Tajusin sen vasta 4-kymppisenä, vanhempani eivät välittäneetkään minusta aidosti

Vierailija kirjoitti:

Ihan järkyttävää, etten mä saa mitään myötätuntoa palstalta. Tai ehkä joku ymmärtää, ja sanoikin, ettei ne, joita ei ole kustu oman vanhemman taholta silmään voi tämmöistä ymmärtää. Mistähän muusta kuin rahasta minun pitäisi tai minä ylipäätään edes voisin isäni muistaa? Kusetetuista puheista? Ettei pitänyt puoliani? Ettei välittänyt ja rakastanut?

Alan jo miettiä etten mene hautajaisiinkaan. Siellä on vaimo ja hänen tyttärensä, en halua nähdä heitä. Omia sukulaisiani voin tavata muutenkin. Mitä mä papillekaan sanoisin isästäni? En halua mennä sinne kuuntelemaan ympäripyöreää paskaa ihmisestä, josta yritetään väkisin sanoa jotakin hyvää ja häivyttää hänen mädännäisyytensä. Tai ehkä menen sinne kirkko-osuuteen, mutta en ainakaan syömään sen vaimon ja hänen tyttäriensä kanssa. En halua nähdä niitä mulkkuja enää ikinä.

Aiemmin pelkäsin, ettei vaimo edes jaksa muistaa mainita minulle isän kuolleen. Nyt se tuntuisi vain helpottavalta ajatukselta. En halua muistaa isääni ajalta sen jälkeen kun hän tapasi tämän vaimon. Sen jälkeen hänellä ei ole enää ollut aikaa eikä sydäntä minulle. Roikuin mukana, koska luulin, että hän oli puolellani kaikesta huolimatta. Nyt usko on mennyttä. Ehkä terveempää näin.

ap

Sun touhussa ei ole mitään tervettä. Ei nyt eikä ennen. Ei tulevaisuudessa

Muistat kai että isäsi elää. Vaikka olet hänelle antanut vain 4,5 v elinaikaa

Isä on tyhjänpuhuja, eikä rakasta lastaan, kun ei eläkeikäisenä panttaa omaa omaisuuttaan, eikä takaa nelikymppisen lapsensa lainoja? Tuoko on rakkauden mitta? Onko mielen muuttaminen kiellettyä, auttoi siinä joku toinen tai ei? Minä sanoisin, että isä on tullut järkiinsä. Jos sinä et ole 40-vuoteen saanut sen verran säästöön, että saisit loppulainalle pankin takauksen, niin ennuste asuntolainan maksamiselle on melko huono. Minäkin otin asuntolainan 40-vuotiaana, mutta en edes pyytänyt vanhempiani takaajiksi vaan juurikin otin tuon pankin takauksen (asunnon arvohan käy melkein koko lainan vakuutena). Näin vanhemmillani säilyi mielenrauha, eikä heidän tarvitse olla huolissaan omasta asunnostaan ja asumisestaan, joka olisi pitänyt pantata (pieneltä osalta tosin).

Minä en jaksanut lukea koko ketjua, mutta minusta sinä vaikutat keskenkasvuiselta, kun kehität tuollaisen kolmiodraaman sinun, isäsi ja hänen uuden naisystävänsä välille. En tiedä mitä sinun lapsuudessasi tapahtui. Vanhempasi olivat varmaan jollain lailla vajavaisia, mutta minusta on erittäin epäkypsää ajatella, että isä ei rakasta nyt eikä ole koskaan rakastanutkaan, kun ei anna sinulle rahaa tai takaa lainaasi ja haluaa toimia ennemmin elämänkumppaninsa kuin sinun mielen mukaan. Se juna meni jo, jolloin isäsi kuului suojella ja auttaa sinua oman hyvinvointinsa kustannuksella!

380

Mua ärsyttää kirjoituksessasi se, että sinusta on normaalia, että mies auttaa anoppiasi, mikäli saa häneltä rahaa ja jollei saa, niin ei tarvitse auttaakaan.

