Voiko aikuisen syrjäytyneen lapsen potkia pois kotoa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta nyt sä mahdollistat tommosen käytöksen/elämän. Se ei ainakaan tue parantumista.

En usko, että pihalle potkiminen tukisi pojan parantumista. Kyllä siellä sosiaalituin maksetussa yksiössäkin voi syrjäytymiskierre syventyä yhtä lailla. Jos siellä asuu täysin yksin, voi elämäntapa jopa pahentua, kun ei ole vanhempia ja pieniä sisaruksia saman katon alla. Masentuneelle voi olla isokin juttu, että on ihmisiä, jotka päivittäin juttelevat ja kyselevät kuulumisia, ja että saa olla osallisena jonkun sosiaalisen ryhmän arjessa ja samassa ruokapöydässä. Yksin asuessa ei ole enää mitään "ulkoisia" paineita pitää rutiineista kiinni: pelaaminen voi jatkua samaan malliin, ei tarvitse enää syödä / voi syödä vaan jotain shaibaa, ei tarvitse käydä pesussa muiden ihmisten takia, ei tarvitse siivota jälkiään, kun asunnossa ei ole muita... Voi olla vaikka kännissä kaiken aikaa, kun taas nyt joutuu ajattelemaan muitakin perheenjäseniä (erityisesti pienimpiä). 

Minusta oikea järjestys on, että ensin masennuksen hoitaminen, sitten työpaikan etsiminen. Vasta sitten omaan asuntoon, kun on todellinen luottamus siihen, että minä pärjään. Ei ole itsetunnollekaan mairittelevaa siirtyä "lapsuudenkodin loisesta" "yhteiskunnan loiseksi". Mikäli hän saa tarpeeksi tukea perheeltään, voi itsenäistymisestä jäädä positiivisia muistoja ja tuntemuksia, jotka antavat hyvän pohjan omalle aikuiselle elämälle. 

Niin tämä. Mut potkaistiin 19-vuotiaana ulos, koska isä ei jaksanut mun masennusta katsella. Tämän seurauksena multa hävisi se viimeinenkin sosiaalinen kanssakäyminen ja tsemppaus, kun ei ollut enää ketään, jonka vuoksi yrittää. Laihduin hetkessä 15 kiloa, kun ei tehnyt mieli syödä eikä ollut sitä sosiaalista pakkoa kuitenkin mennä yhteiseen ruokapöytään. Kävin kerran viikossa kaupassa ja elin lähinnä Pepsi-Maxilla ja pussilla Mama kananuudeleita päivässä. Sen verran sain tehtyä, että kämppä ei ollut sekaisin, mutta loppuajan makasin sohvalla tuijottamassa tv:tä, kun en jaksanut mitään. Ei ollut myöskään ketään kenen vuoksi olis pitänyt yrittää päästä luennoille, kun ei ollut ketään kyselemässä illalla miten meni päivä ja velkaannuin, kun en saanut suoritettua tarpeeksi kursseja eli kela alkoi vaatia tukia takaisin.

Ja syytät isääsi tästä? Ei hemmetti. Jokainen aikuinen on vastuussa itsestään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietenkin voi, mutta se on sitten eri asia kannattaako.

Eipä näytä tämä kotonakaan asuminen kannattavan.

En voi tästä tapauksesta sanoa, mutta minä lamaannuin ja passivoiduin enemmän omassa kodissa. Tosin kotona asuessa kävin työtoiminnassa etten ollut ihan toimettomana tai syrjäytyneenä silloin.

Yksin asuessa kaikenmaailman pelkotilat iski pahemmin ja en kyennyt oikein hoitamaan asioita että olisin mennyt johonkin sosiaalitoimistoon, työkkäriin yms ja silloin olin yksinäisempi ja rattailta pudonneempi kuin koskaan.

Jotkut passiiviset taas voi aktivoitua kun ne laitetaan asumaan yksin, mutta en tiedä auttaako jos on jo valmiiksi ihan syrjäytynyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta nyt sä mahdollistat tommosen käytöksen/elämän. Se ei ainakaan tue parantumista.

En usko, että pihalle potkiminen tukisi pojan parantumista. Kyllä siellä sosiaalituin maksetussa yksiössäkin voi syrjäytymiskierre syventyä yhtä lailla. Jos siellä asuu täysin yksin, voi elämäntapa jopa pahentua, kun ei ole vanhempia ja pieniä sisaruksia saman katon alla. Masentuneelle voi olla isokin juttu, että on ihmisiä, jotka päivittäin juttelevat ja kyselevät kuulumisia, ja että saa olla osallisena jonkun sosiaalisen ryhmän arjessa ja samassa ruokapöydässä. Yksin asuessa ei ole enää mitään "ulkoisia" paineita pitää rutiineista kiinni: pelaaminen voi jatkua samaan malliin, ei tarvitse enää syödä / voi syödä vaan jotain shaibaa, ei tarvitse käydä pesussa muiden ihmisten takia, ei tarvitse siivota jälkiään, kun asunnossa ei ole muita... Voi olla vaikka kännissä kaiken aikaa, kun taas nyt joutuu ajattelemaan muitakin perheenjäseniä (erityisesti pienimpiä). 

Minusta oikea järjestys on, että ensin masennuksen hoitaminen, sitten työpaikan etsiminen. Vasta sitten omaan asuntoon, kun on todellinen luottamus siihen, että minä pärjään. Ei ole itsetunnollekaan mairittelevaa siirtyä "lapsuudenkodin loisesta" "yhteiskunnan loiseksi". Mikäli hän saa tarpeeksi tukea perheeltään, voi itsenäistymisestä jäädä positiivisia muistoja ja tuntemuksia, jotka antavat hyvän pohjan omalle aikuiselle elämälle. 

Niin tämä. Mut potkaistiin 19-vuotiaana ulos, koska isä ei jaksanut mun masennusta katsella. Tämän seurauksena multa hävisi se viimeinenkin sosiaalinen kanssakäyminen ja tsemppaus, kun ei ollut enää ketään, jonka vuoksi yrittää. Laihduin hetkessä 15 kiloa, kun ei tehnyt mieli syödä eikä ollut sitä sosiaalista pakkoa kuitenkin mennä yhteiseen ruokapöytään. Kävin kerran viikossa kaupassa ja elin lähinnä Pepsi-Maxilla ja pussilla Mama kananuudeleita päivässä. Sen verran sain tehtyä, että kämppä ei ollut sekaisin, mutta loppuajan makasin sohvalla tuijottamassa tv:tä, kun en jaksanut mitään. Ei ollut myöskään ketään kenen vuoksi olis pitänyt yrittää päästä luennoille, kun ei ollut ketään kyselemässä illalla miten meni päivä ja velkaannuin, kun en saanut suoritettua tarpeeksi kursseja eli kela alkoi vaatia tukia takaisin.

Ja syytät isääsi tästä? Ei hemmetti. Jokainen aikuinen on vastuussa itsestään.

Olen eri kuin ketä lainasit, mutta itse oli myös masentunut ja ahdistushäiriöinen jo nuorena. Kerran soitin sieltä omasta kodista (joka oli kuin vankila minunkaltaiselle ihmiselle) ääni väristen isälleni, että hampaastani lohkesi pieni pala. Mitä sanoi isä? Että "mitä sitten?" Minä olisin tarvinnut suoraa patistusta sinne hammaslääkäriin, ja isän tylyys vain pahensi pelkoja. 

Yleinsäkin ihmisten tylyys ja ilkeys vain pahentaa sitä oloa, joka monella nuorella on. "Sinusta ei ole mihinkään" on usein vain itseään toteuttava ennustus. Jos on huono itsetunto, se ei parane haukkumisilla eikä hylkäämisillä. Nuoren huono itsetunto on harvoin kokonaan nuoren oma syy, kyllä siihen on vaikuttaneet muutkin. Sitä ei vain Suomessa tykätä myöntää, koska täällä jokaisen pitää pärjätä omillaan, oli lähtökohdat mitä tahansa. 

