Miksi miehestäni tulee törkeä kun mä sairastun?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Narsistit eivät kestä katsoa toisen heikkoutta. Esim. toisen itkeminen saattaa raivostuttaa narsistin.

En osaa sanoa tuosta, mutta sairaiden yrmiminen on ns. "eläimellinen" piirre ihmisessä. Sairaat eli heikot ovat vaarantaneet lauman pärjäämisen. Olen itse jo lapsena ollut sellainen että sairaat ärsyttävät suunnattomasti. Oli myös raivostuttavaa olla itse avuttomana ja voimattomana ja muiden säälin kohteena.

Nykyään kyllä osaan käyttäytyä empaattisesti vaikka kokisinkin ärsytystä ja ottaa myös vastaan hoivaa. Suurta syyllisyyttä olen aina kokenut "epäinhimillisistä" fiiliksistäni. Ihan en ymmärrä aikuisia ihmisiä, jotka kohtelevat tylysti puolisoitaan jotka sairastavat. Pitäisi jotain käytöstapojen tajua olla.

voisiko meidän miestemme törkykäytös olla siis näin alkukaltaista ja eläimellistä perua? Onko ketään psykologia tai sosiologia paikalla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini oli juuri tuollainen. Sai raivokohtauksen jos olin sairaana ja jouduin olemaan pois koulusta. Huusi suoraa huutoa sängyn vieressä "Mihinkään et sitten sieltä koko päivänä nouse, olet sielä jos kerta oot niin kipeä!"

Pelkäsin aina ihan hulluna kertoa äidille että olen huonossa kunnossa.

Ihan kamalaa. Hirveää käytöstä kertakaikkiaan.

Tämä on pahinta. Siksi ne kumppanit pitää kouluttaa ennen kuin käy näin.

Vierailija kirjoitti:

esmeraldaisagirl kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinun pitäisi olla terve ja iloinen ja valmiina palvelemaan häntä etenkin silloin, kun hän sairastaa kuuluisaa miesflunssaa. 

Olin joskus surullinen töissä ja miespuolinen työkaveri kysyi, mikä minulla on, kun en hymyile. Kerroin, että äiti on sairastunut syöpään ja hänellä on lyhyt elinaikaennuste. On se ikävää, kun et hymyile!, hän totesi ja jatkoi matkaa. Oletan aina, että typeryydellä on rajansa. Eipä tunnu aina olevan...

Jotenkin hiffaan tämän sellaisesta vähän törpöstä ja ajattelemattomasta näkökulmasta. Tarkoitti varmaan hyvällä, että on ikävää kun et hymyile. Tarkoitti kai, että hän haluaisi nähdä sinut onnellisena ja hyvällä tuulella, ei surullisena, äidin onnettomuutta surevana. Tämän ihmisen sisällä on varmaan empaattinen ihminen, mutta ei osaa tuoda sitä esiin ja meni lukkoon, töksäytti hölmöjä ja poistui paikalta.

Tuskin kukaan täysjärkinen haluaisi oikeasti pahoittaa toisen mieltä tuossa tilanteessa. Itse muistan menneeni joskus 13-vuotiaana lukkoon kun luokkatoveri itki jotain asiaa. En osannut suhtautua muuten kuin hakemalla hänelle nenäliinaa. En nykyäänkään osaa oikein kuin kuunnella. Toisen suruun voi olla aika haasteellista ottaa osaa, älä huoli, ei hän varmaan mitään pahaa tarkoittanut :)

se nenäliinan hakeminenhan on varmaan parasta tuossa tilanteessa. Usein on viisaampaa olla hiljaa ja kuunnella vain.

Se luetun ymmärtäminen. Olin 13.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samanlainen kokemus. Mies on ottanu varmaan kotoaan mallia kuten oma mieheni. Heillä kotona mies ei tehnyt  mitään avustavia tehtäviä. 

Olen tätäkin vuosien varrella miettinyt. En tosin ole koskaan ollut anoppilassa, kun anoppi olisi kipeä mutta näin yleensä on todella auttavainen ja kultainen mies myös appiukkoni ja en millään voisi kuvitella häntä noin kylmänä kuin omaa miestäni kun anoppi olisi sairaana.

