Lue keskustelun säännöt.
pitääkö miehen olla mukana synnytyksessä?
11.04.2016 |
Kaikki naiset vastatkaa. Onko teille ihan ehdoton juttu että lapsen isä on mukana synnytyksessä?
Miten suhtautuisitte, jos sanoisi että ei aio olla paikalla?
Kommentit (99)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pitää olla. En tekisi lasta sellaisen kanssa joka ei tulisi.
Kerrotko vielä jotain perusteluja.
Näin miehen vinkkelistä tuntuu siltä, että haluatte lähinnä rangaista miestä vaatimalla hänen olevan läsnä tai ainakin varmistaa, ettei se ole kuksimassa muita sillä aikaa, ryyppäämässä tai autokaupoilla.
Eli kyse ei ole siitä, että miestä siellä tarvitsisitte tai haluaisitte hänen olevan läsnä, vaan se on pikkulapsimainen ajattelutapa "jos minullakin on ikävää, on toisellakin oltava".
Olenko aivan väärässä?
Minulle parisuhdekumppanini on samalla läheisin ystäväni. Lapsi on yhdessä alulle pantu, ja yhteinen projekti muutenkin.
Luulen että mies ei muuten antaisi anteeksi jos ei pääsisi mukaan.
Pahoittelut puolisollesi jos ikinä reet lapsia kenenkään kanssa. Hän tulee olemaan vastasyntyneen kanssa niin yksin aikanaan :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisin ollut hyvin yllättynyt jos hän ei olisi halunnut tulla mukaan. Omasta puolestani asia ei olisi ollut pakollinen, luultavasti olisi selviytynyt vähintään yhtä hyvin ilman häntäkin (=synnytykseen hänestä ei juurikaan ollut apua). Lapsen ja myös isän itsensä kannlta pidän osallistumista tärkeänä. Kuopuksen synnyttyä joudun itse leikkassaliin ja heräämöön joten olin enemmän kuin onnellinen siitä tiedosta että isä on lapsen lähellä silloin.
HEL-NYC kirjoitti:
M35 kirjoitti:
Haluaisin olla mukana vielä uudelleen synnytyksessä, mutta en oikein tiedä, miten sen henkisesti kestäisin.
Lapseni syntymä ei ollut mitenkään kaunis tapahtuma, erityinen se oli kylläkin, ja muistan sen kyllä elämäni loppuun asti.
Lapsi syntyi virhetarjonnassa, imukupilla, äidin tuskat olivat kauheat katsoa. Synnytys kesti todella kauan, ponnistus 2 tuntia. Loppuvaiheessa päälleni roiskui verta kun imukuppi irtosi. Lopulta pitkän tuskaisen maratonin jälkeen kun kuulin lapsen ensi rääkäisyt, menin sokkiin. Vaikka synnytyssalissa oli tietenkin erittäin lämmin, palelin enemmän kuin koskaan aiemmin.
En voinut edes ottaa lasta syliin, kun itkin ja olin niin hirvittävässä horkassa. Kävelin sairaalan käytäviä sekavana. Äitiä jouduttiin viemään kiireellisesti leikkaussaliin hänen menetettyään paljon verta ja saatuaan pahan repeämän. Myös lapsi vietiin nopeasti pois, en tiedä mistä syystä, en muista kaikkea selkeästi. Tässä vaiheessa, keskellä yötä, minut käskettiin sairaalasta kotiin. Kuin ihmeen kaupalla sain ajettua sinne, mutta koko loppuyön tunsin hirvittävää kuolemankauhua rakkaideni puolesta. Aamulla onneksi sain helpottavan viestin, kaikki oli ohi, äiti oli selvinnyt.
Synnytyksen jälkeen oikeastaan melkein puolet vauvavuodesta meni jonkinlaisen pelon vallassa. Pelkäsin, jännitin, kärsin ahdistusoireista. Vasta myöhemmin, jäätyäni itsekin hoitamaan lasta, sain vähä vähältä itseni taas tasapainoon.
Jos tuo kokemus uusiutuu, joutuisin varmaan lataamoon. En uskalla olla enää synnytyksessä mukana.
Miksi kuvittelet, että kokemus on ollut vaimollesi yhtään helpompi?
