Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Uusperheen huonejako kun kaikille lapsille ei riitä omia huoneita?
30.03.2016 |
Kaksi aikuista, vakituisesti talossa asuva 16-v poika, 2-3 päivää viikossa asuvat 10- ja 11-v pojat sekä vuoroviikoin asuva 8-v tyttö. Käytettävissä 12 m2, kaksi 9 m2 ja 8 m2 huoneet. Miten jakaisitte ne? Isompi asunto tai vanhemmat olkkariin eivät ole vaihtoehtoja.
Kommentit (389)
Mä en ees pysynyt mukana noissa. Joku asuu kaks päivää, joku joka toinen vko... Huhhuh monenko eri tyypin kanssa niitä muksuja on pitänyt vääntää?? Älkää tehkö lisää lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Varsinaisia itsekkäitä kusipäitä kasvatetaan keskimmäisistä pojista osan ehdottamalla curling-meiningillä. Tai sitten poikia hävettäisi itseäänkin heidän nostamisensa erikoisasemaan. Huomattavaa on myös se, että jatkossa juuri nämä pojat ovat läsnä perheessä kaikkein vähiten.
Taas joku munankipeä yh ei oo pystynyt ajattelemaan lastensa etua vaan on pitänyt perustaa uusperhe.
vanhemmat pienimpään, tarviivat vähiten tilaa. tyttö ja teinipoika 9m2 huoneet ja kaksi poikaa isointa jakamaan. Näin meillä ratkaistaisiin tämä "ongelma".
kyllä se perheytyminen tapahtuu muualla kuin huonejaossa..
Kaikkien tasapuolinen ja reilu kohtelu arjessa kantaa hedelmää ja vaikuttaa huomattavasti enempi ku joku oma huone-asia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmat ja 16v 9m2 pojat 12m2 ja tyttö8m2
Näin minäkin tämän ajattelin, ja mies samoin. Poikien äidin mielestä molemmilla pitää olla omat huoneet. Ikävämmäksi tilanteen tekee vielä se, että molemmilla on ollut omat huoneet tässä samassa talossa ja nyt pitäisi jakaa.
ap
Tuo kuulostaa hyvältä jaolta. Jos poikien äiti haluaa pojille toiseen kotiin omat huoneet niin varmaan se myös kustantaa teille isomman asunnon :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä huomata, että perheessä on kaksi tärkeää jäsentä, nimittäin ne pari yötä viikossa piipahtavat 10- ja 11-vuotiaat pojat. Kenenkään muun asumismukavuudella ei ole väliä, kunhan pojat saavat pitää vanhat huoneensa. Ap:n tyttärellä varsinkaan ei ole mitään väliä, nukkukoon vaatehuoneessa tai vanhempien makkarin nurkassa, mitä väliä, eihän tyttö käy kuin joka toinen viikko. Eikä silläkään ole mitään väliä, että isä ehkä haluaisi nukkua rauhassa oman puolisonsa kanssa omassa makuuhuoneessa omassa talossaan, ei tietenkään, olkkariin vaan. Mitäs läksi. Kaikkien muiden pitää sopeutua uuteen tilanteeseen paitsi syyttömien poikarassukoiden.
En ota kantaa huonejärjestelyihin, mutta ainakin nuo pojat ovat menettäneet ydinperheensä "useita kuukausia, ehkä jopa vuosi sitten", kuten joku tässä määritteli, ja siihen he ainakin ovat syyttömiä. Siksi näkisin, että nyt voitaisiin edetä tässä asiassa rauhallisesti.
Totta kai pojat ovat syyttömiä ydinperheensä hajoamiseen. Siitä huolimatta he ovat samalla viivalla muiden uusperheen lasten kanssa tässä uudessa tilanteessa, jokaisen on tehtävä myönnytyksiä muiden hyväksi. Ei se niin mene, että kaksi jatkaa elämäänsä kuten ennenkin ja muut vaihtelevat huonetta ja sänkyä sen mukaan kuka sattuu olemaan kotona. Kun lapsia on enemmän kuin vapaita huoneita, ilman muuta samaan laitetaan saman ikäiset, samaa sukupuolta olevat ja vähiten talossa aikaa viettävät biologiset sisarukset.
