G: kamalimmat anoppi/appi/käly/sukulaismies tarinat!

Nosto

Kerran kesämökille menimme miehen kanssa, tai siis miehen vanhempien mökille. Noh appiukko siellä oli paikalla myöskin. Illalla lämmitti rantasaunan ja oli puhe, että minä käyn ensin. Olin jokin 10 min saunassa kun kuuluu koputusta. appiukko pamahtaa saunaan kysymättä mitään ja kertoo ensitöikseen ettei eikai haittaa että tulen lisäämään puita uuniin. Minä lauteilla alasti. Menin täysin jumiin ja sanoin vain että joo.

Anoppini... aika kova hinta "maksaa" ihanasta miehestä.

-Jatkuva arvostelu kotimme sisustuksesta. On se nyt kumma kun pikkulapsiperheessä ei ole mattoa ruokapöydän alla, kun voihan sen pestä. Laiska miniä (=mä) vaan ei viitsi sitä tehdä, kun väittää että lattia on helpompi pestä

-Jostain syystä väännettiin kättä pari kuukautta siitä, kuka pesee meillä pyykit. Olisi hirveästi halunnut pyykätä meidän vaatteet... kova on hällä tarve sekaantua kaikkeen ja ujuttautua meidän perheeseen. Ystävällistä toki tarjoutua, mutta se päivittäinen jankuttaminen asiasta kun sanoin että kiitos mutta hoidan pyykkini itse.

-Lapsille on annettu ihan väärät nimet, se varsinkin on huonoa kun miehen toinen nimi ei kelvannut pojalle. (mies ei tykkää toisesta nimestään)

-Haukkuminen selän takana. Tätä tosin tekee kaikille, itseään toki kehuu vuolaasti. Tyttärensä on ainut josta ikinä mitään kehumista löytää. Paikkakunnan juorut on kyllä hänellä hyvin hallussa.

-Jatkuva mitätöinti ja vihjailu siitä, että olen huono äiti. Sekin on väärin että haluan että pienille lapsilleni minusta ja miehestä puhutaan äitinä ja isänä. Ei oo ristimänimet, niin ei käy. Itselle kyllä kelpaa mummun titteli.

-Lapsilla on aina vääränlaiset vaatteet ja kylmä, ellei hiki valu. Ihan kerettiläistä, että lasten vaatteet ovat värikkäitä eikä anopin lempiväriä ruskeaa. Pojalla liian pitkä tukkakin, vissiin pitäis kaljuksi ajella.

-Tuli esikoisemme ristiäisiin tarjoiluiden kanssa. Pyytämättä. Oli udellut etukäteen mitä on tarjolla (ja haukkunut ne, kun eivät olleet hänen kriteeriensä mukaiset). Minä sitten olin kiittämätön kun en pistänyt niitä tarjolle. Toi myös rikkinäisen jälkiruokakulhon jota olis pitänyt käyttää kastemaljana, kun oli hänen lapsensa siitä kastettu.

-Miestäni pitää talkkarinaan (asutaan ihan liian lähellä). Annetut tehtävät tulisi suorittaa välittömästi. Rahasta anopilla ei ole puutetta, mutta esim autonrenkaita ei voi kukaan muu kuin mieheni vaihtaa. Mies onneksi alkanut vähän pistää hanttiin, äitinsä auttaminen toki ihan suotavaakin, mutta rajansa kaikella.

-Kateellisuus. Varsinkin mun vanhempia kohtaan. Jotenkin jokainen hetki mitä lapset viettää mun vanhempien kanssa, on anopilta pois. En tiedä miten, mutta näin se vaan on.

Josko tuo nyt alkajaisiksi.

Mun äiti on ihan järjettömän pihi. Ymmärrän sen toisaalta koska hän on niitä sota-ajan loppuessa syntyneitä, joilla ei kertakaikkiaan ollut mitään ja kaikesta oli puutetta. Kaikki lapset eivät kuulemma olleet päässeet edes talvella samana päivänä kouluun kun ei ollut kaikille talvivaatteita. Isä ja äiti ovat joutuneet aloittamaan kaiken aivan alusta ja kovalla työnteolla ja säästämisellä saaneet hankittua itselleen pienen talon ja kasvattaneet kolme muksua.

MUTTA nykyään talo on maksettu kauan sitten ja muksut ovat eläneet jo vuosia omillaan. Rahasta ei ole vuosikausiin ollut enää mitään puutetta, mutta sitä pitää kerätä pankkitilille siitä huolimatta. He ostavat kaupasta suurinpiirtein tarjousjauhelihaa ja litran maitoa -tyylillä. Mikään ei saa maksaa mitään ja kaikesta valitetaan. Kaupasta toiseen käydään juoksemassa tarjouksien perässä. Isäkin on aika pihi, mutta äiti on ihan järjetön. Ei juo esimerkiksi maitoa ollenkaan sen takia kun se on niin kallista. On sitä mieltä että siivu juustoa päivässä riittää osteoporoosin ehkäisyksi.

