanhemmat tai alkoholistit tms., niin välit voi kyllä aikuisena hyvin katkaistakin, eikä yrittää riippua kiinni ihmissuhteessa, joka tuo vain pahaa mieltä.
Onko normaalia syyttää omaa lastaan veljeilystä lapsen toisen vanhemman kanssa, jos lapsi hakee tältä turvaa, kun sinä itse olet lasta kohtaan pelottava ja epäjohdonmukainen hirviö?
Onko normaalia luvata lapselle, että me olemme ikuisesti tiimi, jonka väliin ei tule ketään ja myös toivoa ja edellyttää sitä lapselta, ja jolle lupaat tulevaisuudessa sitä ja tätä, jotta "tiimi" pysyy uskollisena ja lojaalina ja sitten kun olisi lunastusten aika tulossa tai tullut, niin kertoa lojaalille tiimiläiselle, että kyllä itseasiassa nyt vaimoni estää sen, että pidän lupaukseni? Vaimolle ei ole koskaan kertonutkaan mistään lupauksista, joten tämä katsoo, ettei tytärtä tietenkään pidä auttaa.
Onko tämä sinusta todellakin ihan normaalia? Et tajua mitä mä olen elämässäni käymyt läpi, koska eihän tässä ole puoliakaan, mutta kun kaava on tämä niin ymmärtänet, miten se loppukaan voi olla sen parempaa.
ap
Tottakai lapselle tuollaista luvataan, mutta sinä olet AIKUINEN, jonka pitäisi nähdä vanhempiesi tausta, oliko äiti katkera erosta? Tottakai isä sanoo että olemme tiimi, väliimme ei tule ketään, onhan sinne tullut lastesi isäkin.
Ja voin sanoa olet jo kuin äitisi, mitä luulet voittavasi haukkuessasi häntä lapsillesi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, kai tajuat, ettei sun enää nelikymppisenä pidä ripustautua tuohon selitysmalliin, että kaikki sun elämässä johtuu lapsuudesta. Päästät itsesi ihan liian helpolla jos tuohon tekosyyhyn vetoat.
Varsinkin siis jos ainoa hirmuteko on, että äiti on syyttänyt sinua joskus liittoutumisesta isän kanssa häntä vastaan - ja sitäkö muka ei perheissä ikuna tapahdu, että lapsi hakee liittolaista toisesta vanhemmasta saadakseen jotakin...? - ja ihan kaikkia lupauksia ei ole pidetty.Newsflash. Elävässä elämässä käy vähän väliä niin, että tulee luvattua jotain, jota ei voidakaan pitää. Esim. lupasin viedä lapsen viikonloppuna kylpylään uimaan, mutta sain flunssan, enkä jaksanut. Big deal.
Toki sitä pitää pahoitella ja mahdollisuuksien mukaan korvata myöhemmin, mutta kun et ap yhtään kerro, millaisista lupauksen pettämisistä lapsena sait kärsiä, niin vähän on vaikea tässä nyt empatiaakaan tuntea.
Jos sinusta yhä yli 20 vuotta kotoa muuttamisen jälkeen (kai sä lukion/amiksen jälkeen kotoa muutit?) kaikki elämässäsi riippuu vanhemmistasi, niin hae apua. Toki me kaikki opimme joitain roolimalleja kotoa, mutta kun ne huonot opit tunnistaa ja sisäistää vääriksi, niistä pääsee kyllä eroon. Ei ole normaalia vihata lapsiaan ja syyttää siitä vanhempiaan. SINÄ olet sinä, ja vastuussa itsestäsi! Ihan sinä itsestäsi, ei äitisi, ei isäsi - SINÄ!
Tåydellisiä vanhempia ei ole kenellekään, osa vaan kykenee armoon ja antamaan paremmin anteeksi vanhempiensa töppäilyt ja huonot piirteet.
Ja jos oikeasti jollain on sairaat vanhemmat tai alkoholistit tms., niin välit voi kyllä aikuisena hyvin katkaistakin, eikä yrittää riippua kiinni ihmissuhteessa, joka tuo vain pahaa mieltä.
Onko normaalia syyttää omaa lastaan veljeilystä lapsen toisen vanhemman kanssa, jos lapsi hakee tältä turvaa, kun sinä itse olet lasta kohtaan pelottava ja epäjohdonmukainen hirviö?
Onko normaalia luvata lapselle, että me olemme ikuisesti tiimi, jonka väliin ei tule ketään ja myös toivoa ja edellyttää sitä lapselta, ja jolle lupaat tulevaisuudessa sitä ja tätä, jotta "tiimi" pysyy uskollisena ja lojaalina ja sitten kun olisi lunastusten aika tulossa tai tullut, niin kertoa lojaalille tiimiläiselle, että kyllä itseasiassa nyt vaimoni estää sen, että pidän lupaukseni? Vaimolle ei ole koskaan kertonutkaan mistään lupauksista, joten tämä katsoo, ettei tytärtä tietenkään pidä auttaa.
Onko tämä sinusta todellakin ihan normaalia? Et tajua mitä mä olen elämässäni käymyt läpi, koska eihän tässä ole puoliakaan, mutta kun kaava on tämä niin ymmärtänet, miten se loppukaan voi olla sen parempaa.
apSori, en voi tajuta, kun et kerro mitään muuta kuin tuollaista yleistasoista korulause-huttua. Kerro kunnon esimerkkejä.
Edelleen: ihan riippumatta siitä, että äitisi on ollut epäjohdonmukainen ja isäsi ripustaunut lapseensa (sinuun) tunnetasolla ihan oudolla tavalla - näistä riippumatta sinun pitäisi jo nelikymppisenä päästää irti. Jätä mokomat, hae apua ja lakkaa syyttämästä omasta suhteestasi omiin lapsiisi vanhempiasi. Selitys ei kelpaa. Sinä vastaat suhteestasi omiin lapsiisi. Olet varmasri lapsuudestasi ainakin oppinut sen, ettei lapsia kiristetä tai heistä ei haeta liittolaisia.Eli et tajua, sanoinhan sen sulle jo. Kerroin ihan ymmärrettäviä esimerkkejä toisen ihmisen pettämisestä, mutta jos ne jäivät sinulle epäselviksi niin ei voi mitään.