Minä kyllä kysyisin asiaa vähän lapsiltakin.
Samaa mieltä.
Ihmisiä ne lapsetkin ovat. Tässä heidän oletetaan luopuvan “saavutetuista eduista” “yhteiseksi hyväksi”; ilman että heillä on oikeasti äänioikeutta, Heidän asemansa oman vanhemman elämässä on jo muutenkin heikentynyt. He joutuvat periaatteessa kestämään pelkästään uuden systeemin tuomat menetykset, ilman mitään uusia rakkauksia korvaamaan ja tuomaan *parempaa* tilalle. Saati sen luomaa motivaatiota sopeutua.
Aikuinen laittaisi vastaavassa tilanteessa hanttiin. Lapsen on oletusarvoisesti pakko sopeutua, enkä väitä etteikö näin tulsi olla käytännössäkin. Jos pojat luopuvat huoneistaan, se kannattaa ainakin huomioida uhrauksena.
Viikonloppulapset on vaan kylässä,heillä on kotonansa oma huone ja ap on ex-kotsun maksanut ulos talosta.Uusi emäntä ja uudet säännöt.Exällä on ollu mahdollisuus pitää huoneet talossa ,mutta he ovat päättäneet erota.Joten ap päättää niinku parhaaksi näkee.ja mukulat sopeutuu.Joten ydinperheen mutsit tai exät,mä nauran teille...ja tytölle iso huone♡
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä huomata, että perheessä on kaksi tärkeää jäsentä, nimittäin ne pari yötä viikossa piipahtavat 10- ja 11-vuotiaat pojat. Kenenkään muun asumismukavuudella ei ole väliä, kunhan pojat saavat pitää vanhat huoneensa. Ap:n tyttärellä varsinkaan ei ole mitään väliä, nukkukoon vaatehuoneessa tai vanhempien makkarin nurkassa, mitä väliä, eihän tyttö käy kuin joka toinen viikko. Eikä silläkään ole mitään väliä, että isä ehkä haluaisi nukkua rauhassa oman puolisonsa kanssa omassa makuuhuoneessa omassa talossaan, ei tietenkään, olkkariin vaan. Mitäs läksi. Kaikkien muiden pitää sopeutua uuteen tilanteeseen paitsi syyttömien poikarassukoiden.
En ota kantaa huonejärjestelyihin, mutta ainakin nuo pojat ovat menettäneet ydinperheensä "useita kuukausia, ehkä jopa vuosi sitten", kuten joku tässä määritteli, ja siihen he ainakin ovat syyttömiä. Siksi näkisin, että nyt voitaisiin edetä tässä asiassa rauhallisesti.
Totta kai pojat ovat syyttömiä ydinperheensä hajoamiseen. Siitä huolimatta he ovat samalla viivalla muiden uusperheen lasten kanssa tässä uudessa tilanteessa, jokaisen on tehtävä myönnytyksiä muiden hyväksi. Ei se niin mene, että kaksi jatkaa elämäänsä kuten ennenkin ja muut vaihtelevat huonetta ja sänkyä sen mukaan kuka sattuu olemaan kotona. Kun lapsia on enemmän kuin vapaita huoneita, ilman muuta samaan laitetaan saman ikäiset, samaa sukupuolta olevat ja vähiten talossa aikaa viettävät biologiset sisarukset.
Minä kyllä kysyisin asiaa vähän lapsiltakin.
Samaa mieltä.
Ihmisiä ne lapsetkin ovat. Tässä heidän oletetaan luopuvan “saavutetuista eduista” “yhteiseksi hyväksi”; ilman että heillä on oikeasti äänioikeutta, Heidän asemansa oman vanhemman elämässä on jo muutenkin heikentynyt. He joutuvat periaatteessa kestämään pelkästään uuden systeemin tuomat menetykset, ilman mitään uusia rakkauksia korvaamaan ja tuomaan *parempaa* tilalle. Saati sen luomaa motivaatiota sopeutua.