Itse en kyllä rehellisesti olisi suhteessa miehen kanssa, joka joutuisi shokkiin tuollaisessa tilanteessa ja suostuisi lähtemään sairaalasta kotiin ennen kuin edes tietää jäänkö henkiin! Meillä mies oli se, joka pysyi rauhallisena, vaikka minä tein kuolemaa ja käski sairaalahenkilökuntaa kun he eivät omillaan ymmärtäneet. Olisipa kamalaa, jos mieheni olisi mennyt shokkiin. Olisin rehellisesti, yhtään liioittelematta varmaan kuollut. Nytkin oli jo todella lähellä.
Ja minulla meni monta kuukautta ihan sumussa, koska olin traumatisoitunut synnytyksestä niin pahoin. Mies kuitenkin kykeni olemaan tukenani, kun sitä tarvitsin.
Kokemus ei ollut vaimolle helpompi. Hänhän koki kaikki tuskat, ja lopulta teki lapsen maailmaan, joutui leikkaukseen jne. Hän onneksi pääsi henkisesti kokemuksen yli melko nopeasti, minä en.
Kätilöt ja synnytyslääkäri käskivät minun lähteä tilanteessa kotiin. En pystynyt reagoimaan enkä pistämään hanttiin.
Olin synnytyksen jälkeen vaimon tukena niin paljon kuin pystyin. Koin silti pelkoja ja ahdistuksia, ja isyysloma kului kuin sumussa. Silti vielä useampi kuukausi myöhemmin ahdisti ja pelotti, tunsin itseni erittäin epävarmaksi, reagoin jokaiseen lapsen yskäisyyn, epätavalliseen äännähdykseen jne voimakkaasti. Ahdistuin muutenkin helposti, ja sain jopa harhakuvitelmia (eivät liittyneet lapseen).
Nyt lapsi on iloinen ja terve taapero, ja itse voin lopultakin hyvin. En haluaisi toista lasta, vaimo sen sijaan haluaa, vaikka olen kertonut omista fiiliksistäni hänelle avoimesti. Taivuin kuitenkin vaimon tahtoon, ja jonkin ajan kuluttua alamme hankkia toista lasta. Muutaman kuukauden haluan vielä hengähtää, ennen kuin alamme yrittää.
Ei tarvitse tulla, mutta toivoisin kuitenkin, että olisi seuranani sen 10-20 tuntia, minkä muuten joutuu viettämään yksin ennen ponnistusvaihetta.
Mies on herkkä pyörtymään, joten toivottavasti poistuu hyvissä ajoin ennen sitä :)
LA tänään.
Haluaisin mieheni mukaan synnytykseen henkiseksi tueksi. Jos se on pelottava, tuntematon ja järkyttävä tapahtuma miehelle, niin sitä se on naisellekin, todennäköisesti enemmän. Yhdessä siitä selvitään. Ei mussa ainakaan tunnu olevan sellaista sisäsyntyistä naisen vaistoa joka kertoisi mulle että miten pää kestää sen läpi sekoamatta tai panikoimatta. Kätilöt toivottavasti osaavat homman teknisen puolen, mutta rakkaimmalta ihmiseltä tulee muu apu. Tarvitsisin miestä pitämään mua kädestä, kannustamaan ja rohkaisemaan.
Voihan se tukihenkilö tosiaan olla vaikka oma äiti, mutta mun tapauksessa mies menee tälläkin hetkellä kaikkien muiden ohi siinä hommassa. Se osaa rauhoittaa ja kannustaa kun on vaikeaa. Samoin minä olen miehelleni olkapää ja autan sitä selviämään pelottavista kokemuksista läpi. Se on mulle hyvän parisuhteen kriteeri.
Jos taas tekisin vahinkolapsen jonkun tampion kanssa jonka kanssa ei tulla toimeen, niin en varmaan edes haluaisi häntä synnytykseen. Onneksi tää skenaario ei ole kovin todennäköinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olin kyllä iloinen, että mies oli mukana synnytyksissä. Ekassa synnytyksessä olin sekaisin kivusta ja koska yö oli synnytysten osalta vilkas, olisin joutunut olemaan pitkiä aikoja yksin. Toisen synnytyksen olisin klaarannut ilman miestäkin, koska se oli sektio, mutta kätilö kävi hakemassa miehen leikkaussaliin mukaan. Miehelle ei jäänyt mitään traumoja kummankaan lapsen syntymästä.
Vierailija kirjoitti:
M35 kirjoitti:
Haluaisin olla mukana vielä uudelleen synnytyksessä, mutta en oikein tiedä, miten sen henkisesti kestäisin.
