Lue keskustelun säännöt.
Tajusin sen vasta 4-kymppisenä, vanhempani eivät välittäneetkään minusta aidosti
26.04.2016 |
Eivätkä varsinkaan siten kun (äitini) vaati minua suhtautumaan muihin ihmisiin, joista piti välittää niin kovasti, tai tuli huutoa. Opin sillä vain, ettei kukaan välitä minusta, koska kukaan ei koskaan arvostanut uhrautumisiani. Isäni tas sai näihin päiviin saakka ylläpidettyä illuusiota siitä, että olen hänelle rakas ja tärkeä tytär, jota hän aina vannotti luottamaan itseensä ja uskotteli, että minä voin luottaa häneen.
Nyt luottamukseni on kuitenkn rikottu. Viimeisen kerran. Aiemmin hän on syyttänyt uutta vaimoaan siitä, ettei ole voinut aina pitää lupauksiaan. Nytkin hän yritti taas, mutta se ei enää mene läpi. Se oli hän itse, joka rikkoi lupaamansa asian eräässä hyvin isossa ja minulle merkittävässä keississä. Hyvähän hänen sillä olikin kalastella lojaaliuttani, sehän oli merkittävä juttu. Olin siis valmis isoihinkin myönnytyksiin koko elämäni ajan.
Nyt se on loppu. En enää usko, että kumpikaan vanhempi koskaan välitti minusta aidosti, vaikka kumpikin on onnistunut huijaamaan minua tänne saakka uskomaan niin (kun he sanovat).
Äitini pahin teko näissä isäni minua kohtaan tekemissä pettymyksissä on se, että hän ikään kuin lyö lyötyä, ei ole yhtään pahoillaan minun puolestani, vaan moittii että "veljeilinkin" isäni kanssa. Eli että luotin häneen.
Tämä kaikki on ollut niin kamalaa, että se on vaikuttanut erittäin rampauttavasti omaan kykyyni olla vanhempana. Samoin mahdollisuuksiini etsiä ja löytää puoliso, jonka uskon ja tunnen rakastavan minua. Eihän minua voi kukaan aidosti rakastaa. Koska se on ollut minun lapsuuden perheessä minun syyni, kun äiti ei ole voinut minua aidosti rakastaa! Tämmöinen on ollut äitini asenne minuun kaikki nämä vuodet! Nyt ajattelen samoin...se on lasteni syy, jos en minä voi heitä rakastaa... Enkä varmaan ole edes ainoa lapsiaan tällä tavalla (piilo) vihaava äiti... Täälläkin saa aina välillä lukea näitä kamalia lapsia omistavien äitien kertomuksia. Että ihan lapsissa vika, kun äiti ei voi heitä rakastaa. Jep jep. Ja uskokaa vain paskiaiset omia valheitanne. Lapsenne ovat teihin nähden täysin syyttömiä.
Ehkä se tästä, suhteeni lapsiani kohtaan, muuttuu kun mun ei enää tarvitse ylläpitää vihan kätkeviä kulisseja vanhempiini nähden ja uskoa, että mä ITSE olen aiheuttanut sen, ettei he voi minua rakastaa...
t. Äitivihaaja
Kommentit (397)
Minä oon katkaissut välit narsistiäitiini. Tuntuu kuin iso taakka olis otettu harteilta pois. Tuskin edes muistan koko ihmistä. Ehti pilata elämästäni 30 vuotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oliko teillä muilla lapsuudessa niin, että hyvistä väleistä toiseen vanhenpaanne syytettiin veljeilystä hänen kanssaan? Ja jos tämä vanhempi petti teitä, niin ei oltu lohduttamassa, koska oli omaa tyhmyyttänne, että veljeilitte tämän kanssa?
ap
no mitä ap.n isä teki? Ei maksanut kulutusluottojasi tai ei tullut talolainan takaajaksi? näin meidän perheessä iso "tyttö" suuttui isukilleen.
Vierailija kirjoitti:
no mitä ap.n isä teki? Ei maksanut kulutusluottojasi tai ei tullut talolainan takaajaksi? näin meidän perheessä iso "tyttö" suuttui isukilleen.
