Lue keskustelun säännöt.
Voiko aikuisen syrjäytyneen lapsen potkia pois kotoa?
08.04.2016 |
Sai ammattikoulun käytyä mutta ei ole saanut sen jälkeen mitään töitä, ei edes kesätöitä. Armeijan keskeytti koska pää ei sitä kestänyt. Pelaa päivät ja pelaa yöt. Kyse 20v aikuisesta lapsesta. Laittaisitko hänet muuttamaan pois kotoa?
Kommentit (121)
Jos pelaa noin paljon, on varmaan taitava. Nythän pelaaminen on urheilua, josta. Palkkiot ovat huimia ja jotkut tekevät sitä ammatikseen. Jos se on ainoa asia, mikä kiinnostaa- kannattaa ottaa selvää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei. Kerran teit mukulan, sun pitää siitä myös huolehtia.
Aikuinen ei ole mukula, vaikka sinä selvästi oletkin. Tappakoon ittensä jos ei elää halua ja osaa.
"Häätöilmoitus" sällille, määräaikana kamat konttiin, sälli ulos ja avaimet vek. Muuttoilmoitus.
Kukaan tervepäinen vanhempi ei ajattele lapsestaan että tappakoon itsensä. Kasvatus heijastuu lopputulokseen.
Sinä et osaa lukea. En vastannut lapselleni, ja minulla on esimerkilliset lapset.
Vastasin ruikuttajalle, joka ei muka halunnut elää. Siihen on nopea hoito.
Sinä et ymmärrä "tappakoot ittensä" töksäytystäsi, ettei kenellekään sanot noin.
Vierailija kirjoitti:
Varmaan moni käskee heittämään ulos, mutta onhan se sentään oma lapsi, eikä tuo nyt niin kauhean vanha vielä ole. Minä en heittäisi, mutta sinä teet mitä itse haluat.
Aikuinen, joka lojuu vanhempiensa nurkissa mitään tekemättä, ansaitsee potkun perseelle.
Rakkaus on väärä sana loisimisen mahdollistamisesta. Tässä kohtaa on rakkautta vähän kovistella poikaa vastuuseen elämästään.
Ellei koulu, intti, työ kiinnosta, on hankittava lääkäriaika. Joutenolo ei ole vaihtoehto!
Vierailija kirjoitti:
Voisiko joku adoptoida hänet?
Täysi-ikäisen?
Oikea prosessi olisi hakea hänelle edunvalvoja, mutta se edellyttää hänen toteamistaan vajaavaltaiseksi.
Kuullostaa normi nykynuorelta. Nykyään menee se 40 vuotta aikuistumisessa, eli no hätä....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rakkautta on vihdoin ja viimein asettaa pojalle rajat, joilla hän pääsee ulos loukustaan. Toisin sanoen häneltä tulee vaatia sitoutumista johonkin palveluun joka tukee hänen itsenäistymistään. Monissa kaupungeissa on tällaisia palveluita joilla ehkäistään syrjäytymistä ja autetaan sekä hoitopoluille että poluille kohti työelämää. Esim. Espoossa Vamos. Rakkautta ei ole antaa tilaneen jatkua sellaisenaan.
Nyt pitää kuunnella mitä poika itse sanoo. Kysykää ja puhukaa vakavasti hänen tulevaisuudestaan. Pojan pitää saada töitä ja tekemistä tai sitten kuskattava lääkäriin. Eivät vanhemmat ole ikuisesti huolehtimassa pojasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse vanhempana en potkisi lastani pois, varsinkaan jos on syrjäytynyt. Keskustelisin hänen kanssaan että miksi hän ei halua töihin. Mitä syitä on taustalla? Onko hän kenties masentunut? Poispotkiminen saattaa vain pahentaa tilannetta, jolloin jos hän on masentunut niin rupeaa hautomaan itsemurhaa tai esimerkiksi käyttämään alkoholia tai huumeita. Joten keskustele, kuuntele ja pohtikaa yhdessä syitä ja miettikää mitä kannattaisi tehdä seuraavaksi. Kysele millaisista töistä hän on kiinnostunut.