Ja se ei vielä vanhemmuuteen riitä, että ei kiristä lapsiaan tai ei hae liittolaista.
ap
Ei, sinä et ole kertonut yhtäkään konkreettista esimerkkiä, vaan puhunut yleisellä Valitut Palat -tyyppisellä tasolla luottamuksen pettämisestä.
Eiku joo, yhden ainoan konkreettisen esimerkin kerroit tuossa siitä, kun isäsi joutui sairaalaan. Siinäkin sinä, keski-ikäinen muija, itkeskelet sitä, että isällesi on vaimo tärkeämpi olemaan sairasvuoteen ääressä kuin aikuinen tytär. Ha-loo!
Pa. Ei, vanhemmuuten ei tietenkään riitä pelkästään se, ettei kiristä tai ripustaudu lapsiinsa. Niin en ole väittänytkään. Vaan että osaat toivon mukaan oppia vanhempiesi virheistä, etkä toista niitä.
Sairasta jos vanhempi yrittää saada lapsestaan jonkun liittolaisen. Turvaamaan omaa elämäänsä tai erikoisia toimintatapojaan.Eiköhän silloin sillä vanhemmalla ole aika paha ongelma jos se ei etsi tukea toisesta aikuisesta vaan lapsesta. Käyttää väärin asemaansa jonka ikä luo. Se taas on ymmärrettävää, että lapsi yrittää pyrkiä turvallisemman aikuisen luokse ja vältellä vaikeaa. Tietenkin, ei se ole lapselta mitään vallankäyttöä ja sellaisesta ei tule syyllistää lasta, vaan miettiä lapsen parasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jeesus. Tälläisiä martyyrien kitinöitä kun lukee, alkaa kaduttaa lasten tekeminen. Mitä jos munkin lapsista tulee tällaisia selkärangattomia vässyköitä, joiden mielestä mikään, mitä teen ei ole oikein ja kaikki, mitä heille myöhemmässä elämässä tapahtuu, on vanhempien vika. Meni duuni - äidin vika. Mies petti - äidin vika. Ajoin auton ojaan - äidin vika.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, kai tajuat, ettei sun enää nelikymppisenä pidä ripustautua tuohon selitysmalliin, että kaikki sun elämässä johtuu lapsuudesta. Päästät itsesi ihan liian helpolla jos tuohon tekosyyhyn vetoat.
Varsinkin siis jos ainoa hirmuteko on, että äiti on syyttänyt sinua joskus liittoutumisesta isän kanssa häntä vastaan - ja sitäkö muka ei perheissä ikuna tapahdu, että lapsi hakee liittolaista toisesta vanhemmasta saadakseen jotakin...? - ja ihan kaikkia lupauksia ei ole pidetty.Newsflash. Elävässä elämässä käy vähän väliä niin, että tulee luvattua jotain, jota ei voidakaan pitää. Esim. lupasin viedä lapsen viikonloppuna kylpylään uimaan, mutta sain flunssan, enkä jaksanut. Big deal.
Toki sitä pitää pahoitella ja mahdollisuuksien mukaan korvata myöhemmin, mutta kun et ap yhtään kerro, millaisista lupauksen pettämisistä lapsena sait kärsiä, niin vähän on vaikea tässä nyt empatiaakaan tuntea.
Jos sinusta yhä yli 20 vuotta kotoa muuttamisen jälkeen (kai sä lukion/amiksen jälkeen kotoa muutit?) kaikki elämässäsi riippuu vanhemmistasi, niin hae apua. Toki me kaikki opimme joitain roolimalleja kotoa, mutta kun ne huonot opit tunnistaa ja sisäistää vääriksi, niistä pääsee kyllä eroon. Ei ole normaalia vihata lapsiaan ja syyttää siitä vanhempiaan. SINÄ olet sinä, ja vastuussa itsestäsi! Ihan sinä itsestäsi, ei äitisi, ei isäsi - SINÄ!
Tåydellisiä vanhempia ei ole kenellekään, osa vaan kykenee armoon ja antamaan paremmin anteeksi vanhempiensa töppäilyt ja huonot piirteet.
Ja jos oikeasti jollain on sairaat vanhemmat tai alkoholistit tms., niin välit voi kyllä aikuisena hyvin katkaistakin, eikä yrittää riippua kiinni ihmissuhteessa, joka tuo vain pahaa mieltä.
Onko normaalia syyttää omaa lastaan veljeilystä lapsen toisen vanhemman kanssa, jos lapsi hakee tältä turvaa, kun sinä itse olet lasta kohtaan pelottava ja epäjohdonmukainen hirviö?
Onko normaalia luvata lapselle, että me olemme ikuisesti tiimi, jonka väliin ei tule ketään ja myös toivoa ja edellyttää sitä lapselta, ja jolle lupaat tulevaisuudessa sitä ja tätä, jotta "tiimi" pysyy uskollisena ja lojaalina ja sitten kun olisi lunastusten aika tulossa tai tullut, niin kertoa lojaalille tiimiläiselle, että kyllä itseasiassa nyt vaimoni estää sen, että pidän lupaukseni? Vaimolle ei ole koskaan kertonutkaan mistään lupauksista, joten tämä katsoo, ettei tytärtä tietenkään pidä auttaa.
Onko tämä sinusta todellakin ihan normaalia? Et tajua mitä mä olen elämässäni käymyt läpi, koska eihän tässä ole puoliakaan, mutta kun kaava on tämä niin ymmärtänet, miten se loppukaan voi olla sen parempaa.
apTottakai lapselle tuollaista luvataan, mutta sinä olet AIKUINEN, jonka pitäisi nähdä vanhempiesi tausta, oliko äiti katkera erosta? Tottakai isä sanoo että olemme tiimi, väliimme ei tule ketään, onhan sinne tullut lastesi isäkin.
Ja voin sanoa olet jo kuin äitisi, mitä luulet voittavasi haukkuessasi häntä lapsillesi?
