Lue keskustelun säännöt.
Jätin nuoruuden elämättä poikaystävän ja arkuuden takia
28.03.2016 |
Ja nyt HARMITTAA. Olen kolmekymppinen, parisuhteessa, vakityössä ja omistusasunto löytyy eli asiat ovat siinä mielessä mallillaan, mutta kokemuksia minulla ei ole yhtään mistään. Pääsyy oli kontrolloiva poikaystävä, jonka kanssa nysväsin kotona ikävuodet 18-25. Tuona aikana sain opiskelut hoidettua kunnialla, mutta en hankkinut uusia ystäviä, kokemuksia tai mitään. Ehkä eniten harmittaa, etten lähtenyt vaihtoon vaikka se oli aina suuri unelmani. En halunnut jättää poikaystävää, ja olin muutenkin liian arka ja pelokas.
Lopputuloksena asun edelleen synnyinkaupungissani. Läheiset ovat käyneet opiskelemassa ympäri maailmaa, osa tekee työpätkiäkin ulkomailla. Minä en ole edes muuttanut kaupungista toiseen koko elämäni aikana. Olen edennyt mahdollisimman turvallista reittiä, ja nyt tämä elämä ja tämä kaupunki tuntuvat tukehduttavan minut.
Mutta on asunto, miehellä ja minulla työpaikat täällä, ja opiskelut opiskeltu. Olen töissä sellaisella alalla, että en saisi ulkomailta helposti töitä, ja koska alallani on myös Suomessa huono työllisyystilanne, ei olisi millään lailla järkevää jättää vakipaikkaa ja lähteä ulkomaille vaikka vuodeksi. Mutta janoan irtiottoa, oikeaa itsenäistymistä ja uusia kokemuksia niin paljon että pakahdun.
Olen hirveän katkera ja kateellinen ihminen nykyään, vaikka yritän keskittyä positiivisempiin asioihin. Kaikkien muiden elämät tuntuvat paremmilta kuin omani: monet ovat valinneet paremman alan kuin minä, ja vielä useampi on ottanut sen itsenäistymisaskeleensa silloin kun se oli helpointa, eli opiskeluaikana. Näistä kokemuksista puhutaan aina innostuneena kovaan ääneen, ja minua lähinnä itkettää. Olin liian pelokas aikoinaan, ja olen kai nytkin. Tosin pelissäkin on tämän ikäisenä jo enemmän. Sisaruksenikin asuvat kaikki ulkomailla ja luovat upeaa uraa, minä asun kotikaupungissamme ja urakehityskin on ollut itselleni erittäin suuri pettymys, vaikka vakipaikka löytyykin.
Kohtalotovereita?
Kommentit (62)
Etkö voisi matkustaa muuten vaan? Tai lähteä vaikka kielikurssille ulkomaille? Ei sitä asumaan tarvitse jäädä, voi sitä maailmaa muutenkin nähdä. Jos on vakityö niin sinulla on varmaan myös varaa matkusteluun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kolmenkympin kriisi sulla on.. kertomasi perusteella sun elämä on just mallillaan!
Missä on sanottu että meidän kaikkien pitää rellestää ja mennä vaihtoon ja töihin ulkomaille. Kaikkea ei voi saada.
Ei se yksin ulkomaillakaan olo aina ole kivaa, no varmasti kasvattaa, mutta ei sinne kannata lähteä koska kaikki muutkin.
Sinuna koittaisisin keksiä mitä voisit tehdä siinä elämässä, jota elät nyt, ilmeisesti sinulla ei ole vielä lapsia?
Haluatko opiskella työnohella, matkustaa, uusi vaativa harrastus, yksi vaihtoehto on hankkia lapsi, ei ainakaan vuosiin ehdi miettiä onko jäänyt elämättä.
Vierailija kirjoitti:
Naurettavaa pähkäilyä. Lähde vaikka yksin ulkomaan matkalle, niin saat pärjätä ja olla yksin. Käy vaikka Venäjällä, niin on kielitaidonkin suhteen haastetta. Älä varaa hotellia valmiiksi vaan mene ihan ex tempore, saat jännitystä. Tai kierrä liftaten Suomea teltan kanssa. Onhan näitä reissuja mitä voi ihan aikuisenakin tehdä.