Aikuinen laittaisi vastaavassa tilanteessa hanttiin. Lapsen on oletusarvoisesti pakko sopeutua, enkä väitä etteikö näin tulsi olla käytännössäkin. Jos pojat luopuvat huoneistaan, se kannattaa ainakin huomioida uhrauksena.
Olen uusperheen vastustaja, mutta tällaisen lässytyksen samaten. Mitä, jos vanhempi kuolee tai vammautuu tai vaan muuttuu yh:ksi tms. Tai lapsi itse sairastuu. Tai vanhempi jää ikityöttömäksi tai ihan mitä vaan. Minun mielestäni on väärin opettaa lapsi olemaan kestämättä elämän vastoinkäymisiä. Niitä saa surra, niistä saa pahoittaa mielensä, mutta niitä väistämättä tulee jossain vaiheessa elämää. Niitä ei voi loputtomiin peitellä tai tasoitella.
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmat ja 16v 9m2 pojat 12m2 ja tyttö8m2
Mä olen kans tätä mieltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä huomata, että perheessä on kaksi tärkeää jäsentä, nimittäin ne pari yötä viikossa piipahtavat 10- ja 11-vuotiaat pojat. Kenenkään muun asumismukavuudella ei ole väliä, kunhan pojat saavat pitää vanhat huoneensa. Ap:n tyttärellä varsinkaan ei ole mitään väliä, nukkukoon vaatehuoneessa tai vanhempien makkarin nurkassa, mitä väliä, eihän tyttö käy kuin joka toinen viikko. Eikä silläkään ole mitään väliä, että isä ehkä haluaisi nukkua rauhassa oman puolisonsa kanssa omassa makuuhuoneessa omassa talossaan, ei tietenkään, olkkariin vaan. Mitäs läksi. Kaikkien muiden pitää sopeutua uuteen tilanteeseen paitsi syyttömien poikarassukoiden.
En ota kantaa huonejärjestelyihin, mutta ainakin nuo pojat ovat menettäneet ydinperheensä "useita kuukausia, ehkä jopa vuosi sitten", kuten joku tässä määritteli, ja siihen he ainakin ovat syyttömiä. Siksi näkisin, että nyt voitaisiin edetä tässä asiassa rauhallisesti.
Totta kai pojat ovat syyttömiä ydinperheensä hajoamiseen. Siitä huolimatta he ovat samalla viivalla muiden uusperheen lasten kanssa tässä uudessa tilanteessa, jokaisen on tehtävä myönnytyksiä muiden hyväksi. Ei se niin mene, että kaksi jatkaa elämäänsä kuten ennenkin ja muut vaihtelevat huonetta ja sänkyä sen mukaan kuka sattuu olemaan kotona. Kun lapsia on enemmän kuin vapaita huoneita, ilman muuta samaan laitetaan saman ikäiset, samaa sukupuolta olevat ja vähiten talossa aikaa viettävät biologiset sisarukset.
Minä kyllä kysyisin asiaa vähän lapsiltakin.
Samaa mieltä.
Ihmisiä ne lapsetkin ovat. Tässä heidän oletetaan luopuvan “saavutetuista eduista” “yhteiseksi hyväksi”; ilman että heillä on oikeasti äänioikeutta, Heidän asemansa oman vanhemman elämässä on jo muutenkin heikentynyt. He joutuvat periaatteessa kestämään pelkästään uuden systeemin tuomat menetykset, ilman mitään uusia rakkauksia korvaamaan ja tuomaan *parempaa* tilalle. Saati sen luomaa motivaatiota sopeutua.
Aikuinen laittaisi vastaavassa tilanteessa hanttiin. Lapsen on oletusarvoisesti pakko sopeutua, enkä väitä etteikö näin tulsi olla käytännössäkin. Jos pojat luopuvat huoneistaan, se kannattaa ainakin huomioida uhrauksena.
Olen uusperheen vastustaja, mutta tällaisen lässytyksen samaten. Mitä, jos vanhempi kuolee tai vammautuu tai vaan muuttuu yh:ksi tms. Tai lapsi itse sairastuu. Tai vanhempi jää ikityöttömäksi tai ihan mitä vaan. Minun mielestäni on väärin opettaa lapsi olemaan kestämättä elämän vastoinkäymisiä. Niitä saa surra, niistä saa pahoittaa mielensä, mutta niitä väistämättä tulee jossain vaiheessa elämää. Niitä ei voi loputtomiin peitellä tai tasoitella.