Ei niin kuulukaan tehdä, mutta entäpä, jos tämä isä olisi hoitanut aiheuttamansa mielipahat ja pettymykset lupaamalla maksaa kulutusluottosi pois tai tulla talolainan takaajaksi? Siitä on nyt kysymys. Mitä omia tekoja on haluttu valkopestä lupaamalla asioita, jotka ovat mahdollisia sitten tulevaisuudessa. Jos en nyt suutu. No enhän mä sitten tietenkään suuttunut. Osaanhan mä odottaa. Ja odottaa. Kunnes sanotaankin, että kyllä mä nyt auttaisin, mutta kun vaimo kieltää.
ap
Vierailija kirjoitti:
Oliko teillä muilla lapsuudessa niin, että hyvistä väleistä toiseen vanhenpaanne syytettiin veljeilystä hänen kanssaan? Ja jos tämä vanhempi petti teitä, niin ei oltu lohduttamassa, koska oli omaa tyhmyyttänne, että veljeilitte tämän kanssa?
ap
Just näin. Äiti itse asiassa sabotoi välejä isään sillä tavalla että korosti koko ajan miten vihainen isä on mulle elämäni valinnoista. Pelkäsin isää enkä uskaltanu puhua juurikaan hänelle. Vasta kun isä teki kuolemaa syövän vuoksi, välimme lähtentyivät. Siitäkös äiti oli kateellinen. Viimeisenä yönä, kun isä eli, luulin että isä on edelleen tajuton. Asuin 400 km päässä. Olin aamulla lähdössä häntä katsomaan mutta isä ehti kuolla. Aamulla kuulin että isä oli jutellut yöllä. Eipä tullut äidille mieleen ilmoittaa ainoalle lapselleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, kai tajuat, ettei sun enää nelikymppisenä pidä ripustautua tuohon selitysmalliin, että kaikki sun elämässä johtuu lapsuudesta. Päästät itsesi ihan liian helpolla jos tuohon tekosyyhyn vetoat.
Varsinkin siis jos ainoa hirmuteko on, että äiti on syyttänyt sinua joskus liittoutumisesta isän kanssa häntä vastaan - ja sitäkö muka ei perheissä ikuna tapahdu, että lapsi hakee liittolaista toisesta vanhemmasta saadakseen jotakin...? - ja ihan kaikkia lupauksia ei ole pidetty.
Newsflash. Elävässä elämässä käy vähän väliä niin, että tulee luvattua jotain, jota ei voidakaan pitää. Esim. lupasin viedä lapsen viikonloppuna kylpylään uimaan, mutta sain flunssan, enkä jaksanut. Big deal.
Toki sitä pitää pahoitella ja mahdollisuuksien mukaan korvata myöhemmin, mutta kun et ap yhtään kerro, millaisista lupauksen pettämisistä lapsena sait kärsiä, niin vähän on vaikea tässä nyt empatiaakaan tuntea.
Jos sinusta yhä yli 20 vuotta kotoa muuttamisen jälkeen (kai sä lukion/amiksen jälkeen kotoa muutit?) kaikki elämässäsi riippuu vanhemmistasi, niin hae apua. Toki me kaikki opimme joitain roolimalleja kotoa, mutta kun ne huonot opit tunnistaa ja sisäistää vääriksi, niistä pääsee kyllä eroon. Ei ole normaalia vihata lapsiaan ja syyttää siitä vanhempiaan. SINÄ olet sinä, ja vastuussa itsestäsi! Ihan sinä itsestäsi, ei äitisi, ei isäsi - SINÄ!
Tåydellisiä vanhempia ei ole kenellekään, osa vaan kykenee armoon ja antamaan paremmin anteeksi vanhempiensa töppäilyt ja huonot piirteet.
Ja jos oikeasti jollain on sairaat vanhemmat tai alkoholistit tms., niin välit voi kyllä aikuisena hyvin katkaistakin, eikä yrittää riippua kiinni ihmissuhteessa, joka tuo vain pahaa mieltä.
Äidistä vapaa kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oliko teillä muilla lapsuudessa niin, että hyvistä väleistä toiseen vanhenpaanne syytettiin veljeilystä hänen kanssaan? Ja jos tämä vanhempi petti teitä, niin ei oltu lohduttamassa, koska oli omaa tyhmyyttänne, että veljeilitte tämän kanssa?
apJust näin. Äiti itse asiassa sabotoi välejä isään sillä tavalla että korosti koko ajan miten vihainen isä on mulle elämäni valinnoista. Pelkäsin isää enkä uskaltanu puhua juurikaan hänelle. Vasta kun isä teki kuolemaa syövän vuoksi, välimme lähtentyivät. Siitäkös äiti oli kateellinen. Viimeisenä yönä, kun isä eli, luulin että isä on edelleen tajuton. Asuin 400 km päässä. Olin aamulla lähdössä häntä katsomaan mutta isä ehti kuolla. Aamulla kuulin että isä oli jutellut yöllä. Eipä tullut äidille mieleen ilmoittaa ainoalle lapselleen.
