Lue keskustelun säännöt.
pitääkö miehen olla mukana synnytyksessä?
11.04.2016 |
Kaikki naiset vastatkaa. Onko teille ihan ehdoton juttu että lapsen isä on mukana synnytyksessä?
Miten suhtautuisitte, jos sanoisi että ei aio olla paikalla?
Kommentit (99)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pitää olla. En tekisi lasta sellaisen kanssa joka ei tulisi.
Kerrotko vielä jotain perusteluja.
Näin miehen vinkkelistä tuntuu siltä, että haluatte lähinnä rangaista miestä vaatimalla hänen olevan läsnä tai ainakin varmistaa, ettei se ole kuksimassa muita sillä aikaa, ryyppäämässä tai autokaupoilla.
Eli kyse ei ole siitä, että miestä siellä tarvitsisitte tai haluaisitte hänen olevan läsnä, vaan se on pikkulapsimainen ajattelutapa "jos minullakin on ikävää, on toisellakin oltava".
Olenko aivan väärässä?
Kyllä minä TARVITSEN miestä ja hän sanoi ettei mistään hinnasta halua jäädä pois. Onneksi onkin huolehtiva ja VÄLITTÄVÄ mies.
Ja synnytys ei mennytkään suunnitelmien mukaan, kireellinen sektio jouduttiin tekemään. Lapsi sai heti kontaktin isäänsä kun itse makoilin heräämössä. Muuten olisi ollut ties missä. Sinun puheistasi päätellen toisen naisen kanssa, autokaupassa tai ryyppäämässä. Vitsit, kuulostat loistavalta mieheltä.
Kai tämän voi ajatella niinkin, että jos olet itse vaikka hyvin vaativassa leikkauksessa ja pari päivää sairaalaassa huonossa kunnossa, ei vaimosi tarvitse tulla? Ethän tarvitse häntä sinne muuten kuin vahtimaan ettei juokse muiden miesten sänkyihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Exä oli tasan tarkkaan ensimmäisessä synnytyksessä.. Kommentit synnytyksen jälkeen pani miettimään. Hänen mielestään, hän ei saanut riittävästi huomiota ja kätilöt olivat ammattitaidottomia.. Itse olin todella tyytyväinen kokemukseen, mutta muistan välilihan leikkauksen yhteydessä exäni yrittäneen pyörtyä ja kätilö oli tässä yhteydessä ärähtänyt, että nyt istumaan sinne kiikkutuoliin.. SE oli exälle liikaa.
Joten seuraavat kuusi synnytin yksin, eikä asiasta keskusteltu. Eikä hän sinne edes hinkunut, kuutosen syntymää aikoi tulla seuraamaan, mutta hieroja-aika oli juuri silloin, joten ei ehtinyt..se siitä.
Hyvin minä pärjäsin kätilöitten ja harjoittelijoitten kanssa. Onneksi olen nopea synnyttäjä niin ei ehtinyt tulla aika pitkäksi.
Miksi hän on ex vasta kuuden jälkeen? Kuulostaa aika itsekkäälle tyypille.
Miehen vaatiminen mukaan synnytykseen on käsittämätöntä.
Mitä seuraavaksi, alkavatko naiset vaatimaan miehet viereen katsomaan aina kun käyvät kakalla?
Sekin on miehille yhtä lailla traumaattista nähtävää. Miksi naiset nykyään haluavat miesten näkevän em. kauheuksia, vaikka tietävät että se järkyttää miehiä?
Ennen miehet eivät saaneet osallistua vaikka olisivat halunneet ja vaikka nainen olisi halunnut.
Nykyään onneksi saavat tulla mukaan.
Minua miehen läsnäolo rauhoitti, tuli turvallinen olo. Siinä tilanteessa se oli todella tärkeää.
Eksää en olisi halunnut synnytykseen mukaan. Meillä oli huono suhde. Lapsia en hänen kanssaan saanutkaan. En olisi halunnut hänen kasvattavan lapsiani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Exä oli tasan tarkkaan ensimmäisessä synnytyksessä.. Kommentit synnytyksen jälkeen pani miettimään. Hänen mielestään, hän ei saanut riittävästi huomiota ja kätilöt olivat ammattitaidottomia.. Itse olin todella tyytyväinen kokemukseen, mutta muistan välilihan leikkauksen yhteydessä exäni yrittäneen pyörtyä ja kätilö oli tässä yhteydessä ärähtänyt, että nyt istumaan sinne kiikkutuoliin.. SE oli exälle liikaa.
