Lue keskustelun säännöt.
Avautuminen ystävän muuttumisesta lapsen saamisen jälkeen.
19.03.2016 |
Ystävälläni on reilun vuoden ikäinen lapsi. Aina kun näemme, on lapsi mukana ja ystäväni haluaa yleensä tavata paikassa, jossa on leikkipaikka -> suurin osa ajasta pitäisi viettää leikkien lapsen kanssa. Enää ei onnistu, että lapsi olisi rauhallisesti esimerkiksi rattaissa, kun me vaihtaisimme kuulumisemme, vaan lapsi juoksee pitkin poikin ja suurin osa ajasta menee siihen, että viihdytämme ja kaitsemme lasta. Aina kun kyselen ystäväni kuulumisia, saan kuulla lapsen kuulumisia. Entinen ystäväni, jolla oli omia haaveita mm. harrastusten ja yliopisto-opiskelun muodossa, on kadonnut ja nykyisin ystäväni suurin haave tuntuu olevan se, että hän saisi olla mahdollisemman kauan kotona lapsen kanssa ja ostella söpöjä lastenvaatteita.
Lisäksi hänellä on haaveissa saada lisää lapsia, ilmeisesti useampi... Tämän yhden lapsen kasvettua isommaksi tilanne voisi vielä muuttua, mutta onko siitä mitän toiveita, jos lapsia tulee useampi? Pitäisikö vain hyväksyä, että olen menettänyt ystäväni, enkä välttämättä enää koskaan tule saamaan häntä takaisin? Tietenkin ymmärrän, että lapsi on hänelle tärkeä, mutta rajansa kaikella.
Kommentit (81)
Ärsyttää ihmiset, jotka koittaa olla hyvää ystävää, miksi ihmeessä teit niin?? Ei sitten tosiaan pidä ihmetellä, jos toinen uskoi sen.
Tästälähin jos joku alkaa täällä av:lläkin opettaa, jos jollain on hankalia tunteita jotain asiaa kohtaan, että se ratkaistaan olemalla ulkokultaisesti hyvä ystävä niin poistan varmistimen mun aseesta...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapsettoman on lähes mahdoton ymmärtää, millaista on tulla äidiksi ja mitä se naiselle merkitsee.
Miksi siis jauhaa lapsesta ja äitiydestä tälle lapsettomalle?
Elämä on kyllä usein lapsen synnyttyä täyttä lasta ainakin ensimmäiset pari vuotta ja varsinkin esikoisen kanssa. Useamman lapsen kanssa ei ehkä ole enää niin laput silmillä muiden asioiden suhteen, mutta useampi lapsi tietenkin vain vie enemmän aikaa vanhemman asenteesta riippumatta.
Itselläni on lapsia ja juuri siksi haluan nähdä lapsettomia kavereita usein ilman lapsia, pieni häivähdys lapsetonta elämää ja vähän muuta tekemistä kuin lapset :). Välillä kyllä puheet livahtaa lapsiin, mutta lapset ovat niin rakkaita ja tietenkin prioriteettiykkönen, mutta osaan kyllä puhua muustakin, minua kiinnostaa edelleen esim opiskeluni ja YSTÄVÄNI. Joskus jos on aika pulaa sovitaan niitä leikkipuistotreffejä mutta toki muitakin.
Kerro ystävällesi että ikävöit kahdenkeskistä aikaa, sano että ymmärrät että lapsi on numero yksi, mutta voisiko silloin tällöin harkita vaikka kahvilahetkeä yhdessä. Yleensä äiditkin nauttivat ilman lapsia jutuista ja se on ihanaa tuulettumista. Kysy vaikka kokeeko että hän on huono äiti jos ottaa hetken omaa aikaa? Eikö hänellä ole ketään joka voisi hoitaa lasta? Onko hänen vaikea luottaa että isä pärjää hetken lapsen kanssa? Jos kyse on em. ongelmista, ne yleensä helpottaa ekan lapsen kanssa viimeistään 2 v mennessä ja toisen kanssa ehkä uskaltaa ja haluaakin jo aiemmin ottaa omaa aikaa. Sitten on tietenkin aivan äärinmäisiä poikkeuksia jotka omistaa koko elämän lapsilleen. Eiköhän se vuoden sisällä selviä mihin ystävyytenne on menossa. Voihan se vaikka katketa, mutta ehkä joskus vielä lämmetä kun ihmiset ja elämäntilanteet taas muuttuu?