He haluaisivat matkustella säästöillään mutta kumpikaan ei osaa sanaakaan englantia. Olemme yrittäneet mun miehen kanssa reissata pari kertaa heidän kanssaan jotta oppisivat käytännön ja pääsisivät kahdestaan. Ekalla reissulla Kanarialla äidin piti päästä kävellen monen kilometrin päähän ruokakauppaan, koska joku suomalainen oli neuvonut että siellä käyvät paikalliset asukkaat kun siellä on halvempaa. Kantoivat sieltä sitten viinat, vedet ja kaikki ruoat hotellille. Meillä oli huoneistohotelli eli siellä oli oma pikku keittiö jossa voi laittaa ruokaa. He elivät viikon melkein paistetuilla kanamunilla ja keitetyillä perunoilla, kun ne sattuivat olemaan halvimpia siellä. Ottavat hyvin kohtuudella alkoholia ja sekin pitää juoda veden kanssa kun limsa on niin kallista.

Toisella reissulla kuuntelimme jatkuvasti kamalaa paapatusta siitä kuinka tuhlaavaisia me olemme. Emme mekään tuhlaa hullun lailla, mutta jos harvoin pääsemme reissuun, emme me sitä viikkoa tai kahta tuhlaa tarjousten perässä juoksemiseen. Ja pitää ajatella vähän lasten viihtymistäkin. Haimme eka päivänä lähimmästä kaupasta ruokatarvikkeita ja samalla pakin kaljaa. Äiti alkoi nalkutuksen siitä kuinka olisi pitänyt ensin kiertää eri kaupoissa ja vertailla hintoja mistä saa halvimmalla. Seuraavana päivänä lähdimme kävelemään rannalle. Reissu venyi yllättävän pitkäksi ja vesi loppui kesken joten haimme yhdestä kaupasta lisää. Taas karmea nalkutus siitä kuinka heillä on ainakin hotellihuoneessa iso 5 litran kanisteri josta voi täyttää pikkupulloja kun ne pienet on niin kalliita ostaa. Hänen mielestään meidän olisi pitänyt kävellä takaisin hotellille lapset janoisina jotta olisi säästänyt. Illalla istuimme meidän terassilla ja ukko haki mulle ja itselleen kaljat jääkaapista ja toi samalla isälle ja äitille. Kauhea nalkutus siitä ettei hän voi juoda meidän kaljoja kun jää sitten velkaa ja meillä on niin kallista merkkiä kun heillä on halvempaa. Ja lähti hakemaan omasta jääkaapista oman kaljan. Isä sentään otti.

Näitä esimerkkejä olisi lisää vaikka kuinka mutta siis lyhyesti: ei meinaa millään jaksaa kuunnella kun se valittaa joka asiasta. Ja jos yrittää sanoa etteivät he ole mitään velkaa että me tarjoamme niin siitä vasta meteli nousee. Se suuttuu että hän ei ala sellaista että jää velkaa ja me sitten joskus voimme kuitenkin sanoa siitä. (Ikinä ei ole sanottu sanaakaan mistään.) Hän kyllä on muistanut sanoa. Esikoisemme on ollut ehkä 2-4 kertaa vuodessa mummolassa yötä. Kerran se oli kaupassa pyytänyt yhtä jogurttia mistä tykkää ja mummo oli ostanut kaksi purkkia. Oli syönyt vain toisen. Kauhea nalkutus siitä mitä hän nyt tekee sillä toisella purkilla kun se ehtii vanhaksi varmasti ennenkuin esikoinen tulee uudelleen. Ja on muistanut myöhemminkin mainita että ostaa sitten tästä lähtien vain yhden purkin ja se PITÄÄ sitten syödä kans.

Anopista riittää kerrottavaa...

Ensimmäinen asia mikä tulee vastaan on, että anoppini puhuu aivan koko ajan. Suunvuoroa ei meinaa millään saada. Ja puhuu vain positiivisista asioista, jos joku ottaa neutraalin tai negatiivisen asian puheeksi, anoppi ei ole kuulevinaan. Siis hän ihan oikeasti alkaa puhumaan vaikka säästä kunhan ei joudu kohtaamaan ikäviä asioita. Hössöttää kaikesta niin että puhe muuttuu melkein tunnistamattoman nopeaksi ja sekavaksi. Hössöttää ruoasta (sitä pitää olla kaikilla koko ajan lautasella järkyttäviä määriä), lapsista, lemmikeistä ja kaikesta, mistä joku keksiikin vain sanoa jotain. Kehuu kaiken maasta taivaaseen ja tekee kaikkensa miellyttääkseen puheillaan muita, kaikki on aina maailman parasta ja ihanaa.