Kyllä aikuisetkin sopivat vielä asioista vanhempiensa kanssa ainakin meillä päin. Ja tämä tiimiajattelu oli edelleen siinä vahvasti läsnä. Ei isä vaimostaankaan aina nyt niin arvostavasti puhunut, oli valmis pikkuriidan tullen soittamaan aikaisemmille heiloilleen. En ottanut tätä isän uutta kumppania siksi niin vakavasti, koska isä itse osoitti toiminnallaan, ette ei se sitä ole. Pidin lähinnä taloudenhoitajana. Mitä se minulle kuului?
Enkä ymmärrä miten minun mieheni on tullut minun ja isäni väliin? Ai alkamalla vaatia, että isäni pitää sanansa? Koska senhän mun mieheni tekikin. Mä en ollut osannut. Kun aloin sanoa, että haluan näitä asioita, joita isä on luvannut, alkoi "tiimi" rakoilla. Tottakai se oli minulle kauhea paikka, koska isä on ollut ainoa mulle rakas ihminen maailmassa. Mutta en minä isää huijannut miehelläni, ei mieheni tullut meidän väliimme. Isän olisi vain tarvinnut pitää lupauksensa.
Sen sijaan vaimo tuli meidän väliimme, koska isä käytti tätä keppihevosena, miksi ei nyt voi pitääkään lupauksiaan.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, kai tajuat, ettei sun enää nelikymppisenä pidä ripustautua tuohon selitysmalliin, että kaikki sun elämässä johtuu lapsuudesta. Päästät itsesi ihan liian helpolla jos tuohon tekosyyhyn vetoat.
Varsinkin siis jos ainoa hirmuteko on, että äiti on syyttänyt sinua joskus liittoutumisesta isän kanssa häntä vastaan - ja sitäkö muka ei perheissä ikuna tapahdu, että lapsi hakee liittolaista toisesta vanhemmasta saadakseen jotakin...? - ja ihan kaikkia lupauksia ei ole pidetty.Newsflash. Elävässä elämässä käy vähän väliä niin, että tulee luvattua jotain, jota ei voidakaan pitää. Esim. lupasin viedä lapsen viikonloppuna kylpylään uimaan, mutta sain flunssan, enkä jaksanut. Big deal.
Toki sitä pitää pahoitella ja mahdollisuuksien mukaan korvata myöhemmin, mutta kun et ap yhtään kerro, millaisista lupauksen pettämisistä lapsena sait kärsiä, niin vähän on vaikea tässä nyt empatiaakaan tuntea.
Jos sinusta yhä yli 20 vuotta kotoa muuttamisen jälkeen (kai sä lukion/amiksen jälkeen kotoa muutit?) kaikki elämässäsi riippuu vanhemmistasi, niin hae apua. Toki me kaikki opimme joitain roolimalleja kotoa, mutta kun ne huonot opit tunnistaa ja sisäistää vääriksi, niistä pääsee kyllä eroon. Ei ole normaalia vihata lapsiaan ja syyttää siitä vanhempiaan. SINÄ olet sinä, ja vastuussa itsestäsi! Ihan sinä itsestäsi, ei äitisi, ei isäsi - SINÄ!
Tåydellisiä vanhempia ei ole kenellekään, osa vaan kykenee armoon ja antamaan paremmin anteeksi vanhempiensa töppäilyt ja huonot piirteet.
Ja jos oikeasti jollain on sairaat vanhemmat tai alkoholistit tms., niin välit voi kyllä aikuisena hyvin katkaistakin, eikä yrittää riippua kiinni ihmissuhteessa, joka tuo vain pahaa mieltä.
Onko normaalia syyttää omaa lastaan veljeilystä lapsen toisen vanhemman kanssa, jos lapsi hakee tältä turvaa, kun sinä itse olet lasta kohtaan pelottava ja epäjohdonmukainen hirviö?
Onko normaalia luvata lapselle, että me olemme ikuisesti tiimi, jonka väliin ei tule ketään ja myös toivoa ja edellyttää sitä lapselta, ja jolle lupaat tulevaisuudessa sitä ja tätä, jotta "tiimi" pysyy uskollisena ja lojaalina ja sitten kun olisi lunastusten aika tulossa tai tullut, niin kertoa lojaalille tiimiläiselle, että kyllä itseasiassa nyt vaimoni estää sen, että pidän lupaukseni? Vaimolle ei ole koskaan kertonutkaan mistään lupauksista, joten tämä katsoo, ettei tytärtä tietenkään pidä auttaa.
Onko tämä sinusta todellakin ihan normaalia? Et tajua mitä mä olen elämässäni käymyt läpi, koska eihän tässä ole puoliakaan, mutta kun kaava on tämä niin ymmärtänet, miten se loppukaan voi olla sen parempaa.
ap
No ei ole normaalia, ja nyt aikuisena varmaan tajuat sinäkin jättää tuollaiset lupailut omaan arvoonsa. Ja mikä ihmeen lunastusten aika? Rahasta kyse ilmeisesti. Voi myös olla että rahaa ei ole tai sille on vain parempaa käyttöä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, kai tajuat, ettei sun enää nelikymppisenä pidä ripustautua tuohon selitysmalliin, että kaikki sun elämässä johtuu lapsuudesta. Päästät itsesi ihan liian helpolla jos tuohon tekosyyhyn vetoat.
Varsinkin siis jos ainoa hirmuteko on, että äiti on syyttänyt sinua joskus liittoutumisesta isän kanssa häntä vastaan - ja sitäkö muka ei perheissä ikuna tapahdu, että lapsi hakee liittolaista toisesta vanhemmasta saadakseen jotakin...? - ja ihan kaikkia lupauksia ei ole pidetty.Newsflash. Elävässä elämässä käy vähän väliä niin, että tulee luvattua jotain, jota ei voidakaan pitää. Esim. lupasin viedä lapsen viikonloppuna kylpylään uimaan, mutta sain flunssan, enkä jaksanut. Big deal.
Toki sitä pitää pahoitella ja mahdollisuuksien mukaan korvata myöhemmin, mutta kun et ap yhtään kerro, millaisista lupauksen pettämisistä lapsena sait kärsiä, niin vähän on vaikea tässä nyt empatiaakaan tuntea.