Voi olla vaikea keksiä mistään muusta puhuttavaa jos itse ei tee mitään muuta kun on lapsen kanssa:ei ehdi lukemaan uutisia, ei ehkä ole varaa matkustaa hoitovapaalla, ei jaksa lähteä baariin kun haluaa mielummin nukkua, ei ehkä ole rahaa lapsenvahtiinkaan. Tällöin ongelma ratkeaisi sillä että äiti pääsisi välillä tekemään ilman lasta jotain. Kuulostaa siltä että ystäväsi miehestä ei ole tässä apua. Toki jotkut hörähtävät niin pahasti ettei sille voi mitään, itse ainakin haluaisin osata puhua edelleen muistakin asioista mutta ei minun elämässäni tapahdu muuta kun lastenhoitoa. Jos tapaan lapsettomia kavereita niin olen hiljaa suurimman osan ajasta. Vaikeaa. ..
Huh, näin lapsettoman korvissa kuulostaa kauhealta, ettei elämässä ole muuta kuin lastenhoitoa! Miten kukaan kestää tuollaista elämää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esikoiseni syntyy ensi kuussa ja minulla ei ole aikomustakaan muuttua tuollaiseksi. Tosi oksettavaa. Sen lisäksi että minusta tulee vauvalleni maailman paras äiti, on minulla omakin elämä. Tämän olen päättänyt jo aikoja sitten kun olen tuollaisiin ap:n kuvailemiin tapauksiin törmännyt. Harmi ettei ystävyytenne ole ennallaan. Kun lopulta ystäväsi kyllästyy ruuhkavuosiin ja haluaisikin välillä jotain muuta kuin lapsielämää niin saattaa hän huomata että ystävät hävinneet kuin pieru saharaan. Niin se vain on että jos itse ei ole samassa elämäntilanteessa niin ei vaan yhtään kiinnosta minkä väristä paskaa jonkun lapselta tuli tänä aamuna.
Sä olet tosi potentiaalinen masennukseen sairastuja lapsen saamusen jälkeen. Muutos on pahin niille, jotka luulevat elämän jatkuvan kutakuinkin ennallaan vauvan jälkeen. Varoitan siis ennakkoon - tulet ihan ensin kokemaan, että oma elämäsi on totaalisesti ohi. Et enää tunnista itseäsi ja ihmettelet, tuletko ikinä olemaan mitään muuta kuin sen lapsen äiti. Koet siis pahan identiteettikriisin. Se alkaa helpottaa vuosien myötä kun lapsi kasvaa ja omaksut roolin uudessa muuttuneessa elämässä. Olet jatkossakin sinä, mutta erilainen sinä kuin ennen ja erilaisessa elämässä kuin ennen.
Mä olen äiti ja minusta tuo on ihan järkyttävää mitä sanot että kokee oman elämän olevan täydellisesti ohi. Miten olet voinut kokea niin? Ei lapsi nyt niin tärkeä saisi olla. Ei mulle ainakan ole. Identiteettikriisiä on mullakin ollut, tosin vasta kun lapset ovat päälle 5-vuotiaita, mutta se liittyy nimenomaan siihen, että ennen lapsia mulla ei ollut omaehtoista elämää, elin muiden odotusten mukaan, mutta nyt sitä on pakko löytää, koska en ala elää lapsiani varten vaan aion elää itselleni. Ei kukaan lapsi ole onnellinen jos äiti e elä omaa elämäänsä kuten itse parhaaksi näkee. Silti voi tiedostaa vastuunsa lapsille ja lapsista.