Ruoka. Sitä laitetaan niin paljon, että kaikki sisarukset (10 kpl) saavat sitä myös kotiin viemisiksi. Anoppi voitelee leivät valmiiksi, laittaa keiton lautaselle ja kaataa maidot lasiin. Anoppi ei valitettavasti ole kovin hyvä kokki, mutta silti kukaan ei uskalla sanoa mitään. Karkkia, kakkuja ja muita leivoksia on pöytä pullollaan (jopa kahtakymmentä eri sorttia) kun kahvitellaan (kahvitellaan useamman kerran päivässä karjalaiseen tyyliin). Sitä tuputetaan niin että paha olo iskee jo päivän toisella kahvittelukierroksella. Lisäksi esimerkiksi kermakakku saattaa olla anopin pöydällä 10 h päivässä, ei puhettakaan että joku saisi sen siirtää jääkaappiin. Jääkaappi, pakastin ja keittiö on aivan täynnä jopa vuosia sitten vanhentunutta ruokaa, mutta sitä ei missään nimessä saa heittää pois. Lapset eivät saa auttaa kotitöissä ja anoppi valvoo öitä ruokiaan tehden... Aina kun lähdetään anopilta, anoppi antaa kotiinviemisiä useamman pussin mukaan... Aina niitä ei valitettavasti pysty syömään, joitain juttuja uskallan syödä, esim. karkkia, kuivakakkua ja jotain jos olen itse osallistunut ruoanlaittoon. Tuntuu että mikään estely tai avun tarjoaminen ei tehoa tähän henkilöön.

Anopilla on 10 lasta ja noin 30 lastenlasta. On kunnon karjalaisemo ja pitää nelikymppistä poikaansakin vielä ihan lapsena, ostaa tälle vaatteetkin sukista farkkuihin. Samoin minun miehelleni. Synttäreillä ja jouluna pitää muistaa kaikkia, siis ihan joka ikistä lasta puolisoineen + lapsenlapset, ihan överikalliilla lahjoilla. Ammatilaan hän on siivooja. Tämä asia nolottaa minua todella paljon, tiedättehän sen tunteen kun joku ylittää rajan ja ostaa liian kalliin lahjan ja itse olet tyytynyt kukka-asetelmaan ja suklaarasiaan... Lienee sanomattakin selvää että anopilla on maksuhäiriömerkintöjä useamman tonnin edestä, laskut ja muistutukset hän piilottaa esim. sohvan sisään, ikävistä asioista ei voi puhua ja laskut ja muistutukset kuuluvat sellaisiin. Ei kuuntele puhetta tässä asiassa, ja minua harmittaa vuosi vuodelta enemmän kun saan esimerkiksi kallista kosmetiikkaa ja Arabian astioita joululahjaksi, koska anoppi voisi laittaa rahat itseensä ja omaan hyvinvointiinsa, puhumattakaan velkojen maksusta. Olen jopa harkinnut rahan antamista lahjaksi....

Koti. Aivan täynnä aivan kaikkea mahdollista. Joulukoristeet kuusineen, pääsiäiskortisteet, aikakauslehdet (satoja), lastenlasten askartelut, lahjaksi saadut koriste-esineet, kipot, kupit, kasvit ja kymmenet huonekalut ovat sulassa sovussa ja niitä on niin paljon, että kunnollinen siivoaminen on hyvin vaikeaa ellei jopa mahdotonta. Itselleni tämä oli järkytys, koska olen siivouksen suhteen melko tarkka... Tämä on ehkä suurin syy, miksi en viihdy anoppilassa. Lapset ovat yrittäneet saada äitiään esim. kylpylään ja paikalle ammattisiivoajaa, mutta tiedän, että se ei ole kovin helppoa anopille...

Jotenkin nolottaa kirjoittaa tänne, koska anoppini on mukava ihminen, mutta äärettömän, äärettömän raskas. Jatkuva puheripuli aivan mahdottomiin sfääreihin nousevine hössötyskohtauksineen, koti huonoine hygienioineen ja pilaantuvine ruokineen, jatkuvat lahjalähetykset ja ylihuolehtivuus jopa nelikymppisistä lapsista saavat minut ahdistumaan

Miehen sukulaiset on ihania, kunnon maalaisia mutta aina ystävällisiä ja heitä on mukava tavata. Mun sukulaiset ei niinkään. Omat perheenjäsenet on rakkaita marginaalisesta hulluudestaan huolimatta ja mummokin vielä menettelee, mutta kaikki loput onkin syvältä saatanasta. Äidin veljellä on mukava tapa riehua kännissä ja löipä lapsena kerran muakin. Suuttui silmittömästi kun löin takaisin. Hävettää välillä ihan järjettömästi, kun ei mun sukulaiset kyllä edes esitä hyväkäytöksistä kun vieraillaan miehen kanssa, vaikka kyllä niin ulkokultaisia ollaan suvun ulkopuolisille muuten. Ollaan varmaan arvoasteikossa jotenkin alempana. 

Muutenkin niin isän kuin äidinkin puolella aivan uskomatonta ihmisten arvottamista ulkonäön ja varallisuuden perusteella, kaikkien valintoja kritisoidaan ja kaiken tarpeellisen kertoo se, että mikään valinta elämässä ei ole oikea. Jos tekee lapset nuorena, epäonnistui, jos päälle kolmikymppisenä niin ''mitenkä sinä oikeen jaksat niiden lasten kanssa kun noin vanha olet jo''.  Aika kapea on aikahaitari jos täytyy tähdätä johonkin 26-27 vuoden ikään oli elämäntilanne mikä vällensä. Naisen tulee opiskella ja olla työelämässä, mutta vain vähän ja mielellään ns. naisten alalla. Suurin osa sukulaisista siis sairaanhoitajia tai lähihoitajia. Jos joku naispuolinen lukee lääkäriksi tms., sitä jaksetaan ihmetellä. Toisaalta verrataan kaikkia nuoria että eipä sinustakaan niin etevää tule, mutta jos joku mahtaa päästä korkeasti kouluttautumaan, alkaa mankuna siitä että taitaa jäädä ne lapset tekemättä. 