Jos sinusta yhä yli 20 vuotta kotoa muuttamisen jälkeen (kai sä lukion/amiksen jälkeen kotoa muutit?) kaikki elämässäsi riippuu vanhemmistasi, niin hae apua. Toki me kaikki opimme joitain roolimalleja kotoa, mutta kun ne huonot opit tunnistaa ja sisäistää vääriksi, niistä pääsee kyllä eroon. Ei ole normaalia vihata lapsiaan ja syyttää siitä vanhempiaan. SINÄ olet sinä, ja vastuussa itsestäsi! Ihan sinä itsestäsi, ei äitisi, ei isäsi - SINÄ!
Tåydellisiä vanhempia ei ole kenellekään, osa vaan kykenee armoon ja antamaan paremmin anteeksi vanhempiensa töppäilyt ja huonot piirteet.
Ja jos oikeasti jollain on sairaat vanhemmat tai alkoholistit tms., niin välit voi kyllä aikuisena hyvin katkaistakin, eikä yrittää riippua kiinni ihmissuhteessa, joka tuo vain pahaa mieltä.
Onko normaalia syyttää omaa lastaan veljeilystä lapsen toisen vanhemman kanssa, jos lapsi hakee tältä turvaa, kun sinä itse olet lasta kohtaan pelottava ja epäjohdonmukainen hirviö?
Onko normaalia luvata lapselle, että me olemme ikuisesti tiimi, jonka väliin ei tule ketään ja myös toivoa ja edellyttää sitä lapselta, ja jolle lupaat tulevaisuudessa sitä ja tätä, jotta "tiimi" pysyy uskollisena ja lojaalina ja sitten kun olisi lunastusten aika tulossa tai tullut, niin kertoa lojaalille tiimiläiselle, että kyllä itseasiassa nyt vaimoni estää sen, että pidän lupaukseni? Vaimolle ei ole koskaan kertonutkaan mistään lupauksista, joten tämä katsoo, ettei tytärtä tietenkään pidä auttaa.
Onko tämä sinusta todellakin ihan normaalia? Et tajua mitä mä olen elämässäni käymyt läpi, koska eihän tässä ole puoliakaan, mutta kun kaava on tämä niin ymmärtänet, miten se loppukaan voi olla sen parempaa.
apSori, en voi tajuta, kun et kerro mitään muuta kuin tuollaista yleistasoista korulause-huttua. Kerro kunnon esimerkkejä.
Edelleen: ihan riippumatta siitä, että äitisi on ollut epäjohdonmukainen ja isäsi ripustaunut lapseensa (sinuun) tunnetasolla ihan oudolla tavalla - näistä riippumatta sinun pitäisi jo nelikymppisenä päästää irti. Jätä mokomat, hae apua ja lakkaa syyttämästä omasta suhteestasi omiin lapsiisi vanhempiasi. Selitys ei kelpaa. Sinä vastaat suhteestasi omiin lapsiisi. Olet varmasri lapsuudestasi ainakin oppinut sen, ettei lapsia kiristetä tai heistä ei haeta liittolaisia.Eli et tajua, sanoinhan sen sulle jo. Kerroin ihan ymmärrettäviä esimerkkejä toisen ihmisen pettämisestä, mutta jos ne jäivät sinulle epäselviksi niin ei voi mitään.
Ja se ei vielä vanhemmuuteen riitä, että ei kiristä lapsiaan tai ei hae liittolaista.
apEi, sinä et ole kertonut yhtäkään konkreettista esimerkkiä, vaan puhunut yleisellä Valitut Palat -tyyppisellä tasolla luottamuksen pettämisestä.
Eiku joo, yhden ainoan konkreettisen esimerkin kerroit tuossa siitä, kun isäsi joutui sairaalaan. Siinäkin sinä, keski-ikäinen muija, itkeskelet sitä, että isällesi on vaimo tärkeämpi olemaan sairasvuoteen ääressä kuin aikuinen tytär. Ha-loo!Pa. Ei, vanhemmuuten ei tietenkään riitä pelkästään se, ettei kiristä tai ripustaudu lapsiinsa. Niin en ole väittänytkään. Vaan että osaat toivon mukaan oppia vanhempiesi virheistä, etkä toista niitä.
Ei se ollut isästäni lähtöisin se toive, etten saa olla siinä, isä oli niin heikossa kunnossa, että tuskin jaksoi puhua. Se oli aivan vaimon omaa raivoa ja mustasukkaisuutta siitä, että miehellään on entistäkin elämää, eikä vain vaimo.
Seuraavalla tapaamiskerralla kun näin isän eikä vaimo suostunut poistumaan huoneesta (ekalla kerralla onneksi ei ollut sitten läsnä) olin siinä isän kanssa sitten niin, että vaimo katselee. Vaikka kun vaimo kohtaa miehensä, minä en istu siinä vieressä katselemessa. Pyysin vaimolta, että hän poistuisi, mutta hän ei suostunut. Joku sanoi, että olisit pyytänyt isääsi sanomaan, että vaimo poistuu, mutta isä olisi silloin -nyyh- joutunut liian vaikean valinnan eteen. Niin makaa kuin petaa.
Kysyin isältä siinä vaimon silmien alla saanko halata häntä kun hän makasi sairaalavuoteella. Saat, isä sanoi. Halasin. Kysyin hetken päästä tuntuuko pahalta, koska siinä risteili kaikenlaisia letkuja ym jotka olisivat voineet painaa. Ei kun hyvältä, isä vastasi. Sitten hän kohta sanoi "Raija (nimi muutettu) katsoo pahalla". Sanoin, että antaa katsoa. Että sellaista. Vaimo sanoi, että enkä katso, sehän on sinun oma tyttäresi.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, kai tajuat, ettei sun enää nelikymppisenä pidä ripustautua tuohon selitysmalliin, että kaikki sun elämässä johtuu lapsuudesta. Päästät itsesi ihan liian helpolla jos tuohon tekosyyhyn vetoat.
