Lue keskustelun säännöt.
Avautuminen ystävän muuttumisesta lapsen saamisen jälkeen.
19.03.2016 |
Ystävälläni on reilun vuoden ikäinen lapsi. Aina kun näemme, on lapsi mukana ja ystäväni haluaa yleensä tavata paikassa, jossa on leikkipaikka -> suurin osa ajasta pitäisi viettää leikkien lapsen kanssa. Enää ei onnistu, että lapsi olisi rauhallisesti esimerkiksi rattaissa, kun me vaihtaisimme kuulumisemme, vaan lapsi juoksee pitkin poikin ja suurin osa ajasta menee siihen, että viihdytämme ja kaitsemme lasta. Aina kun kyselen ystäväni kuulumisia, saan kuulla lapsen kuulumisia. Entinen ystäväni, jolla oli omia haaveita mm. harrastusten ja yliopisto-opiskelun muodossa, on kadonnut ja nykyisin ystäväni suurin haave tuntuu olevan se, että hän saisi olla mahdollisemman kauan kotona lapsen kanssa ja ostella söpöjä lastenvaatteita.
Lisäksi hänellä on haaveissa saada lisää lapsia, ilmeisesti useampi... Tämän yhden lapsen kasvettua isommaksi tilanne voisi vielä muuttua, mutta onko siitä mitän toiveita, jos lapsia tulee useampi? Pitäisikö vain hyväksyä, että olen menettänyt ystäväni, enkä välttämättä enää koskaan tule saamaan häntä takaisin? Tietenkin ymmärrän, että lapsi on hänelle tärkeä, mutta rajansa kaikella.
Kommentit (81)
Vierailija kirjoitti:
Lapsettoman on lähes mahdoton ymmärtää, millaista on tulla äidiksi ja mitä se naiselle merkitsee.
Minusta jokainen äidiksi tuleva voisi tiedostaa, miten kohdata lapseton ystävä lapsen saamisen jälkeen, koska jokainen äiti on ensin itse ollut lapseton.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika usein nimenomaan ensimmäisen lapsen saamista seuraa äidillä identiteettikriisi. Lisäksi tuolla, joka luulee olevansa täydellinen äiti ja jatkavansa entisenlaista elämää vauvan synnyttyä, on iso mullistus edessä. Kannattaisi vähän kuulostella muiden rehellisiä kokemuksia ennakkoon, että osaa varautua paremmin. Vaikka tämä ketju:
http://www.vauva.fi/keskustelu/1621272/ketju/elamanmuutos_lapsen_syntym…
Ihan normisettiä! Turha meidän lapsettomien on ruikuttaa. Pikkulapsen äitiä ei kiinnosta baari-ilta, vaan vauvan puklut ja ulosteen värisävyt. Etsi ap uutta seuraa lapsettomista.
Vierailija kirjoitti:
Se kuka kysyi miksi emme tapaa ilman lasta: en tiedä. Olen usein puhunut, että voitaisiin mennä vaikka kahville kaksistaan ja olisi kiva nähdä kaksistaan, mutta aina lopulta tilanne on se, että ystäväni sanoo, että voisi ottaa lapsensa mukaan. Enkä ole viitsinyt sitten suoraan kieltääkään. Yksi syy on varmaan se, ettei ystäväni halua olla kauaa lapsesta erossa ja toinen se, että näemme usein päivällä (joko viikonloppuna tai silloin, kun minulla on arkivapaa) eikä lapselle ole ketään ilmaista hoitajaa siihen aikaan, kun isä on töissä. Eikä isä ilmeisesti hirveän innokkaasti lasta ainakaan yksin hoida, tai näin olen ainakin ymmärtänyt rivien välistä.
No onpa aivan käsittämätöntä. Kyllä mulle vaan oli iso henkireikä päästä tapaamaan ystäviä nimenomaan ilman vauvaa tai varsinkaan siis 1-vuotiasta(!) ja ei olisi tullut mieleenkään kieltäytyä moisesta mahdollisuudesta! Minkälaisen miehen kanssa sun ystäväsi on oikein mennyt lisääntymään, jos mies ei voi 1-vuotiaan kanssa paria tuntia olla!? Taitaa olla aika vaikea tulevaisuus heillä jos toisaalta ystävä ei myöskään anna lapsen kehittää suhdetta isäänsä. Kohta isä on ulkoradalla äidin ja lasten kimpasta, ja parisuhdetta ei enää ole ja eroavat. Onnea! " " . Tuollaiset lapseensa takertuvat vanhemmat... Mitä heidän päässään oikein liikkuu?