Joten seuraavat kuusi synnytin yksin, eikä asiasta keskusteltu. Eikä hän sinne edes hinkunut, kuutosen syntymää aikoi tulla seuraamaan, mutta hieroja-aika oli juuri silloin, joten ei ehtinyt..se siitä.
Hyvin minä pärjäsin kätilöitten ja harjoittelijoitten kanssa. Onneksi olen nopea synnyttäjä niin ei ehtinyt tulla aika pitkäksi.
Miksi hän on ex vasta kuuden jälkeen? Kuulostaa aika itsekkäälle tyypille.
Hän muuttui exäksi vasta seitsemännen jälkeen, kun viimein sain todistettua itselleni, että tuo ei tuosta parane, vaikka kuinka yrittäisin. Hän on diagnosoitu tuon jälkeen narsistiksi..eli yritin mahdotonta..ja olen iloinen tuosta erosta..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Exä oli tasan tarkkaan ensimmäisessä synnytyksessä.. Kommentit synnytyksen jälkeen pani miettimään. Hänen mielestään, hän ei saanut riittävästi huomiota ja kätilöt olivat ammattitaidottomia.. Itse olin todella tyytyväinen kokemukseen, mutta muistan välilihan leikkauksen yhteydessä exäni yrittäneen pyörtyä ja kätilö oli tässä yhteydessä ärähtänyt, että nyt istumaan sinne kiikkutuoliin.. SE oli exälle liikaa.
Joten seuraavat kuusi synnytin yksin, eikä asiasta keskusteltu. Eikä hän sinne edes hinkunut, kuutosen syntymää aikoi tulla seuraamaan, mutta hieroja-aika oli juuri silloin, joten ei ehtinyt..se siitä.
Hyvin minä pärjäsin kätilöitten ja harjoittelijoitten kanssa. Onneksi olen nopea synnyttäjä niin ei ehtinyt tulla aika pitkäksi.
Miksi hän on ex vasta kuuden jälkeen? Kuulostaa aika itsekkäälle tyypille.
Hän muuttui exäksi vasta seitsemännen jälkeen, kun viimein sain todistettua itselleni, että tuo ei tuosta parane, vaikka kuinka yrittäisin. Hän on diagnosoitu tuon jälkeen narsistiksi..eli yritin mahdotonta..ja olen iloinen tuosta erosta..
Hienoa, että pääsit irti! Liian monet jää huonoon suhteeseen.
Miten synnyttäminen on miehille sen enempää traumaattista kuin naisillekaan? Onko ne jotenkin naisia herkempiä? Vai oliko tuo taas sitä, että naisen pinppi saa muunkin merkityksen miehen silmissä kuin pippeliä varten oleminen, sekö se traumatisoi? Paska perustelu tuo traumatisoituminen. Miehen ei ole pakko tulla synnytykseen, mutta jos lasta on haluttu, pitäisi sen olla aikuiselle ihmiselle myös selvää, että se ei tule haikaran nyytistä vaan naisen pinpistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten synnyttäminen on miehille sen enempää traumaattista kuin naisillekaan? Onko ne jotenkin naisia herkempiä? Vai oliko tuo taas sitä, että naisen pinppi saa muunkin merkityksen miehen silmissä kuin pippeliä varten oleminen, sekö se traumatisoi? Paska perustelu tuo traumatisoituminen. Miehen ei ole pakko tulla synnytykseen, mutta jos lasta on haluttu, pitäisi sen olla aikuiselle ihmiselle myös selvää, että se ei tule haikaran nyytistä vaan naisen pinpistä.
Miehen ei ole tarkoitus nähdä synnytystä. Miehen tehtävä on jatkaa sukua.
Mies oli mukana ensimmäisessä synnytyksessä, mutta en edes huomannut tilanteessa hänen läsnäoloaan. Synnytys oli nopea, alusta loppuun ohi jossain 5 tunnissa ja keskityin vaan siihen itse asiaan joten tavallaan ihan sama olisiko mies sielä edes ollutkaan, mutta tietty kiva kun pääsee heti yhdessä ihmettelemään sitä pikkuista.