Älä heitä ulos. Vaan yhdessä etsitte hänelle asunnon, avustat vuokranmaksussa ja oman elämän aloittamisessa. Juttelette siitä, mitä elämältään haluaa. Katselette työpaikkoja tai kouluja, mikä voisi kiinnostaa. Positiivisen kautta, tukien ja ymmärtäen.

Ei missään tapauksessa. Kuka edes ajattelee noin, kun lapsi tarvitsee vanhempiensa apua ja tukea. Vai hylkäisitkö lapsesi, jos olisi hänellä syöpä tai sydänvaivoja.

Syyt ongelmiin löytyvät kyllä kauemmalta ajalta, eikä nuori syrjäänny hetkessä. Ja aikuisen/vanhemman tehtävä on nyt seista hänen rinnallaan ja tukea.

Älä "potki pois kotoa", vaan auta määrätietoisesti itsenäistymään. On ymmärtääkseni työllistämisohjelmia nuorille aikuisille. Sellaisen piiriin vanhempi voi ohjata ja auttaa oman asunnon hankkimisessa, asumistuen hakemisessa yms.. Vanhemman hermostunut asenne varmasti vain lisää nuoren ahdistusta ja lisäksi vaikeuttaa itsenäistymistä entisestään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta nyt sä mahdollistat tommosen käytöksen/elämän. Se ei ainakaan tue parantumista.

En usko, että pihalle potkiminen tukisi pojan parantumista. Kyllä siellä sosiaalituin maksetussa yksiössäkin voi syrjäytymiskierre syventyä yhtä lailla. Jos siellä asuu täysin yksin, voi elämäntapa jopa pahentua, kun ei ole vanhempia ja pieniä sisaruksia saman katon alla. Masentuneelle voi olla isokin juttu, että on ihmisiä, jotka päivittäin juttelevat ja kyselevät kuulumisia, ja että saa olla osallisena jonkun sosiaalisen ryhmän arjessa ja samassa ruokapöydässä. Yksin asuessa ei ole enää mitään "ulkoisia" paineita pitää rutiineista kiinni: pelaaminen voi jatkua samaan malliin, ei tarvitse enää syödä / voi syödä vaan jotain shaibaa, ei tarvitse käydä pesussa muiden ihmisten takia, ei tarvitse siivota jälkiään, kun asunnossa ei ole muita... Voi olla vaikka kännissä kaiken aikaa, kun taas nyt joutuu ajattelemaan muitakin perheenjäseniä (erityisesti pienimpiä). 

Minusta oikea järjestys on, että ensin masennuksen hoitaminen, sitten työpaikan etsiminen. Vasta sitten omaan asuntoon, kun on todellinen luottamus siihen, että minä pärjään. Ei ole itsetunnollekaan mairittelevaa siirtyä "lapsuudenkodin loisesta" "yhteiskunnan loiseksi". Mikäli hän saa tarpeeksi tukea perheeltään, voi itsenäistymisestä jäädä positiivisia muistoja ja tuntemuksia, jotka antavat hyvän pohjan omalle aikuiselle elämälle. 

Niin tämä. Mut potkaistiin 19-vuotiaana ulos, koska isä ei jaksanut mun masennusta katsella. Tämän seurauksena multa hävisi se viimeinenkin sosiaalinen kanssakäyminen ja tsemppaus, kun ei ollut enää ketään, jonka vuoksi yrittää. Laihduin hetkessä 15 kiloa, kun ei tehnyt mieli syödä eikä ollut sitä sosiaalista pakkoa kuitenkin mennä yhteiseen ruokapöytään. Kävin kerran viikossa kaupassa ja elin lähinnä Pepsi-Maxilla ja pussilla Mama kananuudeleita päivässä. Sen verran sain tehtyä, että kämppä ei ollut sekaisin, mutta loppuajan makasin sohvalla tuijottamassa tv:tä, kun en jaksanut mitään. Ei ollut myöskään ketään kenen vuoksi olis pitänyt yrittää päästä luennoille, kun ei ollut ketään kyselemässä illalla miten meni päivä ja velkaannuin, kun en saanut suoritettua tarpeeksi kursseja eli kela alkoi vaatia tukia takaisin.

Ja syytät isääsi tästä? Ei hemmetti. Jokainen aikuinen on vastuussa itsestään.

Nuori kasvaa aikuisuuteen vain, jos saa siihen riittävät eväät ja tuen vanhemmiltaan ja kotoa.

Ei voi kauhalla ammentaa, jos on lusikalla saanut.

Useat tutkimikset ovat karua luettavaa tämän päivän lapsista ja nuorista. Ja sitten ihmetellään miksi nuori voi pahoin, kun jopa omat vanhemmat hylkäävät lapsen ja siirtävät vastuun yhteiskunnan hoidettavaksi, kun itse halutaan elää huoletonta ja vastuutonta elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on 18 v poika, joka ei meinaa saada lukiota suoritettua. On masentunut, lääkityksellä nyt.

Ei ole paljoakaan auttanut.

Minä kyllä potkaisen pojan ulos jossain vaiheessa. Ei aio ruokkia peräkammarinpoikaa. En nyt vielä kuitenkaan.

Vanhemmilla ei ole moraalista vastuuta elättää aikuista lasta.

Vanhemmilla on moraalinen vastuu olla vanhempia aikuistakin lastaan kohtaan. Sinulla se lienee hieman hukassa?

Minä olen vienyt poikani yksityiselle psykiatrille, jota kautta sain hänet nopeasti hoitoon. Olen autolla vienyt hänet helpon matkan päähän terapiaan. Olen kannustanut ja tukenut. Olen ymmärtänyt. Olen kuunnellut, kuunnellut ja kuunnellut. Olen keskustellut yötä myöten. Olen antanut olla pois koulusta, olen lopettanut kotitöiden vaatimisen. Olen selitellyt rehtorille poissaoloja, jottei potkita pois kursseilta. Olen selittänyt samaa autokouluun.

Kyllä minulla voi jossain vaiheessa ymmärtäminen loppua. Jos toinen ei edes yritä tehdä mitään, niin kauan minun pitää ymmärtää? Jos hän edes noudattaisi niitä neuvoja, että kävisi päivittäin edes vartin lenkillä (koska kaikki hänelle niin sanovat), niin ymmärtäisin paremmin. Jos hän edes viitsisi mennä ajoissa nukkumaan (koska on itsekin huomannut hyvien yöunien parantavan mielialaa), niin jaksaisin minäkin viitsiä pidempään.

Jossain vaiheessa tulee tilanne, jossa toisen aikuisen ihmisen on otettava itse vastuu siitä, että tahtoo parantua. Ei vanhempi voi toisen puolesta tahtoa ja ottaa vastuuta.

Lohdullista toki kuulla, että tapauksia on muitakin. Veli sairastu lukioikäisenä vaikeisiin mielenterveysongelmiin. On asunut siitä lähtien vanhempien luona omakotitalossa. Eihän tuosta nyt varmastikaan vanhemmille haittaa ole, kun on kuitenkin aika hiljainen eikä käytä mitään päihteitä. Käy etälukiota nyt ja ikää vähän yli 30. Työkykyiseksi tuskin tulee koskaan. Ehkä huolehtinee vanhemmista, kun ikääntyvät. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on 18 v poika, joka ei meinaa saada lukiota suoritettua. On masentunut, lääkityksellä nyt.

Ei ole paljoakaan auttanut.

Minä kyllä potkaisen pojan ulos jossain vaiheessa. Ei aio ruokkia peräkammarinpoikaa. En nyt vielä kuitenkaan.

Vanhemmilla ei ole moraalista vastuuta elättää aikuista lasta.

Vanhemmilla on moraalinen vastuu olla vanhempia aikuistakin lastaan kohtaan. Sinulla se lienee hieman hukassa?