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti on ihan järjettömän pihi. Ymmärrän sen toisaalta koska hän on niitä sota-ajan loppuessa syntyneitä, joilla ei kertakaikkiaan ollut mitään ja kaikesta oli puutetta. Kaikki lapset eivät kuulemma olleet päässeet edes talvella samana päivänä kouluun kun ei ollut kaikille talvivaatteita. Isä ja äiti ovat joutuneet aloittamaan kaiken aivan alusta ja kovalla työnteolla ja säästämisellä saaneet hankittua itselleen pienen talon ja kasvattaneet kolme muksua.

MUTTA nykyään talo on maksettu kauan sitten ja muksut ovat eläneet jo vuosia omillaan. Rahasta ei ole vuosikausiin ollut enää mitään puutetta, mutta sitä pitää kerätä pankkitilille siitä huolimatta. He ostavat kaupasta suurinpiirtein tarjousjauhelihaa ja litran maitoa -tyylillä. Mikään ei saa maksaa mitään ja kaikesta valitetaan. Kaupasta toiseen käydään juoksemassa tarjouksien perässä. Isäkin on aika pihi, mutta äiti on ihan järjetön. Ei juo esimerkiksi maitoa ollenkaan sen takia kun se on niin kallista. On sitä mieltä että siivu juustoa päivässä riittää osteoporoosin ehkäisyksi.

He haluaisivat matkustella säästöillään mutta kumpikaan ei osaa sanaakaan englantia. Olemme yrittäneet mun miehen kanssa reissata pari kertaa heidän kanssaan jotta oppisivat käytännön ja pääsisivät kahdestaan. Ekalla reissulla Kanarialla äidin piti päästä kävellen monen kilometrin päähän ruokakauppaan, koska joku suomalainen oli neuvonut että siellä käyvät paikalliset asukkaat kun siellä on halvempaa. Kantoivat sieltä sitten viinat, vedet ja kaikki ruoat hotellille. Meillä oli huoneistohotelli eli siellä oli oma pikku keittiö jossa voi laittaa ruokaa. He elivät viikon melkein paistetuilla kanamunilla ja keitetyillä perunoilla, kun ne sattuivat olemaan halvimpia siellä. Ottavat hyvin kohtuudella alkoholia ja sekin pitää juoda veden kanssa kun limsa on niin kallista.

Toisella reissulla kuuntelimme jatkuvasti kamalaa paapatusta siitä kuinka tuhlaavaisia me olemme. Emme mekään tuhlaa hullun lailla, mutta jos harvoin pääsemme reissuun, emme me sitä viikkoa tai kahta tuhlaa tarjousten perässä juoksemiseen. Ja pitää ajatella vähän lasten viihtymistäkin. Haimme eka päivänä lähimmästä kaupasta ruokatarvikkeita ja samalla pakin kaljaa. Äiti alkoi nalkutuksen siitä kuinka olisi pitänyt ensin kiertää eri kaupoissa ja vertailla hintoja mistä saa halvimmalla. Seuraavana päivänä lähdimme kävelemään rannalle. Reissu venyi yllättävän pitkäksi ja vesi loppui kesken joten haimme yhdestä kaupasta lisää. Taas karmea nalkutus siitä kuinka heillä on ainakin hotellihuoneessa iso 5 litran kanisteri josta voi täyttää pikkupulloja kun ne pienet on niin kalliita ostaa. Hänen mielestään meidän olisi pitänyt kävellä takaisin hotellille lapset janoisina jotta olisi säästänyt. Illalla istuimme meidän terassilla ja ukko haki mulle ja itselleen kaljat jääkaapista ja toi samalla isälle ja äitille. Kauhea nalkutus siitä ettei hän voi juoda meidän kaljoja kun jää sitten velkaa ja meillä on niin kallista merkkiä kun heillä on halvempaa. Ja lähti hakemaan omasta jääkaapista oman kaljan. Isä sentään otti.

Näitä esimerkkejä olisi lisää vaikka kuinka mutta siis lyhyesti: ei meinaa millään jaksaa kuunnella kun se valittaa joka asiasta. Ja jos yrittää sanoa etteivät he ole mitään velkaa että me tarjoamme niin siitä vasta meteli nousee. Se suuttuu että hän ei ala sellaista että jää velkaa ja me sitten joskus voimme kuitenkin sanoa siitä. (Ikinä ei ole sanottu sanaakaan mistään.) Hän kyllä on muistanut sanoa. Esikoisemme on ollut ehkä 2-4 kertaa vuodessa mummolassa yötä. Kerran se oli kaupassa pyytänyt yhtä jogurttia mistä tykkää ja mummo oli ostanut kaksi purkkia. Oli syönyt vain toisen. Kauhea nalkutus siitä mitä hän nyt tekee sillä toisella purkilla kun se ehtii vanhaksi varmasti ennenkuin esikoinen tulee uudelleen. Ja on muistanut myöhemminkin mainita että ostaa sitten tästä lähtien vain yhden purkin ja se PITÄÄ sitten syödä kans.