Varsinkin siis jos ainoa hirmuteko on, että äiti on syyttänyt sinua joskus liittoutumisesta isän kanssa häntä vastaan - ja sitäkö muka ei perheissä ikuna tapahdu, että lapsi hakee liittolaista toisesta vanhemmasta saadakseen jotakin...? - ja ihan kaikkia lupauksia ei ole pidetty.Newsflash. Elävässä elämässä käy vähän väliä niin, että tulee luvattua jotain, jota ei voidakaan pitää. Esim. lupasin viedä lapsen viikonloppuna kylpylään uimaan, mutta sain flunssan, enkä jaksanut. Big deal.
Toki sitä pitää pahoitella ja mahdollisuuksien mukaan korvata myöhemmin, mutta kun et ap yhtään kerro, millaisista lupauksen pettämisistä lapsena sait kärsiä, niin vähän on vaikea tässä nyt empatiaakaan tuntea.
Jos sinusta yhä yli 20 vuotta kotoa muuttamisen jälkeen (kai sä lukion/amiksen jälkeen kotoa muutit?) kaikki elämässäsi riippuu vanhemmistasi, niin hae apua. Toki me kaikki opimme joitain roolimalleja kotoa, mutta kun ne huonot opit tunnistaa ja sisäistää vääriksi, niistä pääsee kyllä eroon. Ei ole normaalia vihata lapsiaan ja syyttää siitä vanhempiaan. SINÄ olet sinä, ja vastuussa itsestäsi! Ihan sinä itsestäsi, ei äitisi, ei isäsi - SINÄ!
Tåydellisiä vanhempia ei ole kenellekään, osa vaan kykenee armoon ja antamaan paremmin anteeksi vanhempiensa töppäilyt ja huonot piirteet.
Ja jos oikeasti jollain on sairaat vanhemmat tai alkoholistit tms., niin välit voi kyllä aikuisena hyvin katkaistakin, eikä yrittää riippua kiinni ihmissuhteessa, joka tuo vain pahaa mieltä.
Onko normaalia syyttää omaa lastaan veljeilystä lapsen toisen vanhemman kanssa, jos lapsi hakee tältä turvaa, kun sinä itse olet lasta kohtaan pelottava ja epäjohdonmukainen hirviö?
Onko normaalia luvata lapselle, että me olemme ikuisesti tiimi, jonka väliin ei tule ketään ja myös toivoa ja edellyttää sitä lapselta, ja jolle lupaat tulevaisuudessa sitä ja tätä, jotta "tiimi" pysyy uskollisena ja lojaalina ja sitten kun olisi lunastusten aika tulossa tai tullut, niin kertoa lojaalille tiimiläiselle, että kyllä itseasiassa nyt vaimoni estää sen, että pidän lupaukseni? Vaimolle ei ole koskaan kertonutkaan mistään lupauksista, joten tämä katsoo, ettei tytärtä tietenkään pidä auttaa.
Onko tämä sinusta todellakin ihan normaalia? Et tajua mitä mä olen elämässäni käymyt läpi, koska eihän tässä ole puoliakaan, mutta kun kaava on tämä niin ymmärtänet, miten se loppukaan voi olla sen parempaa.
apNo ei ole normaalia, ja nyt aikuisena varmaan tajuat sinäkin jättää tuollaiset lupailut omaan arvoonsa. Ja mikä ihmeen lunastusten aika? Rahasta kyse ilmeisesti. Voi myös olla että rahaa ei ole tai sille on vain parempaa käyttöä.
Kyse on ollut olemassa olevan omaisuuden käytöstä. Josta on luvattu asia X.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, kai tajuat, ettei sun enää nelikymppisenä pidä ripustautua tuohon selitysmalliin, että kaikki sun elämässä johtuu lapsuudesta. Päästät itsesi ihan liian helpolla jos tuohon tekosyyhyn vetoat.
Varsinkin siis jos ainoa hirmuteko on, että äiti on syyttänyt sinua joskus liittoutumisesta isän kanssa häntä vastaan - ja sitäkö muka ei perheissä ikuna tapahdu, että lapsi hakee liittolaista toisesta vanhemmasta saadakseen jotakin...? - ja ihan kaikkia lupauksia ei ole pidetty.Newsflash. Elävässä elämässä käy vähän väliä niin, että tulee luvattua jotain, jota ei voidakaan pitää. Esim. lupasin viedä lapsen viikonloppuna kylpylään uimaan, mutta sain flunssan, enkä jaksanut. Big deal.
Toki sitä pitää pahoitella ja mahdollisuuksien mukaan korvata myöhemmin, mutta kun et ap yhtään kerro, millaisista lupauksen pettämisistä lapsena sait kärsiä, niin vähän on vaikea tässä nyt empatiaakaan tuntea.
Jos sinusta yhä yli 20 vuotta kotoa muuttamisen jälkeen (kai sä lukion/amiksen jälkeen kotoa muutit?) kaikki elämässäsi riippuu vanhemmistasi, niin hae apua. Toki me kaikki opimme joitain roolimalleja kotoa, mutta kun ne huonot opit tunnistaa ja sisäistää vääriksi, niistä pääsee kyllä eroon. Ei ole normaalia vihata lapsiaan ja syyttää siitä vanhempiaan. SINÄ olet sinä, ja vastuussa itsestäsi! Ihan sinä itsestäsi, ei äitisi, ei isäsi - SINÄ!
Tåydellisiä vanhempia ei ole kenellekään, osa vaan kykenee armoon ja antamaan paremmin anteeksi vanhempiensa töppäilyt ja huonot piirteet.
Ja jos oikeasti jollain on sairaat vanhemmat tai alkoholistit tms., niin välit voi kyllä aikuisena hyvin katkaistakin, eikä yrittää riippua kiinni ihmissuhteessa, joka tuo vain pahaa mieltä.
Onko normaalia syyttää omaa lastaan veljeilystä lapsen toisen vanhemman kanssa, jos lapsi hakee tältä turvaa, kun sinä itse olet lasta kohtaan pelottava ja epäjohdonmukainen hirviö?