Karmeaa :'( Otan osaa suruusi vieläkin vuosien(?) jälkeen.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap, kai tajuat, ettei sun enää nelikymppisenä pidä ripustautua tuohon selitysmalliin, että kaikki sun elämässä johtuu lapsuudesta. Päästät itsesi ihan liian helpolla jos tuohon tekosyyhyn vetoat.
Varsinkin siis jos ainoa hirmuteko on, että äiti on syyttänyt sinua joskus liittoutumisesta isän kanssa häntä vastaan - ja sitäkö muka ei perheissä ikuna tapahdu, että lapsi hakee liittolaista toisesta vanhemmasta saadakseen jotakin...? - ja ihan kaikkia lupauksia ei ole pidetty.Newsflash. Elävässä elämässä käy vähän väliä niin, että tulee luvattua jotain, jota ei voidakaan pitää. Esim. lupasin viedä lapsen viikonloppuna kylpylään uimaan, mutta sain flunssan, enkä jaksanut. Big deal.
Toki sitä pitää pahoitella ja mahdollisuuksien mukaan korvata myöhemmin, mutta kun et ap yhtään kerro, millaisista lupauksen pettämisistä lapsena sait kärsiä, niin vähän on vaikea tässä nyt empatiaakaan tuntea.
Jos sinusta yhä yli 20 vuotta kotoa muuttamisen jälkeen (kai sä lukion/amiksen jälkeen kotoa muutit?) kaikki elämässäsi riippuu vanhemmistasi, niin hae apua. Toki me kaikki opimme joitain roolimalleja kotoa, mutta kun ne huonot opit tunnistaa ja sisäistää vääriksi, niistä pääsee kyllä eroon. Ei ole normaalia vihata lapsiaan ja syyttää siitä vanhempiaan. SINÄ olet sinä, ja vastuussa itsestäsi! Ihan sinä itsestäsi, ei äitisi, ei isäsi - SINÄ!
Tåydellisiä vanhempia ei ole kenellekään, osa vaan kykenee armoon ja antamaan paremmin anteeksi vanhempiensa töppäilyt ja huonot piirteet.
Ja jos oikeasti jollain on sairaat vanhemmat tai alkoholistit tms., niin välit voi kyllä aikuisena hyvin katkaistakin, eikä yrittää riippua kiinni ihmissuhteessa, joka tuo vain pahaa mieltä.
No kun et mitään ymmärrä niin et mitään ymmärrä.
ap
Äidistä vapaa kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oliko teillä muilla lapsuudessa niin, että hyvistä väleistä toiseen vanhenpaanne syytettiin veljeilystä hänen kanssaan? Ja jos tämä vanhempi petti teitä, niin ei oltu lohduttamassa, koska oli omaa tyhmyyttänne, että veljeilitte tämän kanssa?
apJust näin. Äiti itse asiassa sabotoi välejä isään sillä tavalla että korosti koko ajan miten vihainen isä on mulle elämäni valinnoista. Pelkäsin isää enkä uskaltanu puhua juurikaan hänelle. Vasta kun isä teki kuolemaa syövän vuoksi, välimme lähtentyivät. Siitäkös äiti oli kateellinen. Viimeisenä yönä, kun isä eli, luulin että isä on edelleen tajuton. Asuin 400 km päässä. Olin aamulla lähdössä häntä katsomaan mutta isä ehti kuolla. Aamulla kuulin että isä oli jutellut yöllä. Eipä tullut äidille mieleen ilmoittaa ainoalle lapselleen.
Tarkkaa kuolinhetkeä on mahdoton ennustaa edes ammattilaisen. Näen kyllä, kuun viimeiset vuorokauder ovat käsillä, mutta sittenkin lähtö voi kestää mitä tahansa muutamasta tunnista muutamaan päivään. Sinuna kysyisin äidiltä, miksi hän ei soittanut sinulle, todennäköisesti siksi, että kuvitteli isän vielä jaksavan jokusen päivän ja ajatteli antaa sinun nukkua, että jaksat ajaa tuon 400 km.