Lapseni syntymä ei ollut mitenkään kaunis tapahtuma, erityinen se oli kylläkin, ja muistan sen kyllä elämäni loppuun asti.
Lapsi syntyi virhetarjonnassa, imukupilla, äidin tuskat olivat kauheat katsoa. Synnytys kesti todella kauan, ponnistus 2 tuntia. Loppuvaiheessa päälleni roiskui verta kun imukuppi irtosi. Lopulta pitkän tuskaisen maratonin jälkeen kun kuulin lapsen ensi rääkäisyt, menin sokkiin. Vaikka synnytyssalissa oli tietenkin erittäin lämmin, palelin enemmän kuin koskaan aiemmin.
En voinut edes ottaa lasta syliin, kun itkin ja olin niin hirvittävässä horkassa. Kävelin sairaalan käytäviä sekavana. Äitiä jouduttiin viemään kiireellisesti leikkaussaliin hänen menetettyään paljon verta ja saatuaan pahan repeämän. Myös lapsi vietiin nopeasti pois, en tiedä mistä syystä, en muista kaikkea selkeästi. Tässä vaiheessa, keskellä yötä, minut käskettiin sairaalasta kotiin. Kuin ihmeen kaupalla sain ajettua sinne, mutta koko loppuyön tunsin hirvittävää kuolemankauhua rakkaideni puolesta. Aamulla onneksi sain helpottavan viestin, kaikki oli ohi, äiti oli selvinnyt.
Synnytyksen jälkeen oikeastaan melkein puolet vauvavuodesta meni jonkinlaisen pelon vallassa. Pelkäsin, jännitin, kärsin ahdistusoireista. Vasta myöhemmin, jäätyäni itsekin hoitamaan lasta, sain vähä vähältä itseni taas tasapainoon.
Jos tuo kokemus uusiutuu, joutuisin varmaan lataamoon. En uskalla olla enää synnytyksessä mukana.
kuulostat avuttomalta. Lapselta.
Äläpäs keuli siellä.
Miehet suhtautuvat näihin vauva-asioihin vähän pelokkaammin ja tunteikkaammin. Naiset ehtii "tottua" vauvaan kun se seuraa niiden mukana 9kk ennen kuin sitä edes näkee.
Plus miehillä on vahvempi suojeluvietti.
T. Toinen miäs
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies ei ole ollut mukana yhdessäkään kolmen lapsemme ultrassa tai odotusajan neuvolassa, kaikissa synnytyksissä kylläkin. Nyt neljännen kohdalla mietin itsekin, että soitanko edes synnytyksen käynnistyneen jos hän on työreissussa monen sadan kilometrin päässä eikä luultavasti ehdi paikalle ennen lapsen syntymää kuitenkaan. Jos on kotimaisemissa, tulee toki mukaan vaikka roolinsa aika olematon onkin ollut synnytysten oltua nopeita ja minun keskittynyt itse asiaan seurustelun sijaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
M35 kirjoitti:
Haluaisin olla mukana vielä uudelleen synnytyksessä, mutta en oikein tiedä, miten sen henkisesti kestäisin.
Lapseni syntymä ei ollut mitenkään kaunis tapahtuma, erityinen se oli kylläkin, ja muistan sen kyllä elämäni loppuun asti.
Lapsi syntyi virhetarjonnassa, imukupilla, äidin tuskat olivat kauheat katsoa. Synnytys kesti todella kauan, ponnistus 2 tuntia. Loppuvaiheessa päälleni roiskui verta kun imukuppi irtosi. Lopulta pitkän tuskaisen maratonin jälkeen kun kuulin lapsen ensi rääkäisyt, menin sokkiin. Vaikka synnytyssalissa oli tietenkin erittäin lämmin, palelin enemmän kuin koskaan aiemmin.
En voinut edes ottaa lasta syliin, kun itkin ja olin niin hirvittävässä horkassa. Kävelin sairaalan käytäviä sekavana. Äitiä jouduttiin viemään kiireellisesti leikkaussaliin hänen menetettyään paljon verta ja saatuaan pahan repeämän. Myös lapsi vietiin nopeasti pois, en tiedä mistä syystä, en muista kaikkea selkeästi. Tässä vaiheessa, keskellä yötä, minut käskettiin sairaalasta kotiin. Kuin ihmeen kaupalla sain ajettua sinne, mutta koko loppuyön tunsin hirvittävää kuolemankauhua rakkaideni puolesta. Aamulla onneksi sain helpottavan viestin, kaikki oli ohi, äiti oli selvinnyt.