Minä olen vienyt poikani yksityiselle psykiatrille, jota kautta sain hänet nopeasti hoitoon. Olen autolla vienyt hänet helpon matkan päähän terapiaan. Olen kannustanut ja tukenut. Olen ymmärtänyt. Olen kuunnellut, kuunnellut ja kuunnellut. Olen keskustellut yötä myöten. Olen antanut olla pois koulusta, olen lopettanut kotitöiden vaatimisen. Olen selitellyt rehtorille poissaoloja, jottei potkita pois kursseilta. Olen selittänyt samaa autokouluun.

Kyllä minulla voi jossain vaiheessa ymmärtäminen loppua. Jos toinen ei edes yritä tehdä mitään, niin kauan minun pitää ymmärtää? Jos hän edes noudattaisi niitä neuvoja, että kävisi päivittäin edes vartin lenkillä (koska kaikki hänelle niin sanovat), niin ymmärtäisin paremmin. Jos hän edes viitsisi mennä ajoissa nukkumaan (koska on itsekin huomannut hyvien yöunien parantavan mielialaa), niin jaksaisin minäkin viitsiä pidempään.

Jossain vaiheessa tulee tilanne, jossa toisen aikuisen ihmisen on otettava itse vastuu siitä, että tahtoo parantua. Ei vanhempi voi toisen puolesta tahtoa ja ottaa vastuuta.

Mielenterveysongelmat toisinaan voivat tuntua kuin lasinsiruilla kävelyltä. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Se mikä minua tässä kommentissa häiritsee on se että oletko tosiaan ymmärtänyt mistä ongelmat johtuu vai vain "ymmärtänyt"? Koska sellaisten pinnallisten neuvojen antaminen jotka liittyy lenkkeilyyn, nukkumiseen ja ruokavalioon antaa kuvan että ei oikeasti ole ymmärtänyt tämän henkilön sisäisiä konflikteja. Todellisuudessa et tiennyt miksi hän tunsi mitäkin mutta teeskentelit tietäväsi ja samaan aikaan olit turhautunut koska hän ei toiminut käyttö-ohjeiden mukaan. Mutta minä en täysin syytä sinua. Ei ihminen voi yli kapasiteettinsa toimia. Minunkaan äidilläni ei ole erityistä kosketusta ihmisten henkiseen puoleen ja sisäiseen maailmaan. Kaikki ongelmat ja ratkaisut ovat sellaisia mitä pitää fyysisesti pystyä koskettamaan. Kuten vaikka tuo liikunta. Haittapuoli tässä oli se että hän ei kyennyt ratkomaan kriisiä, joka ei ollut hänen hallinnassaan (syöpään sairastuminen) ja sairastui seurauksena skitsofreniaan. Hän ei siis kyennyt olemaan haavoittuvainen, vaan aina piti tietää(vaikka ei tietäisi), olla oikeassa ja hallita. Meidän vinoutunut vuorovaikutus oli myös syy omaan masennukseeni.

Yksityislääkäri voi laittaa lähetteen psykiatriseen kuntoutukseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on 18 v poika, joka ei meinaa saada lukiota suoritettua. On masentunut, lääkityksellä nyt.

Ei ole paljoakaan auttanut.

Minä kyllä potkaisen pojan ulos jossain vaiheessa. Ei aio ruokkia peräkammarinpoikaa. En nyt vielä kuitenkaan.

Vanhemmilla ei ole moraalista vastuuta elättää aikuista lasta.

Vanhemmilla on moraalinen vastuu olla vanhempia aikuistakin lastaan kohtaan. Sinulla se lienee hieman hukassa?

Minä olen vienyt poikani yksityiselle psykiatrille, jota kautta sain hänet nopeasti hoitoon. Olen autolla vienyt hänet helpon matkan päähän terapiaan. Olen kannustanut ja tukenut. Olen ymmärtänyt. Olen kuunnellut, kuunnellut ja kuunnellut. Olen keskustellut yötä myöten. Olen antanut olla pois koulusta, olen lopettanut kotitöiden vaatimisen. Olen selitellyt rehtorille poissaoloja, jottei potkita pois kursseilta. Olen selittänyt samaa autokouluun.

Kyllä minulla voi jossain vaiheessa ymmärtäminen loppua. Jos toinen ei edes yritä tehdä mitään, niin kauan minun pitää ymmärtää? Jos hän edes noudattaisi niitä neuvoja, että kävisi päivittäin edes vartin lenkillä (koska kaikki hänelle niin sanovat), niin ymmärtäisin paremmin. Jos hän edes viitsisi mennä ajoissa nukkumaan (koska on itsekin huomannut hyvien yöunien parantavan mielialaa), niin jaksaisin minäkin viitsiä pidempään.

Jossain vaiheessa tulee tilanne, jossa toisen aikuisen ihmisen on otettava itse vastuu siitä, että tahtoo parantua. Ei vanhempi voi toisen puolesta tahtoa ja ottaa vastuuta.

Mielenterveysongelmat toisinaan voivat tuntua kuin lasinsiruilla kävelyltä. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Se mikä minua tässä kommentissa häiritsee on se että oletko tosiaan ymmärtänyt mistä ongelmat johtuu vai vain "ymmärtänyt"? Koska sellaisten pinnallisten neuvojen antaminen jotka liittyy lenkkeilyyn, nukkumiseen ja ruokavalioon antaa kuvan että ei oikeasti ole ymmärtänyt tämän henkilön sisäisiä konflikteja. Todellisuudessa et tiennyt miksi hän tunsi mitäkin mutta teeskentelit tietäväsi ja samaan aikaan olit turhautunut koska hän ei toiminut käyttö-ohjeiden mukaan. Mutta minä en täysin syytä sinua. Ei ihminen voi yli kapasiteettinsa toimia. Minunkaan äidilläni ei ole erityistä kosketusta ihmisten henkiseen puoleen ja sisäiseen maailmaan. Kaikki ongelmat ja ratkaisut ovat sellaisia mitä pitää fyysisesti pystyä koskettamaan. Kuten vaikka tuo liikunta. Haittapuoli tässä oli se että hän ei kyennyt ratkomaan kriisiä, joka ei ollut hänen hallinnassaan (syöpään sairastuminen) ja sairastui seurauksena skitsofreniaan. Hän ei siis kyennyt olemaan haavoittuvainen, vaan aina piti tietää(vaikka ei tietäisi), olla oikeassa ja hallita. Meidän vinoutunut vuorovaikutus oli myös syy omaan masennukseeni.

Itse asiassa en ole antanut hänelle mitään muuta neuvoa kuin että nukkuisi, kävisi pysiatrian polilla ja ottaisi lääkkeensä. Poika halusi lopettaa psykologin tapaamisen, koska siitä ei ole mitään hyötyä. Ei näe järkeä lääkkeissä. Eikä nukkumisessa.

En anna hänelle neuvoja, koska olen liian lähellä sanoakseni mitään.

Poika on sanonut, että hänellä on elämässä kaikki hyvin: ei mitään ongelmaa, on kavereita, kotona on hyvä etc - hän ei vain näe missään mitään järkeä. Ymmärrän tämän hyvin, ei tästä elämästä ole helppoa järkeä löytää. Se mitä minä en ymmärrä on se, miksi hän ei tahdo yrittää parantua?

Missä sinun mielestäsi menee raja: kauan minun pitää katsoa omassa huoneessa ryyppäystä? Miettiä mitä aineita hän vetää? Pitääkö silittää poskea ja ymmärtää? Vai tehdä mitä? Ei aikuista voi pakkohoitoonkaan viedä, koska ei hän ole vaaraksi. Kerro minulle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on 18 v poika, joka ei meinaa saada lukiota suoritettua. On masentunut, lääkityksellä nyt.

Ei ole paljoakaan auttanut.

Minä kyllä potkaisen pojan ulos jossain vaiheessa. Ei aio ruokkia peräkammarinpoikaa. En nyt vielä kuitenkaan.

Vanhemmilla ei ole moraalista vastuuta elättää aikuista lasta.