Ihme syyttelyä sulla tuossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei herraisä, on muka joku vielä nelikymppisenä noin riippuvainen vanhemmistaan? Ei kai. Eiköhän suurin osa ihmisistä ole elänyt ihan sitä ikiomaa elämäänsä jo monen vuoden ajan. Ja vanhemmat saa elää omaansa.
Vierailija kirjoitti:
Äidistä vapaa kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oliko teillä muilla lapsuudessa niin, että hyvistä väleistä toiseen vanhenpaanne syytettiin veljeilystä hänen kanssaan? Ja jos tämä vanhempi petti teitä, niin ei oltu lohduttamassa, koska oli omaa tyhmyyttänne, että veljeilitte tämän kanssa?
apJust näin. Äiti itse asiassa sabotoi välejä isään sillä tavalla että korosti koko ajan miten vihainen isä on mulle elämäni valinnoista. Pelkäsin isää enkä uskaltanu puhua juurikaan hänelle. Vasta kun isä teki kuolemaa syövän vuoksi, välimme lähtentyivät. Siitäkös äiti oli kateellinen. Viimeisenä yönä, kun isä eli, luulin että isä on edelleen tajuton. Asuin 400 km päässä. Olin aamulla lähdössä häntä katsomaan mutta isä ehti kuolla. Aamulla kuulin että isä oli jutellut yöllä. Eipä tullut äidille mieleen ilmoittaa ainoalle lapselleen.
Karmeaa :'( Otan osaa suruusi vieläkin vuosien(?) jälkeen.
ap
Kiitti :) Kyllä lapsuus vaikuttaa tähän päivään koko ajan. Pakko on ollu tehdä kovasti töitä. Varsinkin syyllisyyden kanssa, koska perusoletus on se, että vanhemmista täytyy tykätä, heidän kanssa pitää olla tekemisissä ja heitä pitää koko ajan auttaa. Ja on ollu rankkaa opetella kasvattamaan lapset, koska ei ole ollut tervettä mallia. No hyvä metodi on tehdä just päinvastoin kuin itelle on tehty. Omille lapsille oon sanonut että jos muutun samanlaiseksi paskaksi kuin mummo niin viekää saunantaka ja ampukaa kuula kalloon. Mummosta oon sanonut heille että on henkisesti sairas eikä ymmärrä mitä tekee. Kun ei esim koskaan muista lapsenlapsiaan mitenkään. Syy on kuulemma se että kun minäkään en muista häntä. Mitkään lahjukset ei riittäneet saamaan tyytyväiseksi. No, elämä on nyt suht ok. Perhe voi olla muutakin kuin verisukulaiset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, kai tajuat, ettei sun enää nelikymppisenä pidä ripustautua tuohon selitysmalliin, että kaikki sun elämässä johtuu lapsuudesta. Päästät itsesi ihan liian helpolla jos tuohon tekosyyhyn vetoat.
Varsinkin siis jos ainoa hirmuteko on, että äiti on syyttänyt sinua joskus liittoutumisesta isän kanssa häntä vastaan - ja sitäkö muka ei perheissä ikuna tapahdu, että lapsi hakee liittolaista toisesta vanhemmasta saadakseen jotakin...? - ja ihan kaikkia lupauksia ei ole pidetty.Newsflash. Elävässä elämässä käy vähän väliä niin, että tulee luvattua jotain, jota ei voidakaan pitää. Esim. lupasin viedä lapsen viikonloppuna kylpylään uimaan, mutta sain flunssan, enkä jaksanut. Big deal.
Toki sitä pitää pahoitella ja mahdollisuuksien mukaan korvata myöhemmin, mutta kun et ap yhtään kerro, millaisista lupauksen pettämisistä lapsena sait kärsiä, niin vähän on vaikea tässä nyt empatiaakaan tuntea.
Jos sinusta yhä yli 20 vuotta kotoa muuttamisen jälkeen (kai sä lukion/amiksen jälkeen kotoa muutit?) kaikki elämässäsi riippuu vanhemmistasi, niin hae apua. Toki me kaikki opimme joitain roolimalleja kotoa, mutta kun ne huonot opit tunnistaa ja sisäistää vääriksi, niistä pääsee kyllä eroon. Ei ole normaalia vihata lapsiaan ja syyttää siitä vanhempiaan. SINÄ olet sinä, ja vastuussa itsestäsi! Ihan sinä itsestäsi, ei äitisi, ei isäsi - SINÄ!