Lomareissu ei ole aivan sama asia kuin asuminen vieraassa paikassa. Olen matkustellut elämäni aikana hyvinkin paljon, enkä pidä sitä minkäänlaisena itsenäistymisenä ja irtiottona normaalielämästä. Puhun muuten venäjää suhteellisen sujuvasti, joten Venäjälle menokaan ei tuota niin suurta haastetta kuin voisi luulla.
Ap
Olen itse ollut sekä vaihdossa että lyhyemmällä kielikurssilla tuolla itänaapurissa. Se kielikurssi oli tosiaan vain vähän niinkuin miniversio siitä pidemmästä vaihdosta. Ehkä voisit sellaista harkita niin saisit vähän tuntumaa millaista se vaihdossa oleminen olisi ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menit siis sen kontrolloivan poikaystävän kanssa naimisiin? Eikö se anna sun edes harrastaa tai lähteä matkalle kaverin kanssa? Ei meistä moni muukaan ole ollut vaihdossa ja ihan tavallista arkea monella tämä elämä. Enemmän kuulostaa siltä, että sun elämässä ei ole rakkautta, koska jos sitä olisi, niin arkikin tuntuisi hyvältä.
En mennyt. Nykyinen mies on oikein hyvä, ja arki hänen kanssaan mukavaa. Mutta tuntuu etten ole itsenäistynyt koskaan, ottanut sellaista oikeaa irtiottoa ja kokeillut siipiäni. Eikä tällaisiin kokemuksiin liittyviä mukavia muistojakaan näin ollen ole.
Ap
Parhaiten sinua tussa ongelmassa voisinyt auttaa ammattitaitoinen psykoterapeutti.
Mitä muuten tarkoitat tällä itsenäistymisellä? Kaikesta päätellen olet ihan itsenäinen ihminen, joka osaa pitää itsestään huolta ja jopa ihan itse elättää itsensä. Monet eivät Tässä maassa siihen pysty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä on niitä, jotka kitisevät aina jostakin ja hakevat syytä itsensä ulkopuolelta. Selityksiä tuntuu löytyvän, todellisuudessa olet liian arka vieläkin. Voit saada elämääsi muutosta ja vaihtelua ihan muutoinkin, ei koko elämää ja kumppanin elämää tarvitse laittaa uusiksi siinä samalla. Etkö osaa tehdä yksin mitään? Seuraavaksi kitiset sitä, että lapset olisi pitänyt tehdä aiemmin jos/kun niitä ei yrityksestä huolimatta ala kuulua. Omilla valinnoillamme me oman todelisuutenmme luomme.
Sitä on katseltu taas kavereiden instoja ja faceja? Se, että nykyään porukkaa tykkää harrastaa jotain matkustamista ja vaihto-opiskelua tms ei tee niistä mitään pakollisia juttuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä muuten tarkoitat tällä itsenäistymisellä? Kaikesta päätellen olet ihan itsenäinen ihminen, joka osaa pitää itsestään huolta ja jopa ihan itse elättää itsensä. Monet eivät Tässä maassa siihen pysty.
Olet oikeassa, olen hankkinut tutkinnon, työn ja asunnon. Mutta tunnen suurta tarvetta vaihtaa maisemaa, kun en ole sitä koskaan tehnyt. Olen elänyt samojen samojen ihmisten ja paikkojen ympäröimänä aivan liian kauan. Olen kyllästynyt tähän kaupunkiin ja samoihin kadulla vastaan tuleviin kasvoihin. Ehkä tässä on sitä ikäkriisiäkin.
Ap
Täällä kans yksi varman päälle ottaja. Tuttu tunne siis. Olen 45, lapset teinejä. Lasten olemassaolon jälkeen varsinkin on "liian paljon pelissä" kuten sanot. Viimeinen hetki olisi tod ollut kolmekymppisenä. Tee se nyt - tai odotat eläkeikää, joka karkaa ja karkaa.
Puhu miehesi kanssa! Ehkä innostutte yhdessä jostain jutusta. Asunto vuokralle tai jopa myyntiin ja menoks.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä on niitä, jotka kitisevät aina jostakin ja hakevat syytä itsensä ulkopuolelta. Selityksiä tuntuu löytyvän, todellisuudessa olet liian arka vieläkin. Voit saada elämääsi muutosta ja vaihtelua ihan muutoinkin, ei koko elämää ja kumppanin elämää tarvitse laittaa uusiksi siinä samalla. Etkö osaa tehdä yksin mitään? Seuraavaksi kitiset sitä, että lapset olisi pitänyt tehdä aiemmin jos/kun niitä ei yrityksestä huolimatta ala kuulua. Omilla valinnoillamme me oman todelisuutenmme luomme.