Toisen lapsen synnytin yksin. En kokenut miehen läsnäoloa tarpeelliseksi ja mies jäi kotiin hoitamaan vanhempaa lasta kun itse kävin synnyttämässä, eipä siinäkään montaa tuntia mennyt. En tiedä oltaisiinko edes saatu hoitajaa lapselle ja se oli siinä tilanteessa muutenkin tärkeämpi tehtävä miehelle kun kököttää vaan mun vieressä kun synnytän ja keskityn itse asiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tarvitse. meilläkin kuopuksen synnytyksessä olin yksin, kun miehellä nousi kuume ja uskottiin että hän ehtii käydä levähtämässä vähän aikaa. No siitä tunti niin vauva oli ulkona enkä ehtiny ees miehelle soittaa! Kyllä jännitti kun esikoinen tuli sektiolla niin tämä synnytys mutta jotenki sitä sai tsempattua ittensä ja onneks oli ihanat kätilöt! :D
Synnytys kesti neljä päivää ja päättyi sektioon. Kätilö kävi silloin tällöin. Olisin kuollut pelkkään yksinäisyyteen ellei mies olisi ollut mukana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Haluaisin olla mukana vielä uudelleen synnytyksessä, mutta en oikein tiedä, miten sen henkisesti kestäisin.
Lapseni syntymä ei ollut mitenkään kaunis tapahtuma, erityinen se oli kylläkin, ja muistan sen kyllä elämäni loppuun asti.
Lapsi syntyi virhetarjonnassa, imukupilla, äidin tuskat olivat kauheat katsoa. Synnytys kesti todella kauan, ponnistus 2 tuntia. Loppuvaiheessa päälleni roiskui verta kun imukuppi irtosi. Lopulta pitkän tuskaisen maratonin jälkeen kun kuulin lapsen ensi rääkäisyt, menin sokkiin. Vaikka synnytyssalissa oli tietenkin erittäin lämmin, palelin enemmän kuin koskaan aiemmin.
En voinut edes ottaa lasta syliin, kun itkin ja olin niin hirvittävässä horkassa. Kävelin sairaalan käytäviä sekavana. Äitiä jouduttiin viemään kiireellisesti leikkaussaliin hänen menetettyään paljon verta ja saatuaan pahan repeämän. Myös lapsi vietiin nopeasti pois, en tiedä mistä syystä, en muista kaikkea selkeästi. Tässä vaiheessa, keskellä yötä, minut käskettiin sairaalasta kotiin. Kuin ihmeen kaupalla sain ajettua sinne, mutta koko loppuyön tunsin hirvittävää kuolemankauhua rakkaideni puolesta. Aamulla onneksi sain helpottavan viestin, kaikki oli ohi, äiti oli selvinnyt.
Synnytyksen jälkeen oikeastaan melkein puolet vauvavuodesta meni jonkinlaisen pelon vallassa. Pelkäsin, jännitin, kärsin ahdistusoireista. Vasta myöhemmin, jäätyäni itsekin hoitamaan lasta, sain vähä vähältä itseni taas tasapainoon.
Jos tuo kokemus uusiutuu, joutuisin varmaan lataamoon. En uskalla olla enää synnytyksessä mukana.
Mulle miehen tuki oli ihan korvaamaton. Eka synnytys oli uusi ja pelottava tilanne kovine kipuineen. Mies toi turvaa ja auttoi selviämään. Ihana oma mies <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei tarvitse olla.
En edes tiedä haluaako kovin moni miestä sinne oikeasti. Siitä on vaan tehty joidenkin (äänekkäiden) naisten toimesta sellainen pakko. Sitten kaikki muka haluaa miehen sinne.
Miehiä ei ole huolittu synnytystä seuraamaan tuhansiin vuosiin.
Omani ei ollut mukana. Ei tuppautunut enkä minä kysynyt.
Olet väärässä. Vielä 1700- ja 1800-luvulla Suomessa talonpojat osallistuivat aktiivisesti omien lastensa synnytyksiin ja auttoivat kätilöä tai lapsenpäästäjää parhaansa mukaan. Vasta myöhemmin heidät on karkotettu synnytyksistä. Tämän on todennut historioitsija Kirsi Vainio-Korhonen.
2 lasta ja en olisi missään nimessä halunnut synnyttää heitä ilman miestäni. Onneksi mies halusi tulla mukaan vaikka onkin vähän herkkis. Oli tuki ja turva. Ja onhan se miehellekin mahtavaa ja tarpeellista nähdä kuinka se oma lapsi tulee maailmaan eikä vaan puhdas nyytti ilmesty syliin.