Tåydellisiä vanhempia ei ole kenellekään, osa vaan kykenee armoon ja antamaan paremmin anteeksi vanhempiensa töppäilyt ja huonot piirteet.
Ja jos oikeasti jollain on sairaat vanhemmat tai alkoholistit tms., niin välit voi kyllä aikuisena hyvin katkaistakin, eikä yrittää riippua kiinni ihmissuhteessa, joka tuo vain pahaa mieltä.
No kun et mitään ymmärrä niin et mitään ymmärrä.
ap
Niin tai osun liiankin ytimeen, etkä halua ottaa itse vastuuta tekemisistäsi yhtään. Ihmillinen puolustautumisreaktiohan sulla on, syyttää kaikkia muita. Mutta jos sinä haluat tilannetta muuttaa, niin asenteesi on hyödytön. Et voi muuttaa muiden käytäytymistä, ainoastaan omaasi.
Ja tao nyt jo kalloosi, ettei sinun isäsi tai äitisi tarvitse sinulle mitään enää hyvittää. Kunhan muuttaisivat tapansa. Sinä olet aikuinen ja itsellinen ihminen, toivottavasti. Irtaudu jo napanuorasta.
Vierailija kirjoitti:
Ap, kai tajuat, ettei sun enää nelikymppisenä pidä ripustautua tuohon selitysmalliin, että kaikki sun elämässä johtuu lapsuudesta. Päästät itsesi ihan liian helpolla jos tuohon tekosyyhyn vetoat.
Varsinkin siis jos ainoa hirmuteko on, että äiti on syyttänyt sinua joskus liittoutumisesta isän kanssa häntä vastaan - ja sitäkö muka ei perheissä ikuna tapahdu, että lapsi hakee liittolaista toisesta vanhemmasta saadakseen jotakin...? - ja ihan kaikkia lupauksia ei ole pidetty.Newsflash. Elävässä elämässä käy vähän väliä niin, että tulee luvattua jotain, jota ei voidakaan pitää. Esim. lupasin viedä lapsen viikonloppuna kylpylään uimaan, mutta sain flunssan, enkä jaksanut. Big deal.
Toki sitä pitää pahoitella ja mahdollisuuksien mukaan korvata myöhemmin, mutta kun et ap yhtään kerro, millaisista lupauksen pettämisistä lapsena sait kärsiä, niin vähän on vaikea tässä nyt empatiaakaan tuntea.
Jos sinusta yhä yli 20 vuotta kotoa muuttamisen jälkeen (kai sä lukion/amiksen jälkeen kotoa muutit?) kaikki elämässäsi riippuu vanhemmistasi, niin hae apua. Toki me kaikki opimme joitain roolimalleja kotoa, mutta kun ne huonot opit tunnistaa ja sisäistää vääriksi, niistä pääsee kyllä eroon. Ei ole normaalia vihata lapsiaan ja syyttää siitä vanhempiaan. SINÄ olet sinä, ja vastuussa itsestäsi! Ihan sinä itsestäsi, ei äitisi, ei isäsi - SINÄ!
Tåydellisiä vanhempia ei ole kenellekään, osa vaan kykenee armoon ja antamaan paremmin anteeksi vanhempiensa töppäilyt ja huonot piirteet.
Ja jos oikeasti jollain on sairaat vanhemmat tai alkoholistit tms., niin välit voi kyllä aikuisena hyvin katkaistakin, eikä yrittää riippua kiinni ihmissuhteessa, joka tuo vain pahaa mieltä.
Onko normaalia syyttää omaa lastaan veljeilystä lapsen toisen vanhemman kanssa, jos lapsi hakee tältä turvaa, kun sinä itse olet lasta kohtaan pelottava ja epäjohdonmukainen hirviö?
Onko normaalia luvata lapselle, että me olemme ikuisesti tiimi, jonka väliin ei tule ketään ja myös toivoa ja edellyttää sitä lapselta, ja jolle lupaat tulevaisuudessa sitä ja tätä, jotta "tiimi" pysyy uskollisena ja lojaalina ja sitten kun olisi lunastusten aika tulossa tai tullut, niin kertoa lojaalille tiimiläiselle, että kyllä itseasiassa nyt vaimoni estää sen, että pidän lupaukseni? Vaimolle ei ole koskaan kertonutkaan mistään lupauksista, joten tämä katsoo, ettei tytärtä tietenkään pidä auttaa.
