En tykkää mun anopista yhtään. Millaisia anoppeja teillä on?

Todella vaikea ihminen. Poikansa on eron jälkeen ollut koko maailmansa napa, eikä lähes neljäkymppistä antaisi vielkään pois. Mustasukkailee, haukkuu minua kaikille ketkä jaksaa kuunnella, on kateellinen siitä onnesta minkä itse on hukannut. Puhuu pahaa kaikesta ja kaikista, nurisee ja valittaa, pitkään yritin mutta nyt olen jättänyt kyläilyt käymättä.

Miksi sitten menit sen miehen kanssa naimisiin?

Minun anoppini on ihan ok, mutta se on niin jotenkin raskas ja säälittävä. On masentuneen oloinen ja käy psykologillakin, mutta vuosiin ei ole muutosta näkynyt. Kummia vaivoja valittelee ja marisee, kuinka aika tulee pitkäksi. Ei ole kiinnostunut oikein mistään muusta kuin tv:n katselusta. Viimeksi ajattelin pääsiäisenä kutsua kylään syömään ja tulikin, mutta koko aterian ajan päivitteli vain:"Miten ihmeessä sää aina keksitkin kaikkea tällasta hienoa, en mää vaan ikinä osais laittaa mitään näin hyvää, ei mun ruoat kyllä ikinä näin hyvin onnistu, vää vää". Tarjolla oli ihan uunikalaa, perunamuusia ja vokattuja kasviksia sitruunakastikkeella. Ja anopin leipomukset ja ruoat on oikeasti hyviä, mutta ei vaan usko kehuja. Ei oikein ole puhuttavaakaan, kun sillä tulee vaan juttua jostain tv-sarjasta ja minä en katso telkkaria juuri ollenkaan.

Ex "anoppini" kanssa oltiin niin eri aaltopituudella kuin olla ja voi. Nykyinen anoppi on onneksi mukava ja normaali ihminen, jonka kanssa viettää aikaa ihan ilokseen.

Ex anopin mielestä kaikki harrastukseni olivat turhia ja tyhjänpäiväisiä, olisi pitänyt harrastaa samaa kuin hänkin eli käsitöitä tai puutarhanhoitoa. Painoni kiinnosti myös suhteettoman paljon ja kysymykset "oletko raskaana vai lihonut" kovaan ääneen isossa porukassa toistuivat jatkuvasti. Jos olisin lihonut joka kerran, kun hän oli sitä mieltä niin olisin ollut vähintääm 400 kiloinen.

Tuli ilmoittamatta "kylään" esimerkiksi klo 9 launatai aamuna ja alkoi komentelemaan (otahan imuri käteen, kastelehan kukat, nyt on hyvä päivä haravoida) sekä moittimaan, että miten täällä vielä nukutaan (la ja su olivat ainoat aamut jolloin minun ei tarvinnut herätä kuudelta aamulla). Ja komenteli ja arvosteli ainoastaan minua, poikaansa ei koskaan.

Töksäytti muutenkin kaiken päin naamaa ja arvosteli kovalla äänellä aivan kaikkea. Itse oli mielestäni kunnon juntti ja yleissivistys aivan olematon. Katsoi miehensä  kanssa salkkareita ja "rohkeita", jääkiekkoa ja mäkihyppyä. Kirjoja ei lukenut koskaan ja keskittymiskyky ei riittänyt elokuvienkaan katsomiseen kovin hyvin. Kiroili ja poltti kuin turkkilainen.

Kun saatiin kutsu mökille, niin se oli pelkkä työleiri. Omaa aikaa ei olisi saanut olla lainkaan.

Hänellä olisi pitänyt olla mielestään avaimet asuntoomme, koska onhan hänellä oikeus käydä poikansa luona milloin vaan haluaa. What? Tähän en suostunut ja sain "hankalan" maineen.

Jne.

Yritin alkuun olla välittämättä ja etsiä jotain yhteistä tai posiitiivista. Lopulta päädyin välttelemään anoppia kaikin keinoin (mies kävi anoppilassa vähintään kerran viikossa anopin vaatimuksesta, mikä ei minua haitannut).

Meillä puheena lähinnä työttömyyteni (olen kuulemma itse aiheuttanut sen kouluttautumalla niin vaikeasti työllityvälle alalle) sekä kälyni, mieheni veljen vaimon täydellisyys. Odotan sitä päivää kun päästään muuttamaan ko. ihmisestä mahdollisimman kauas. 

Tällä hetkellä sellainen vaihe, etten jaksa olla yhteydessä juuri ollenkaan. Vanhemmiten käynyt tosi hankalaksi. Tuntuu, että kaikki kohtaamiset epäonnistuvat jotenkin. Esimerkkejä:

- Vietti lokakuussa synttäreitään. Mieheni oli työreissulla, joten päätimme lasten kanssa piipahtaa ja veimme kukkaset. Emme olleet oikein tervetulleita, "olisi pitänyt soittaa ensin". Olemme muistaneet joka vuosi synttäreitä ja aina on voinut vaan mennä ilman soittamista. Toki kiitteli lahjasta. Syynä saattoi olla sekin, ettei kukaan muu (esim. omat lapset) ollut muistanut.

-Yhteisesti hankittu joululahja oli huono. Minä olin sen hommannut ja hän tiesi sen. Ehdotin palauttamistakin, muttei sekään sopinut. Ikävä fiilis jäi jouluvierailusta, kun hän supatti minulle, että "älä sano noille toisille, etten tykännyt oikein lahjasta". Lahja oli jo tapaninpäivänä pakattu laatikkoonsa ja lojui eteisessä (valmiina siirtymään esim varastoon?) On kuitenkin myöhemmin ottanut sen käyttöönsä.