Älä ole mikään ilkeä urpo joka potkii lapsensa pois vain siksi että lapsi saattaa olla masentunut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei. Kerran teit mukulan, sun pitää siitä myös huolehtia.
Hän siis saa jäädä aikamiespojaksi kotiin, niin kauaksi aikaa kun kuolemme vai?
Kyllä. Itseppähän päätit tehdä mukulan.
Ei pidä paikkaansa. Osa luontoa ollaan ja kaikki eläimet potkivat aikuistuneet poikasensa pois pesästä. Se on luonnon laki.
Sen voi tehdä tietenkin ystävällisesti ja auttaa, mutta jämäkkä saa olla. Ehkä se herättää pojan miettimään tulevaisuuttaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Laillisesti tottakai voit. Lapsi pellolle vaan maisemaa pilaamasta, tulkoon toimeen itsekseen, jos tulee.
Ja sitten kun olet vanha etkä enää pärjää, älä mene sille lapsellesi ruikuttamaan ja pyytämään apua. Saat tulla toimeen itseksesi.
Inhottava tilanne.
Itse muutin kotoa jo 19-vuotiaana, yhtenä isona syynä se, että minulla oli suunta täysin hukassa, ei ideaa opiskelupaikasta eikä töitäkään tiedossa, erinäisissä harjoitteluissakaan "en ollut menestynyt". Muutin kotoa pois vain päästäkseni vanhempien valvovien silmien alta.
Sen jälkeen onkin ollut sitten jopa vuosien työttömyysjaksoja, mutta eipähän ole ainakaan takaraivossa nakuttanut ajatus, että "miksei tuo saamaton vätys muuta jo pois :("
Kaverini sen sijaan asuu vielä 27-vuotiaana vanhempien nurkissa – tosi kiva varmaan ajatella, että tätä mieltä monet vanhemmat oikeasti ovat...
Kaverillani on mielenterveysongelmia, ja päivät kuluvat juurikin videopelien (ja aikuisviihteen...) parissa. On pääasiassa työttömänä, mitä nyt välillä joutuu esim. puolen vuoden kuntouttavaan työtoimintaan, jota on 1-2 päivänä viikossa. Muuten on 24/7 kotona.
Ilmeisesti tässä vaiheessa kotoa poismuutto jopa PELOTTAA häntä. Joten siihen suhteutettuna olen tyytyväinen, että "pääsin" noinkin aikaisin irti lapsuudenkodista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on 18 v poika, joka ei meinaa saada lukiota suoritettua. On masentunut, lääkityksellä nyt.
Ei ole paljoakaan auttanut.
Minä kyllä potkaisen pojan ulos jossain vaiheessa. Ei aio ruokkia peräkammarinpoikaa. En nyt vielä kuitenkaan.
Vanhemmilla ei ole moraalista vastuuta elättää aikuista lasta.
Yhteys etsivään nuorisotyöhön. Ehdot kotona asumiselle eli aktiivimalli. Jotain on tehtävä esim vaikka hakea apua tai sitten on omillaan. Karhunpalvelus lapselle antaa vain olla. Täytyy osallistua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla on 18 v poika, joka ei meinaa saada lukiota suoritettua. On masentunut, lääkityksellä nyt.
Ei ole paljoakaan auttanut.Minä kyllä potkaisen pojan ulos jossain vaiheessa. Ei aio ruokkia peräkammarinpoikaa. En nyt vielä kuitenkaan.
Vanhemmilla ei ole moraalista vastuuta elättää aikuista lasta.
Vanhemmilla on moraalinen vastuu olla vanhempia aikuistakin lastaan kohtaan. Sinulla se lienee hieman hukassa?
Jos on syrjäytynyt niin tuskin se tilanne paremmaksi muuttuu yksin jossakin yksiössä. Yrittäisin hakea hoitoa, terapiaa ja jotakin tekemistä. Muutto sitten siinä kohtaa, kun ei jää tyhjän päälle.
Kyl se hetken saattaa jopa motivoid näitä laiskimuksia, et joutuu tienaamaan rahat pelikoneisiin ja kännyköihin.
Vanhemmat ruokkii lusmuilua kokoojan, on sähköt, sänky,lämmitys,ruoka,juoma.. KAIKKI. Patalaiskat pojat vaan laiskistuu. Tulos tai ulos sanon mä.