Onko tämä sinusta todellakin ihan normaalia? Et tajua mitä mä olen elämässäni käymyt läpi, koska eihän tässä ole puoliakaan, mutta kun kaava on tämä niin ymmärtänet, miten se loppukaan voi olla sen parempaa.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Äidistä vapaa kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oliko teillä muilla lapsuudessa niin, että hyvistä väleistä toiseen vanhenpaanne syytettiin veljeilystä hänen kanssaan? Ja jos tämä vanhempi petti teitä, niin ei oltu lohduttamassa, koska oli omaa tyhmyyttänne, että veljeilitte tämän kanssa?
apJust näin. Äiti itse asiassa sabotoi välejä isään sillä tavalla että korosti koko ajan miten vihainen isä on mulle elämäni valinnoista. Pelkäsin isää enkä uskaltanu puhua juurikaan hänelle. Vasta kun isä teki kuolemaa syövän vuoksi, välimme lähtentyivät. Siitäkös äiti oli kateellinen. Viimeisenä yönä, kun isä eli, luulin että isä on edelleen tajuton. Asuin 400 km päässä. Olin aamulla lähdössä häntä katsomaan mutta isä ehti kuolla. Aamulla kuulin että isä oli jutellut yöllä. Eipä tullut äidille mieleen ilmoittaa ainoalle lapselleen.
Tarkkaa kuolinhetkeä on mahdoton ennustaa edes ammattilaisen. Näen kyllä, kuun viimeiset vuorokauder ovat käsillä, mutta sittenkin lähtö voi kestää mitä tahansa muutamasta tunnista muutamaan päivään. Sinuna kysyisin äidiltä, miksi hän ei soittanut sinulle, todennäköisesti siksi, että kuvitteli isän vielä jaksavan jokusen päivän ja ajatteli antaa sinun nukkua, että jaksat ajaa tuon 400 km.
Ihme syyttelyä sulla tuossa.
Tiedän. Lääkäri sanoi mulle kuitenkin että isä tuskin elää vuorokautta kauemmin ja oli oikeassa. Tila oli todella kriittinen silloin. Äiti sanoi ettei tullut mieleen ilmottaa. Ite en vois unohtaa omia lapsiani. Mutta äiti on äiti, oma napa on ollu aina tärkein. ap
No, olisi aika kasvaa aikuiseksi. Eikä enää itkeä rakastaako äiti tai isi. Nuo itkut tosiaan itketään teininä ja sen jälkeen annetaan anteeksi ja nähdään että vanhemmat ovat ihmisiä vikoineen.
Tottakai isällesi on uusi vaimo tärkeämpi kuin sinä, 40v aikuinen ihminen. Ja tottakai äitisi, tuntee noin, mitäs läksit, hän on eronnut isästäsi ja tietää mikä tämä on, sinä valitsit puolesi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, kai tajuat, ettei sun enää nelikymppisenä pidä ripustautua tuohon selitysmalliin, että kaikki sun elämässä johtuu lapsuudesta. Päästät itsesi ihan liian helpolla jos tuohon tekosyyhyn vetoat.
Varsinkin siis jos ainoa hirmuteko on, että äiti on syyttänyt sinua joskus liittoutumisesta isän kanssa häntä vastaan - ja sitäkö muka ei perheissä ikuna tapahdu, että lapsi hakee liittolaista toisesta vanhemmasta saadakseen jotakin...? - ja ihan kaikkia lupauksia ei ole pidetty.Newsflash. Elävässä elämässä käy vähän väliä niin, että tulee luvattua jotain, jota ei voidakaan pitää. Esim. lupasin viedä lapsen viikonloppuna kylpylään uimaan, mutta sain flunssan, enkä jaksanut. Big deal.
Toki sitä pitää pahoitella ja mahdollisuuksien mukaan korvata myöhemmin, mutta kun et ap yhtään kerro, millaisista lupauksen pettämisistä lapsena sait kärsiä, niin vähän on vaikea tässä nyt empatiaakaan tuntea.
Jos sinusta yhä yli 20 vuotta kotoa muuttamisen jälkeen (kai sä lukion/amiksen jälkeen kotoa muutit?) kaikki elämässäsi riippuu vanhemmistasi, niin hae apua. Toki me kaikki opimme joitain roolimalleja kotoa, mutta kun ne huonot opit tunnistaa ja sisäistää vääriksi, niistä pääsee kyllä eroon. Ei ole normaalia vihata lapsiaan ja syyttää siitä vanhempiaan. SINÄ olet sinä, ja vastuussa itsestäsi! Ihan sinä itsestäsi, ei äitisi, ei isäsi - SINÄ!