Vierailija kirjoitti:
Aika usein nimenomaan ensimmäisen lapsen saamista seuraa äidillä identiteettikriisi. Lisäksi tuolla, joka luulee olevansa täydellinen äiti ja jatkavansa entisenlaista elämää vauvan synnyttyä, on iso mullistus edessä. Kannattaisi vähän kuulostella muiden rehellisiä kokemuksia ennakkoon, että osaa varautua paremmin. Vaikka tämä ketju:
http://www.vauva.fi/keskustelu/1621272/ketju/elamanmuutos_lapsen_syntym…
Joo no ei seurannut minulla ennen kuin lapset olivat olleet elämässäni sen about 5 vuotta. Joillain ei seuraa silloinkaan.
Toki en ajatellutkaan kaiken jatkuvan ennallaan, mutta minä olen sitä mieltä, että ne asiat, joita elämässäni ennen oli ovat hyviä, mutta ne eivät istu enää nykytilaan, vaan aion muokata niiden tuoman tarpeen kautta itselleni vielä ITSENÄISEMMÄN elämän kuin mitä minulla oli ennen lapsia ja silti otan lapset ja heidän tarpeensa huomioon! Mutta aion olla ITSENÄINEN. Sitä ei mikään puklupetteri estä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se kuka kysyi miksi emme tapaa ilman lasta: en tiedä. Olen usein puhunut, että voitaisiin mennä vaikka kahville kaksistaan ja olisi kiva nähdä kaksistaan, mutta aina lopulta tilanne on se, että ystäväni sanoo, että voisi ottaa lapsensa mukaan. Enkä ole viitsinyt sitten suoraan kieltääkään. Yksi syy on varmaan se, ettei ystäväni halua olla kauaa lapsesta erossa ja toinen se, että näemme usein päivällä (joko viikonloppuna tai silloin, kun minulla on arkivapaa) eikä lapselle ole ketään ilmaista hoitajaa siihen aikaan, kun isä on töissä. Eikä isä ilmeisesti hirveän innokkaasti lasta ainakaan yksin hoida, tai näin olen ainakin ymmärtänyt rivien välistä.
Tässä se vastaus on. Mies laistaa vastuustaan, joten sillä äidillä on kaikki harteillaan. Ihmekös ei muusta puhu kuin siitä, mitä joutuu 24/7 tekemään.
Vierailija kirjoitti:
Ja sitten naiset suuttuu kun mies haluaa lähteä kavereiden kanssa ulos...muista omat sanasi ap kun sinulla on mies joka haluaa mennä kavereiden kanssa ulos ja harrastaa, vaikka sinulla on pieni lapsi kainalossa.
No eihän tuossa ole mitään samaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapsen saanti on elämän mullistavin kokemus, kurja että ystäväsi paras asia tuntuu sinusta alamäeltä. Eiköhän ystäväsi ansaitse parempaa.
Puhu vain omasta puolestasi. Sinulle ehkä lapsen saanut oli elämän mullistavin kokemus jos olet elänyt suojattua elämää, mutta aika monelle jokin muu asia menee ohi. Väittäisin, että halvaantuminen, sodassa oleminen, sukellusveneessä eläminen kuukausitolkulla, kidnapatuksi tuleminen ja moni muu kokemus ovat mullistavampia. Lapsen saaminen ja hoitaminen on kuitenkin ihan sitä arkitodellisuutta, joka on läsnä joka puolella maapalloa. Ehkä yksilötasolla palkitsevaa ja raskasta, mutta silti erittäin normaalia ja tavallista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yli vuoden olen jo jaksanut (ja oikeastaa jo raskausajan, jolloin puhe tietenkin pyöri raskauden, vauvantarvikkeiden ja -vaatteiden ympärillä), olisi kiva kuulla, kauanko tämä alamäki vielä kestää? Lapsen esikouluikään? Entä jos lapsia syntyy lisää, seuraavat 10 vuotta?
ap
Kyseessä ei ole mikään alamäki, vaan hänen elämänsä on saanut uutta sisältöä. Et ymmärrä, koska sinulla ei ole itselläsi lapsia ja olet itse vanhassa kiinni.