Olen eri mieltä. Se lapsi, jonka äiti elää omaa elämäänsä kuten itse parhaaksi näkee, kokee tarvetta näyttää pärjäävältä ja hyivnvoivalta. Viimeistään aikuisena tai keski-ikäisenä tajuaa, miten se oikeasti vaikutti. Äitiä olisi tarvittu enemmän, lapsesta kiinnostumaan. Kyllä parhaiten pärjäävät lapset, joiden äiti on oikeasti keskittynyt lapseen ensisijaisena, jopa palvonut lasta. Tosin tämä ei aina näyttäydy ulospäin: esim. ainoiden lasten äitien kai oletetaan toimivan niin, vaikka todellisuudessa heillä on eniten aikaa ja resursseja toimia itseensä suuntautuen.
Lellityistä ja hellityistä, ykkössijalle asetetuista lapsista tulee onnellisimpia ja pärjäävimpiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja sitten naiset suuttuu kun mies haluaa lähteä kavereiden kanssa ulos...muista omat sanasi ap kun sinulla on mies joka haluaa mennä kavereiden kanssa ulos ja harrastaa, vaikka sinulla on pieni lapsi kainalossa.
No eihän tuossa ole mitään samaa.
Kyllä on samaa. Ap:kin haluaisi lapsen äidin viettämään tyttöjen aikaa ilman lapsia. Mutta kun on saanut lapsia, niitä lapsia vain täytyy ajatella ja ne pitää asettaa prioriteetissa ykköselle, etnekin vauva-aikana ja pikkulapsiaikana. Ei silloin voi alkaa viettämään tyttöjen iltoja, kuten miehenkään ei pitäisi jatkaa vanhaan malliin poikien iltoja. Vaikka kaverit vaatii ja odottaa, vanhaan tapaan niin, ettei asiat muutu vaikka lapsi tulee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsen saanti on elämän mullistavin kokemus, kurja että ystäväsi paras asia tuntuu sinusta alamäeltä. Eiköhän ystäväsi ansaitse parempaa.
Puhu vain omasta puolestasi. Sinulle ehkä lapsen saanut oli elämän mullistavin kokemus jos olet elänyt suojattua elämää, mutta aika monelle jokin muu asia menee ohi. Väittäisin, että halvaantuminen, sodassa oleminen, sukellusveneessä eläminen kuukausitolkulla, kidnapatuksi tuleminen ja moni muu kokemus ovat mullistavampia. Lapsen saaminen ja hoitaminen on kuitenkin ihan sitä arkitodellisuutta, joka on läsnä joka puolella maapalloa. Ehkä yksilötasolla palkitsevaa ja raskasta, mutta silti erittäin normaalia ja tavallista.
Vai suojattua elämää? Mielestäni mielipiteesi oli lapsellinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se kuka kysyi miksi emme tapaa ilman lasta: en tiedä. Olen usein puhunut, että voitaisiin mennä vaikka kahville kaksistaan ja olisi kiva nähdä kaksistaan, mutta aina lopulta tilanne on se, että ystäväni sanoo, että voisi ottaa lapsensa mukaan. Enkä ole viitsinyt sitten suoraan kieltääkään. Yksi syy on varmaan se, ettei ystäväni halua olla kauaa lapsesta erossa ja toinen se, että näemme usein päivällä (joko viikonloppuna tai silloin, kun minulla on arkivapaa) eikä lapselle ole ketään ilmaista hoitajaa siihen aikaan, kun isä on töissä. Eikä isä ilmeisesti hirveän innokkaasti lasta ainakaan yksin hoida, tai näin olen ainakin ymmärtänyt rivien välistä.
Tässä se vastaus on. Mies laistaa vastuustaan, joten sillä äidillä on kaikki harteillaan. Ihmekös ei muusta puhu kuin siitä, mitä joutuu 24/7 tekemään.