Mies oli kyllä 1.lapsen jälkeen järkyttynyt kuinka kovaa hommaa se synnyttäminen oikeasti on ja arvostus minua/naisia kohtaa nousi entisestään.
Vierailija kirjoitti:
HEL-NYC kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eipä ole kukaan vielä antanut mitään perusteluja miksi ukko on sinne väen väkisin saatava...
Siksi, että se on hengenvaarallinen ja kivulias tapahtuma, jossa mitä vaan voi sattua. Lisäksi, millainen mies ei haluaisi olla paikalla tukemassa puolisoaan kivuissa ja ehkä elämänsä vaikeimmassa paikassa? Ja millainen mies ei haluaisi olla paikalla lapsen syntyessä? Voihan olla, että vaimo tai lapsi voi kuollakin. Millainen mies ei haluaisi olla paikalla niillä hetkillä?
Jopa minun mieheni, joka on normaalisti liimaantunut kännykkäänsä kiinni, laittoi kännykän pois päältä ja oli minun tukenani koko ajan, sitten lähti pyynnöstäni vauvan kanssa, kun minua jäätiin kursimaan vielä kasaan (sektio.)
Olisin loukkaantunut sydänjuuriani myöten, jos mies ei olisi halunnut oma-aloitteisesti olla paikalla.
Synnytys Suomessa ei ole hengenvaarallinen tapahtuma.
Pari äitiä kuolee synnytyksiin vuodessa. Eli satakertaisen riskin synnytykseen nähden otat joka kerta autolla lähtiessäsi. Onko miehesi aina mukana varmistamassa, että näkee mahdollisen kuolemasi?
Vauvan kuolema on jonkin verran yleisempää, mutta äärettömän harvinaista sekin. Nämä kuolemat tapahtuvat usein hätäsektioissa, jonne isällä ei ole mitään asiaa. Tai äidin osalta akuutissa tehohoidossa, jonne myöskään ei ole isällä asiaa.
Tällaistakin roskaa ovat tyhmät täällä peukuttaneet. Yksittäisen idiotismin jotenkin voi ymmärtää, mutta kannatusta ei.
Kyllä, synnytys on Suomessakin hengenvaarallinen tapahtuma. Se on länsimaissa naisen elämän vaarallisin tapahtuma.
Jos osaisit yhtään tilastotiedettä tai matematiikkaa, osaisit laskea liikenteessä kuolleet ja vakavasti loukkaantuneet suhteutettuna siihen määrään, mitä vuodessa ihmisiä liikkuu autolla. Siihen suhteutettuna synnytys on huomattavasti vaarallisempaa, kun lasketaan raskaanaolevat naiset vuodessa / kuolema tai vakava loukkaantuminen. Eli älä puhu paskaa vain koska et itse ymmärrä.
Ja vaikka isä ei olisi paikalla siinä viimeisessä osassa kuolemaa, mutta ollut paikalla siihen asti vs. isä ollut kaljoittelemassa kavereiden kanssa, kumman luulet olevan tyytyväisempi valintaansa?
M35 kirjoitti:
Haluaisin olla mukana vielä uudelleen synnytyksessä, mutta en oikein tiedä, miten sen henkisesti kestäisin.
Lapseni syntymä ei ollut mitenkään kaunis tapahtuma, erityinen se oli kylläkin, ja muistan sen kyllä elämäni loppuun asti.
Lapsi syntyi virhetarjonnassa, imukupilla, äidin tuskat olivat kauheat katsoa. Synnytys kesti todella kauan, ponnistus 2 tuntia. Loppuvaiheessa päälleni roiskui verta kun imukuppi irtosi. Lopulta pitkän tuskaisen maratonin jälkeen kun kuulin lapsen ensi rääkäisyt, menin sokkiin. Vaikka synnytyssalissa oli tietenkin erittäin lämmin, palelin enemmän kuin koskaan aiemmin.
En voinut edes ottaa lasta syliin, kun itkin ja olin niin hirvittävässä horkassa. Kävelin sairaalan käytäviä sekavana. Äitiä jouduttiin viemään kiireellisesti leikkaussaliin hänen menetettyään paljon verta ja saatuaan pahan repeämän. Myös lapsi vietiin nopeasti pois, en tiedä mistä syystä, en muista kaikkea selkeästi. Tässä vaiheessa, keskellä yötä, minut käskettiin sairaalasta kotiin. Kuin ihmeen kaupalla sain ajettua sinne, mutta koko loppuyön tunsin hirvittävää kuolemankauhua rakkaideni puolesta. Aamulla onneksi sain helpottavan viestin, kaikki oli ohi, äiti oli selvinnyt.