Vanhemmilla on moraalinen vastuu olla vanhempia aikuistakin lastaan kohtaan. Sinulla se lienee hieman hukassa?

Minä olen vienyt poikani yksityiselle psykiatrille, jota kautta sain hänet nopeasti hoitoon. Olen autolla vienyt hänet helpon matkan päähän terapiaan. Olen kannustanut ja tukenut. Olen ymmärtänyt. Olen kuunnellut, kuunnellut ja kuunnellut. Olen keskustellut yötä myöten. Olen antanut olla pois koulusta, olen lopettanut kotitöiden vaatimisen. Olen selitellyt rehtorille poissaoloja, jottei potkita pois kursseilta. Olen selittänyt samaa autokouluun.

Kyllä minulla voi jossain vaiheessa ymmärtäminen loppua. Jos toinen ei edes yritä tehdä mitään, niin kauan minun pitää ymmärtää? Jos hän edes noudattaisi niitä neuvoja, että kävisi päivittäin edes vartin lenkillä (koska kaikki hänelle niin sanovat), niin ymmärtäisin paremmin. Jos hän edes viitsisi mennä ajoissa nukkumaan (koska on itsekin huomannut hyvien yöunien parantavan mielialaa), niin jaksaisin minäkin viitsiä pidempään.

Jossain vaiheessa tulee tilanne, jossa toisen aikuisen ihmisen on otettava itse vastuu siitä, että tahtoo parantua. Ei vanhempi voi toisen puolesta tahtoa ja ottaa vastuuta.

Mielenterveysongelmat toisinaan voivat tuntua kuin lasinsiruilla kävelyltä. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Se mikä minua tässä kommentissa häiritsee on se että oletko tosiaan ymmärtänyt mistä ongelmat johtuu vai vain "ymmärtänyt"? Koska sellaisten pinnallisten neuvojen antaminen jotka liittyy lenkkeilyyn, nukkumiseen ja ruokavalioon antaa kuvan että ei oikeasti ole ymmärtänyt tämän henkilön sisäisiä konflikteja. Todellisuudessa et tiennyt miksi hän tunsi mitäkin mutta teeskentelit tietäväsi ja samaan aikaan olit turhautunut koska hän ei toiminut käyttö-ohjeiden mukaan. Mutta minä en täysin syytä sinua. Ei ihminen voi yli kapasiteettinsa toimia. Minunkaan äidilläni ei ole erityistä kosketusta ihmisten henkiseen puoleen ja sisäiseen maailmaan. Kaikki ongelmat ja ratkaisut ovat sellaisia mitä pitää fyysisesti pystyä koskettamaan. Kuten vaikka tuo liikunta. Haittapuoli tässä oli se että hän ei kyennyt ratkomaan kriisiä, joka ei ollut hänen hallinnassaan (syöpään sairastuminen) ja sairastui seurauksena skitsofreniaan. Hän ei siis kyennyt olemaan haavoittuvainen, vaan aina piti tietää(vaikka ei tietäisi), olla oikeassa ja hallita. Meidän vinoutunut vuorovaikutus oli myös syy omaan masennukseeni.

Itse asiassa en ole antanut hänelle mitään muuta neuvoa kuin että nukkuisi, kävisi pysiatrian polilla ja ottaisi lääkkeensä. Poika halusi lopettaa psykologin tapaamisen, koska siitä ei ole mitään hyötyä. Ei näe järkeä lääkkeissä. Eikä nukkumisessa.

En anna hänelle neuvoja, koska olen liian lähellä sanoakseni mitään.

Poika on sanonut, että hänellä on elämässä kaikki hyvin: ei mitään ongelmaa, on kavereita, kotona on hyvä etc - hän ei vain näe missään mitään järkeä. Ymmärrän tämän hyvin, ei tästä elämästä ole helppoa järkeä löytää. Se mitä minä en ymmärrä on se, miksi hän ei tahdo yrittää parantua?

Missä sinun mielestäsi menee raja: kauan minun pitää katsoa omassa huoneessa ryyppäystä? Miettiä mitä aineita hän vetää? Pitääkö silittää poskea ja ymmärtää? Vai tehdä mitä? Ei aikuista voi pakkohoitoonkaan viedä, koska ei hän ole vaaraksi. Kerro minulle.

Tuskin voin paljoa auttaa koska teidän taustanne ovat minulle pää-asiallisesti hämärän peitossa. Kommentoin vain niihin kohtiin jota toit itse esille. Ja toistan sen että jos sinusta tuntuu että et voi tehdä enempää niin sitten et voi. Ihminen ei voi yli kapasiteettinsa toimia. Et vain voi hyväksyä omaa vajavaisuuttasi tässä asiassa ja kohdistat nyt turhautumisesi poikaan. Ehkä sinun kannattaisi käsitellä niitä omiakin ajatuksia ja tunteita? Sairaan ihmisen läheinenkin voi tarvita terapiaa.

Mitä tulee haluun parantua: Mielenterveysongelmat on vaikeita erottaa omasta minästä. Ne eivät ole selkeästi omasta itsestä irrallisia sairauksia kuten flunssa. Ne kietoutuvat persoonaan ja ajatuksiin. Siksi erittäin harva voi tietoisesti lähteä parantumaan siitä. Miten hän voisi siitä parantua kun et sinäkään tiedä mistä se johtuu? Vaadit aika paljon. Mielenterveysongelmat muutenkin on aika monen asian summa eikä pelkästään pään sisäinen asia. Näennäisesti hyväkin elämä voi olla ahdistava. Sellaisesta minä olen.

Minusta monia mielenterveysongelmaisia voisi auttaa ihminen joka aidosti ymmärtää ja välittää, mutta sellaisen löytäminen on todella vaikeaa. Edes oppinut psykologi ei välttämättä pääse samalle aaltopituudelle potilaan kanssa. Sinuna minä aloittaisin itsestä kuten sanoin aikaisemmin. Jos olet tehnyt kaiken mitä voit ja päätät heittää hänet ulos niin tee niin. Mutta ei siitä haittakaan ole pohtia omaa roolia tilanteen kehittymisessä. Ihan vain itsesikin vuoksi. Osaatko olla inhimillinen itsellesi vai vaaditko myös itseltäsi paljon? Ja niin edelleen. T. se jota lainasit

Ulos vaan. Uuteen kouluun tai minne vaan, mutta pois nurkista pyörimästä. Ärsyttää kun nykynuoret vaatii passaamista ja paapomista ihan normaalissa elämässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on 18 v poika, joka ei meinaa saada lukiota suoritettua. On masentunut, lääkityksellä nyt.

Ei ole paljoakaan auttanut.

Minä kyllä potkaisen pojan ulos jossain vaiheessa. Ei aio ruokkia peräkammarinpoikaa. En nyt vielä kuitenkaan.

Vanhemmilla ei ole moraalista vastuuta elättää aikuista lasta.

Vanhemmilla on moraalinen vastuu olla vanhempia aikuistakin lastaan kohtaan. Sinulla se lienee hieman hukassa?

Minä olen vienyt poikani yksityiselle psykiatrille, jota kautta sain hänet nopeasti hoitoon. Olen autolla vienyt hänet helpon matkan päähän terapiaan. Olen kannustanut ja tukenut. Olen ymmärtänyt. Olen kuunnellut, kuunnellut ja kuunnellut. Olen keskustellut yötä myöten. Olen antanut olla pois koulusta, olen lopettanut kotitöiden vaatimisen. Olen selitellyt rehtorille poissaoloja, jottei potkita pois kursseilta. Olen selittänyt samaa autokouluun.

Kyllä minulla voi jossain vaiheessa ymmärtäminen loppua. Jos toinen ei edes yritä tehdä mitään, niin kauan minun pitää ymmärtää? Jos hän edes noudattaisi niitä neuvoja, että kävisi päivittäin edes vartin lenkillä (koska kaikki hänelle niin sanovat), niin ymmärtäisin paremmin. Jos hän edes viitsisi mennä ajoissa nukkumaan (koska on itsekin huomannut hyvien yöunien parantavan mielialaa), niin jaksaisin minäkin viitsiä pidempään.