Olet ahne miniä, kun otit puheeksi anopin kanssa, että milloin hän aikoo antaa sitä rahaa heidän perheelleen.

Saahan se sun miehesi sen perinnön sitten aikanaan anopin jälkeen. Siinä on kelpo palkka hänelle avusta. (Ja minusta ei edes palkkaa tarvita, jos äitiään auttaa.)

Olet kateellinenvja ahne.

Kamalaa, miten jotkut ovat noin kamalasti ahnehtimassa vanhempiensa ja jopa appivanhempiensa omaisuuksia. Kuvottavaa kerrassaan!

Ap, oletko lukenut ketjun "70- luvun äitien tyttäret". Viesteissä 70-luvulla syntyneet naiset kertovat karuja juttuja omasta lapsuudestaan. Ajattelin, että olisiko siitä jotain vertaistukea sinulle. Tai jos olet lukenut, niin mitä ajatuksia ketju sinussa herätti?

Jos vanhemmat eivät ole muuta luvanneet tai uskotelleet, kuin perintöä tai nykyistä omaisuutta ja toisin ilmoittavatkin, mistä sitä sitten keskustelisi. Kun äiti ei lähtenytkään kävelylle, tullut yökylään tai halailee liikaa -miten näistä voisi keskustella kun näitä tai vastaavia ei tapahdu.

Ap, oletkohan vielä kuulolla. Olet ihan oikeassa siinä, että vanhempien pitäisi olla ihmisiä joihin voi luottaa. Onhan se ihan eri asia lapselle ovatko vanhemmat luotettavia vai eivät.

Vierailija kirjoitti:

"Narsistille on yksi lysti, mitä on luvannut ja kenelle. Itse voit vatvoa vaikka loppuelämäsi sinulle annettuja katteettomia lupauksia, narsisti unohti koko lupauksen sen jälkeen, kun sen sinulle suustansa päästi. Ja päästi siksi, jotta ajattelisit tai käyttäyttäytyisit narsistin haluamalla tavalla."

Tämä oli niin totta!

Minä heitä lusikan soppaan myös. Mieheni puolesta. Joka raukka parka hypännyt ja pakotti meidänkin perheen hyppimään äitinsä oikkujen mukaan, kunnes pistin stopin. Sain suvun vihat niskoilleni, miten olen ahne paska! Nyt meidän perheen asioista päättää vain minä ja mieheni! Ei anoppi! 

Mies parka hyppäsi aina kun puhelin kilahti. Täytyy auttaa, kun sitten äitinsä myy sitä ja tätä omaisuutta ja sitten auttaa meitä maksuissa, kun sitä ja tätä. Perusasioissa auttaminen ok, mutta anopilla oli tapana hälyttää mies luokseen juuri kun meillä oli jotain menoa, esim. grillikestit miehen työkavereille. Onko noloa jättää vaimo huolehtimaan äijäporukasta, kun itse lähtee äidilleen laittamaan uutta arvotaulua seinälle, se piti saada seinälle heti. Säilyttää arvonsa paremmin ja mieshän sen tulee samaan, vaikka sitten pian joku syntymäpäivä. (ei oo taulua näkynyt :)) 

Mies ei edes tajunnut miten häntä vedätetään. Ihan pokkana uskoi, että varakas äitinsä häntä auttaisi. Eikä ollut kiinni, ettei olisi minusta pitänyt, vaan ei oikeasti auttanut miestäni ennen kuin edes olimme tavanneetkaan. 

Esimerkki: mies laittanut hulluna kolmea kesäpaikkaa, kun anoppi ihan suoraan luvannut, että niistä meitä lähinnä sijaitsevan siirtää pian miehen nimiin. Noh, voitte arvata, ei sillä naisella ole ollut aikomustakaan siirtää yhtään mitään kenenkään muun nimiin. 

Toinen esimerkki: anoppi "lahjoittaa lapsille rahaa". Ei siis lapsille, mutta tekee omissa nimissään sijoituksia/talletuksia, ovat sitten paremmin tallessa ja arvo nousee.