Onko sinulla veljeä? Kuulostaa meinaan ihan anopiltani! :'D

Vierailija kirjoitti:

Anoppini... aika kova hinta "maksaa" ihanasta miehestä.

-Jatkuva arvostelu kotimme sisustuksesta. On se nyt kumma kun pikkulapsiperheessä ei ole mattoa ruokapöydän alla, kun voihan sen pestä. Laiska miniä (=mä) vaan ei viitsi sitä tehdä, kun väittää että lattia on helpompi pestä

-Jostain syystä väännettiin kättä pari kuukautta siitä, kuka pesee meillä pyykit. Olisi hirveästi halunnut pyykätä meidän vaatteet... kova on hällä tarve sekaantua kaikkeen ja ujuttautua meidän perheeseen. Ystävällistä toki tarjoutua, mutta se päivittäinen jankuttaminen asiasta kun sanoin että kiitos mutta hoidan pyykkini itse.

-Lapsille on annettu ihan väärät nimet, se varsinkin on huonoa kun miehen toinen nimi ei kelvannut pojalle. (mies ei tykkää toisesta nimestään)

-Haukkuminen selän takana. Tätä tosin tekee kaikille, itseään toki kehuu vuolaasti. Tyttärensä on ainut josta ikinä mitään kehumista löytää. Paikkakunnan juorut on kyllä hänellä hyvin hallussa.

-Jatkuva mitätöinti ja vihjailu siitä, että olen huono äiti. Sekin on väärin että haluan että pienille lapsilleni minusta ja miehestä puhutaan äitinä ja isänä. Ei oo ristimänimet, niin ei käy. Itselle kyllä kelpaa mummun titteli.

-Lapsilla on aina vääränlaiset vaatteet ja kylmä, ellei hiki valu. Ihan kerettiläistä, että lasten vaatteet ovat värikkäitä eikä anopin lempiväriä ruskeaa. Pojalla liian pitkä tukkakin, vissiin pitäis kaljuksi ajella.

-Tuli esikoisemme ristiäisiin tarjoiluiden kanssa. Pyytämättä. Oli udellut etukäteen mitä on tarjolla (ja haukkunut ne, kun eivät olleet hänen kriteeriensä mukaiset). Minä sitten olin kiittämätön kun en pistänyt niitä tarjolle. Toi myös rikkinäisen jälkiruokakulhon jota olis pitänyt käyttää kastemaljana, kun oli hänen lapsensa siitä kastettu.

-Miestäni pitää talkkarinaan (asutaan ihan liian lähellä). Annetut tehtävät tulisi suorittaa välittömästi. Rahasta anopilla ei ole puutetta, mutta esim autonrenkaita ei voi kukaan muu kuin mieheni vaihtaa. Mies onneksi alkanut vähän pistää hanttiin, äitinsä auttaminen toki ihan suotavaakin, mutta rajansa kaikella.

-Kateellisuus. Varsinkin mun vanhempia kohtaan. Jotenkin jokainen hetki mitä lapset viettää mun vanhempien kanssa, on anopilta pois. En tiedä miten, mutta näin se vaan on.

Josko tuo nyt alkajaisiksi.

Tuo jälkiruokakulho kastemaljana oli kyllä ylittämätön, ilmeesi varmaan ollut siinä tilanteessa "pricelessss"!

Anoppi ei juurikaan osallistu lastenlastensa elämään. Synttäreillä ja jouluna käy kylässä ja tuo mukanaan noin viiden euron lahjan. Silti kommentoi, että älkää vaan enää kolmatta tehkö, kun tulee HÄNELLE niin kalliiksi. Jep jep.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

-Toi myös rikkinäisen jälkiruokakulhon jota olis pitänyt käyttää kastemaljana, kun oli hänen lapsensa siitä kastettu.

Tuo jälkiruokakulho kastemaljana oli kyllä ylittämätön, ilmeesi varmaan ollut siinä tilanteessa "pricelessss"!

Oli varmasti. Oli siinä jo aikamoinen ahdistus päällä kun toinen kaivoi laukusta ne omat eväät ristiäisiin ja sit lopuksi sen kulhon. Piti ihan itsestään selvyytenä että kulho pistetään kastemaljaksi, kun on "sukukalleus".

Tästä päästäänkin anopin mielenkiintoiseen tapaan suhtautua omaisuuteen. Kaikkea pitää olla paljon. Mitä enempi, sen parempi. Laadulla ei niin väliä, eikä sillä onko esine ehjä saati puhdas. Muutamat lommot, reiät ja tahrathan ovat vain "elämisen jälkiä". Lahjoittamiaan tavaroita pyytää pois, kun keksii että haluaakin antaa tavaran mieluummin jollekin toiselle.

Jotain tänne pitää laittaa vaihtarina, kun lukee näitä uskomattomia tarinoita.