Jossain vaiheessa tulee tilanne, jossa toisen aikuisen ihmisen on otettava itse vastuu siitä, että tahtoo parantua. Ei vanhempi voi toisen puolesta tahtoa ja ottaa vastuuta.

Mielenterveysongelmat toisinaan voivat tuntua kuin lasinsiruilla kävelyltä. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Se mikä minua tässä kommentissa häiritsee on se että oletko tosiaan ymmärtänyt mistä ongelmat johtuu vai vain "ymmärtänyt"? Koska sellaisten pinnallisten neuvojen antaminen jotka liittyy lenkkeilyyn, nukkumiseen ja ruokavalioon antaa kuvan että ei oikeasti ole ymmärtänyt tämän henkilön sisäisiä konflikteja. Todellisuudessa et tiennyt miksi hän tunsi mitäkin mutta teeskentelit tietäväsi ja samaan aikaan olit turhautunut koska hän ei toiminut käyttö-ohjeiden mukaan. Mutta minä en täysin syytä sinua. Ei ihminen voi yli kapasiteettinsa toimia. Minunkaan äidilläni ei ole erityistä kosketusta ihmisten henkiseen puoleen ja sisäiseen maailmaan. Kaikki ongelmat ja ratkaisut ovat sellaisia mitä pitää fyysisesti pystyä koskettamaan. Kuten vaikka tuo liikunta. Haittapuoli tässä oli se että hän ei kyennyt ratkomaan kriisiä, joka ei ollut hänen hallinnassaan (syöpään sairastuminen) ja sairastui seurauksena skitsofreniaan. Hän ei siis kyennyt olemaan haavoittuvainen, vaan aina piti tietää(vaikka ei tietäisi), olla oikeassa ja hallita. Meidän vinoutunut vuorovaikutus oli myös syy omaan masennukseeni.

Itse asiassa en ole antanut hänelle mitään muuta neuvoa kuin että nukkuisi, kävisi pysiatrian polilla ja ottaisi lääkkeensä. Poika halusi lopettaa psykologin tapaamisen, koska siitä ei ole mitään hyötyä. Ei näe järkeä lääkkeissä. Eikä nukkumisessa.

En anna hänelle neuvoja, koska olen liian lähellä sanoakseni mitään.

Poika on sanonut, että hänellä on elämässä kaikki hyvin: ei mitään ongelmaa, on kavereita, kotona on hyvä etc - hän ei vain näe missään mitään järkeä. Ymmärrän tämän hyvin, ei tästä elämästä ole helppoa järkeä löytää. Se mitä minä en ymmärrä on se, miksi hän ei tahdo yrittää parantua?

Missä sinun mielestäsi menee raja: kauan minun pitää katsoa omassa huoneessa ryyppäystä? Miettiä mitä aineita hän vetää? Pitääkö silittää poskea ja ymmärtää? Vai tehdä mitä? Ei aikuista voi pakkohoitoonkaan viedä, koska ei hän ole vaaraksi. Kerro minulle.

Tuskin voin paljoa auttaa koska teidän taustanne ovat minulle pää-asiallisesti hämärän peitossa. Kommentoin vain niihin kohtiin jota toit itse esille. Ja toistan sen että jos sinusta tuntuu että et voi tehdä enempää niin sitten et voi. Ihminen ei voi yli kapasiteettinsa toimia. Et vain voi hyväksyä omaa vajavaisuuttasi tässä asiassa ja kohdistat nyt turhautumisesi poikaan. Ehkä sinun kannattaisi käsitellä niitä omiakin ajatuksia ja tunteita? Sairaan ihmisen läheinenkin voi tarvita terapiaa.

Mitä tulee haluun parantua: Mielenterveysongelmat on vaikeita erottaa omasta minästä. Ne eivät ole selkeästi omasta itsestä irrallisia sairauksia kuten flunssa. Ne kietoutuvat persoonaan ja ajatuksiin. Siksi erittäin harva voi tietoisesti lähteä parantumaan siitä. Miten hän voisi siitä parantua kun et sinäkään tiedä mistä se johtuu? Vaadit aika paljon. Mielenterveysongelmat muutenkin on aika monen asian summa eikä pelkästään pään sisäinen asia. Näennäisesti hyväkin elämä voi olla ahdistava. Sellaisesta minä olen.

Minusta monia mielenterveysongelmaisia voisi auttaa ihminen joka aidosti ymmärtää ja välittää, mutta sellaisen löytäminen on todella vaikeaa. Edes oppinut psykologi ei välttämättä pääse samalle aaltopituudelle potilaan kanssa. Sinuna minä aloittaisin itsestä kuten sanoin aikaisemmin. Jos olet tehnyt kaiken mitä voit ja päätät heittää hänet ulos niin tee niin. Mutta ei siitä haittakaan ole pohtia omaa roolia tilanteen kehittymisessä. Ihan vain itsesikin vuoksi. Osaatko olla inhimillinen itsellesi vai vaaditko myös itseltäsi paljon? Ja niin edelleen. T. se jota lainasit

En ole ihmisenä vaativa. En itselleni enkä pojalle.

Tai joo - olen ”vaatinut”, että hän käy psyk polilla ja olen vaatinut, ettei hän käytä aineita. (Nukkumista olen vain neuvonut, en vaatinut, kävelyä olen ehdittanut vain kerran). Sinun mielestäsi minä vaadin liikaa, näemmä.....

Olen saanut työterveydestä lähetteen työpsykologille. Hänen mukaansa olen tehnyt kaiken tarvittavan, enempää en voi tehdä. Siksi mietin vaihtoehtoja:

A) silitän pojan päätä ja annan narkata ja tehdä mitä haluaa, olen valmis elättämään peräkammarin poikaa lopun elämäni

B) otan tiukan linjan, alan ratsaa huonetta, alan vaatimaan päivittäistä ulkoilua, koulun suorittamista

C) ?

Toistaiseksi olen ollut enemmän kallellaan A:han, eli olen ymmärtänyt, enkä tuominnut enkä vaatinut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on 18 v poika, joka ei meinaa saada lukiota suoritettua. On masentunut, lääkityksellä nyt.

Ei ole paljoakaan auttanut.

Minä kyllä potkaisen pojan ulos jossain vaiheessa. Ei aio ruokkia peräkammarinpoikaa. En nyt vielä kuitenkaan.

Vanhemmilla ei ole moraalista vastuuta elättää aikuista lasta.

Vanhemmilla on moraalinen vastuu olla vanhempia aikuistakin lastaan kohtaan. Sinulla se lienee hieman hukassa?

Minä olen vienyt poikani yksityiselle psykiatrille, jota kautta sain hänet nopeasti hoitoon. Olen autolla vienyt hänet helpon matkan päähän terapiaan. Olen kannustanut ja tukenut. Olen ymmärtänyt. Olen kuunnellut, kuunnellut ja kuunnellut. Olen keskustellut yötä myöten. Olen antanut olla pois koulusta, olen lopettanut kotitöiden vaatimisen. Olen selitellyt rehtorille poissaoloja, jottei potkita pois kursseilta. Olen selittänyt samaa autokouluun.

Kyllä minulla voi jossain vaiheessa ymmärtäminen loppua. Jos toinen ei edes yritä tehdä mitään, niin kauan minun pitää ymmärtää? Jos hän edes noudattaisi niitä neuvoja, että kävisi päivittäin edes vartin lenkillä (koska kaikki hänelle niin sanovat), niin ymmärtäisin paremmin. Jos hän edes viitsisi mennä ajoissa nukkumaan (koska on itsekin huomannut hyvien yöunien parantavan mielialaa), niin jaksaisin minäkin viitsiä pidempään.

Jossain vaiheessa tulee tilanne, jossa toisen aikuisen ihmisen on otettava itse vastuu siitä, että tahtoo parantua. Ei vanhempi voi toisen puolesta tahtoa ja ottaa vastuuta.