Viittasin tällä tuohon kakkosen vastaukseen, jossa ystävyyttä verrattiin avioliittoon ylä- ja alamäkineen.
Ihan oikeassa olet kuitenkin, en ymmärrä ja varmasti tämä tilanne on minunkin syytäni. Haluaisin ystävyyssuhteen ystäväni kanssa, en tällaista lapsen-leikittäjä-suhdetta.
ap
Tiedätkös: joskus se on niinkin päin, että ystävästä tulee lastesi ja hekä miehesikin leikittäjä, vaikka sinä tarvitsisit ja tahtoisit ystävyyssuhteen ystäväsi kanssa, omaa aikaa ja elämää? Kaikki ystävät eivät ymmärrä sitäkään, että äitiystävä tarvitsee hengähdystä ja omaa aikaa ystäviensä kanssa. Silloinkin äiti leimataan itsekkääksi, jos ei ole tyytyväinen ystäväomiin lapsiinsa suuntaamasta mielenkiinnosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on kaveri, joka vaatii aina kanssaan pizzalle/kahville/leffaan. Toki lapsikin on aina tervetullut mukaan, paitsi nyt tietenkin leffaan.
Mutta rasittaa kun pitäisi mennä ihan joka viikko, muuten hän suuttuu. Aina ei jaksa raahautua 10kk ikäisen kanssa (tai yksinkään) kuuntelemaan hänen ongelmia.
Mielenkiintoista, että tämä vaatiminen on alkanut siitä kun sain lapsen, aiemmin hän ei juuri vuodattanut ongelmia ja halunnut nähdä. Kaipa ajattelee kun olen jumissa lapsen kanssa, niin voi tulla moneksi tunniksi jauhamaan ongelmista, kun en karkuun pääse.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se kuka kysyi miksi emme tapaa ilman lasta: en tiedä. Olen usein puhunut, että voitaisiin mennä vaikka kahville kaksistaan ja olisi kiva nähdä kaksistaan, mutta aina lopulta tilanne on se, että ystäväni sanoo, että voisi ottaa lapsensa mukaan. Enkä ole viitsinyt sitten suoraan kieltääkään. Yksi syy on varmaan se, ettei ystäväni halua olla kauaa lapsesta erossa ja toinen se, että näemme usein päivällä (joko viikonloppuna tai silloin, kun minulla on arkivapaa) eikä lapselle ole ketään ilmaista hoitajaa siihen aikaan, kun isä on töissä. Eikä isä ilmeisesti hirveän innokkaasti lasta ainakaan yksin hoida, tai näin olen ainakin ymmärtänyt rivien välistä.
Tässä se vastaus on. Mies laistaa vastuustaan, joten sillä äidillä on kaikki harteillaan. Ihmekös ei muusta puhu kuin siitä, mitä joutuu 24/7 tekemään.
Nainen on itse valinnut isän lapselleen, miksi on niin vaikeaa ymmärtää, ettei miehen suostuminen isäksi tai peräti isäksi haluaminen tarkoita sitä, että on vastuullinen mies? Lisäksi ap:han sanoi, ettei ystävä mielellään kulje ilman lastaan, näitä äitejähän on pilvin pimein, jotka ovat niin tarkkoja vauvastaan, että luulevt sen menevän rikki, jos joku muu hoitaa! Aivan itse on kaveri soppansa keittänyt ystävän tapaamisen suhteen. Ellei todella mies ole joku nisti tai muu vastaava, jolle ei voi lasta jättää!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luin kymmeniä vastauksia: näin se vaan menee. No ei mene! Minä kun sain lapsen olin edelleen minä ja vaikka pääsin vähän harvemmin ilman lasta mihinkään niin yritin aina kuitenkin välillä nähdä kavereita ilman vauvaa/lasta. Suoraan sanottuna minäkään en jaksaisi puhua kavereiden kanssa lapsista, joten en ihmettele että lapsetonta ihmistä ei kiinnosta. Minä puhun puolisoni kanssa nikopetteristämme, hän on ainoa jonka oletan olevan kiinnostunut lapsestamme jauhamisesta. Kavereille on sitten muita juttuja juteltavana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsen saanti on elämän mullistavin kokemus, kurja että ystäväsi paras asia tuntuu sinusta alamäeltä. Eiköhän ystäväsi ansaitse parempaa.