Synnytyksen jälkeen oikeastaan melkein puolet vauvavuodesta meni jonkinlaisen pelon vallassa. Pelkäsin, jännitin, kärsin ahdistusoireista. Vasta myöhemmin, jäätyäni itsekin hoitamaan lasta, sain vähä vähältä itseni taas tasapainoon.
Jos tuo kokemus uusiutuu, joutuisin varmaan lataamoon. En uskalla olla enää synnytyksessä mukana.
Miksi kuvittelet, että kokemus on ollut vaimollesi yhtään helpompi?
Itse en kyllä rehellisesti olisi suhteessa miehen kanssa, joka joutuisi shokkiin tuollaisessa tilanteessa ja suostuisi lähtemään sairaalasta kotiin ennen kuin edes tietää jäänkö henkiin! Meillä mies oli se, joka pysyi rauhallisena, vaikka minä tein kuolemaa ja käski sairaalahenkilökuntaa kun he eivät omillaan ymmärtäneet. Olisipa kamalaa, jos mieheni olisi mennyt shokkiin. Olisin rehellisesti, yhtään liioittelematta varmaan kuollut. Nytkin oli jo todella lähellä.
Ja minulla meni monta kuukautta ihan sumussa, koska olin traumatisoitunut synnytyksestä niin pahoin. Mies kuitenkin kykeni olemaan tukenani, kun sitä tarvitsin.
kysyin mieheltä tuon otsikon kysymyksen. Vastasi vain, että miksi kukaan jättäisi vapaaehtoisesti OMAN lapsensa syntymän väliin. Millainen ihminen tekisi niin? Miksi isä ei haluaisi olla alusta saakka mukana.
M35 kirjoitti:
Haluaisin olla mukana vielä uudelleen synnytyksessä, mutta en oikein tiedä, miten sen henkisesti kestäisin.
Lapseni syntymä ei ollut mitenkään kaunis tapahtuma, erityinen se oli kylläkin, ja muistan sen kyllä elämäni loppuun asti.
Lapsi syntyi virhetarjonnassa, imukupilla, äidin tuskat olivat kauheat katsoa. Synnytys kesti todella kauan, ponnistus 2 tuntia. Loppuvaiheessa päälleni roiskui verta kun imukuppi irtosi. Lopulta pitkän tuskaisen maratonin jälkeen kun kuulin lapsen ensi rääkäisyt, menin sokkiin. Vaikka synnytyssalissa oli tietenkin erittäin lämmin, palelin enemmän kuin koskaan aiemmin.
En voinut edes ottaa lasta syliin, kun itkin ja olin niin hirvittävässä horkassa. Kävelin sairaalan käytäviä sekavana. Äitiä jouduttiin viemään kiireellisesti leikkaussaliin hänen menetettyään paljon verta ja saatuaan pahan repeämän. Myös lapsi vietiin nopeasti pois, en tiedä mistä syystä, en muista kaikkea selkeästi. Tässä vaiheessa, keskellä yötä, minut käskettiin sairaalasta kotiin. Kuin ihmeen kaupalla sain ajettua sinne, mutta koko loppuyön tunsin hirvittävää kuolemankauhua rakkaideni puolesta. Aamulla onneksi sain helpottavan viestin, kaikki oli ohi, äiti oli selvinnyt.
Synnytyksen jälkeen oikeastaan melkein puolet vauvavuodesta meni jonkinlaisen pelon vallassa. Pelkäsin, jännitin, kärsin ahdistusoireista. Vasta myöhemmin, jäätyäni itsekin hoitamaan lasta, sain vähä vähältä itseni taas tasapainoon.
Jos tuo kokemus uusiutuu, joutuisin varmaan lataamoon. En uskalla olla enää synnytyksessä mukana.
kuulostat avuttomalta. Lapselta.
Kyse ei varmaankaan ollut niin haluamsesta. Se vain oli itsestään selvää, ettei synnytyssali ole mihen paikka. Harva tuli edes ajatelleeksi joskus ennen 80-lukua, että se on mahdollista.
Nyt asia on päinvastoin. On normi, että mies on mukana. Itse olen synnyttänyt 90-luvun alkupuolella ja asiasta ei oikeastaan edes keskusteltu, Käytiin yhdessä synnytysvalmennus ja sitä myöten oli selvää, että mies on mukana.