Semmoinen perusjuttu; Velka veli otettaessa, velipuoli maksettaessa.

Puolison veli pelastettiin auttamalla asioimisessa ja sopimisessa. Jotta järjestelyvelka saatiin käyntiin, puoliso sponsasi vähän alussa, kun meinasi tulla rästejä.

Takaisimaksu sitten kun se ulkopuolinen velka hoidettiin. Taisi saada kolmena kuukautena sovitun lyhennyksen, sitten alkoivat selitykset ja sitten asia vaiettiin kuoliaaksi. Summa oli onneksi loppupelissä niin pieni, että se sitten maksettiin oppirahoina ja kun puoliso omistaan maksoi, niin oma valintansa.

Sitten on semmoinen hassu täti, joka käy hamstraamassa ruoka-avusta tavaraa ja tyrkyttää sitä mukaan, jos erehtyy kylässä käymään. Vaatii mielenlujuutta kieltäytyä esim. kolmesta kilosta sokeria, kun hc tuputtajatäti iskee.

Mä oon aika moneen kertaan kertonut omasta rakkaasta ex-mieheni suvusta.. mutta menköön vielä kerta kiellon päälle. Tästä tulee pitkä ja terkkuja tutuille.

Olin aluksi ihanneminiä. Olinhan heidän ainoan poikansa ensimmäinen oikea tyttöystävä. Kunnes tulin kertoneeksi, heidän kysyttyään, että vanhempani ovat eronneet. "kyllä ei kuulu erota jos on naimisiin mennyt." En kokenut tarpeelliseksi selitellä vanhempieni eropäätöstä heille.

No siitä se alamäki alkoi. Jostain käsittämättömästä syystä anopin ja appiukon mielestä minä en tehnyt koskaan mitään; en töitä työpaikalla tai kotona. Tapasin ex-mieheni työpaikalla, ja he tiesivät sen oikein hyvin. En tehnyt silloinkaan heidän mielestään mitään kun tein kahta työtä, jos nähtiin niin voivottelivat kun olen niin kipeänä ollut koko ajan?? 

Lisäksi en osannut yhtään mitään, heidän mielestään. Mä olen moneenkin asiaan pystyväinen kuten kuka tahansa muukin, mutta heille se oli jotain ihmeellistä että olin vaikkapa leiponut itse synttärikahville kakun. Enkä edes mitään oikeasti ihmeellistä. Sitä sitten taivasteltiin niin paljon että se haisi vittuilulle kilometrien päähän, mutta eihän niin voinut oikeasti sanoa kun kehuttiin. Kyllä tiiätte sen tyylin; kehutaan kovasti ihmetellen niin, ettei kukaan pääse sanomaan että olisi sanottu pahasti vaikka kaikesta muusta pystyy paikan päällä tulkitsemaan että kehusta ei ole kyse.

Sitten alkoi kahvipöydässä vihjailu siitä että olen liian pitkä. Liian pitkä naiseksi ja tokkopa noin pitkä nainen osaa mitään muutakaan kun on vaan kasvanut. Olenhan minä pitkä juu, he taas täältä ylhäältä katsoen kovin matalia. Sinänsä vinkeää oli se, että ex-mieheni oli mua vain sentin-pari pidempi, mutta hänessä ei siis vikaa ollut. (tietenkään) Minä olin myös ihan kätevä näyttelyesine juhlissa: nouses nyt seisomaan niin näkevät miten voi olla nainen noin pitkä. 

Sit anoppi alkoi kertoilemaan kahvipöydässä, miten olisi ollut toisella puolella Suomea se semmonen nainen josta olis tullut niin kiva miniä. "mutta kun tuo meidän xx on nyt sitten sun kanssa". Appiukko nyökytteli surkuttelevana vieressä. Tätä nuo kaksi tekivät poikansa ollessa toisaalla, kun poika palasi olivat kuin eivät olisi mitään edes sanoneet.  

Sitten tulin raskaaksi. Koska olen pitkä ja kohtuni on taaksepäin kallellaan, pysyi raskausvatsa pitkään piilossa. "oletkohan sä edes raskaana kun ei yhtään näy/onko se nyt varmaa että sä olet raskaana kun ei yhtään näy/joko sä olet synnyttänyt kun ei mahaa yhtään näy/ootko xx (pojaltaan siis) ihan varma että tuo (kyllä: TUO) on raskaana kun ei mahaa näy". Joka ainoa kerta kun nähtiin. 

Ja kun lapsi syntyi, alkoi voivottelut kun tulikin vaan tyttö. Sit ne vasta voivottelikin kun toinenkin oli VAAN tyttö.

Ai joo, anoppi hermostui ihan täysin kun oli pitänyt varmana että muuttaa sitten meille vauvaa hoitamaan kun on syntynyt. Mulle siitä ei koskaan puhuttu suoraan, mutta miehelle kyllä. Ja kun ohimennen kuulin että oli jo suunnitellut miten järjestelee sen huoneen josta oli tulossa vauvan huone, että voi siellä sitten asua niin sanoin suoraan että ei käy. Kylään saa tulla, mutta meille ei muuteta. En huolisi edes omaa äitiäni meille asumaan, eikä hän edes olettaisi muuttavansa meille, saati sitten anoppia jonka mielestä en mitään tee tai osaa.