Synnytyksen jälkeen oikeastaan melkein puolet vauvavuodesta meni jonkinlaisen pelon vallassa. Pelkäsin, jännitin, kärsin ahdistusoireista. Vasta myöhemmin, jäätyäni itsekin hoitamaan lasta, sain vähä vähältä itseni taas tasapainoon.
Jos tuo kokemus uusiutuu, joutuisin varmaan lataamoon. En uskalla olla enää synnytyksessä mukana.
kuulostat avuttomalta. Lapselta.
Äläpäs keuli siellä.
Miehet suhtautuvat näihin vauva-asioihin vähän pelokkaammin ja tunteikkaammin. Naiset ehtii "tottua" vauvaan kun se seuraa niiden mukana 9kk ennen kuin sitä edes näkee.
Plus miehillä on vahvempi suojeluvietti.T. Toinen miäs
Millä perustelet, että miehillä on vahvempi suojeluvietti? Mietitäänkö vaikka sekunti, mikä on yksi vaarallisimmista eläimistä kohdata? Emokarhu, ei isäkarhu, vaan emokarhu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
M35 kirjoitti:
HEL-NYC kirjoitti:
M35 kirjoitti:
Haluaisin olla mukana vielä uudelleen synnytyksessä, mutta en oikein tiedä, miten sen henkisesti kestäisin.
Lapseni syntymä ei ollut mitenkään kaunis tapahtuma, erityinen se oli kylläkin, ja muistan sen kyllä elämäni loppuun asti.
Lapsi syntyi virhetarjonnassa, imukupilla, äidin tuskat olivat kauheat katsoa. Synnytys kesti todella kauan, ponnistus 2 tuntia. Loppuvaiheessa päälleni roiskui verta kun imukuppi irtosi. Lopulta pitkän tuskaisen maratonin jälkeen kun kuulin lapsen ensi rääkäisyt, menin sokkiin. Vaikka synnytyssalissa oli tietenkin erittäin lämmin, palelin enemmän kuin koskaan aiemmin.
En voinut edes ottaa lasta syliin, kun itkin ja olin niin hirvittävässä horkassa. Kävelin sairaalan käytäviä sekavana. Äitiä jouduttiin viemään kiireellisesti leikkaussaliin hänen menetettyään paljon verta ja saatuaan pahan repeämän. Myös lapsi vietiin nopeasti pois, en tiedä mistä syystä, en muista kaikkea selkeästi. Tässä vaiheessa, keskellä yötä, minut käskettiin sairaalasta kotiin. Kuin ihmeen kaupalla sain ajettua sinne, mutta koko loppuyön tunsin hirvittävää kuolemankauhua rakkaideni puolesta. Aamulla onneksi sain helpottavan viestin, kaikki oli ohi, äiti oli selvinnyt.
Synnytyksen jälkeen oikeastaan melkein puolet vauvavuodesta meni jonkinlaisen pelon vallassa. Pelkäsin, jännitin, kärsin ahdistusoireista. Vasta myöhemmin, jäätyäni itsekin hoitamaan lasta, sain vähä vähältä itseni taas tasapainoon.
Jos tuo kokemus uusiutuu, joutuisin varmaan lataamoon. En uskalla olla enää synnytyksessä mukana.
Miksi kuvittelet, että kokemus on ollut vaimollesi yhtään helpompi?
Itse en kyllä rehellisesti olisi suhteessa miehen kanssa, joka joutuisi shokkiin tuollaisessa tilanteessa ja suostuisi lähtemään sairaalasta kotiin ennen kuin edes tietää jäänkö henkiin! Meillä mies oli se, joka pysyi rauhallisena, vaikka minä tein kuolemaa ja käski sairaalahenkilökuntaa kun he eivät omillaan ymmärtäneet. Olisipa kamalaa, jos mieheni olisi mennyt shokkiin. Olisin rehellisesti, yhtään liioittelematta varmaan kuollut. Nytkin oli jo todella lähellä.
Ja minulla meni monta kuukautta ihan sumussa, koska olin traumatisoitunut synnytyksestä niin pahoin. Mies kuitenkin kykeni olemaan tukenani, kun sitä tarvitsin.