Onko se tasoittelua, että lasta kohdellaan kuin ihmistä, jonka milelipiteellä on väliä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä huomata, että perheessä on kaksi tärkeää jäsentä, nimittäin ne pari yötä viikossa piipahtavat 10- ja 11-vuotiaat pojat. Kenenkään muun asumismukavuudella ei ole väliä, kunhan pojat saavat pitää vanhat huoneensa. Ap:n tyttärellä varsinkaan ei ole mitään väliä, nukkukoon vaatehuoneessa tai vanhempien makkarin nurkassa, mitä väliä, eihän tyttö käy kuin joka toinen viikko. Eikä silläkään ole mitään väliä, että isä ehkä haluaisi nukkua rauhassa oman puolisonsa kanssa omassa makuuhuoneessa omassa talossaan, ei tietenkään, olkkariin vaan. Mitäs läksi. Kaikkien muiden pitää sopeutua uuteen tilanteeseen paitsi syyttömien poikarassukoiden.
En ota kantaa huonejärjestelyihin, mutta ainakin nuo pojat ovat menettäneet ydinperheensä "useita kuukausia, ehkä jopa vuosi sitten", kuten joku tässä määritteli, ja siihen he ainakin ovat syyttömiä. Siksi näkisin, että nyt voitaisiin edetä tässä asiassa rauhallisesti.
Totta kai pojat ovat syyttömiä ydinperheensä hajoamiseen. Siitä huolimatta he ovat samalla viivalla muiden uusperheen lasten kanssa tässä uudessa tilanteessa, jokaisen on tehtävä myönnytyksiä muiden hyväksi. Ei se niin mene, että kaksi jatkaa elämäänsä kuten ennenkin ja muut vaihtelevat huonetta ja sänkyä sen mukaan kuka sattuu olemaan kotona. Kun lapsia on enemmän kuin vapaita huoneita, ilman muuta samaan laitetaan saman ikäiset, samaa sukupuolta olevat ja vähiten talossa aikaa viettävät biologiset sisarukset.
Minä kyllä kysyisin asiaa vähän lapsiltakin.
Samaa mieltä.
Ihmisiä ne lapsetkin ovat. Tässä heidän oletetaan luopuvan “saavutetuista eduista” “yhteiseksi hyväksi”; ilman että heillä on oikeasti äänioikeutta, Heidän asemansa oman vanhemman elämässä on jo muutenkin heikentynyt. He joutuvat periaatteessa kestämään pelkästään uuden systeemin tuomat menetykset, ilman mitään uusia rakkauksia korvaamaan ja tuomaan *parempaa* tilalle. Saati sen luomaa motivaatiota sopeutua.
Aikuinen laittaisi vastaavassa tilanteessa hanttiin. Lapsen on oletusarvoisesti pakko sopeutua, enkä väitä etteikö näin tulsi olla käytännössäkin. Jos pojat luopuvat huoneistaan, se kannattaa ainakin huomioida uhrauksena.
Olen uusperheen vastustaja, mutta tällaisen lässytyksen samaten. Mitä, jos vanhempi kuolee tai vammautuu tai vaan muuttuu yh:ksi tms. Tai lapsi itse sairastuu. Tai vanhempi jää ikityöttömäksi tai ihan mitä vaan. Minun mielestäni on väärin opettaa lapsi olemaan kestämättä elämän vastoinkäymisiä. Niitä saa surra, niistä saa pahoittaa mielensä, mutta niitä väistämättä tulee jossain vaiheessa elämää. Niitä ei voi loputtomiin peitellä tai tasoitella.