Aikaa kului ja menimme miehen kanssa naimisiin. Oltiin oltu jo vuosia naimisissa ja yhdessäkin sit jo yli 10 vuotta kun vietimme kälyn luona uutta vuotta. Paikalla oli miehen molemmat siskot, toisen siskon naapuripariskuntia, appivanhemmat ja me. Eli exälläni on siis kaksi siskoa, toisella aviomies ja toinen oli tavannut uuden poikaystävän pari viikkoa aiemmin ja oli myös paikalla. Tuo suku tykkää pitää puheita; niillä on yksinkertaisetkin kahvitukset patsastelutilaisuuksia joissa pyyhitään rintapieliä ja kehutaan erityisesti itseä kilpaa. Tuokin uusi vuosi oli puheitten pitoa ja anoppi tyhjensi pöydän kertomalla miten on niin onnellinen kun hänellä on kaksi kaunista tytärtä ja kolme poikaa. "ja kyllä sinäkin xx melkein jo sukuun kuulut" hän sanoi osoittaen puheensa suoraan minulle. Mä olin jo niin tottunut anopin heittoihin vuosien varrella, että olin jo aiemmin aloittanut itseni kanssa veikkaamisen siitä, miten pitkään menee ennen kuin anoppi heittää jotain vastaavaa. Minä naurahdin ja sanoin "kiitos". Naapuripariskunnat ihan oikeasti katselivat vähän kummissaan anoppiani tuon jälkeen. (hyvä puoli on se, että kälyn aviomies kyllä tiesi mikä auttaa ja kaivoi viinapullon kaapista. Alettiin sit tyhjentelemään sitä ajankuluksi)

Aikaa kului ja appivanhemmat muuttivat lähemmäs lapsiaan (naimisissa olevaa tytärtä ja meitä) kaupunkiin. Toinen tytär asui kauempana ja hänen käyntinsä velvoitti heidän mielestään koko suvun aina kuskihommiin. Ilman korvausta olisi pitänyt hakea lentokentältä, majoittaa, ruokkia ja melkein syöttää, milloin lakto-ovo-vegaani, milloin mitä tahansa muuta ruokavaliota noudattava aikuinen ihminen ja lisäksi viedä hänet milloin minnekin kaverinsa luokse minne halusi. Aluksi hänet hakikin ihan mielellään kentältä ja majoitti, mutta ajan kuluessa alkoi ottamaan päästä se automaatio millä oletettiin asioitten tapahtuvan: totta kai me haetaan, majoitetaan ja ruokitaan. Totta kai me jätetään kaikki muut siihen paikkaan ja palvotaan kaukaa saapuvaa. 

Ei saa käsittää väärin; meillä kävi yökyläilijöitä kyllä muitakin. Mutta heille oli, kuten aikuisille yleensä, on selvää että jäljet siivotaan ja ainakin kysytään mitä ruokakulut on tms. Tää käly oli vaan sitä mieltä että sen nyt vaan pitää olla ok että hän jättää paskaiset stringinsä olohuoneen pöydälle, puoliksi juotuja teemukeja lattialle ja matkalaukun voi levittää ja jättää sikseen, juuri siihen mihin se nyt sattuu aukeamaan.  Hän myös odotti pöydän vieressä ja kertoi että hänellä on nälkä, tee jotain ruokaa...

Tää käly tykkäsi myös tehdä ohareita; sovittiin että tulee meille, mutta sit viime minuutilla hän vaihtaakin suunnitelmaansa ja lähtee jonnekin muualle. Se nyt aikuista silleen hirveesti harmittanut, mutta kun lapset olivat odottaneet ja olivat puhelimessa sopineet mitä kaikkea kivaa sit tekevät jne. ja yhtäkkiä sitä ei vaan tule, niin itkuhan siinä lapsilla tuli kun ei täti tullutkaan. Se se vitutti. "mut ei saa vaatia" oli se lause, mitä käly käytti. Ei. Ei aikuiselta, liki kolmekymppiseltä sit vaan "saa vaatia" että pitää mitä lupaa. 

Yhden tuolla tavalla alkaneen reissun jälkeen meni pari vuotta ennen kuin puhuin kälylle uudelleen. Tuolla reissulla viimeisenä iltana ennen kuin käly poikaystävänsä kanssa lähti, he päättivät että tulevat meille yöksi. He siis vain ilmoittivat exälleni että heidät voi nyt hakea appivanhempieni luota. Vanhempi lapsista oli loppuunväsynyt oltuaan päivän uimassa ja ulkona muutenkin ja itkuhan siinä illalla tuli. Tätinsä siihen sit mankumaan että hän ei millään jaksa kuunnella nyt tuollaista kun HÄNELLÄ on ollut NIIN raskas päivä.

-Minä käskin tätä tätiä pistämään suunsa kiinni jos meinaa meillä nukkua. Olin kurkkua myöten täynnä sen naisen touhuja.