Juu, oli oma valintani aikoinaan jättää esim. se vaihto väliin. Kenen muun syy se on kuin minun? Silloinen poikaystäväni ei olisi minua asiassa tukenut, ja harmittelen nyt kovasti koko suhdetta. Joku muu olisi voinut osata tuupata minut liikkeelle, kun en itse siihen kyennyt. Mutta valinta oli ihan minun omani.
Nyt tuntuu siltä, että lähden jos saan tilaisuuden. Mutta se edellyttäisi ensinnäkin hyvän työpaikan saamista ulkomailta. Se on mahdollista, mutta paljon vaikeampaa kuin opiskeluaikana vaihdossa käyminen. Siksi suren käyttämättä jäänyttä mahdollisuutta.
Ap
Heh, minulla on työkaveri, joka saa minut tuntemaan vähän samoja fiiliksiä.
Hän tietää, että olen akateeminen, hoten kyselee, että etkö tosiaan Ole koskaan opiskellut ulkomailla, ollut töissä ulkomailla jne. Tuttujen lapsille hän ehdottaa hakeutumista ulkomaille töihin tai vaihtoon.
Totuus on, ettei se sovi kaikille. En ollut nuorena tarpeeksi varma ja tasapainoinen. Tärkeintä minusta on tuntea oma luonteensa, mikä itselle sopii, ja elää sen mukaan.
Meinasin seota koti-ikävästä, kun Olin pakollisessa ulkomaan harjoittelussa parikymppisenä. Olisi pitänyt oli joku kaveri mukana. Sen sijaan olin siellä kuin orpo piru.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Naurettavaa pähkäilyä. Lähde vaikka yksin ulkomaan matkalle, niin saat pärjätä ja olla yksin. Käy vaikka Venäjällä, niin on kielitaidonkin suhteen haastetta. Älä varaa hotellia valmiiksi vaan mene ihan ex tempore, saat jännitystä. Tai kierrä liftaten Suomea teltan kanssa. Onhan näitä reissuja mitä voi ihan aikuisenakin tehdä.
Lomareissu ei ole aivan sama asia kuin asuminen vieraassa paikassa. Olen matkustellut elämäni aikana hyvinkin paljon, enkä pidä sitä minkäänlaisena itsenäistymisenä ja irtiottona normaalielämästä. Puhun muuten venäjää suhteellisen sujuvasti, joten Venäjälle menokaan ei tuota niin suurta haastetta kuin voisi luulla.
Ap
Eli olet elänyt ja tehnyt paljonkin. Olet kokenut huonon parisuhteen ja osaat arvostaa hyvää kumppanuutta. Olet valinnut valtavirrasta poikkeavasti ja opiskellut venäjää, rohkea valinta sekin. Sinulla taitaa olla kolmenkympin kriisi. Et ole tainnut kokea elämässä kovin paljon kolhuja, kun tasapainoinen elämä ahdistaa. Kun on käynyt pohjalla, tasapaksu elämä on just parasta maailmassa.
Suosittelen vakavasti harkitsemaan lapsen hankkimista. Perimmäiseen biologiseen tarpeeseen tutustuminen saattaa laukaista eksistentiaalisen kriisisi. Lapsen kanssa pääset tutustumaan syvemmin itseesi ja kumppaniisi ja elämä saa täysin uuden merkityksen. Avuttoman vauvan hoivaaminen yövalvomisineen on todellista extremeä ja voi takuulla kokea elävänsä.
Aina löytyy niitä, jotka tyrkyttävät omia valintojaan toisille ainoina mahdollisina oikeina tapoina elää. Matkustelijat tyrkyttävät matkustamista, kotinurkissa viihtyvät perhe-elämää. On hienoa jos ihminen viihtyy omassa elämässään, mutta tyrkyttäminen on aina väärin. Pakko ei ole kuin kuolla. Sitä paitsi aika monesti voimakas asenne suuntaan tai toiseen kertoo, että tuputtajaa itseään kalvaa joku uhraus, jonka elämäntapansa takia on joutunut tekemään, ja kokee katkeruutta siitä että joku toinen ei ole sitä uhrausta tehnyt.