Mitä tarkoittaa uusperheen vastustaja? Eli ei saa erota vaikka olisi kuinka onneton ja riitaisa avioliitto, josta lapsetkin kärsivät. Tai jos tulee ero, niin kumpikaan vanhempi ei saa muodostaa parisuhdetta kenenkään kanssa? Entä jos vaikka äiti jää leskeksi, eikö hän saa silloinkaan etsiä uutta kumppania? Tai mitä jos nainen tulee vahingossa raskaaksi eikä lapsi ole koskaan tavannutkaan isäänsä, pitääkö äidin elää se 20 vuotta sinkkuna kun lapsi asuu kotona?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yhteinen huone voi olla pojille myös positiivinen kokemus. Yleensä siitä on vain hyötyä, että pystyy elämään samassa tilassa muiden kanssa (ajatelkaa esim. armeijaa, todennäköisesti noistakin ainakin toinen tai molemmat käy armeijan), eikä oman veljen seura automaattisesti ole mikään huono asia. Päin vastoin, tämä saattaa lähentää heitä. Ja kun siellä äidin luona on ne omat huoneet ja siellä asutaan suurin osa ajasta, niin omaa tilaakin on. Paljon omia koppeja tärkeäpää on, että isä osoittaa edelleen rakastavansa lapsiaan, ja että lapset tuntevat olevansa osa perhettä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä huomata, että perheessä on kaksi tärkeää jäsentä, nimittäin ne pari yötä viikossa piipahtavat 10- ja 11-vuotiaat pojat. Kenenkään muun asumismukavuudella ei ole väliä, kunhan pojat saavat pitää vanhat huoneensa. Ap:n tyttärellä varsinkaan ei ole mitään väliä, nukkukoon vaatehuoneessa tai vanhempien makkarin nurkassa, mitä väliä, eihän tyttö käy kuin joka toinen viikko. Eikä silläkään ole mitään väliä, että isä ehkä haluaisi nukkua rauhassa oman puolisonsa kanssa omassa makuuhuoneessa omassa talossaan, ei tietenkään, olkkariin vaan. Mitäs läksi. Kaikkien muiden pitää sopeutua uuteen tilanteeseen paitsi syyttömien poikarassukoiden.
En ota kantaa huonejärjestelyihin, mutta ainakin nuo pojat ovat menettäneet ydinperheensä "useita kuukausia, ehkä jopa vuosi sitten", kuten joku tässä määritteli, ja siihen he ainakin ovat syyttömiä. Siksi näkisin, että nyt voitaisiin edetä tässä asiassa rauhallisesti.
Totta kai pojat ovat syyttömiä ydinperheensä hajoamiseen. Siitä huolimatta he ovat samalla viivalla muiden uusperheen lasten kanssa tässä uudessa tilanteessa, jokaisen on tehtävä myönnytyksiä muiden hyväksi. Ei se niin mene, että kaksi jatkaa elämäänsä kuten ennenkin ja muut vaihtelevat huonetta ja sänkyä sen mukaan kuka sattuu olemaan kotona. Kun lapsia on enemmän kuin vapaita huoneita, ilman muuta samaan laitetaan saman ikäiset, samaa sukupuolta olevat ja vähiten talossa aikaa viettävät biologiset sisarukset.
Minä kyllä kysyisin asiaa vähän lapsiltakin.
Samaa mieltä.
Ihmisiä ne lapsetkin ovat. Tässä heidän oletetaan luopuvan “saavutetuista eduista” “yhteiseksi hyväksi”; ilman että heillä on oikeasti äänioikeutta, Heidän asemansa oman vanhemman elämässä on jo muutenkin heikentynyt. He joutuvat periaatteessa kestämään pelkästään uuden systeemin tuomat menetykset, ilman mitään uusia rakkauksia korvaamaan ja tuomaan *parempaa* tilalle. Saati sen luomaa motivaatiota sopeutua.
Aikuinen laittaisi vastaavassa tilanteessa hanttiin. Lapsen on oletusarvoisesti pakko sopeutua, enkä väitä etteikö näin tulsi olla käytännössäkin. Jos pojat luopuvat huoneistaan, se kannattaa ainakin huomioida uhrauksena.