Onko normaalia luvata lapselle, että me olemme ikuisesti tiimi, jonka väliin ei tule ketään ja myös toivoa ja edellyttää sitä lapselta, ja jolle lupaat tulevaisuudessa sitä ja tätä, jotta "tiimi" pysyy uskollisena ja lojaalina ja sitten kun olisi lunastusten aika tulossa tai tullut, niin kertoa lojaalille tiimiläiselle, että kyllä itseasiassa nyt vaimoni estää sen, että pidän lupaukseni? Vaimolle ei ole koskaan kertonutkaan mistään lupauksista, joten tämä katsoo, ettei tytärtä tietenkään pidä auttaa.
Onko tämä sinusta todellakin ihan normaalia? Et tajua mitä mä olen elämässäni käymyt läpi, koska eihän tässä ole puoliakaan, mutta kun kaava on tämä niin ymmärtänet, miten se loppukaan voi olla sen parempaa.
apTottakai lapselle tuollaista luvataan, mutta sinä olet AIKUINEN, jonka pitäisi nähdä vanhempiesi tausta, oliko äiti katkera erosta? Tottakai isä sanoo että olemme tiimi, väliimme ei tule ketään, onhan sinne tullut lastesi isäkin.
Ja voin sanoa olet jo kuin äitisi, mitä luulet voittavasi haukkuessasi häntä lapsillesi?
Ja en minä hauku äitiäni lapsilleni, mutta jos olen hänen takiaan kärsinyt, niin kerron kyllä sen. Muutenhan opettaisin heille, että pahaa tekeviin ihmisiin pitää suhtautua korulausein.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jeesus. Tälläisiä martyyrien kitinöitä kun lukee, alkaa kaduttaa lasten tekeminen. Mitä jos munkin lapsista tulee tällaisia selkärangattomia vässyköitä, joiden mielestä mikään, mitä teen ei ole oikein ja kaikki, mitä heille myöhemmässä elämässä tapahtuu, on vanhempien vika. Meni duuni - äidin vika. Mies petti - äidin vika. Ajoin auton ojaan - äidin vika.
Jos olet rehellinen kunnon ihminen ja vanhempi niin miksi sinun pitäisi tuntea siitä mitään syyllisyyttä? Sen kun sanot, että hoida itse omat sotkusi.
ap
Uli uli neljäkymppiset. Ihme vimma tullut nyt yhtäkkiä nelikymppisenä kaivella lapsuuttaan, nuoruuttaan ja omia pettymyksiään nykyisyydessä ja k a i k k i i n on syypää vanhemmat. Mutku ne ei huomioinut mua kun olisin halunnut vna 1978 tikkarin Korkeasaaressa enkä saanut. Tämä oli nyt kärjistettyä, mutta mitä ihmettä enää voi tehdä vuosikymmenten takaisille asioille. Kasvakaa nyt herrajee ihmisinä, älkääkä ulisko.
Tehkää tästäpäivästä hyvä itsellenne. Jos tämä päivä rakentuu ainoastaan menneiden märehtimiselle ja vanhempien syyllistämiselle, ei ole toivoa rakentaa hyvää elämää tulevaisuuteen. Se on ainoa mihin voi vaikuttaa, ei menneille.
Vanhemmatkin, ovat sitten olleet mitä ovat, kuitenkin vain ihmisiä omine pettymyksineen ja ongelmineen. Yrittäneet siinä kasvattaa kenties parhaansa mukaan lapsensa. Hiukka myötätuntoa nyt minä-minun tunteet-minä olen pettynyt-yhyy sukupolvi. Oletteko itse 100% täydellisiä?
Tästä on syytä erottaa täysin välinpitämättömät ja rikolliset vanhemmat. Uskon kuitenkin että suurin osa näistä 40-ulisijoista ovat suht tavallisen normaalin perheen kasvatteja.
Tietty vanhemmissa on ollut sitä vikaa, että ovat huomaamattaan kasvattaneet näitä draama-queeneja.
Itse syyllistyvät nyt itse aika julmasti "rankaisemalla" vanhempiaan sulkemalla heidät pois elämästään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, kai tajuat, ettei sun enää nelikymppisenä pidä ripustautua tuohon selitysmalliin, että kaikki sun elämässä johtuu lapsuudesta. Päästät itsesi ihan liian helpolla jos tuohon tekosyyhyn vetoat.
Varsinkin siis jos ainoa hirmuteko on, että äiti on syyttänyt sinua joskus liittoutumisesta isän kanssa häntä vastaan - ja sitäkö muka ei perheissä ikuna tapahdu, että lapsi hakee liittolaista toisesta vanhemmasta saadakseen jotakin...? - ja ihan kaikkia lupauksia ei ole pidetty.Newsflash. Elävässä elämässä käy vähän väliä niin, että tulee luvattua jotain, jota ei voidakaan pitää. Esim. lupasin viedä lapsen viikonloppuna kylpylään uimaan, mutta sain flunssan, enkä jaksanut. Big deal.
Toki sitä pitää pahoitella ja mahdollisuuksien mukaan korvata myöhemmin, mutta kun et ap yhtään kerro, millaisista lupauksen pettämisistä lapsena sait kärsiä, niin vähän on vaikea tässä nyt empatiaakaan tuntea.
Jos sinusta yhä yli 20 vuotta kotoa muuttamisen jälkeen (kai sä lukion/amiksen jälkeen kotoa muutit?) kaikki elämässäsi riippuu vanhemmistasi, niin hae apua. Toki me kaikki opimme joitain roolimalleja kotoa, mutta kun ne huonot opit tunnistaa ja sisäistää vääriksi, niistä pääsee kyllä eroon. Ei ole normaalia vihata lapsiaan ja syyttää siitä vanhempiaan. SINÄ olet sinä, ja vastuussa itsestäsi! Ihan sinä itsestäsi, ei äitisi, ei isäsi - SINÄ!
Tåydellisiä vanhempia ei ole kenellekään, osa vaan kykenee armoon ja antamaan paremmin anteeksi vanhempiensa töppäilyt ja huonot piirteet.
Ja jos oikeasti jollain on sairaat vanhemmat tai alkoholistit tms., niin välit voi kyllä aikuisena hyvin katkaistakin, eikä yrittää riippua kiinni ihmissuhteessa, joka tuo vain pahaa mieltä.