Jos ap:lla on nyt sellainen tunne että elämä jää vajaaksi ilman siipien kokeilua ulkomailla, niin hänen on se tehtävä. Turha siihen on tulla neuvomaan, että äkkiä lapsia tupa täyteen jotta ei vahingossakaan enää ehtisi ajatella seuraavaa aamua pidemmälle. Ap, ala nyt vain järjestellä asioita sille mallille, että vähennät ylimääräistä tavaraa, et sitoudu pitkäaikaisiin projekteihin ja valmistelet tuttavia siihen ajatukseen, että saatat lähteä ulkomaille. Kun tilaisuus sitten tulee, otat sitä kiinni ja lähdet. Ei sen kummempaa. Jos teillä on miehesi kanssa hyvä suhde, voitte elää kaukosuhteessa vaikka vuoden verran jos ei mitään optimaalisempaa ratkaisua löydy. Se on normaalia elämää, ei kaiken tarvitse loksahtaa täydellisesti paikoilleen heti.
Katkeria akkoja tehdään sillä reseptillä, jonka ap alkutekstissä kuvaili. Ensin jätetään nuoruus väliin mukamas miehen vuoksi, sitten elinpiirin avartaminen työn vuoksi ja lopulta oma elämä lasten vuoksi. Eläkepäivät voikin käyttää näyttämällä hapanta naamaa ja valittamalla, kuinka kiittämättömiä lapset ovat kun minä teille kaikkeni uhrasin.
Ap, voin lyödä vetoa että 40-vuotiaana katsot taaksepäin ja sanot että voi kun olisin silloin 30-vuotiaana älynnyt lähteä, koska silloin olisi ollut niin paljon helpompaa nyt. Eikös niin, että nyt esim. vanhempasi eivät tarvitse viikottaista apua? Asiat tuppaavat muuttumaan kun aika kuluu.
Miten sä olet saanut sen ensimmäisen poikaystävän vaikka olet ollut arka ja ujo?
Mitä muistoja kaipaat nuoruudesta?
Ensimmäisiä kiljukännejä, sammumista ojaan talvella ja sinisenä kotiin kömpimistä? Baarin tanssilattialle oksentamista? Autolla päätöntä kaahaamista? Festarireissuja, vitun kännissä vesisateessa teltassa nukkumista ja helvetillisessä krapulassa märissä ja paskasissa vaatteissa kotimatkoja? Grillijonossa tappelemista? Mökillä kiukaaseen perseen polttamista?
Vai onko tuo ettet ole ollut ulkomailla töissä suurin ongelma jos olet kerran reissannut paljon ulkomailla.
Mutta jos on velttoperse eikä saa mitään aikaiseksi on turha kitista, katso peiliin sieltä se vika löytyy ja onhan sulla vielä lapsetkin tekemättä vai meinasitko ne tehdä jonkun ihanan ulkomaalaisen mokkakikkelin kanssa?
Vierailija kirjoitti:
Aina löytyy niitä, jotka tyrkyttävät omia valintojaan toisille ainoina mahdollisina oikeina tapoina elää. Matkustelijat tyrkyttävät matkustamista, kotinurkissa viihtyvät perhe-elämää. On hienoa jos ihminen viihtyy omassa elämässään, mutta tyrkyttäminen on aina väärin. Pakko ei ole kuin kuolla. Sitä paitsi aika monesti voimakas asenne suuntaan tai toiseen kertoo, että tuputtajaa itseään kalvaa joku uhraus, jonka elämäntapansa takia on joutunut tekemään, ja kokee katkeruutta siitä että joku toinen ei ole sitä uhrausta tehnyt.
Jos ap:lla on nyt sellainen tunne että elämä jää vajaaksi ilman siipien kokeilua ulkomailla, niin hänen on se tehtävä. Turha siihen on tulla neuvomaan, että äkkiä lapsia tupa täyteen jotta ei vahingossakaan enää ehtisi ajatella seuraavaa aamua pidemmälle. Ap, ala nyt vain järjestellä asioita sille mallille, että vähennät ylimääräistä tavaraa, et sitoudu pitkäaikaisiin projekteihin ja valmistelet tuttavia siihen ajatukseen, että saatat lähteä ulkomaille. Kun tilaisuus sitten tulee, otat sitä kiinni ja lähdet. Ei sen kummempaa. Jos teillä on miehesi kanssa hyvä suhde, voitte elää kaukosuhteessa vaikka vuoden verran jos ei mitään optimaalisempaa ratkaisua löydy. Se on normaalia elämää, ei kaiken tarvitse loksahtaa täydellisesti paikoilleen heti.