Olen uusperheen vastustaja, mutta tällaisen lässytyksen samaten. Mitä, jos vanhempi kuolee tai vammautuu tai vaan muuttuu yh:ksi tms. Tai lapsi itse sairastuu. Tai vanhempi jää ikityöttömäksi tai ihan mitä vaan. Minun mielestäni on väärin opettaa lapsi olemaan kestämättä elämän vastoinkäymisiä. Niitä saa surra, niistä saa pahoittaa mielensä, mutta niitä väistämättä tulee jossain vaiheessa elämää. Niitä ei voi loputtomiin peitellä tai tasoitella.
Tuo onkin mielenkiintoinen kysymys. Miten lapsia "opetetaan olemaan kestämättä" elämän vastoinkäymisiä? Ainakin tuntemistani ihmisistä parhaiten jaksavat vastoinkäymisiä elämässään ne, joilla on ollut hyvät ja turvalliset ihmissuhteet.
Aloittajan tapauksessa lapset ovat kokeneet jo perheen hajoamisen, ja nyt edessä on uusperheeseen sopeutuminen, joten liian helppo elämä tuskin on heidän merkittävin riskinsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä huomata, että perheessä on kaksi tärkeää jäsentä, nimittäin ne pari yötä viikossa piipahtavat 10- ja 11-vuotiaat pojat. Kenenkään muun asumismukavuudella ei ole väliä, kunhan pojat saavat pitää vanhat huoneensa. Ap:n tyttärellä varsinkaan ei ole mitään väliä, nukkukoon vaatehuoneessa tai vanhempien makkarin nurkassa, mitä väliä, eihän tyttö käy kuin joka toinen viikko. Eikä silläkään ole mitään väliä, että isä ehkä haluaisi nukkua rauhassa oman puolisonsa kanssa omassa makuuhuoneessa omassa talossaan, ei tietenkään, olkkariin vaan. Mitäs läksi. Kaikkien muiden pitää sopeutua uuteen tilanteeseen paitsi syyttömien poikarassukoiden.
En ota kantaa huonejärjestelyihin, mutta ainakin nuo pojat ovat menettäneet ydinperheensä "useita kuukausia, ehkä jopa vuosi sitten", kuten joku tässä määritteli, ja siihen he ainakin ovat syyttömiä. Siksi näkisin, että nyt voitaisiin edetä tässä asiassa rauhallisesti.
Totta kai pojat ovat syyttömiä ydinperheensä hajoamiseen. Siitä huolimatta he ovat samalla viivalla muiden uusperheen lasten kanssa tässä uudessa tilanteessa, jokaisen on tehtävä myönnytyksiä muiden hyväksi. Ei se niin mene, että kaksi jatkaa elämäänsä kuten ennenkin ja muut vaihtelevat huonetta ja sänkyä sen mukaan kuka sattuu olemaan kotona. Kun lapsia on enemmän kuin vapaita huoneita, ilman muuta samaan laitetaan saman ikäiset, samaa sukupuolta olevat ja vähiten talossa aikaa viettävät biologiset sisarukset.
Minä kyllä kysyisin asiaa vähän lapsiltakin.
Samaa mieltä.
Ihmisiä ne lapsetkin ovat. Tässä heidän oletetaan luopuvan “saavutetuista eduista” “yhteiseksi hyväksi”; ilman että heillä on oikeasti äänioikeutta, Heidän asemansa oman vanhemman elämässä on jo muutenkin heikentynyt. He joutuvat periaatteessa kestämään pelkästään uuden systeemin tuomat menetykset, ilman mitään uusia rakkauksia korvaamaan ja tuomaan *parempaa* tilalle. Saati sen luomaa motivaatiota sopeutua.
Aikuinen laittaisi vastaavassa tilanteessa hanttiin. Lapsen on oletusarvoisesti pakko sopeutua, enkä väitä etteikö näin tulsi olla käytännössäkin. Jos pojat luopuvat huoneistaan, se kannattaa ainakin huomioida uhrauksena.
Olen uusperheen vastustaja, mutta tällaisen lässytyksen samaten. Mitä, jos vanhempi kuolee tai vammautuu tai vaan muuttuu yh:ksi tms. Tai lapsi itse sairastuu. Tai vanhempi jää ikityöttömäksi tai ihan mitä vaan. Minun mielestäni on väärin opettaa lapsi olemaan kestämättä elämän vastoinkäymisiä. Niitä saa surra, niistä saa pahoittaa mielensä, mutta niitä väistämättä tulee jossain vaiheessa elämää. Niitä ei voi loputtomiin peitellä tai tasoitella.