-Pyysin lapsen synttäreille pari kk sitten. Aluksi lupasi tulla, mutta sitten peräytyi todella monimutkaisesti ja erikoisilla syillä. Tarjoutui jo vähän aiemmin hakemaan lapsen kyläilemään. Sovittiin asiasta, syötin ja puin hänet ja soitin, että nyt ollaan valmiina. Vastaus oli, ettei "jaksakaan". 6-vuotias oli erittäin pettynyt ja sen johdosta jouduin järkkäämään jotain muuta kivaa hänelle.

Musta tuntuu, että tällaisilla spekseillä joku taviskaveri olisi saanut kenkää jo kauan sitten. Mutta olosuhteiden pakosta yritän jaksaa monimutkaisia oikkuja. Välillä on toki ihan jees, ainakin puhelimessa.

Minulla on mukava ja herttainen anoppi. Leskirouva, joka on menetyksestään huolimatta positiivinen ja iloinen. Auttaa mielellään lastenlasten kanssa (meillä ei ole lapsia vielä mutta miehen sisaruksia auttaa). Kannustaa valinnoissa ja päämäärissä, mutta ei puutu asioihin. Meidän häissä hän sanoi, että kaikessa auttaa mitä voi mutta ei tuppaudu eikä puutu asioihin. Minulla on hänestä pelkkää hyvää sanottavaa, olen onnekas kun sain hänet anopikseni.

Mun anoppi on kauhea. Ja pahinta tässä on se, että mieheni muistuttaa äitiään päivä päivältä vain enemmän ja enemmän.

66 haluaisi lisätä vielä sen verran, että tilanne ahdistaa suunnattomasti. Haluaisin olla ookooväleissä kaikkien kanssa, en halua riidellä. Olisin toivonut appivanhemmista toisia vanhempia. Niin vaan ei käynyt:( Jatkuvat ikävät kokemukset ovat nostaneet karvat pystyyn ja hyviä hetkiä on vaikea muistaa (vaikka niitäkin joskus on).

nosto

Ei hätää, sinusta kasvaa aikuisena samanlainen mäntti.

Vierailija kirjoitti:

Ihan ok. Se on melko innokas arvostelemaan ja puhumaan "selän takana" varsinkin tietyistä henkilöistä, varmaan siinä on syynsä, mutta musta on aina ikävää olla kuulemassa sitä.

Mun mielestä tällaiset selän takana puhujat on todella typeriä sen lisäksi että ovat ilkeitäkin. Eivät taida tajuta että ennen pitkään se takanapuhujan maine leviää ja koko lähipiiri tietää minkälainen tämä ihminen pohjimmiltaan on.

Niin ja usein selän takana puhuminen paljastuu vahingossa. Monet harrastaa sitä, että aina poissaolevista puhutaan. Ja puhutaan just negatiivisia juttuja ja omia käsityksiä. Kerran anoppini alkoi puhua kakkaa omista vanhemmistani, ei ilmeisesti muistanut että olin itsekin paikalla (toisessa huoneessa). No se stoori tyrehtyi äkkiä, mutta opinpa taas uuden piirteen.

Huono laittamaan ruokaa. Ja sitä mitä laittaa on aina liian vähän. Tyyliin yhteensä 6 perunaa 8:lle aikuiselle jne. Taitaa olla hieman heikkolahjainen muutenkin, ei kouluttautunut, ei sivistynyt, hieman tyhmä suoraan sanottuna.

Ex-anoppi hermoili lasten terveydestä. Useamman kerran sain lääkärissä käyttää lasta kaulan imusolmukkeiden vuoksi. .ja ihan normaalia oli kun lääkäri tutki. Ja muuta samanlaista. .nykyään posmottaa pojalleen ja välissä tieto huolista kantautuu minulle. Toki seuraan JOS tarvetta..mutta en ole heti varaamassa aikaa.

Appivanhemmat tulivat meille kerran kylään sillä verukkeella, että pesevät ikkunat. (Itsekkin ois osattu, mutta nuo ihmiset on mitä on...). Noh, haluan olla heidän kanssa mahdollisimman vähän tekemisissä joten menin makkarin puolelle siksi aikaa. Mies tuli kans. Appivanhemmat lähti, no problem. Myöhemmin olivat lähettäneet miehelle terveisiä siskonsa kautta, että mikäli se ravintolisä x ei kelpaa niin voi palauttaa ne, kun ei kerta apu kelpaa. Mies ei tajunnut mitään ennen kuin kysyin häneltä, että tiedätkö missä ne ravintolisät on? No ne oli meidän lääkekaapissa muiden lääkkeiden alla. Eli mikäli ne on halunnut löytää niin on joutunut penkomaan kaappeja vähän enemmänkin. Siellähän oli tosiaan vähän muutakin, kun vaan perus buranat mm. mun pillerit ym. asioita joita en tasan halua niiden ihmisten tietoisuuteen jakaa. Että semmosta... Tämähän on siis vaan yks tarina. Loppujen kertomiseen menis ikä ja terveys. Mokomat vittupäät... :)

Mun anoppi on tosi ihana. Se tykkää musta ja mä siitä. :-) Tullaan tosi hyvin toimeen, harmittaa vaan kun ei niin usein nähdä vaikka asutaan samalla paikkakunnalla.