Tässä on pitkälti kysymys, kumpi sinulle on tärkeämpi, oma elämä ja hyvinvointi, vai lapsesi elämä ja hyvinvointi.

Ja voitko elää sen kanssa, jos näytät ovea lapselle ja jos jotain peruuttomatonta tapahtuu lapselle.

Mt-on ongelmallisia ja koko perheen sairaus ja kuluttavia, mutta niistäkin voi parantua, toisin kuin joistakin parantumattonasta syövästä, joita ihmiset joutuvat kohtaamaan.

Oisko ADD?Asperger?ADHD?

Joskus perheissä elämä menee vuoristorataa eikä ajoissa humata tutkituttaa näitä nuoria mitkä riskeeraa syrjäytyä.

Esm. minun poikani jolla ADD pitkä starttiaika.Tarttee paljo pushaamista ja tukea vaikka jo aikunen onkin.

Erityisnuoret kypsyvät myöhempään.Riskeeraavat juuttuua pelaamiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on 18 v poika, joka ei meinaa saada lukiota suoritettua. On masentunut, lääkityksellä nyt.

Ei ole paljoakaan auttanut.

Minä kyllä potkaisen pojan ulos jossain vaiheessa. Ei aio ruokkia peräkammarinpoikaa. En nyt vielä kuitenkaan.

Vanhemmilla ei ole moraalista vastuuta elättää aikuista lasta.

Vanhemmilla on moraalinen vastuu olla vanhempia aikuistakin lastaan kohtaan. Sinulla se lienee hieman hukassa?

Minä olen vienyt poikani yksityiselle psykiatrille, jota kautta sain hänet nopeasti hoitoon. Olen autolla vienyt hänet helpon matkan päähän terapiaan. Olen kannustanut ja tukenut. Olen ymmärtänyt. Olen kuunnellut, kuunnellut ja kuunnellut. Olen keskustellut yötä myöten. Olen antanut olla pois koulusta, olen lopettanut kotitöiden vaatimisen. Olen selitellyt rehtorille poissaoloja, jottei potkita pois kursseilta. Olen selittänyt samaa autokouluun.

Kyllä minulla voi jossain vaiheessa ymmärtäminen loppua. Jos toinen ei edes yritä tehdä mitään, niin kauan minun pitää ymmärtää? Jos hän edes noudattaisi niitä neuvoja, että kävisi päivittäin edes vartin lenkillä (koska kaikki hänelle niin sanovat), niin ymmärtäisin paremmin. Jos hän edes viitsisi mennä ajoissa nukkumaan (koska on itsekin huomannut hyvien yöunien parantavan mielialaa), niin jaksaisin minäkin viitsiä pidempään.

Jossain vaiheessa tulee tilanne, jossa toisen aikuisen ihmisen on otettava itse vastuu siitä, että tahtoo parantua. Ei vanhempi voi toisen puolesta tahtoa ja ottaa vastuuta.

Mielenterveysongelmat toisinaan voivat tuntua kuin lasinsiruilla kävelyltä. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Se mikä minua tässä kommentissa häiritsee on se että oletko tosiaan ymmärtänyt mistä ongelmat johtuu vai vain "ymmärtänyt"? Koska sellaisten pinnallisten neuvojen antaminen jotka liittyy lenkkeilyyn, nukkumiseen ja ruokavalioon antaa kuvan että ei oikeasti ole ymmärtänyt tämän henkilön sisäisiä konflikteja. Todellisuudessa et tiennyt miksi hän tunsi mitäkin mutta teeskentelit tietäväsi ja samaan aikaan olit turhautunut koska hän ei toiminut käyttö-ohjeiden mukaan. Mutta minä en täysin syytä sinua. Ei ihminen voi yli kapasiteettinsa toimia. Minunkaan äidilläni ei ole erityistä kosketusta ihmisten henkiseen puoleen ja sisäiseen maailmaan. Kaikki ongelmat ja ratkaisut ovat sellaisia mitä pitää fyysisesti pystyä koskettamaan. Kuten vaikka tuo liikunta. Haittapuoli tässä oli se että hän ei kyennyt ratkomaan kriisiä, joka ei ollut hänen hallinnassaan (syöpään sairastuminen) ja sairastui seurauksena skitsofreniaan. Hän ei siis kyennyt olemaan haavoittuvainen, vaan aina piti tietää(vaikka ei tietäisi), olla oikeassa ja hallita. Meidän vinoutunut vuorovaikutus oli myös syy omaan masennukseeni.

Itse asiassa en ole antanut hänelle mitään muuta neuvoa kuin että nukkuisi, kävisi pysiatrian polilla ja ottaisi lääkkeensä. Poika halusi lopettaa psykologin tapaamisen, koska siitä ei ole mitään hyötyä. Ei näe järkeä lääkkeissä. Eikä nukkumisessa.

En anna hänelle neuvoja, koska olen liian lähellä sanoakseni mitään.

Poika on sanonut, että hänellä on elämässä kaikki hyvin: ei mitään ongelmaa, on kavereita, kotona on hyvä etc - hän ei vain näe missään mitään järkeä. Ymmärrän tämän hyvin, ei tästä elämästä ole helppoa järkeä löytää. Se mitä minä en ymmärrä on se, miksi hän ei tahdo yrittää parantua?

Missä sinun mielestäsi menee raja: kauan minun pitää katsoa omassa huoneessa ryyppäystä? Miettiä mitä aineita hän vetää? Pitääkö silittää poskea ja ymmärtää? Vai tehdä mitä? Ei aikuista voi pakkohoitoonkaan viedä, koska ei hän ole vaaraksi. Kerro minulle.

Tuskin voin paljoa auttaa koska teidän taustanne ovat minulle pää-asiallisesti hämärän peitossa. Kommentoin vain niihin kohtiin jota toit itse esille. Ja toistan sen että jos sinusta tuntuu että et voi tehdä enempää niin sitten et voi. Ihminen ei voi yli kapasiteettinsa toimia. Et vain voi hyväksyä omaa vajavaisuuttasi tässä asiassa ja kohdistat nyt turhautumisesi poikaan. Ehkä sinun kannattaisi käsitellä niitä omiakin ajatuksia ja tunteita? Sairaan ihmisen läheinenkin voi tarvita terapiaa.

Mitä tulee haluun parantua: Mielenterveysongelmat on vaikeita erottaa omasta minästä. Ne eivät ole selkeästi omasta itsestä irrallisia sairauksia kuten flunssa. Ne kietoutuvat persoonaan ja ajatuksiin. Siksi erittäin harva voi tietoisesti lähteä parantumaan siitä. Miten hän voisi siitä parantua kun et sinäkään tiedä mistä se johtuu? Vaadit aika paljon. Mielenterveysongelmat muutenkin on aika monen asian summa eikä pelkästään pään sisäinen asia. Näennäisesti hyväkin elämä voi olla ahdistava. Sellaisesta minä olen.

Minusta monia mielenterveysongelmaisia voisi auttaa ihminen joka aidosti ymmärtää ja välittää, mutta sellaisen löytäminen on todella vaikeaa. Edes oppinut psykologi ei välttämättä pääse samalle aaltopituudelle potilaan kanssa. Sinuna minä aloittaisin itsestä kuten sanoin aikaisemmin. Jos olet tehnyt kaiken mitä voit ja päätät heittää hänet ulos niin tee niin. Mutta ei siitä haittakaan ole pohtia omaa roolia tilanteen kehittymisessä. Ihan vain itsesikin vuoksi. Osaatko olla inhimillinen itsellesi vai vaaditko myös itseltäsi paljon? Ja niin edelleen. T. se jota lainasit

En ole ihmisenä vaativa. En itselleni enkä pojalle.