Minusta sitten tuli ilkeä ahne miniä, kun ilmoitin että jos aikoo tehdä lupaamansa avustukset, niin sovitaanpa niistä nyt sitten kerralla. Kun mies puhuu niin ympäripyöreitä, kun saa vain lupauksia, jotka muuttuu koko ajan. (Tiesin toki, että anopilla ei mitään aietta koskaan ollutkaan lahjoittaa mitään.) Hän sitten keksi, että minä olen ahne ja vaadin hänen omaisuutta. :D :D 

Mies tapaa äitiään, mutta silloin kun miehellä on aikaa, ei siten että hyppää kun käsky käy. 

 

Meillä oli aivan samoin!:D Ja kun mies ei halunnut mennä, syy oli tietysti koko suvun mielestä miniän!Tai no, anoppi itki ja puhui potaskaa ja kaikkihan häntä uskoi, yksi ja ainut totuus tulee itkevän naisen suusta. Kukaan vaan ei kysynyt meiltä asiasta.Me yritimme anopin kanssa sopia, mutta joidenkin kanssa se on aivan turhaa. Jotkut kiusaavat ja ovat sitten olevinaan uhreja, jos kiusatut ottavat asian esille ja tahtovat keskustella.

Mies kertoi suoraan kuinka asiat ovat. Minä olin todellisuudessa se, joka yritti miestä lähtemään kyläilemään sukulaisiinsa. Kukaan ei tuota uskonut.

Muistakaa, että vieraampi on aina syypää. Vaikka asia olisi kuinka selvä, niin ihmiset uskovat sitä ketä tahtovat. 

Todellisuudessa ongelmat olivat anopin ja mieheni, minä olin ulkopuolinen. Hän tiedosti heidän huonot välinsä ja toimi toteuttaen pelkojaan karkottaen poikansa ehkä lopullisesti.

Minun ei onneksi tarvitse sietää häneltä rumaa käytöstä enää, katsoin sen ruljanssin aivan loppuun asti selväksi.

Oi voi, niitä kyyneleitä ja 

tai siis rahaa hän ei kyllä tarjonnut koskaan, eikä tarviskaan.

Vierailija kirjoitti:

Jos kerran isäsi on hyvin sairas, niin ihan hyvin on voinut käydä niin, että kysyessäsi, voisiko isä luopua perinnöstään, hän on vain vastannut automaattisesti kyllä. Sitten kun olisi pitänyt ilmoittaa perunkirjoituksen pitäjälle, että hän kieltäytyy perinnöstä, niin hän ei enää muistanut koko asiaa.

Itse en kyllä missään tilanteessa menisi ehdottamaan vanhemmilleni,, että he eivät ottaisi omien äitiensä perintöä vastaan vaan antaisivat sen minulle.

Menisitkö kehumaan lapsillesi elinaikanasi, että kun kuolet mitä he tulevatkaan perimään, jos sanotaan, että sinulla olisi varallisuutta? Aloittaisit iltaisin keskustelun kyseisestä aiheesta? Saadaksesi lapsesi tuntemaan, ettei sinua nyt kannata hylätä vaikka itse ehkä epäilisit että syytä olisi (uusiopuolisosi olisi alkanut määräillä sinua etkä saisi sanottua ettei se tee hyvää suhteellesi lapsiisi? Tosin nyt on epäselvää oliko se syypää sittenkään uusiopuoliso vai antoiko se vain hyvän selustan toimia itsekkäästi paljastumatta.) Sen voin sanoa, ettei isällä ollut mitään syytä epäillä minun toimistani, että minä hänet hylkäisin ja siksi puhua rahoista, etten mä häntä hylkäisi. Häntä ajoi siihen puhdas hyväksikäyttötarve ja itsekkyytensä, jota mä en tajunnut. Minun piti olla hänelle lojaali, hän hyväksikäytti minun tunteitani, että pidän vääryydestä (ettei hän esimerkiksi voinut milloinkaan viettää aikaa kahdenkesken minun kanssani, koska siitä tuli vaimon kanssa riitaa) mölyt mahassani, kun hän haluaa mun parastani aina.