Kokemus ei ollut vaimolle helpompi. Hänhän koki kaikki tuskat, ja lopulta teki lapsen maailmaan, joutui leikkaukseen jne. Hän onneksi pääsi henkisesti kokemuksen yli melko nopeasti, minä en.
Kätilöt ja synnytyslääkäri käskivät minun lähteä tilanteessa kotiin. En pystynyt reagoimaan enkä pistämään hanttiin.
Olin synnytyksen jälkeen vaimon tukena niin paljon kuin pystyin. Koin silti pelkoja ja ahdistuksia, ja isyysloma kului kuin sumussa. Silti vielä useampi kuukausi myöhemmin ahdisti ja pelotti, tunsin itseni erittäin epävarmaksi, reagoin jokaiseen lapsen yskäisyyn, epätavalliseen äännähdykseen jne voimakkaasti. Ahdistuin muutenkin helposti, ja sain jopa harhakuvitelmia (eivät liittyneet lapseen).
Nyt lapsi on iloinen ja terve taapero, ja itse voin lopultakin hyvin. En haluaisi toista lasta, vaimo sen sijaan haluaa, vaikka olen kertonut omista fiiliksistäni hänelle avoimesti. Taivuin kuitenkin vaimon tahtoon, ja jonkin ajan kuluttua alamme hankkia toista lasta. Muutaman kuukauden haluan vielä hengähtää, ennen kuin alamme yrittää.
Toiset eivät vain ole niin hyviä tiukoissa kriisitilanteissa.
Meillä alkaa olemaan ekan lapsen LA käsillä, ja mies on puhunut avoimesti siitä että häneltä saattaa mennä ääni tiukassa tilanteessa. Pyörtyminenkin on mahdollista, mutta silti hän haluaa mukaan, ja minä haluan hänet myös.
Minä olen meillä se joka toimii rauhallisesti oikeissa kriiseissä, ja parempi se näin päin on, minun kun on se varsinainen hommakin hoidettava.
Mies on kuitenkin arjessa äärimmäisen luotettava, ja mm. tunneasioissa viisaampi kuin minä, ja minusta suhde toimii hyvin nimenomaan siksi että erilaiset ominaisuutemme tekevät meistä yhdessä vahvemman parin.
Herkkiksille on siis paikkansa, ja ei ple niin vaarallista jos vähän synnytyksessä heitättää ;) Onhan se tärkeä ja tiukka rilanne, mutta perhe-elämä on niin paljon muutakin :)
HEL-NYC kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
M35 kirjoitti:
Haluaisin olla mukana vielä uudelleen synnytyksessä, mutta en oikein tiedä, miten sen henkisesti kestäisin.
Lapseni syntymä ei ollut mitenkään kaunis tapahtuma, erityinen se oli kylläkin, ja muistan sen kyllä elämäni loppuun asti.
Lapsi syntyi virhetarjonnassa, imukupilla, äidin tuskat olivat kauheat katsoa. Synnytys kesti todella kauan, ponnistus 2 tuntia. Loppuvaiheessa päälleni roiskui verta kun imukuppi irtosi. Lopulta pitkän tuskaisen maratonin jälkeen kun kuulin lapsen ensi rääkäisyt, menin sokkiin. Vaikka synnytyssalissa oli tietenkin erittäin lämmin, palelin enemmän kuin koskaan aiemmin.
En voinut edes ottaa lasta syliin, kun itkin ja olin niin hirvittävässä horkassa. Kävelin sairaalan käytäviä sekavana. Äitiä jouduttiin viemään kiireellisesti leikkaussaliin hänen menetettyään paljon verta ja saatuaan pahan repeämän. Myös lapsi vietiin nopeasti pois, en tiedä mistä syystä, en muista kaikkea selkeästi. Tässä vaiheessa, keskellä yötä, minut käskettiin sairaalasta kotiin. Kuin ihmeen kaupalla sain ajettua sinne, mutta koko loppuyön tunsin hirvittävää kuolemankauhua rakkaideni puolesta. Aamulla onneksi sain helpottavan viestin, kaikki oli ohi, äiti oli selvinnyt.
Synnytyksen jälkeen oikeastaan melkein puolet vauvavuodesta meni jonkinlaisen pelon vallassa. Pelkäsin, jännitin, kärsin ahdistusoireista. Vasta myöhemmin, jäätyäni itsekin hoitamaan lasta, sain vähä vähältä itseni taas tasapainoon.