Tai joo - olen ”vaatinut”, että hän käy psyk polilla ja olen vaatinut, ettei hän käytä aineita. (Nukkumista olen vain neuvonut, en vaatinut, kävelyä olen ehdittanut vain kerran). Sinun mielestäsi minä vaadin liikaa, näemmä.....

Olen saanut työterveydestä lähetteen työpsykologille. Hänen mukaansa olen tehnyt kaiken tarvittavan, enempää en voi tehdä. Siksi mietin vaihtoehtoja:

A) silitän pojan päätä ja annan narkata ja tehdä mitä haluaa, olen valmis elättämään peräkammarin poikaa lopun elämäni

B) otan tiukan linjan, alan ratsaa huonetta, alan vaatimaan päivittäistä ulkoilua, koulun suorittamista

C) ?

Toistaiseksi olen ollut enemmän kallellaan A:han, eli olen ymmärtänyt, enkä tuominnut enkä vaatinut.

C- vaihtoehdoksi voisin ehdottaa jotain välimuotoa, mutta se ehkä tarvitsee jo toisenlaisen ihmisen. Teillä ei selvästikään ole kovin hyvää kommunikointia kaikista keskusteluista huolimatta - kaikki on elämässä hyvin, mutta silti poika on masentunut ja käyttää päihteitä? Tunnetko sinä häntä oikeastaan ihmisenä vai oletko ihan ymmälläsi? Mainitset hänen sanoneen että hän ei näe mitään järkeä missään ja samaan aikaan sinä sanot että et ymmärrä miksi hän ei pyri parantumaan. Tuntuu että olette ihan eri aaltopituuksilla. Toinen puhuu aidasta ja toinen aidan seipäästä. Sama tapahtui meidän kohdalla - itse listaat konkreettisia "vaatimuksia" kun minä puhuin henkisistä vaatimuksista. Sekin on yhden tason vaatimus että olettaa lapsensa näkevän ja kokevan asiat samoin kuin itse ja on pihalla kuin lintulauta kun näin ei olekaan. Silloin en ihmettelekään että et voi tehdä mitään koska et tiedä kenen tai minkä kanssa olet tekemisissä. On A) helpompi keskittyä siihen että antaa toisen olla rauhassa tai B) alkaa korjailemaan jotain ulkoisia asioita kuten liikunta ja opiskelu.

Olen samaa mieltä työpsykologin kanssa ja olenhan minä tämän kaksi kertaa aikaisemminkin maininnut että et todennäköisesti voi tehdä paljoa enempää. Pisteet yrittämisestä kuitenkin. T. yhä se jota kommentoit

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on 18 v poika, joka ei meinaa saada lukiota suoritettua. On masentunut, lääkityksellä nyt.

Ei ole paljoakaan auttanut.

Minä kyllä potkaisen pojan ulos jossain vaiheessa. Ei aio ruokkia peräkammarinpoikaa. En nyt vielä kuitenkaan.

Vanhemmilla ei ole moraalista vastuuta elättää aikuista lasta.

Vanhemmilla on moraalinen vastuu olla vanhempia aikuistakin lastaan kohtaan. Sinulla se lienee hieman hukassa?

Minä olen vienyt poikani yksityiselle psykiatrille, jota kautta sain hänet nopeasti hoitoon. Olen autolla vienyt hänet helpon matkan päähän terapiaan. Olen kannustanut ja tukenut. Olen ymmärtänyt. Olen kuunnellut, kuunnellut ja kuunnellut. Olen keskustellut yötä myöten. Olen antanut olla pois koulusta, olen lopettanut kotitöiden vaatimisen. Olen selitellyt rehtorille poissaoloja, jottei potkita pois kursseilta. Olen selittänyt samaa autokouluun.

Kyllä minulla voi jossain vaiheessa ymmärtäminen loppua. Jos toinen ei edes yritä tehdä mitään, niin kauan minun pitää ymmärtää? Jos hän edes noudattaisi niitä neuvoja, että kävisi päivittäin edes vartin lenkillä (koska kaikki hänelle niin sanovat), niin ymmärtäisin paremmin. Jos hän edes viitsisi mennä ajoissa nukkumaan (koska on itsekin huomannut hyvien yöunien parantavan mielialaa), niin jaksaisin minäkin viitsiä pidempään.

Jossain vaiheessa tulee tilanne, jossa toisen aikuisen ihmisen on otettava itse vastuu siitä, että tahtoo parantua. Ei vanhempi voi toisen puolesta tahtoa ja ottaa vastuuta.

Tässä on pitkälti kysymys, kumpi sinulle on tärkeämpi, oma elämä ja hyvinvointi, vai lapsesi elämä ja hyvinvointi.

Ja voitko elää sen kanssa, jos näytät ovea lapselle ja jos jotain peruuttomatonta tapahtuu lapselle.

Mt-on ongelmallisia ja koko perheen sairaus ja kuluttavia, mutta niistäkin voi parantua, toisin kuin joistakin parantumattonasta syövästä, joita ihmiset joutuvat kohtaamaan.

Niin, mikä valinta on parasta lapseni hyvinvoinnin eteen?

Jos heitän ulos, niin syrjäytyykö poika ja ruopeaa huumediileriksi, koska millään ei ole mitään väliä?

Vai tapahtuuko silloin se, että kun hän joutuu itse ottamaan vastuun itsensä elättämisestä lopulta huomaa, että hänen valinnoillaan on kuitenkin väliä?

Mikä valinta on parasta muun perheen hyvinvoinnin eteen?

Jos pidän hänet täällä, niin vedänkö samalla hitaasti sisarusten ja vanhempien hyvinvoinnin pöntöstä alas?

Jos heitän hänet ulos, niin menetänkö oman mielenrauhan ikuisesti, kun joudun kantamaan syyllisyyttä, jos hän syrjäytyy sen johdosta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on 18 v poika, joka ei meinaa saada lukiota suoritettua. On masentunut, lääkityksellä nyt.

Ei ole paljoakaan auttanut.

Minä kyllä potkaisen pojan ulos jossain vaiheessa. Ei aio ruokkia peräkammarinpoikaa. En nyt vielä kuitenkaan.

Vanhemmilla ei ole moraalista vastuuta elättää aikuista lasta.

Vanhemmilla on moraalinen vastuu olla vanhempia aikuistakin lastaan kohtaan. Sinulla se lienee hieman hukassa?

Minä olen vienyt poikani yksityiselle psykiatrille, jota kautta sain hänet nopeasti hoitoon. Olen autolla vienyt hänet helpon matkan päähän terapiaan. Olen kannustanut ja tukenut. Olen ymmärtänyt. Olen kuunnellut, kuunnellut ja kuunnellut. Olen keskustellut yötä myöten. Olen antanut olla pois koulusta, olen lopettanut kotitöiden vaatimisen. Olen selitellyt rehtorille poissaoloja, jottei potkita pois kursseilta. Olen selittänyt samaa autokouluun.

Kyllä minulla voi jossain vaiheessa ymmärtäminen loppua. Jos toinen ei edes yritä tehdä mitään, niin kauan minun pitää ymmärtää? Jos hän edes noudattaisi niitä neuvoja, että kävisi päivittäin edes vartin lenkillä (koska kaikki hänelle niin sanovat), niin ymmärtäisin paremmin. Jos hän edes viitsisi mennä ajoissa nukkumaan (koska on itsekin huomannut hyvien yöunien parantavan mielialaa), niin jaksaisin minäkin viitsiä pidempään.

Jossain vaiheessa tulee tilanne, jossa toisen aikuisen ihmisen on otettava itse vastuu siitä, että tahtoo parantua. Ei vanhempi voi toisen puolesta tahtoa ja ottaa vastuuta.