Katkeria akkoja tehdään sillä reseptillä, jonka ap alkutekstissä kuvaili. Ensin jätetään nuoruus väliin mukamas miehen vuoksi, sitten elinpiirin avartaminen työn vuoksi ja lopulta oma elämä lasten vuoksi. Eläkepäivät voikin käyttää näyttämällä hapanta naamaa ja valittamalla, kuinka kiittämättömiä lapset ovat kun minä teille kaikkeni uhrasin.
Ap, voin lyödä vetoa että 40-vuotiaana katsot taaksepäin ja sanot että voi kun olisin silloin 30-vuotiaana älynnyt lähteä, koska silloin olisi ollut niin paljon helpompaa nyt. Eikös niin, että nyt esim. vanhempasi eivät tarvitse viikottaista apua? Asiat tuppaavat muuttumaan kun aika kuluu.
Todella hyvin kirjoitettu... Pelkään että olen jo muuttumassa katkeraksi akaksi, kun muiden elämät aiheuttavat niin suurta kateutta. Ehkä kipeintä on seurata sisarusten elämää. Meillä on hyvät välit, mutta minä olen jäänyt jälkeen kaikkien rohkeiden ratkaisujen suhteen. Koen siksi alemmuudentunnetta. Onhan heillä ollut rankkaakin, ei ulkomaille lähteminen aina helppoa ole, mutta positiiviset kokemukset näyttävät peittoavan heittämällä kaikki ongelmat.
Ap
Hei ap. Minä ymmärrän sinua. Olen ikätoverisi ja painin aika samanlaisten kysymysten kanssa, vaikka erojakin kokemuksissamme on (asun kaukana kotiseudultani ja olen esim. käynyt vaihdossa opiskeluaikana). Mutta minullakin on tuollainen perusasetelmaltaan vakaa elämäntilanne, hyvin pitkäaikainen kumppani, asunnot ja työt ja muutenkin "kaikki mallillaan". Ongelma kokemukseni siitä, että suhteeni ja sen vaatimien taloudellisten satsausten vuoksi olen jättänyt tekemättä sellaisia asioita, joita olin aina pitänyt itselleni tärkeinä ja joista olin vuosia ja vuosia haaveillut. Pitkään meni hyvin kun en oikeastaan ajatellut noita asioita, vaan olin jonkinlaisessa putkessa, kunnes alkoi tuntua, että omat henkilökohtaiset haaveeni ovat kerta kaikkiaan luisumassa käsistäni iäksi.
Tiedän, että kyseessä on ikä- ja elämänvaihekriisi, (ja totta vie myös myöhäinen itsenäistymiskriisi), ja juuri siltä tuo sinunkin kipuilusi kuulostaa. Älä välitä ilkeistä/kaikkitietävistä kommenteista. Tärkeintä on ymmärtää, että ihmisen on itse kasvettava oman elämänsä ohjaksiin. Se ei silti välttämättä tarkoita sitä, että koko pakka pitäisi laittaa uusiksi ja jättää ihan kaikki vanha, vaikka se usein villisti houkutteleva ajatus olisikin.
Vertailu muihin ja muiden elämiin on oikeasti vihoviimeistä hommaa ja ihan taattu huonon olon lähde. Yritä siis olla vertailematta, vaikka se vaikeaa onkin. Mieti sen sijaan, miten voisit vähä vähältä lähteä rakentamaan omaa elämääsi sellaiseksi, että se tuottaisi sinulle onnen ja tyydytyksen tunteita. Hullut haaveet eivät ole pahasta, mutta jos esimerkiksi ulkomailla työskentely ei ole tällä hetkellä elämässäsi realistinen vaihtoehto, miten olisi vaikka se reissaaminen muuten?
Voitko puhua ajatuksistasi jonkun läheisesi kanssa? Tässä joku heitti ehdotuksen psykoterapiasta - se ei välttämättä yhtään huonompi juttu. Minua keskustelu ammattilaisen kanssa on auttanut.
Vastuu omasta elämästä on joskus tosi pelottava asia, mutta lopulta jokaisen on itse päätettävä, millaisen elämän haluaa itselleen rakentaa.
Mitäs jos teette miehenne kanssa siten että pidätte kaikki lomat putkeen talvella ja lähdette 4-6 viikoksi reppureissaamaan Aasiaan. Siinä olisi vähän uudenlaista kokemusta.