Nainen on itse valinnut isän lapselleen, miksi on niin vaikeaa ymmärtää, ettei miehen suostuminen isäksi tai peräti isäksi haluaminen tarkoita sitä, että on vastuullinen mies? Lisäksi ap:han sanoi, ettei ystävä mielellään kulje ilman lastaan, näitä äitejähän on pilvin pimein, jotka ovat niin tarkkoja vauvastaan, että luulevt sen menevän rikki, jos joku muu hoitaa! Aivan itse on kaveri soppansa keittänyt ystävän tapaamisen suhteen. Ellei todella mies ole joku nisti tai muu vastaava, jolle ei voi lasta jättää!
Miksi sinun tai kenenkään muun mielipide painaisi asiassa, joka koskee vauvan ja pienen lapsen jättämistä?! Ainoa, jonka mielipide painaa, on se VAUVA!! Ja sen äiti sattumoisin tietää parhaiten. Isän vuoro olla yhtä intuitiivinen, tulee sitten myöhempinä vuosina. vai onko sekin väärin, että äiti saa kantaa lasta mahassaa? Miksei äiti anna sitä isälle jaq lähde baariin? Onko itsekästä, kun äiti kantaa vain isellä'än sitä lasta ja imettää, miksei isälle voi antaa, onhan isä yhtä tasaveroinen? Vramasti oppii kantamaan mahassa ja imettämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsen saanti on elämän mullistavin kokemus, kurja että ystäväsi paras asia tuntuu sinusta alamäeltä. Eiköhän ystäväsi ansaitse parempaa.
Puhu vain omasta puolestasi. Sinulle ehkä lapsen saanut oli elämän mullistavin kokemus jos olet elänyt suojattua elämää, mutta aika monelle jokin muu asia menee ohi. Väittäisin, että halvaantuminen, sodassa oleminen, sukellusveneessä eläminen kuukausitolkulla, kidnapatuksi tuleminen ja moni muu kokemus ovat mullistavampia. Lapsen saaminen ja hoitaminen on kuitenkin ihan sitä arkitodellisuutta, joka on läsnä joka puolella maapalloa. Ehkä yksilötasolla palkitsevaa ja raskasta, mutta silti erittäin normaalia ja tavallista.
Jaksaa aina naurattaa nää analyysit. Viimeksi kun kerroin mitä kaikkea olen kokenut, niin tuli aika hiljaista. Mut ei mitään, jatkakaa :D.
Milloin tapahtui muutos, että lapsesta tuli koko elämän sisällön määrittävä projekti?! Osa treidaa lastenvaatteita netissä ja hurahtaa siihen, osa muuten vaa suorittaa sitä vanhemmuutta itselleen asetetun pakkopaidan mukaan..... Kuuntelin sivukorvalla äsken vanhemman puhetta pikkulapselleen eräässä ladtentapahtumassa. Se oli vänkymistä ja moittimista joka toinen sana sen isän suusta. Lapsi oli mielestäni istunut ihan kiltisti ja ok. Olisi tehnyt mieli sanoa, että anna jo olla ja relax! Itse arvelisin tämän kotiin päin käpertymisen ja lapsen ja oman navan tuojottamisen alkaneen tuossa 2000-luvun alussa. Siskoni saadessa lapsia 1990-luvulla sai vielä olla tavis ja keskinkertainen vanhempi ja perhe. Sen jälkeen lapsesta tuli sisustusesineen kaltainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esikoiseni syntyy ensi kuussa ja minulla ei ole aikomustakaan muuttua tuollaiseksi. Tosi oksettavaa. Sen lisäksi että minusta tulee vauvalleni maailman paras äiti, on minulla omakin elämä. Tämän olen päättänyt jo aikoja sitten kun olen tuollaisiin ap:n kuvailemiin tapauksiin törmännyt. Harmi ettei ystävyytenne ole ennallaan. Kun lopulta ystäväsi kyllästyy ruuhkavuosiin ja haluaisikin välillä jotain muuta kuin lapsielämää niin saattaa hän huomata että ystävät hävinneet kuin pieru saharaan. Niin se vain on että jos itse ei ole samassa elämäntilanteessa niin ei vaan yhtään kiinnosta minkä väristä paskaa jonkun lapselta tuli tänä aamuna.