Heillä oli myös oletus (he= käly, poikaystävänsä sekä mun appivanhempani) että minä vien heidät päivällä linja-autoasemalle jonne meiltä on matkaa 2 km. kukaan ei kysynyt puolella sanalla minulta sopiiko se, eikä se olisi sopinut muutenkaan; mulla oli työpäivä. Kerroin aamulla lähtiessäni viemään lapsia hoitoon ja töihini että taksin numero on sit se-ja-se. 

Iltapäivällä tullessani töistä kotiin meillä olikin keittiön pöydän vieressä appivanhempani teellä exäni kanssa ja minua ripitettiin siitä kun "oli tyttö niin itkuisena soittanut että miten nyt bussille pääsee kun en vie." Kysäisin että kai he sit vei? (appivanhemmat asui meistä 5 km päässä, olivat eläkkeellä ja heillä oli auto) ja lähdin ulos.

Viimeisin mikä tulee mieleen on kun appiukko kuoli ja hänestä oli muistokirjoitus ollut jossain lehdessä. Anoppi touhotti itsensä meille polkupyörällä "kun on niin uutissii pojalle". Olin ollut ruohoa leikkaamassa ja päivä oli kuuma ja aattelin että tauko on paikallaan, mentiin sisälle ja keitin teetä. Ja kun exäni tuli pöydän viereen anoppi alkoi touhuissaan selittämään miten oli se ihanneminiä soittanut kun oli muistokirjoituksen lukenut ja "oli kuule oikein kysynyt että mitä sinulle kuuluu ja minä jouduin kertomaan että sinä olet naimisissa".  - ja tässä kohtaa lähdinkin sit jo jatkamaan sitä kesken jäänyttä ruohonleikkuuta.

Nykyisen miehen äiti on kasvattanut itse kolme poikaa ja laittanut heidät maailmalle ja katkaissut napanuoran siinä armeijan korvilla hyvin. Lisäksi hän on aika hyvä tyyppi muutenkin.

Up

Ups

Up

Uppupp!

useamman kerran erehdyin avautumaan anopille ku vaikutti nii luotettavalta. sitten naapurin emäntä josta kukaan ei edes juuri täälläpäin pidä, tuli puhumaa mun ongelmista tietäen ne paremmin. ja olin juuri näistä asioista puhunut vain omalle miehelle ja anopille. kumpihan meni kertomaan?

nyt anoppi on loukkaantunut kun en tahdo kertoa hänelle mitään ja kielsin miestäki kertomasta hänelle meidän ja minun henkilökohtasia asioita  (meidän viittaan juurikin suhde yms asioita jotka liittyy vahvasti minuun)

Mun yksi iäkkäämpi kaukainen sukulainen: ei olla juuri tekemisissä eikä nähdä kovin usein. Laittaa kuitenkin paljon viestejä, joissa käskevään sävyyn kertoo miten minun pitäisi elämääni elää, esim kysymättä kertoo mielipiteensä hyvin terävään sävyyn esim lasten harrastuksista tai jopa kotimme sisustuksesta. Eivät ole ehdotuksia vaan komentoja. Määräili myös mitä virsiä lapsen ristiäisissä tulee olla ja millaiset vaatteet jne. Häntä ei edes ollut kutsuttu kyseisiin ristiäisiin.

Vierailija kirjoitti:

useamman kerran erehdyin avautumaan anopille ku vaikutti nii luotettavalta. sitten naapurin emäntä josta kukaan ei edes juuri täälläpäin pidä, tuli puhumaa mun ongelmista tietäen ne paremmin. ja olin juuri näistä asioista puhunut vain omalle miehelle ja anopille. kumpihan meni kertomaan?

nyt anoppi on loukkaantunut kun en tahdo kertoa hänelle mitään ja kielsin miestäki kertomasta hänelle meidän ja minun henkilökohtasia asioita  (meidän viittaan juurikin suhde yms asioita jotka liittyy vahvasti minuun)

Meillä vähän sama tilanne. Mies tosin onneksi ehti varoittaa ajoissa, että äidillensä ei kannata kertoa mitään, mitä ei soisi koko kylän tietävän. Anoppi on toki katkera kun on "uutispimennossa", ja säälien kertoo eteenpäin kuinka me (tai lähinnä minä) kaltoinkohtelemme häntä. Olemme joutuneet esim. rajoittamaan vierailujen tiheyttä. Ihan ilkeyttämme toki, kaikki normaalit ihmisethän haluavat anopin kylään ihan joka päivä vähintään kahdesti, kun perheessä on pieni vauva ja itse on 'ihan vähän vaan' univelkainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Appiukko ei suostu edes tapaamaan minua (on nähnyt vain kuvan) koska hänhän ei neekereitä talossaan katso. Olen siis puoliksi marokkolainen, mutta elänyt koko ikäni Suomessa, olen ammatiltani terveydenhoitaja ja vakituinen työpaikkakin löytyy. Mutta vain se ihonväri ratkaisee.

😠 Miten "aikuinen" ihminen voi olla noin typerä rasisti? Vihaksi pistää!

Oma tupa, oma lupa. Kotonaan voi jokainen päättää ketä katselee.