Mitä tarkoittaa uusperheen vastustaja? Eli ei saa erota vaikka olisi kuinka onneton ja riitaisa avioliitto, josta lapsetkin kärsivät. Tai jos tulee ero, niin kumpikaan vanhempi ei saa muodostaa parisuhdetta kenenkään kanssa? Entä jos vaikka äiti jää leskeksi, eikö hän saa silloinkaan etsiä uutta kumppania? Tai mitä jos nainen tulee vahingossa raskaaksi eikä lapsi ole koskaan tavannutkaan isäänsä, pitääkö äidin elää se 20 vuotta sinkkuna kun lapsi asuu kotona?
Se tarkoittaa sitä, että siihen ratkaisuun lähdetään vain vakaata harkintaa käyttäen. Toisaalta juuri ne, joiden olisi eniten syytä käyttää sitä harkintaa, eivät siihen yleensä kykene vaan toiminta vie voiton.
Vaikka olen uusperheen vastustaja esim. tämä aloitus ei huuda sitä. Ap vaikuttaa tolkulta henkilöltä.
Itse olen asunut äidin kanssa kaksiossa enkä siksi ymmärrä tuollaista, että hinnalla millä hyvänsä pitäisi kahdelle pojalle vaalia omat huoneet talosta, jonka pitämiseen ei ole varaa. Elämäntilanteet muuttuvat ja on rikkaus oppia sopeutumaan. Sitä tarvitaan myöhemmin työelämässä, parisuhteessa jne.
Tulethan ap päivittämään, miten tilanne ratkesi ja kuinka lapset reagoivat!
en lukenut koko ketjua, mutta yksi vaihtoehto on antaa pienin huone 11 v pojalle, ja laittaa 8 v tyttö ja 10 v poika jakamaan isoin huone. Ovat siellä yhtä aikaa tosi harvoin, ja kummankin murrosikään on vielä aikaa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä huomata, että perheessä on kaksi tärkeää jäsentä, nimittäin ne pari yötä viikossa piipahtavat 10- ja 11-vuotiaat pojat. Kenenkään muun asumismukavuudella ei ole väliä, kunhan pojat saavat pitää vanhat huoneensa. Ap:n tyttärellä varsinkaan ei ole mitään väliä, nukkukoon vaatehuoneessa tai vanhempien makkarin nurkassa, mitä väliä, eihän tyttö käy kuin joka toinen viikko. Eikä silläkään ole mitään väliä, että isä ehkä haluaisi nukkua rauhassa oman puolisonsa kanssa omassa makuuhuoneessa omassa talossaan, ei tietenkään, olkkariin vaan. Mitäs läksi. Kaikkien muiden pitää sopeutua uuteen tilanteeseen paitsi syyttömien poikarassukoiden.
En ota kantaa huonejärjestelyihin, mutta ainakin nuo pojat ovat menettäneet ydinperheensä "useita kuukausia, ehkä jopa vuosi sitten", kuten joku tässä määritteli, ja siihen he ainakin ovat syyttömiä. Siksi näkisin, että nyt voitaisiin edetä tässä asiassa rauhallisesti.
Totta kai pojat ovat syyttömiä ydinperheensä hajoamiseen. Siitä huolimatta he ovat samalla viivalla muiden uusperheen lasten kanssa tässä uudessa tilanteessa, jokaisen on tehtävä myönnytyksiä muiden hyväksi. Ei se niin mene, että kaksi jatkaa elämäänsä kuten ennenkin ja muut vaihtelevat huonetta ja sänkyä sen mukaan kuka sattuu olemaan kotona. Kun lapsia on enemmän kuin vapaita huoneita, ilman muuta samaan laitetaan saman ikäiset, samaa sukupuolta olevat ja vähiten talossa aikaa viettävät biologiset sisarukset.
Minä kyllä kysyisin asiaa vähän lapsiltakin.
Samaa mieltä.