Oletteko te(kin) vain katsoneet vierestä, kun nuori etsii itseään, epäonnistuu, vetäytyy? Olette vain seurailleet että onpa kumma, kun se ei toimi niin kuin muut, mutta ette ole konkreettisesti, systemaattisesti auttaneet läpi yläasteen ja lukion? Se on nimittäin vanhempien tehtävä. Kaikki nuoret eivät tiedä, missä olisivat hyviä, mitä voisivat tehdä. Monella voi olla haaveita, mutta eivät he niitä esiin tuo, jos ympäristö tylyttää koko ajan. Moni saattaa ihan oikeasti luulla, että heistä ei ole mihinkään, jos ei ole arvosanat kasista ylöspäin.
Ja uskokaa pois, se ignooraaminenkin on tylytystä. Ja se, että katsoo kädet ristissä mitään tekemättä, kun oma lapsi syrjäytyy.
Saisitte hävetä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta nyt sä mahdollistat tommosen käytöksen/elämän. Se ei ainakaan tue parantumista.
En usko, että pihalle potkiminen tukisi pojan parantumista. Kyllä siellä sosiaalituin maksetussa yksiössäkin voi syrjäytymiskierre syventyä yhtä lailla. Jos siellä asuu täysin yksin, voi elämäntapa jopa pahentua, kun ei ole vanhempia ja pieniä sisaruksia saman katon alla. Masentuneelle voi olla isokin juttu, että on ihmisiä, jotka päivittäin juttelevat ja kyselevät kuulumisia, ja että saa olla osallisena jonkun sosiaalisen ryhmän arjessa ja samassa ruokapöydässä. Yksin asuessa ei ole enää mitään "ulkoisia" paineita pitää rutiineista kiinni: pelaaminen voi jatkua samaan malliin, ei tarvitse enää syödä / voi syödä vaan jotain shaibaa, ei tarvitse käydä pesussa muiden ihmisten takia, ei tarvitse siivota jälkiään, kun asunnossa ei ole muita... Voi olla vaikka kännissä kaiken aikaa, kun taas nyt joutuu ajattelemaan muitakin perheenjäseniä (erityisesti pienimpiä).
Minusta oikea järjestys on, että ensin masennuksen hoitaminen, sitten työpaikan etsiminen. Vasta sitten omaan asuntoon, kun on todellinen luottamus siihen, että minä pärjään. Ei ole itsetunnollekaan mairittelevaa siirtyä "lapsuudenkodin loisesta" "yhteiskunnan loiseksi". Mikäli hän saa tarpeeksi tukea perheeltään, voi itsenäistymisestä jäädä positiivisia muistoja ja tuntemuksia, jotka antavat hyvän pohjan omalle aikuiselle elämälle.
Niin tämä. Mut potkaistiin 19-vuotiaana ulos, koska isä ei jaksanut mun masennusta katsella. Tämän seurauksena multa hävisi se viimeinenkin sosiaalinen kanssakäyminen ja tsemppaus, kun ei ollut enää ketään, jonka vuoksi yrittää. Laihduin hetkessä 15 kiloa, kun ei tehnyt mieli syödä eikä ollut sitä sosiaalista pakkoa kuitenkin mennä yhteiseen ruokapöytään. Kävin kerran viikossa kaupassa ja elin lähinnä Pepsi-Maxilla ja pussilla Mama kananuudeleita päivässä. Sen verran sain tehtyä, että kämppä ei ollut sekaisin, mutta loppuajan makasin sohvalla tuijottamassa tv:tä, kun en jaksanut mitään. Ei ollut myöskään ketään kenen vuoksi olis pitänyt yrittää päästä luennoille, kun ei ollut ketään kyselemässä illalla miten meni päivä ja velkaannuin, kun en saanut suoritettua tarpeeksi kursseja eli kela alkoi vaatia tukia takaisin.
Sinä et osaa lukea. En vastannut lapselleni, ja minulla on esimerkilliset lapset.
Vastasin ruikuttajalle, joka ei muka halunnut elää. Siihen on nopea hoito.