ap

Voi voi. Arvaa onko mulla luottamus mennyt kun vanhemmat kiduttivat ja käyttivät seksuaalisesti hyväksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tee saatana rahastosäästötili itelles ja kerrytä sinne rahaa jos sinun välittäminen ja elämä koostuu rahasta, mitä sun niiiin hirveeen ilkee isä ei antanutkaan

Ei siitä ole mitään hyötyä, kun rahasta tiukkaa nyt. Enkä mä täältä mitään talousneuvoja kaivannut. Myötätuntoa, mutta olette niin saatanan vittupäitä ja tiukoilla itsenne kanssa ettei liikene edes myötätuntoa vaikeuksia kohdanneelle!!!!! Tarttis olla joku rikkaiden perijöiden oma palsta koska ei tuollaiset vitun köyhät ikinä tajua kuin sossunluukku ruokajonoo sössönsööö-tason mielipahoja.

ap

Myötätuntoa ei ansaitse ihminen, joka ahneuksissaan toivoo jopa oman isänsä kuolemaa, ei huolehdi lapsistaan ja haukkuu kaikki, jotka eivät suostu hänen päätänsä silittelemään. Ja"vitun köyhäksi" haukkuminenkin menettää aika äkkiä tehonsa, jos myöntää ensimmäisessä lauseessa, että rahasta on itsellä tiukkaa.

Olen se, joka halusi huolehtia lapsistasi. En ole vailla rahallista hyötyä. Sinä et varmaankaan pysty pienessä päässäsi tällaista näkökulmaa edes käsittämään.

Mä taas ajattelen tuosta, että myötätuntoa ei ansaitse tosiaankin ihminen, joka tekee tuollaista ja joka juuri sen myötätunnon myötä jatkaa toimintaansa. Ensimmäinen lauseesi oli tiivis kuvaelma äidistäni. Isäni silitteli äidin päätä. En ole ap.

Minä en jatka myötätunnon myötä toimintaani, vaan saan voimia päästä irti siitä. Miksi isäsi silitti äitisi päätä? Tiesikö isäsi, että sinä kärsit? Ilmaisitko sinä sitä isällesi? Suuntautuiko äitisi viha sinuun ja jos niin millä tavalla?

ap

Meillä asetelma oli ja on vähän erilainen, koska narsistiäiti on tiiviisti yhdessä isäni kanssa. Äidin naisellinen viehkeys vei isäni huomion ja mielenkiinnon, en sitä tässä sairasta asetelmaa tässä selitä, tulisi monta sivua. Koska meillä asui saman katon alla narsistiäiti, ei lapsilla saanut olla tunteita, lapset olivat huonekaluja. Äitini viha suuntautui ja suuntautuu edelleen minuun. Mielenkiintoista on, että tuon koin vasta varttuessani. Se johtui siitä, että huonekalusta pursui väkisin nystyröitä, naisellisuutta. Teiniangstius on minulle vierasta. Muita ajatuksia tai tunteita ei saa äidin mielestä olla, kuin mitä hänellä on. Nämä ovat oikeasti niin mutkikkaita tapauksia, ettei näitä pysty edes kuvittelemaankaan edes lähelle normaalin äitisuhteen kokeneet. Väitän tietäväni pitkän tutkintamatkan perusteella, että mikään muu ei ole järkevintä kuin sulkea ovi omalta äidiltään. Sekin on tosin valinta, siitäkin kokemuksia, että kannattaa, jos elämä yhtään tihkaisee.