Lapsen saaminen ja hoitaminen on kuitenkin ihan sitä arkitodellisuutta, joka on läsnä joka puolella maapalloa. Ehkä yksilötasolla palkitsevaa ja raskasta, mutta silti erittäin normaalia ja tavallista.
Juuri niin!!!!!!! Nyt on oikea asenne.
t. itsekin äiti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse lapsettomana ymmärrän ton enemmän, kun hyvin. Sen takia mä oon vähentänyt lapsellisten tapaamisia. Kiva nähdä, mutta mä en vaan jaksa lapsia ja mulla on täysoikeus siihen. Jotkut ihmiset ei vaan osaa jättää niitä ellinooria kotiin isän kanssa ja olla yks-kaks tuntia ilman, että joku pomppii vieressä ku raivopää.
Lisäisin myös että ystäväni toki aina kysäsevät lapseni kuulumiset: kerron jos on jotain kerrottavaa mutta en ala jaarittelemaan lapsestani. Kohteliasta puolin ja toisin. Nro 53
En missään nimessä ymmärrä tilannetta, jossa joku puhuu vain omista asioistaan eikä kuuntele lainkaan toista osapuolta, oltiin fyysisesti sitten minkälaisessa tilanteessa tahansa. Mutta hiukan toivon myös pientä irrottautumista kuviosta, koska omassa kaveripiirissäni yksi lapseton kokee kaikkiin lapsiin viittaamiset puklujen ja kakan värin jauhamisena, vaikka kenenkään lapset eivät enää ole edes vauvaiässä. Jos puhun työstäni (olen opettaja), hän suuttuu ja soittaa jälkikäteen, miten en vain voi olla puhumatta kakaroista. Jos mainitsemme mitä tahansa lapsiimme liittyvää (harrastukset, juhlien järkkäämiset, koulumenestys sekä minun työni) hän haukottelee mielenosoituksellisesti ja tuijottaa ulos ja soittaa raivopuheluita jälkeenpäin ja on aivan sama, ollaanko puhuttu kaikesta muusta kaksi tuntia, viisi minuuttia jonkun lapsista tai minun työstäni on aivan liikaa.
En siis väitä, etteikö tuo kaverisi puhuisi pelkästään lapsestaan, mutta yritän herätellä miettimään, kuinka paljon ihmiset antavat muille puheenvuoroa, jos omassa elämässä on vain tietynlaisia aiheita. Saako jokainen puhua vapaasti elämäänsä kuuluvista tärkeistä asioista (oli ne sitten lapset, lemmikit, työ tai vaikkapa matkat) vai onko niin, että lapsiaihe on ehdoton no no, muut aiheet vapaasti puhuttavissa?
Minä toivoisin ymmärrystä jokaisen uutta elämäntilannetta kohtaan mutta myös sitä havaintoa, ettei voi kuukaudesta toiseen jumittaa vain yhdessä aiheessa, vaikka se kuinka olisikin sillä hetkellä koko elämä.
Vierailija kirjoitti:
En missään nimessä ymmärrä tilannetta, jossa joku puhuu vain omista asioistaan eikä kuuntele lainkaan toista osapuolta, oltiin fyysisesti sitten minkälaisessa tilanteessa tahansa. Mutta hiukan toivon myös pientä irrottautumista kuviosta, koska omassa kaveripiirissäni yksi lapseton kokee kaikkiin lapsiin viittaamiset puklujen ja kakan värin jauhamisena, vaikka kenenkään lapset eivät enää ole edes vauvaiässä. Jos puhun työstäni (olen opettaja), hän suuttuu ja soittaa jälkikäteen, miten en vain voi olla puhumatta kakaroista. Jos mainitsemme mitä tahansa lapsiimme liittyvää (harrastukset, juhlien järkkäämiset, koulumenestys sekä minun työni) hän haukottelee mielenosoituksellisesti ja tuijottaa ulos ja soittaa raivopuheluita jälkeenpäin ja on aivan sama, ollaanko puhuttu kaikesta muusta kaksi tuntia, viisi minuuttia jonkun lapsista tai minun työstäni on aivan liikaa.