Tåydellisiä vanhempia ei ole kenellekään, osa vaan kykenee armoon ja antamaan paremmin anteeksi vanhempiensa töppäilyt ja huonot piirteet.
Ja jos oikeasti jollain on sairaat vanhemmat tai alkoholistit tms., niin välit voi kyllä aikuisena hyvin katkaistakin, eikä yrittää riippua kiinni ihmissuhteessa, joka tuo vain pahaa mieltä.
No kun et mitään ymmärrä niin et mitään ymmärrä.
apNiin tai osun liiankin ytimeen, etkä halua ottaa itse vastuuta tekemisistäsi yhtään. Ihmillinen puolustautumisreaktiohan sulla on, syyttää kaikkia muita. Mutta jos sinä haluat tilannetta muuttaa, niin asenteesi on hyödytön. Et voi muuttaa muiden käytäytymistä, ainoastaan omaasi.
Ja tao nyt jo kalloosi, ettei sinun isäsi tai äitisi tarvitse sinulle mitään enää hyvittää. Kunhan muuttaisivat tapansa. Sinä olet aikuinen ja itsellinen ihminen, toivottavasti. Irtaudu jo napanuorasta.
Vastaapa mun viestiin nro 13. Kiinnostaisi kuulla, mitä ajattelet.
ap
Voi hyvänen aika! Ei vanhempi ja nelikymppinen lapsi ole mikään ikuinen 'tiimi', johon uusi vaimo ei saa tulla väliin. Ihan hurjaa. Tottakai vaimo pitää huomioida.
Äidistä vapaa kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äidistä vapaa kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oliko teillä muilla lapsuudessa niin, että hyvistä väleistä toiseen vanhenpaanne syytettiin veljeilystä hänen kanssaan? Ja jos tämä vanhempi petti teitä, niin ei oltu lohduttamassa, koska oli omaa tyhmyyttänne, että veljeilitte tämän kanssa?
apJust näin. Äiti itse asiassa sabotoi välejä isään sillä tavalla että korosti koko ajan miten vihainen isä on mulle elämäni valinnoista. Pelkäsin isää enkä uskaltanu puhua juurikaan hänelle. Vasta kun isä teki kuolemaa syövän vuoksi, välimme lähtentyivät. Siitäkös äiti oli kateellinen. Viimeisenä yönä, kun isä eli, luulin että isä on edelleen tajuton. Asuin 400 km päässä. Olin aamulla lähdössä häntä katsomaan mutta isä ehti kuolla. Aamulla kuulin että isä oli jutellut yöllä. Eipä tullut äidille mieleen ilmoittaa ainoalle lapselleen.
Tarkkaa kuolinhetkeä on mahdoton ennustaa edes ammattilaisen. Näen kyllä, kuun viimeiset vuorokauder ovat käsillä, mutta sittenkin lähtö voi kestää mitä tahansa muutamasta tunnista muutamaan päivään. Sinuna kysyisin äidiltä, miksi hän ei soittanut sinulle, todennäköisesti siksi, että kuvitteli isän vielä jaksavan jokusen päivän ja ajatteli antaa sinun nukkua, että jaksat ajaa tuon 400 km.
Ihme syyttelyä sulla tuossa.Tiedän. Lääkäri sanoi mulle kuitenkin että isä tuskin elää vuorokautta kauemmin ja oli oikeassa. Tila oli todella kriittinen silloin. Äiti sanoi ettei tullut mieleen ilmottaa. Ite en vois unohtaa omia lapsiani. Mutta äiti on äiti, oma napa on ollu aina tärkein. ap
No mulla oli sikäli "vielä pahemmin" (silloin kun hetki sitten isää vielä uskoin ja hänestä välitin), että isä oli vaimonsa selän takana. En ole hyvissä väleissä vaimon kanssa ja hän ei koskaan soita minulle. Isä joutui sairaalaan, oli kuolla. Vaimo ei edes kerto minulle. Sain muuta kautta sen tietää. Kun menin sairaalaan katsomaan isääni, niin vaimo sen lisäksi koittaa hätistellä minua pois sieltä, eli ei meinannut suostua antamaan minun olla isäni kanssa kahdestaan hetkeä, kun itse oli ollut siellä koko päivän ja minä tulen puolentoista tunnin ajomatkan takaa.