No huh, äitisi kuulostaa hyvin kylmältä. Mullakin on nyt oven sulkemista äitiin päin menossa. Aikaisemmin olisin soittanut äidille, mutta pahoittanut sitten mieleni, kun äiti olisi ollut täysin ymmärtämättä, miten isän toiminta minua loukkaa. (Kuten palstalaisetkin tosin ovat.) Nyt ymmärrän olla soittamatta, (mutta en näköjään olematta kirjoittamatta tänne) ja se vahvistaa minua sikäli, että yhdet turhat haukut ja itsetunnon latistaminen jäävät pois. Puhelu menisi myös riitelyksi, kuten täälläkin keskustelu meni, mutta se ei haittaa, kun riitaa ei käydä äidin kanssa. Se on kaikista tuhoavinta minulle. Siitä on päästävä eroon.

ap

Sulla lienee kaamosvaihe tuossa vielä menossa, ymmärrän. Sun äiti ja isä tuntee toisensa erilailla, kuin sä heidän lapsenaan heidän mennyttä suhdettaan tunnet, tai edes näet samalla tavalla vanhempasi, kuin he näkevät ja tuntevat toisensa. Luonnollista. Yhdetkin turhat haukut on jo liikaa, sä lusmuilet tuossa. Ajan kysymys, mitä veikkaat, mikä on lopputulos? Elä faktoissa, älä haaveissa, se on narsistin uhrin elämän käänne, pakkotajunta sen kaiken oman tyhmyyden jälkeen. Täällä palstalla sun ilmaisuanti on niin tavallaan avointa ja moninaisuudessan niin sekavaa, että ei uppoa tänne, ymmärrä. Täällä normaalin äidin rakkauden kokeneet mammat viimeisinä sulle vittuilee, jos et ole tajunnut. Pieni skarppaus kommunikaatiossa olis poikaa, jos ja kun aiheesta täällä tulet avautumaan. Huorittelut yms. sikseen.

Minulla oli/on myös narsistiäiti, johon olen katkaissut välit. Ymmärrän sinua ja olen kirjoitellut sinulle alusta (?) lähtien. Antaisin sinulle ohjeeksi (jos sitä haluat) myös tuon: elä faktoissa, älä haaveissa.

Minulle tuo ainakin oli oikea keino. Tuntuu älyttömän kylmältä, kylmettää lojaaliuden pehmentävät tunteet vanhempaansa, sillä olethan äitisi jatke, mutta se on ainut keino alkaa elää, niin että olet myös yhtä arvokas kuin muutkin. Olet koko elämäsi katsellut hänen kaiken kertovia ilmeitään ja ajatellut ehkä aina, no, se nyt vain on sellainen. Anteeksi olet antanut aina ja vain niellyt kyyneleitä.

Meillä lapset eivät saanut näyttää negatiivisia tunteita, toisin kuin äiti raivosi ja hakkasi. Lapset tai ainakin minä olin äidin saappaissa, hoidin laskut, kodin ja lapset. Äiti kantoi sitten sitä vastuuta, mikä antoi hänelle ylpeyttä ja kunniaa, viis lapsista.

Paljon tulisi kerrottavaa, mutta narsistiäiti pitää suurimman osan siitä sisällään.

Nyt olen jalat maassa, elän ihanan turvallista tylsän rakasta elämää. En kaipaa jatkuvaa draamaa ja jännitystä, se on lopen uuvuttavaa. En usko, että sinäkään sitä kaipaat, ainakaan enää tietyssä vaiheessa terapiaa/asian käsittelyä.

Minä aikuistuin varsin myöhään. Kannoin siis lapsistani vastuuni, mutta kannoin myös muista. Kun opin sanomaan ei ja kohtaamaan negatiivisia tunteitani alkoi elämä.Pelkäsin kamalasti, että ihmiset hylkäävät ja torjuvat minut, kun sanon mielipiteeni, mikä ei välttämättä miellytä heitä.

Koin oivalluksia, kun ihmiset eivät toimineetkaan samoin kuin äitini. Ihmiset olivat normaaleja, mukavia muutoinkin kuin seinien ulkopuolella, tai hyötyäkseen.

Ihmisillä oli selkärankaa, jopa pyytää anteeksi. Minä häpesin, kun ihminen pyysi minulta anteeksi.

Siis aivan ihmeellisiä ajatusvääristymiä, mitä korjailen vielä kauan.