Onko normaalia syyttää omaa lastaan veljeilystä lapsen toisen vanhemman kanssa, jos lapsi hakee tältä turvaa, kun sinä itse olet lasta kohtaan pelottava ja epäjohdonmukainen hirviö?
Onko normaalia luvata lapselle, että me olemme ikuisesti tiimi, jonka väliin ei tule ketään ja myös toivoa ja edellyttää sitä lapselta, ja jolle lupaat tulevaisuudessa sitä ja tätä, jotta "tiimi" pysyy uskollisena ja lojaalina ja sitten kun olisi lunastusten aika tulossa tai tullut, niin kertoa lojaalille tiimiläiselle, että kyllä itseasiassa nyt vaimoni estää sen, että pidän lupaukseni? Vaimolle ei ole koskaan kertonutkaan mistään lupauksista, joten tämä katsoo, ettei tytärtä tietenkään pidä auttaa.
Onko tämä sinusta todellakin ihan normaalia? Et tajua mitä mä olen elämässäni käymyt läpi, koska eihän tässä ole puoliakaan, mutta kun kaava on tämä niin ymmärtänet, miten se loppukaan voi olla sen parempaa.
apNo ei ole normaalia, ja nyt aikuisena varmaan tajuat sinäkin jättää tuollaiset lupailut omaan arvoonsa. Ja mikä ihmeen lunastusten aika? Rahasta kyse ilmeisesti. Voi myös olla että rahaa ei ole tai sille on vain parempaa käyttöä.
Kyse on ollut olemassa olevan omaisuuden käytöstä. Josta on luvattu asia X.
ap
Eli sä kiukuttelet kuin pikkulapsi, kun et saakaan rahaa? :DD Isälläs on täysi oikeus käyttää omat rahansa, mihin itse haluaa. Sun pitäis 4kymppisenä hoitaa ITSE omat raha-asias. T. N24
Vierailija kirjoitti:
Uli uli neljäkymppiset. Ihme vimma tullut nyt yhtäkkiä nelikymppisenä kaivella lapsuuttaan, nuoruuttaan ja omia pettymyksiään nykyisyydessä ja k a i k k i i n on syypää vanhemmat. Mutku ne ei huomioinut mua kun olisin halunnut vna 1978 tikkarin Korkeasaaressa enkä saanut. Tämä oli nyt kärjistettyä, mutta mitä ihmettä enää voi tehdä vuosikymmenten takaisille asioille. Kasvakaa nyt herrajee ihmisinä, älkääkä ulisko.
Tehkää tästäpäivästä hyvä itsellenne. Jos tämä päivä rakentuu ainoastaan menneiden märehtimiselle ja vanhempien syyllistämiselle, ei ole toivoa rakentaa hyvää elämää tulevaisuuteen. Se on ainoa mihin voi vaikuttaa, ei menneille.
Vanhemmatkin, ovat sitten olleet mitä ovat, kuitenkin vain ihmisiä omine pettymyksineen ja ongelmineen. Yrittäneet siinä kasvattaa kenties parhaansa mukaan lapsensa. Hiukka myötätuntoa nyt minä-minun tunteet-minä olen pettynyt-yhyy sukupolvi. Oletteko itse 100% täydellisiä?
Tästä on syytä erottaa täysin välinpitämättömät ja rikolliset vanhemmat. Uskon kuitenkin että suurin osa näistä 40-ulisijoista ovat suht tavallisen normaalin perheen kasvatteja.
Tietty vanhemmissa on ollut sitä vikaa, että ovat huomaamattaan kasvattaneet näitä draama-queeneja.
Itse syyllistyvät nyt itse aika julmasti "rankaisemalla" vanhempiaan sulkemalla heidät pois elämästään.
Minusta tuntuu että sinä et ole nyt oikein kasvanut. Ainakaan viestisi ei vaikuta mitenkään erityisen kypsän ihmisen kommentilta asioihin. Pikemminkin vääryyksien valkopesulta. "Ymmärtäkää meitä vaikka teemmekin virheitä". Juu en ymmärrä.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, kai tajuat, ettei sun enää nelikymppisenä pidä ripustautua tuohon selitysmalliin, että kaikki sun elämässä johtuu lapsuudesta. Päästät itsesi ihan liian helpolla jos tuohon tekosyyhyn vetoat.
Varsinkin siis jos ainoa hirmuteko on, että äiti on syyttänyt sinua joskus liittoutumisesta isän kanssa häntä vastaan - ja sitäkö muka ei perheissä ikuna tapahdu, että lapsi hakee liittolaista toisesta vanhemmasta saadakseen jotakin...? - ja ihan kaikkia lupauksia ei ole pidetty.Newsflash. Elävässä elämässä käy vähän väliä niin, että tulee luvattua jotain, jota ei voidakaan pitää. Esim. lupasin viedä lapsen viikonloppuna kylpylään uimaan, mutta sain flunssan, enkä jaksanut. Big deal.
Toki sitä pitää pahoitella ja mahdollisuuksien mukaan korvata myöhemmin, mutta kun et ap yhtään kerro, millaisista lupauksen pettämisistä lapsena sait kärsiä, niin vähän on vaikea tässä nyt empatiaakaan tuntea.
Jos sinusta yhä yli 20 vuotta kotoa muuttamisen jälkeen (kai sä lukion/amiksen jälkeen kotoa muutit?) kaikki elämässäsi riippuu vanhemmistasi, niin hae apua. Toki me kaikki opimme joitain roolimalleja kotoa, mutta kun ne huonot opit tunnistaa ja sisäistää vääriksi, niistä pääsee kyllä eroon. Ei ole normaalia vihata lapsiaan ja syyttää siitä vanhempiaan. SINÄ olet sinä, ja vastuussa itsestäsi! Ihan sinä itsestäsi, ei äitisi, ei isäsi - SINÄ!
Tåydellisiä vanhempia ei ole kenellekään, osa vaan kykenee armoon ja antamaan paremmin anteeksi vanhempiensa töppäilyt ja huonot piirteet.