Sä olet tosi potentiaalinen masennukseen sairastuja lapsen saamusen jälkeen. Muutos on pahin niille, jotka luulevat elämän jatkuvan kutakuinkin ennallaan vauvan jälkeen. Varoitan siis ennakkoon - tulet ihan ensin kokemaan, että oma elämäsi on totaalisesti ohi. Et enää tunnista itseäsi ja ihmettelet, tuletko ikinä olemaan mitään muuta kuin sen lapsen äiti. Koet siis pahan identiteettikriisin. Se alkaa helpottaa vuosien myötä kun lapsi kasvaa ja omaksut roolin uudessa muuttuneessa elämässä. Olet jatkossakin sinä, mutta erilainen sinä kuin ennen ja erilaisessa elämässä kuin ennen.
Mä olen äiti ja minusta tuo on ihan järkyttävää mitä sanot että kokee oman elämän olevan täydellisesti ohi. Miten olet voinut kokea niin? Ei lapsi nyt niin tärkeä saisi olla. Ei mulle ainakan ole. Identiteettikriisiä on mullakin ollut, tosin vasta kun lapset ovat päälle 5-vuotiaita, mutta se liittyy nimenomaan siihen, että ennen lapsia mulla ei ollut omaehtoista elämää, elin muiden odotusten mukaan, mutta nyt sitä on pakko löytää, koska en ala elää lapsiani varten vaan aion elää itselleni. Ei kukaan lapsi ole onnellinen jos äiti e elä omaa elämäänsä kuten itse parhaaksi näkee. Silti voi tiedostaa vastuunsa lapsille ja lapsista.
Olen eri mieltä. Se lapsi, jonka äiti elää omaa elämäänsä kuten itse parhaaksi näkee, kokee tarvetta näyttää pärjäävältä ja hyivnvoivalta. Viimeistään aikuisena tai keski-ikäisenä tajuaa, miten se oikeasti vaikutti. Äitiä olisi tarvittu enemmän, lapsesta kiinnostumaan. Kyllä parhaiten pärjäävät lapset, joiden äiti on oikeasti keskittynyt lapseen ensisijaisena, jopa palvonut lasta. Tosin tämä ei aina näyttäydy ulospäin: esim. ainoiden lasten äitien kai oletetaan toimivan niin, vaikka todellisuudessa heillä on eniten aikaa ja resursseja toimia itseensä suuntautuen.
Lellityistä ja hellityistä, ykkössijalle asetetuista lapsista tulee onnellisimpia ja pärjäävimpiä.
Niin no, vaikea sanoa, kun minulla on kokemusta vain äidistä, joka säilytti omankin elämänsä eikä koskaan hellinyt tai lellinyt minua juurikaan, silti teki valintoja minun hyvinvointini mielessä, eikä ainoastaan siten, mikä itsestä parhaalta tuntuu. Saatat osin olla oikeassa, mutta meillä on se loistava tilanne, että mieheni suhtautuu lapsiin kuten sinä kerrot, että on hyvä, niin minulle jää sitten tilaa ja aikaa toimia siten kuin suunnittelin. Mutta oikean miehen valinta lasten isäksi on minulla osa sitä lasten hyvinvoinnista huolehtimisesta. Oikeasti. En varmaan edes osaisi olla tuollainen vanhempi, kuin kuvailit, mutta mieheni on ja uskon, että se riittää, kun minäkin lapsista huolta pidän. Jos huolenpito ei kumpua omasta ahdistuksesta ja tarpeesta olla lapsille tärkeä jolloin se saattaa mennä tukahduttamiseksi, niin silloin se varmaan kantaa lapsia hyvin aikuisuudessakin, eikä tasoita kaikkia ryppyjä niin, ettei sitten aikuisena kestä mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se kuka kysyi miksi emme tapaa ilman lasta: en tiedä. Olen usein puhunut, että voitaisiin mennä vaikka kahville kaksistaan ja olisi kiva nähdä kaksistaan, mutta aina lopulta tilanne on se, että ystäväni sanoo, että voisi ottaa lapsensa mukaan. Enkä ole viitsinyt sitten suoraan kieltääkään. Yksi syy on varmaan se, ettei ystäväni halua olla kauaa lapsesta erossa ja toinen se, että näemme usein päivällä (joko viikonloppuna tai silloin, kun minulla on arkivapaa) eikä lapselle ole ketään ilmaista hoitajaa siihen aikaan, kun isä on töissä. Eikä isä ilmeisesti hirveän innokkaasti lasta ainakaan yksin hoida, tai näin olen ainakin ymmärtänyt rivien välistä.