Suren sitä ettei minulla ole ollut lämpimää äitiä, mutta en sitä tarvitsekaan, kun ympärillä on kuitenkin korvaavia ihania ihmisiä!

Tee kuitenkin itse parhaasi äitinä. Muuta menneisyyttä katkaisemalla haitallinen lenkki.

*halaus* Kyllä sä selviät. Av on muuten aika paska paikka;) joskus sitä vain eksyy tänne, mutta ei kannata kaikelle vittuilulle antaa arvoa. Usein tuollainen vittuilu on oman pahan olon purkamista ja tietämättömyyttä. 

Vierailija kirjoitti:

"Narsistille on yksi lysti, mitä on luvannut ja kenelle. Itse voit vatvoa vaikka loppuelämäsi sinulle annettuja katteettomia lupauksia, narsisti unohti koko lupauksen sen jälkeen, kun sen sinulle suustansa päästi. Ja päästi siksi, jotta ajattelisit tai käyttäyttäytyisit narsistin haluamalla tavalla."

Tämä oli niin totta!

Minä heitä lusikan soppaan myös. Mieheni puolesta. Joka raukka parka hypännyt ja pakotti meidänkin perheen hyppimään äitinsä oikkujen mukaan, kunnes pistin stopin. Sain suvun vihat niskoilleni, miten olen ahne paska! Nyt meidän perheen asioista päättää vain minä ja mieheni! Ei anoppi! 

Mies parka hyppäsi aina kun puhelin kilahti. Täytyy auttaa, kun sitten äitinsä myy sitä ja tätä omaisuutta ja sitten auttaa meitä maksuissa, kun sitä ja tätä. Perusasioissa auttaminen ok, mutta anopilla oli tapana hälyttää mies luokseen juuri kun meillä oli jotain menoa, esim. grillikestit miehen työkavereille. Onko noloa jättää vaimo huolehtimaan äijäporukasta, kun itse lähtee äidilleen laittamaan uutta arvotaulua seinälle, se piti saada seinälle heti. Säilyttää arvonsa paremmin ja mieshän sen tulee samaan, vaikka sitten pian joku syntymäpäivä. (ei oo taulua näkynyt :)) 

Mies ei edes tajunnut miten häntä vedätetään. Ihan pokkana uskoi, että varakas äitinsä häntä auttaisi. Eikä ollut kiinni, ettei olisi minusta pitänyt, vaan ei oikeasti auttanut miestäni ennen kuin edes olimme tavanneetkaan. 

Esimerkki: mies laittanut hulluna kolmea kesäpaikkaa, kun anoppi ihan suoraan luvannut, että niistä meitä lähinnä sijaitsevan siirtää pian miehen nimiin. Noh, voitte arvata, ei sillä naisella ole ollut aikomustakaan siirtää yhtään mitään kenenkään muun nimiin. 

Toinen esimerkki: anoppi "lahjoittaa lapsille rahaa". Ei siis lapsille, mutta tekee omissa nimissään sijoituksia/talletuksia, ovat sitten paremmin tallessa ja arvo nousee.

Minusta sitten tuli ilkeä ahne miniä, kun ilmoitin että jos aikoo tehdä lupaamansa avustukset, niin sovitaanpa niistä nyt sitten kerralla. Kun mies puhuu niin ympäripyöreitä, kun saa vain lupauksia, jotka muuttuu koko ajan. (Tiesin toki, että anopilla ei mitään aietta koskaan ollutkaan lahjoittaa mitään.) Hän sitten keksi, että minä olen ahne ja vaadin hänen omaisuutta. :D :D 

Mies tapaa äitiään, mutta silloin kun miehellä on aikaa, ei siten että hyppää kun käsky käy. 

 

Meillä on ihan tuota samaa kuviota, että isän vaimo luulee, että minä olen ahneuttani tehnyt joitain asioita, vaikka ei ole nähnyt, että niitä pn luvattu minulle, mutta mieheni tuella perätessä lupauksia ei se sitten isälle sopinutkaan. Niin minä olin ahne ja mieheni myös kun sellaista vaadimme. Eli toista pitämään sanansa.