Ja jos oikeasti jollain on sairaat vanhemmat tai alkoholistit tms., niin välit voi kyllä aikuisena hyvin katkaistakin, eikä yrittää riippua kiinni ihmissuhteessa, joka tuo vain pahaa mieltä.
Onko normaalia syyttää omaa lastaan veljeilystä lapsen toisen vanhemman kanssa, jos lapsi hakee tältä turvaa, kun sinä itse olet lasta kohtaan pelottava ja epäjohdonmukainen hirviö?
Onko normaalia luvata lapselle, että me olemme ikuisesti tiimi, jonka väliin ei tule ketään ja myös toivoa ja edellyttää sitä lapselta, ja jolle lupaat tulevaisuudessa sitä ja tätä, jotta "tiimi" pysyy uskollisena ja lojaalina ja sitten kun olisi lunastusten aika tulossa tai tullut, niin kertoa lojaalille tiimiläiselle, että kyllä itseasiassa nyt vaimoni estää sen, että pidän lupaukseni? Vaimolle ei ole koskaan kertonutkaan mistään lupauksista, joten tämä katsoo, ettei tytärtä tietenkään pidä auttaa.
Onko tämä sinusta todellakin ihan normaalia? Et tajua mitä mä olen elämässäni käymyt läpi, koska eihän tässä ole puoliakaan, mutta kun kaava on tämä niin ymmärtänet, miten se loppukaan voi olla sen parempaa.
apNo ei ole normaalia, ja nyt aikuisena varmaan tajuat sinäkin jättää tuollaiset lupailut omaan arvoonsa. Ja mikä ihmeen lunastusten aika? Rahasta kyse ilmeisesti. Voi myös olla että rahaa ei ole tai sille on vain parempaa käyttöä.
Kyse on ollut olemassa olevan omaisuuden käytöstä. Josta on luvattu asia X.
apEli sä kiukuttelet kuin pikkulapsi, kun et saakaan rahaa? :DD Isälläs on täysi oikeus käyttää omat rahansa, mihin itse haluaa. Sun pitäis 4kymppisenä hoitaa ITSE omat raha-asias. T. N24
Totta kai on, ei ole kyse siitä. Vaan että jos on itse luvannut jotain, niin että sen pitää, pitää siis sanansa ja pysyy siinä, siitä on kysymys.
ap
Äidistä vapaa kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äidistä vapaa kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oliko teillä muilla lapsuudessa niin, että hyvistä väleistä toiseen vanhenpaanne syytettiin veljeilystä hänen kanssaan? Ja jos tämä vanhempi petti teitä, niin ei oltu lohduttamassa, koska oli omaa tyhmyyttänne, että veljeilitte tämän kanssa?
apJust näin. Äiti itse asiassa sabotoi välejä isään sillä tavalla että korosti koko ajan miten vihainen isä on mulle elämäni valinnoista. Pelkäsin isää enkä uskaltanu puhua juurikaan hänelle. Vasta kun isä teki kuolemaa syövän vuoksi, välimme lähtentyivät. Siitäkös äiti oli kateellinen. Viimeisenä yönä, kun isä eli, luulin että isä on edelleen tajuton. Asuin 400 km päässä. Olin aamulla lähdössä häntä katsomaan mutta isä ehti kuolla. Aamulla kuulin että isä oli jutellut yöllä. Eipä tullut äidille mieleen ilmoittaa ainoalle lapselleen.
Tarkkaa kuolinhetkeä on mahdoton ennustaa edes ammattilaisen. Näen kyllä, kuun viimeiset vuorokauder ovat käsillä, mutta sittenkin lähtö voi kestää mitä tahansa muutamasta tunnista muutamaan päivään. Sinuna kysyisin äidiltä, miksi hän ei soittanut sinulle, todennäköisesti siksi, että kuvitteli isän vielä jaksavan jokusen päivän ja ajatteli antaa sinun nukkua, että jaksat ajaa tuon 400 km.
Ihme syyttelyä sulla tuossa.Tiedän. Lääkäri sanoi mulle kuitenkin että isä tuskin elää vuorokautta kauemmin ja oli oikeassa. Tila oli todella kriittinen silloin. Äiti sanoi ettei tullut mieleen ilmottaa. Ite en vois unohtaa omia lapsiani. Mutta äiti on äiti, oma napa on ollu aina tärkein. ap
Tuossahan kirjoittaja ei tiennyt, että isä oli vielä tajuissaan. Hänen äitinsä ei vaivautunut sitä tietoa kertomaan. Siksi hän lähti vasta aamulla. Jos äitinsä olisi kertonut, että isä on tajuissaan hän olisi lähtenyt heti. Minä ymmärrän kirjoittajan raivon äidin piittaamattomuudesta lapsensa tunteista täysin. Lapset kuitenkin ovat usein hieman alisteisia vanhempien keskinäiselle suhteelle, joten oletusarvoista on, että oma bioäiti pitää ajantasalla tällaisesta asiasta, eikä jokaisen tarvitse itsenäisesti koittaa olla selvillä isän olotilasta hoitohenkilökunnan kautta.
ap
Voi voi tätä ap ressua. Omistaa vain yhden mielipiteen ja se on se ainut oikea.
"Kun viisas osoittaa kuuta tyhmä katsoo sormea. "
-viesti 37kirjoittajalta
Vierailija kirjoitti:
Voi voi tätä ap ressua. Omistaa vain yhden mielipiteen ja se on se ainut oikea.
"Kun viisas osoittaa kuuta tyhmä katsoo sormea. "
-viesti 37kirjoittajalta
Tästä ei nyt kyllä tajunnut, keneltä 37 kirjoittajalta? :D
ap
Joo, totta kai, mutta meillä se meni viime vuosina siihen, kun penäsin isältä sanojaan, että minulla ei saanut enää olla osuutta isäni elämässä. En tiedä mitä he olivat keskenään puhuneet, mutta vaimo suhteutui todella vihamielisesti minuun. Eli minut potkaistiin ulos isäni elämästä, mutta silti jos vaimo ei ollt läsnä, isä tuli jopa asumaan meille 5 päiväksi. Mutta jos vaimo oli paikalla, ei voinut ikään kuin pitää minuun yhteyttä. En tajua.
ap