Ihmisiä ne lapsetkin ovat. Tässä heidän oletetaan luopuvan “saavutetuista eduista” “yhteiseksi hyväksi”; ilman että heillä on oikeasti äänioikeutta, Heidän asemansa oman vanhemman elämässä on jo muutenkin heikentynyt. He joutuvat periaatteessa kestämään pelkästään uuden systeemin tuomat menetykset, ilman mitään uusia rakkauksia korvaamaan ja tuomaan *parempaa* tilalle. Saati sen luomaa motivaatiota sopeutua.
Aikuinen laittaisi vastaavassa tilanteessa hanttiin. Lapsen on oletusarvoisesti pakko sopeutua, enkä väitä etteikö näin tulsi olla käytännössäkin. Jos pojat luopuvat huoneistaan, se kannattaa ainakin huomioida uhrauksena.
Olen uusperheen vastustaja, mutta tällaisen lässytyksen samaten. Mitä, jos vanhempi kuolee tai vammautuu tai vaan muuttuu yh:ksi tms. Tai lapsi itse sairastuu. Tai vanhempi jää ikityöttömäksi tai ihan mitä vaan. Minun mielestäni on väärin opettaa lapsi olemaan kestämättä elämän vastoinkäymisiä. Niitä saa surra, niistä saa pahoittaa mielensä, mutta niitä väistämättä tulee jossain vaiheessa elämää. Niitä ei voi loputtomiin peitellä tai tasoitella.
Tuo onkin mielenkiintoinen kysymys. Miten lapsia "opetetaan olemaan kestämättä" elämän vastoinkäymisiä? Ainakin tuntemistani ihmisistä parhaiten jaksavat vastoinkäymisiä elämässään ne, joilla on ollut hyvät ja turvalliset ihmissuhteet.
Aloittajan tapauksessa lapset ovat kokeneet jo perheen hajoamisen, ja nyt edessä on uusperheeseen sopeutuminen, joten liian helppo elämä tuskin on heidän merkittävin riskinsä.
Voihan heitä vaikka lohtusyöttää, jos se nyt on noin tärkeää yrittää etsiä turvaa materiasta. Tulee halvemmaksi kuin ylihintainen asunto.
Eron kokeneena lapsena voin sanoa, että seiniä suurempi turva löytyy rakastavasta vanhemmasta.
Ulosanti on kärkevää, koska ärsyttää tuo muutamien asenne. Paljon terveellisempää on opettaa lapsille rahan arvo ja elämän realiteetit kuin kannustaa elämään yli varojen ja kulisseissa. Sen lisäksi rakastaa lapsia ja viettää heidän kanssaan aikaa.
Pojathan ovat käytännössä muuttaneet äitinsä kanssa pois. En ymmärrä näitä ehdotuksia, joissa vanhempien pitäisi nukkua olohuoneessa samalla, kun poikien huoneet ovat suurimman osan viikosta tyhjinä.
En jaksanut lukea koko ketjua koska meni hermo "pojille tulee traumoja olet pilanut heidän elämän" komenteihin no voi tziisus miten voi aikuiset ihmiset olla noin typeriä ja kasvattaa omista lapsistaan tietentahtoen minäminäminä tyyppisiä mielensä pahoitajia 10-11v on jo tarpeeksi iso ymmärtämään että asiat eivät aina mene niinkuin satukirjoissa ja joskus täytyy joustaa ja ajatella muitakib kuin vain sitä omaa napaa jos oikeen ymmärsin pojat asuvat talossa 2-3pv viikossa eli viikonlopun uskoisin joten jos he eivät kestä viikonloppua nukkua samassa huoneessa ni voi voi ja lämmin leipä isä voi selittää pojilleen että se että ap tyttärineen nyt muuttaa taloon ja tytöllä nyt on oma huone ja pojilla ei ei tarkoita sitä että talo ei olisi enää heidän kotinsa tai että heidän kotinsa on vallattu kyllä noin isot lapset ymmärtävät jos haluavat ymmärtää tietenkin jos heille tuputetaan oletusta talon valtaamiseata hekin alkavat ajatella asiaa niin ugh olen puhunut
Alue: Aihe vapaa
Minä kyllä kysyisin asiaa vähän lapsiltakin.