Jos tuo kokemus uusiutuu, joutuisin varmaan lataamoon. En uskalla olla enää synnytyksessä mukana.
kuulostat avuttomalta. Lapselta.
Äläpäs keuli siellä.
Miehet suhtautuvat näihin vauva-asioihin vähän pelokkaammin ja tunteikkaammin. Naiset ehtii "tottua" vauvaan kun se seuraa niiden mukana 9kk ennen kuin sitä edes näkee.
Plus miehillä on vahvempi suojeluvietti.T. Toinen miäs
Millä perustelet, että miehillä on vahvempi suojeluvietti? Mietitäänkö vaikka sekunti, mikä on yksi vaarallisimmista eläimistä kohdata? Emokarhu, ei isäkarhu, vaan emokarhu.
Jos laiva uppoaa, mies pelastaa lapset ja vaimon ja jos mahdollisuuksia jää, itsensä. Nainen vain lapset ja itsensä :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mielestäni jos vain mitenkään pystyy nii ois mukana. sen hyväksyisin jos töissä ois aiva pakko olla koska muute tulis kauhea kriisitilanne. mut on ihana ku mies on tukena.
kyllähän se toki hävettikin ku mies oli väsyneenä vieressä, koitti nukkua keinutuolissa ja välillä hakee mulle millosmitäki
Mä oon ollut kaverin synnytyksessä kaksi kertaa mukana, kun ei hänellä miestä ollut. Mielelläni menin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Haluaisin mieheni mukaan synnytykseen henkiseksi tueksi. Jos se on pelottava, tuntematon ja järkyttävä tapahtuma miehelle, niin sitä se on naisellekin, todennäköisesti enemmän. Yhdessä siitä selvitään. Ei mussa ainakaan tunnu olevan sellaista sisäsyntyistä naisen vaistoa joka kertoisi mulle että miten pää kestää sen läpi sekoamatta tai panikoimatta. Kätilöt toivottavasti osaavat homman teknisen puolen, mutta rakkaimmalta ihmiseltä tulee muu apu. Tarvitsisin miestä pitämään mua kädestä, kannustamaan ja rohkaisemaan.
Voihan se tukihenkilö tosiaan olla vaikka oma äiti, mutta mun tapauksessa mies menee tälläkin hetkellä kaikkien muiden ohi siinä hommassa. Se osaa rauhoittaa ja kannustaa kun on vaikeaa. Samoin minä olen miehelleni olkapää ja autan sitä selviämään pelottavista kokemuksista läpi. Se on mulle hyvän parisuhteen kriteeri.
Jos taas tekisin vahinkolapsen jonkun tampion kanssa jonka kanssa ei tulla toimeen, niin en varmaan edes haluaisi häntä synnytykseen. Onneksi tää skenaario ei ole kovin todennäköinen.
:D :D No toivotaan ettei näin käy!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pitää olla. En tekisi lasta sellaisen kanssa joka ei tulisi.
Kerrotko vielä jotain perusteluja.
Näin miehen vinkkelistä tuntuu siltä, että haluatte lähinnä rangaista miestä vaatimalla hänen olevan läsnä tai ainakin varmistaa, ettei se ole kuksimassa muita sillä aikaa, ryyppäämässä tai autokaupoilla.
Eli kyse ei ole siitä, että miestä siellä tarvitsisitte tai haluaisitte hänen olevan läsnä, vaan se on pikkulapsimainen ajattelutapa "jos minullakin on ikävää, on toisellakin oltava".
Olenko aivan väärässä?
Olet totaalisen väärässä. Minä ainakin halusin miehen mukaan, koska mua jännitti ja pelotti synnytys. Halusin että mukana on tuttu ja rakas ihminen, josta saa tukea ja turvaa tilanteessa. Ja joka on mukana myös todistamassa sen meidän yhteisen lapsen syntymää. Ei mulle tullut mieleenkään että miehen mukaan tulo olis rangaistus tai muu sellainen.
loota kirjoitti:
Mä oon ollut kaverin synnytyksessä kaksi kertaa mukana, kun ei hänellä miestä ollut. Mielelläni menin.
Onko hänen lapsensa siinneet neitseellisesti? Molemmat lapset ilman miestä?