En siis väitä, etteikö tuo kaverisi puhuisi pelkästään lapsestaan, mutta yritän herätellä miettimään, kuinka paljon ihmiset antavat muille puheenvuoroa, jos omassa elämässä on vain tietynlaisia aiheita. Saako jokainen puhua vapaasti elämäänsä kuuluvista tärkeistä asioista (oli ne sitten lapset, lemmikit, työ tai vaikkapa matkat) vai onko niin, että lapsiaihe on ehdoton no no, muut aiheet vapaasti puhuttavissa?
Minä toivoisin ymmärrystä jokaisen uutta elämäntilannetta kohtaan mutta myös sitä havaintoa, ettei voi kuukaudesta toiseen jumittaa vain yhdessä aiheessa, vaikka se kuinka olisikin sillä hetkellä koko elämä.
Oletko varma, ettei tämä ystävä kärsi tahattomasta lapsettomuudesta, kun hän noin aggressiivisesti käyttäytyy? Minä en vihaa lapsia, en tosin niistä erityisemmin pidä, mutta ystäväni lapsesta olen koettanut opetella pitämään. Välillä hänen kanssaan onkin ihan kiva olla, mutta liika on liikaa.
ap
Olen kokenut saman ja ystävyys viileni niin, ettemme ole oikeastaan enää tekemisissä, ajattelen hänet mielessäni entiseksi ystäväksi. En ole katkera kuitenkaan, kaverin elämä muuttui ja prioriteetit muuttuivat, ja hän valitsi sellaisen elämän johon minä en jaksanut ahtautua. Varmasti kumpikin olemme onnellisempia kun emme menneiden aikojen vuoksi yritä olla ystäviä, kumpaakaan ei kiinnosta tarpeeksi toisen elämä, tai ei ainakaan islloin kiinnostanut. Eikä ainakaan minua vieläkään, ystävä muuttui silmissäni erilaiseksi henkilöksi. Opin siitä sen, etten edes pikkuvauva-aikana muuttunut itse samanlaiseksi, tiedostaen tein valintoja ettei noin kävisi. Ja hyvin säilynyt ystävyyssuhteet. En tiedä oliko mun lapsi helppo vauva, kun oli mulla mielessä paljon muutakin kuin hän, siis ihan pienenäkin.
Osa ongelmaa on varmaan siinä, että ystäväni taitaa kuvitella minun olevan hyvinkin kiinnostunut lapsestaan (vaikka siis olenkin puhunut, että olisi kiva nähdä kaksistaan). Kun lapsi oli vauva koetinkin olla hyvä ystävä ja esittää kiinnostunutta, ehkä onnistuin siinä vähän liiankin hyvin tai sitten vain ystäväni kuvittelee, että kaikista muistakin hänen lapsensa on tietysti yhtä ihmeellinen kuin hänestä. Mutta vähän vaikea sanoa, että hei, en minä nyt oikeasti lapsestasi ole kiinnostunut...
ap
Se kuka kysyi miksi emme tapaa ilman lasta: en tiedä. Olen usein puhunut, että voitaisiin mennä vaikka kahville kaksistaan ja olisi kiva nähdä kaksistaan, mutta aina lopulta tilanne on se, että ystäväni sanoo, että voisi ottaa lapsensa mukaan. Enkä ole viitsinyt sitten suoraan kieltääkään. Yksi syy on varmaan se, ettei ystäväni halua olla kauaa lapsesta erossa ja toinen se, että näemme usein päivällä (joko viikonloppuna tai silloin, kun minulla on arkivapaa) eikä lapselle ole ketään ilmaista hoitajaa siihen aikaan, kun isä on töissä. Eikä isä ilmeisesti hirveän innokkaasti lasta ainakaan yksin hoida, tai näin olen ainakin ymmärtänyt rivien välistä.