Mielenterveysongelmat toisinaan voivat tuntua kuin lasinsiruilla kävelyltä. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Se mikä minua tässä kommentissa häiritsee on se että oletko tosiaan ymmärtänyt mistä ongelmat johtuu vai vain "ymmärtänyt"? Koska sellaisten pinnallisten neuvojen antaminen jotka liittyy lenkkeilyyn, nukkumiseen ja ruokavalioon antaa kuvan että ei oikeasti ole ymmärtänyt tämän henkilön sisäisiä konflikteja. Todellisuudessa et tiennyt miksi hän tunsi mitäkin mutta teeskentelit tietäväsi ja samaan aikaan olit turhautunut koska hän ei toiminut käyttö-ohjeiden mukaan. Mutta minä en täysin syytä sinua. Ei ihminen voi yli kapasiteettinsa toimia. Minunkaan äidilläni ei ole erityistä kosketusta ihmisten henkiseen puoleen ja sisäiseen maailmaan. Kaikki ongelmat ja ratkaisut ovat sellaisia mitä pitää fyysisesti pystyä koskettamaan. Kuten vaikka tuo liikunta. Haittapuoli tässä oli se että hän ei kyennyt ratkomaan kriisiä, joka ei ollut hänen hallinnassaan (syöpään sairastuminen) ja sairastui seurauksena skitsofreniaan. Hän ei siis kyennyt olemaan haavoittuvainen, vaan aina piti tietää(vaikka ei tietäisi), olla oikeassa ja hallita. Meidän vinoutunut vuorovaikutus oli myös syy omaan masennukseeni.

Itse asiassa en ole antanut hänelle mitään muuta neuvoa kuin että nukkuisi, kävisi pysiatrian polilla ja ottaisi lääkkeensä. Poika halusi lopettaa psykologin tapaamisen, koska siitä ei ole mitään hyötyä. Ei näe järkeä lääkkeissä. Eikä nukkumisessa.

En anna hänelle neuvoja, koska olen liian lähellä sanoakseni mitään.

Poika on sanonut, että hänellä on elämässä kaikki hyvin: ei mitään ongelmaa, on kavereita, kotona on hyvä etc - hän ei vain näe missään mitään järkeä. Ymmärrän tämän hyvin, ei tästä elämästä ole helppoa järkeä löytää. Se mitä minä en ymmärrä on se, miksi hän ei tahdo yrittää parantua?

Missä sinun mielestäsi menee raja: kauan minun pitää katsoa omassa huoneessa ryyppäystä? Miettiä mitä aineita hän vetää? Pitääkö silittää poskea ja ymmärtää? Vai tehdä mitä? Ei aikuista voi pakkohoitoonkaan viedä, koska ei hän ole vaaraksi. Kerro minulle.

Tuskin voin paljoa auttaa koska teidän taustanne ovat minulle pää-asiallisesti hämärän peitossa. Kommentoin vain niihin kohtiin jota toit itse esille. Ja toistan sen että jos sinusta tuntuu että et voi tehdä enempää niin sitten et voi. Ihminen ei voi yli kapasiteettinsa toimia. Et vain voi hyväksyä omaa vajavaisuuttasi tässä asiassa ja kohdistat nyt turhautumisesi poikaan. Ehkä sinun kannattaisi käsitellä niitä omiakin ajatuksia ja tunteita? Sairaan ihmisen läheinenkin voi tarvita terapiaa.

Mitä tulee haluun parantua: Mielenterveysongelmat on vaikeita erottaa omasta minästä. Ne eivät ole selkeästi omasta itsestä irrallisia sairauksia kuten flunssa. Ne kietoutuvat persoonaan ja ajatuksiin. Siksi erittäin harva voi tietoisesti lähteä parantumaan siitä. Miten hän voisi siitä parantua kun et sinäkään tiedä mistä se johtuu? Vaadit aika paljon. Mielenterveysongelmat muutenkin on aika monen asian summa eikä pelkästään pään sisäinen asia. Näennäisesti hyväkin elämä voi olla ahdistava. Sellaisesta minä olen.

Minusta monia mielenterveysongelmaisia voisi auttaa ihminen joka aidosti ymmärtää ja välittää, mutta sellaisen löytäminen on todella vaikeaa. Edes oppinut psykologi ei välttämättä pääse samalle aaltopituudelle potilaan kanssa. Sinuna minä aloittaisin itsestä kuten sanoin aikaisemmin. Jos olet tehnyt kaiken mitä voit ja päätät heittää hänet ulos niin tee niin. Mutta ei siitä haittakaan ole pohtia omaa roolia tilanteen kehittymisessä. Ihan vain itsesikin vuoksi. Osaatko olla inhimillinen itsellesi vai vaaditko myös itseltäsi paljon? Ja niin edelleen. T. se jota lainasit

En ole ihmisenä vaativa. En itselleni enkä pojalle.

Tai joo - olen ”vaatinut”, että hän käy psyk polilla ja olen vaatinut, ettei hän käytä aineita. (Nukkumista olen vain neuvonut, en vaatinut, kävelyä olen ehdittanut vain kerran). Sinun mielestäsi minä vaadin liikaa, näemmä.....

Olen saanut työterveydestä lähetteen työpsykologille. Hänen mukaansa olen tehnyt kaiken tarvittavan, enempää en voi tehdä. Siksi mietin vaihtoehtoja:

A) silitän pojan päätä ja annan narkata ja tehdä mitä haluaa, olen valmis elättämään peräkammarin poikaa lopun elämäni

B) otan tiukan linjan, alan ratsaa huonetta, alan vaatimaan päivittäistä ulkoilua, koulun suorittamista

C) ?

Toistaiseksi olen ollut enemmän kallellaan A:han, eli olen ymmärtänyt, enkä tuominnut enkä vaatinut.

C- vaihtoehdoksi voisin ehdottaa jotain välimuotoa, mutta se ehkä tarvitsee jo toisenlaisen ihmisen. Teillä ei selvästikään ole kovin hyvää kommunikointia kaikista keskusteluista huolimatta - kaikki on elämässä hyvin, mutta silti poika on masentunut ja käyttää päihteitä? Tunnetko sinä häntä oikeastaan ihmisenä vai oletko ihan ymmälläsi? Mainitset hänen sanoneen että hän ei näe mitään järkeä missään ja samaan aikaan sinä sanot että et ymmärrä miksi hän ei pyri parantumaan. Tuntuu että olette ihan eri aaltopituuksilla. Toinen puhuu aidasta ja toinen aidan seipäästä. Sama tapahtui meidän kohdalla - itse listaat konkreettisia "vaatimuksia" kun minä puhuin henkisistä vaatimuksista. Sekin on yhden tason vaatimus että olettaa lapsensa näkevän ja kokevan asiat samoin kuin itse ja on pihalla kuin lintulauta kun näin ei olekaan. Silloin en ihmettelekään että et voi tehdä mitään koska et tiedä kenen tai minkä kanssa olet tekemisissä. On A) helpompi keskittyä siihen että antaa toisen olla rauhassa tai B) alkaa korjailemaan jotain ulkoisia asioita kuten liikunta ja opiskelu.

Olen samaa mieltä työpsykologin kanssa ja olenhan minä tämän kaksi kertaa aikaisemminkin maininnut että et todennäköisesti voi tehdä paljoa enempää. Pisteet yrittämisestä kuitenkin. T. yhä se jota kommentoit

Ehkä olen pojan kanssa eri aaltopituuksilla. Ainakin silloin, kun hän luennoi minulle kvanttifysiikasta.... hyviä keskusteluita meillä on tietoisuuden tasosta, ja olenkin yrittänyt saada hänet huomaamaan, että siellähän hänellä se ongelma taitaa olla. Mutta ehkä olen auttanut väärin, koska en häntä ymmärrä.

En kyllä usko, että minä olen se oikea ihminen keskustelemaan. Olen kuitenkin äiti. En ole terapeutti, eikä läheiselle ihmiselle saa ollakaan terapeutti,

Kirjoitat, että ehkä hän tarvitsee toisenlaisen ihmisen. Mistäköhän sen löydän? Olen jo vienyt yksityiselle psykiatrille, psyk polin psykiatrille ja psykologille. Ja poika sanoo, ettei niistä ole hyötyä.

Kts. Myös Vastaukseni 123 toiselle kysyjälle.