HEL-NYC kirjoitti:
M35 kirjoitti:
Haluaisin olla mukana vielä uudelleen synnytyksessä, mutta en oikein tiedä, miten sen henkisesti kestäisin.
Lapseni syntymä ei ollut mitenkään kaunis tapahtuma, erityinen se oli kylläkin, ja muistan sen kyllä elämäni loppuun asti.
Lapsi syntyi virhetarjonnassa, imukupilla, äidin tuskat olivat kauheat katsoa. Synnytys kesti todella kauan, ponnistus 2 tuntia. Loppuvaiheessa päälleni roiskui verta kun imukuppi irtosi. Lopulta pitkän tuskaisen maratonin jälkeen kun kuulin lapsen ensi rääkäisyt, menin sokkiin. Vaikka synnytyssalissa oli tietenkin erittäin lämmin, palelin enemmän kuin koskaan aiemmin.
En voinut edes ottaa lasta syliin, kun itkin ja olin niin hirvittävässä horkassa. Kävelin sairaalan käytäviä sekavana. Äitiä jouduttiin viemään kiireellisesti leikkaussaliin hänen menetettyään paljon verta ja saatuaan pahan repeämän. Myös lapsi vietiin nopeasti pois, en tiedä mistä syystä, en muista kaikkea selkeästi. Tässä vaiheessa, keskellä yötä, minut käskettiin sairaalasta kotiin. Kuin ihmeen kaupalla sain ajettua sinne, mutta koko loppuyön tunsin hirvittävää kuolemankauhua rakkaideni puolesta. Aamulla onneksi sain helpottavan viestin, kaikki oli ohi, äiti oli selvinnyt.
Synnytyksen jälkeen oikeastaan melkein puolet vauvavuodesta meni jonkinlaisen pelon vallassa. Pelkäsin, jännitin, kärsin ahdistusoireista. Vasta myöhemmin, jäätyäni itsekin hoitamaan lasta, sain vähä vähältä itseni taas tasapainoon.
Jos tuo kokemus uusiutuu, joutuisin varmaan lataamoon. En uskalla olla enää synnytyksessä mukana.
Miksi kuvittelet, että kokemus on ollut vaimollesi yhtään helpompi?
Itse en kyllä rehellisesti olisi suhteessa miehen kanssa, joka joutuisi shokkiin tuollaisessa tilanteessa ja suostuisi lähtemään sairaalasta kotiin ennen kuin edes tietää jäänkö henkiin! Meillä mies oli se, joka pysyi rauhallisena, vaikka minä tein kuolemaa ja käski sairaalahenkilökuntaa kun he eivät omillaan ymmärtäneet. Olisipa kamalaa, jos mieheni olisi mennyt shokkiin. Olisin rehellisesti, yhtään liioittelematta varmaan kuollut. Nytkin oli jo todella lähellä.
Ja minulla meni monta kuukautta ihan sumussa, koska olin traumatisoitunut synnytyksestä niin pahoin. Mies kuitenkin kykeni olemaan tukenani, kun sitä tarvitsin.
Miksi kuvittelet että jutun kirjoittaja kuvittelee niin? Hän kertoi asian omalta kannaltaan. Sitä paitsi ihminen ei osaa käyttäytyä tuollaisessa tilanteessa kauhean rationaalisesti. Hiukan ihme ja syyllistävä kommentti..
Yhteisen lapsen synnytys on miehelle vapaaehtoinen heti, kun se on sitä minullekin. Minun kanssani ei ainakaan tarvitse hankkia lapsia, jos ei suostu edes olemaan tukena yhdessä elämäni rankimmissa ja kivuliaimmassa kokemuksessa, joka kaiken lisäksi johtuu yhteisestä valinnasta. Minä joudun kuitenkin kestämään raskausajan, synnytyksen, siitä toipumisen, imetyksen ja vartalon muutokset sekä mahdolliset vauriot.
Vierailija kirjoitti:
loota kirjoitti:
Mä oon ollut kaverin synnytyksessä kaksi kertaa mukana, kun ei hänellä miestä ollut. Mielelläni menin.
Onko hänen lapsensa siinneet neitseellisesti? Molemmat lapset ilman miestä?
:D Joo tietenkin, todella juuri näin se meni ja sit oltiin molemmat äitejä ja neitsyitä.
Voi vittu. No, oli kuitenkin kiva että pystyi ystävää auttaan.
kuulostat ilkeältä. Paskalta.