Mutta enäähän sillä ei ole väliä. Isä on puolensa valinnut.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, kai tajuat, ettei sun enää nelikymppisenä pidä ripustautua tuohon selitysmalliin, että kaikki sun elämässä johtuu lapsuudesta. Päästät itsesi ihan liian helpolla jos tuohon tekosyyhyn vetoat.
Varsinkin siis jos ainoa hirmuteko on, että äiti on syyttänyt sinua joskus liittoutumisesta isän kanssa häntä vastaan - ja sitäkö muka ei perheissä ikuna tapahdu, että lapsi hakee liittolaista toisesta vanhemmasta saadakseen jotakin...? - ja ihan kaikkia lupauksia ei ole pidetty.Newsflash. Elävässä elämässä käy vähän väliä niin, että tulee luvattua jotain, jota ei voidakaan pitää. Esim. lupasin viedä lapsen viikonloppuna kylpylään uimaan, mutta sain flunssan, enkä jaksanut. Big deal.
Toki sitä pitää pahoitella ja mahdollisuuksien mukaan korvata myöhemmin, mutta kun et ap yhtään kerro, millaisista lupauksen pettämisistä lapsena sait kärsiä, niin vähän on vaikea tässä nyt empatiaakaan tuntea.
Jos sinusta yhä yli 20 vuotta kotoa muuttamisen jälkeen (kai sä lukion/amiksen jälkeen kotoa muutit?) kaikki elämässäsi riippuu vanhemmistasi, niin hae apua. Toki me kaikki opimme joitain roolimalleja kotoa, mutta kun ne huonot opit tunnistaa ja sisäistää vääriksi, niistä pääsee kyllä eroon. Ei ole normaalia vihata lapsiaan ja syyttää siitä vanhempiaan. SINÄ olet sinä, ja vastuussa itsestäsi! Ihan sinä itsestäsi, ei äitisi, ei isäsi - SINÄ!
Tåydellisiä vanhempia ei ole kenellekään, osa vaan kykenee armoon ja antamaan paremmin anteeksi vanhempiensa töppäilyt ja huonot piirteet.
Ja jos oikeasti jollain on sairaat vanhemmat tai alkoholistit tms., niin välit voi kyllä aikuisena hyvin katkaistakin, eikä yrittää riippua kiinni ihmissuhteessa, joka tuo vain pahaa mieltä.
Onko normaalia syyttää omaa lastaan veljeilystä lapsen toisen vanhemman kanssa, jos lapsi hakee tältä turvaa, kun sinä itse olet lasta kohtaan pelottava ja epäjohdonmukainen hirviö?
Onko normaalia luvata lapselle, että me olemme ikuisesti tiimi, jonka väliin ei tule ketään ja myös toivoa ja edellyttää sitä lapselta, ja jolle lupaat tulevaisuudessa sitä ja tätä, jotta "tiimi" pysyy uskollisena ja lojaalina ja sitten kun olisi lunastusten aika tulossa tai tullut, niin kertoa lojaalille tiimiläiselle, että kyllä itseasiassa nyt vaimoni estää sen, että pidän lupaukseni? Vaimolle ei ole koskaan kertonutkaan mistään lupauksista, joten tämä katsoo, ettei tytärtä tietenkään pidä auttaa.
Onko tämä sinusta todellakin ihan normaalia? Et tajua mitä mä olen elämässäni käymyt läpi, koska eihän tässä ole puoliakaan, mutta kun kaava on tämä niin ymmärtänet, miten se loppukaan voi olla sen parempaa.
ap
Sori, en voi tajuta, kun et kerro mitään muuta kuin tuollaista yleistasoista korulause-huttua. Kerro kunnon esimerkkejä.
Edelleen: ihan riippumatta siitä, että äitisi on ollut epäjohdonmukainen ja isäsi ripustaunut lapseensa (sinuun) tunnetasolla ihan oudolla tavalla - näistä riippumatta sinun pitäisi jo nelikymppisenä päästää irti. Jätä mokomat, hae apua ja lakkaa syyttämästä omasta suhteestasi omiin lapsiisi vanhempiasi. Selitys ei kelpaa. Sinä vastaat suhteestasi omiin lapsiisi. Olet varmasri lapsuudestasi ainakin oppinut sen, ettei lapsia kiristetä tai heistä ei haeta liittolaisia.
Teiniangstia ei voi välttää, joillakin se vain alkaa myöhemmin kuin toisilla.