Tässä se vastaus on. Mies laistaa vastuustaan, joten sillä äidillä on kaikki harteillaan. Ihmekös ei muusta puhu kuin siitä, mitä joutuu 24/7 tekemään.
Nainen on itse valinnut isän lapselleen, miksi on niin vaikeaa ymmärtää, ettei miehen suostuminen isäksi tai peräti isäksi haluaminen tarkoita sitä, että on vastuullinen mies? Lisäksi ap:han sanoi, ettei ystävä mielellään kulje ilman lastaan, näitä äitejähän on pilvin pimein, jotka ovat niin tarkkoja vauvastaan, että luulevt sen menevän rikki, jos joku muu hoitaa! Aivan itse on kaveri soppansa keittänyt ystävän tapaamisen suhteen. Ellei todella mies ole joku nisti tai muu vastaava, jolle ei voi lasta jättää!
Miksi sinun tai kenenkään muun mielipide painaisi asiassa, joka koskee vauvan ja pienen lapsen jättämistä?! Ainoa, jonka mielipide painaa, on se VAUVA!! Ja sen äiti sattumoisin tietää parhaiten. Isän vuoro olla yhtä intuitiivinen, tulee sitten myöhempinä vuosina. vai onko sekin väärin, että äiti saa kantaa lasta mahassaa? Miksei äiti anna sitä isälle jaq lähde baariin? Onko itsekästä, kun äiti kantaa vain isellä'än sitä lasta ja imettää, miksei isälle voi antaa, onhan isä yhtä tasaveroinen? Vramasti oppii kantamaan mahassa ja imettämään.
Koska ei ole normaalia kuvitella, että vauva tarttis äitiään 24/7. Varsinkaan 1-vuotiaana. Äiti EI tiedä parhaiten. Se, että 1-vuotias voi olla pari tuntia äidistään erossa ei ole mielipidekysymys vaan fakta.
Ja olisin valmis luovuttamaan synnytyksen ja raskauden, myös imetyksen miehille. Mieheni itseasiassa lievensi synnytystuskaani sanomalla, että jos vain voisimme valita, niin hän voisi olla raskaana ja synnyttää. Harmi vaan, ettemme voineet valita niin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Milloin tapahtui muutos, että lapsesta tuli koko elämän sisällön määrittävä projekti?! Osa treidaa lastenvaatteita netissä ja hurahtaa siihen, osa muuten vaa suorittaa sitä vanhemmuutta itselleen asetetun pakkopaidan mukaan..... Kuuntelin sivukorvalla äsken vanhemman puhetta pikkulapselleen eräässä ladtentapahtumassa. Se oli vänkymistä ja moittimista joka toinen sana sen isän suusta. Lapsi oli mielestäni istunut ihan kiltisti ja ok. Olisi tehnyt mieli sanoa, että anna jo olla ja relax! Itse arvelisin tämän kotiin päin käpertymisen ja lapsen ja oman navan tuojottamisen alkaneen tuossa 2000-luvun alussa. Siskoni saadessa lapsia 1990-luvulla sai vielä olla tavis ja keskinkertainen vanhempi ja perhe. Sen jälkeen lapsesta tuli sisustusesineen kaltainen.