Mieheni sanoi, ettei astu enää jalallaankaan kyseiseen paikkaan, josta lupaukset olivat ja joiden täyttöönpanoa ilman sitten jäimme, ja kummat mä valitsen? Isäni, vai mieheni, jonka kanssa mulla on yksi (silloin) lapsi? Ja kun mieheni ei edesollut tehnyt mitään väärää vaan nimenomaan vaatinut oikeudenmukaisuutta.

Tietenkin valitsin mieheni. Silloin ne välit sitten viilenivät ekan kerran oikein kunnolla isääni, mutta uskoin, että vaimo oli se, miksi isä ei voinut pitää lupauksiaan, vaikka isällä kaikki omaisuus ja valta ois ollut sanoa vaimolle että minä pidän lupaukseni lapselleni, lähde sinä vosu kävelemään ellei se sovi.

Muttaeipä tietenkään voinut sanoa, kun ties mitä oli sanonutkin vaimolle asioista. Tuskin samaa kuin minulle. Eli se ihminen pelaa ihan omaa peliään näillä omaisuuskuvioilla. Ja nyt saa pelailla ilman minua, lopullisesti.

ap

Niin kun en valinnut siinä riidassa, jossa isä ei voinut pitää lupauksiaan minulle mieheni "puolen", enkä isääni, niin isä sitten kokee tämmöisen minulta loukkaaavana ja häntä hylkivänä ja sorsivana käytöksenä!

Tunnistan tuon mitä 394 kirjoittaa (hyvä kirjoitus, kiitos siitä) että minua nolottaisi myös edelleen jos isä edes pyytäisi anteeksi ja aivan varmasti en osaa ottaa sitä "mitäs minä sanoin" -tyyliin vastaan helposti keltään; eihän minulla ole oikeuksia. Ja tuo on mulle utopiaa, että voiko ihmisten kanssa todella toimia toisin, siisvoisiko joku pahoitella sitä, ettei pysty pitämään lupaustaan minulle?? Eikä SUUTTUA, kun mä sanon, että loukkasit minua, en kestä enää?

ap

Pienet murheet noi on.

Vierailija kirjoitti:

Ap, oletko lukenut ketjun "70- luvun äitien tyttäret". Viesteissä 70-luvulla syntyneet naiset kertovat karuja juttuja omasta lapsuudestaan. Ajattelin, että olisiko siitä jotain vertaistukea sinulle. Tai jos olet lukenut, niin mitä ajatuksia ketju sinussa herätti?

Olen lukenut sitä ketjua. Ei se mitään sen ihmeempää herättänyt. Ajattelin että toivottavasti jokainen joka on kokenut äitinsä tehneen vääryyksiä selviytyy. Nut kun isän kanssa kävi näin saan ehkä vielä lisää perspektiiviä lapsuuteni kuvioon, eli äidin oma käytös ei ole ehkä ollut se ainoa vaurioittava tekijä vaan se, ettei hän koskaan sietänyt tunteitani, kun petyin isääni. Vaikka oli itse hänestä eronnut. Se ero oli hänelle ilmeisesti ihan pelkkä järkitatkaisu (lähestulkoon) hän ei ollut tunteilija, eikä varmaan osannut omia tunteitaan käsitelläkään, niin samassa pesuvedessä piti sitten lapsenkin tunteet kieltää eli jättää minut häpeämään kun mulle ei nyt oikein sopinut tulla loukatuksi ja heittää mun tunteeni menemään. Jättää minulle tunne että saan hävetä omaa loukkaantumistani. Enää en suostu häpeämään sitä ja tämä kehitys on mulla jo ollut kyllä useamman vuoden ajan. Oikeastaan ekasta terapiastani ajat sitten alkaen.

ap

Vierailija kirjoitti:

Pienet murheet noi on.

Sillä mitä tässä on takana on enemmän kokoa kuin sillä mitä nyt viikko sitten de facto tapahtui.

ap