Osittain ja raskausaikana, mutta lopullisesti heti lapsen synnyttyä. En näe hänen käytöksessään suorittamista, enemmänkin hän vaikuttaa hurahtaneelta vrt uskoon tuleminen...
ap
Niin siis taisitkin vain yleisesti pohtia, että miksi näin on nykyään (sisälukutaito on ilmeisesti kateissa!) Olen samaa mieltä siitä, että nykyään lapset tuntuvat olevan projekteja, joiden tehtävä on täyttää koko elämä...
ap
Mun hyvä lapsuuden ystävä muuttui just tuollaiseksi lasten saannin jälkeen. Tuntui, että se ystävä oli kadonnut ja tilalle oli tullut x:n ja y:n äiti. Kaikki kuulumiset oli lasten kuulumisia, juhlat lasten juhlia, jos joskus harvoin nähtiin kaupungilla, niin koluttiin lastenvaatekauppoja jne.
Mun kuulumiset ei kiinnostanut, usein jopa kesken mun lauseen ystävä alkoi lepertelemään lapselle, vaikka lapsi rauhallisesti leikki itsekseen.
En inhoa lapsia, toivon itsekin lasta jossain vaihteessa, mutta ei minua ihan suoraan sanottuna kiinnosta ystäväni lapset niin paljon, että jaksaisin ilman mitään vastavuoroisuutta osoittaa jatkuvaa kiinnostusta.
Mulla on myös ystäviä, joiden kanssa ystävyys on lasten saannin jälkeen jatkunut lähes ennallaan. He ovat loistavia äitejä lapsilleen, mutta myös hyviä ystäviä. Tiedän siis, ettei äitiys automaattisesti muuta kaikkia naisia itsekkäiksi.
"Kiva" kuulla, että on kohtalontovereita ja oikeasti kiva kuulla kertomuksia niistä äideistä, jotka eivät ole muuttuneet näin radikaalisti. Toivottavasti ne ystäväni, jotka myöhemmin saavat lapsia, kuulivat juuri tuohon joukkoon.
Onkohan tällaisilla pelkäksi äidiksi muuttuvilla jotain muita yhteisiä luonteenpiirteitä? Miten voisi tunnistaa tällaisen... Etenkin itsestään! :D (Lapsia ei suunnitelmissa, mutta en ole kovin vakaumuksellinen vela, joten ei sitä koskaan tiedä. Mutta en halua tulla hulluksi Äidiksi)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Milloin tapahtui muutos, että lapsesta tuli koko elämän sisällön määrittävä projekti?! Osa treidaa lastenvaatteita netissä ja hurahtaa siihen, osa muuten vaa suorittaa sitä vanhemmuutta itselleen asetetun pakkopaidan mukaan..... Kuuntelin sivukorvalla äsken vanhemman puhetta pikkulapselleen eräässä ladtentapahtumassa. Se oli vänkymistä ja moittimista joka toinen sana sen isän suusta. Lapsi oli mielestäni istunut ihan kiltisti ja ok. Olisi tehnyt mieli sanoa, että anna jo olla ja relax! Itse arvelisin tämän kotiin päin käpertymisen ja lapsen ja oman navan tuojottamisen alkaneen tuossa 2000-luvun alussa. Siskoni saadessa lapsia 1990-luvulla sai vielä olla tavis ja keskinkertainen vanhempi ja perhe. Sen jälkeen lapsesta tuli sisustusesineen kaltainen.
Osittain ja raskausaikana, mutta lopullisesti heti lapsen synnyttyä. En näe hänen käytöksessään suorittamista, enemmänkin hän vaikuttaa hurahtaneelta vrt uskoon tuleminen...
ap
No mutta hän on varmasti sitten onnellinen, anna olla.
Lapsettoman kommentti tähän. Kyllä minäkin saan jatkuvasti uutta sisältöä elämääni, se ei vain ole lapsia. Todella typerää ajatella, että lapsettomat vain olisivat "vanhassa kiinni".
Elämät muuttuvat, mutta jos toisen elämä pyörii enää yhden ainoan asian ympärillä, niin se kyllä helposti etäännyttää. Eikä sen asian tarvitse olla lapsi. En minä myöskään jaksa kuunnella jatkuvaa papatusta työstä, koirasta, harrastuksesta jne. Haluan keskustella monista asioista, en aina samasta.