Viime yönä kuume nousi ja tunsin, että juoda pitäisi mutta en omin voimin päässyt sängystä ylös ja olin jo aika kuumehouruissani. Kyselin kello viideltä aamuyöstä, jos mieheni voisi tuoda lasillisen vettä ja buranan ja sanoi, että hän nukkuu nyt että voi tuoda kun herää. Heräsi sitten kello 10 ja kysyinkin heti että jos viitsisi sen lasillisen tuoda niin ei, sanoi että eka pakko käydä suihkussa ja lenkillä. Siis en vaan voi ymmärtää tällaista käytöstä. Kyllä sitten suihkun ja lenkin jälkeen toi veden ja burnanan pienten ärsyyntyneiden tuhahteltun kera.

ap

Mietihän jos asuisit yksin. Ihanko oikeasti se vesilasi ja särkylääke jäisi hakematta? Kyllä toista voi toki auttaa, mutta miksi pitää herättää toinen tuollaisen takia?

Komppaan tätä. Odotitko tosiaan siihen aamulenkkiin asti, että sait sen veden ja buranan? Voiko aikuinen olla oikeasti niin kipeä, ettei sängystä ylös pääse, kun on siis kyseessä flunssa?

Luulenpa, että miestä ärsyttää kun heittäydyt avuttomaksi.

Vierailija kirjoitti:

Mä muistan kun astuin lautaan epähuomiossani rakennustyömaalla, naula läpi jalan. Irvistin mutta en viitsinyt sanoa mitään miehelle, se huuteli jotain, että oijoi tuliko pikku pipi. Menin terassille, irroitin laudan, perhanan naula oli ruosteessa, menin kylppäriin, huuhtelin jalan ja tsekkasin kuinka pahasti meni. Vedin jalan pakettiin ja hyppäsin autoon, ajoin terkkaan ja tsekkaus, röntgen, tetanus. Ei kovin paha, siististi läpi.

Tulin takaisin ja jatkoin maalaushommia istualtani. Mies kysyi et mihin helvettiin sä lähdit ja minä sanoin et vittuako se sulle kuuluu. Arvaa ollaanko enää yhdessä? Ei ole hyvä ihmisen kovettaa luontoaan että pärjää puolisonsa kanssa.

Ukko kuulostaa varsinaiselta sivistyksen kukkaselta.

Niin ja ei siis kaikkia miehiä voi yleistää tässäkään jutussa, tietenkään.

Uskon että kotioloilla on vaikutusta tähän käyttäytymiseen. Epäempaattisuus näkyy seuraavassa sukupolvessa kovuutena.

sitä varmaan vituttaa koska et anna kipeänä pillua

Meillä miehen kanssa aina kilpaa hoidetaan toisiamme jos ollaan kipeänä. Mun äiti oli kans aina jotenkin todella kylmä ja outo jos olin sairaana, ja usein epäili että esitän.. että lapsuudessa opin siihen että sairaana on pärjättävä yksin ja oltava tyyliin huomaamaton.

Sitten myöhemmin silmät avautuivat ja tuntui ihan uskomattoman hyvältä ja rakastetulta, kun tosi pahasti sairastuneena ihan puhki ollessa ei tarvitsekaan "selviytyä yksin" vaan toinen on siinä rinnalla ja aidosta omasta halusta haluaa auttaa ja kyselee voisiko jotenkin helpottaa oloa. Taisin tyyliin itkeä ja ahdistua ettei mua nyt tarvitse auttaa, ja mies kummissaan että pitäähän.

Vierailija kirjoitti:

Ajattelepa, jos sairastut tai loukkaannut vakavasti. Tällaisissa tilanteissa se rakkaus punnitaan. Jos tavallinen sairaus saa käyttäytymään noin niin mitenkähän jokin vakavampi...

Tutkimusten mukaan miehen työttömäksi jääminen nostaa avioeron riskiä hurjasti, naisen ei lainkaan.

Eli puhe naisten empaattisuudesta on melko lailla täyttä paskaa.

Yhtä lailla jos ei enemmänkin naisen mielenkiinto jatkaa suhdetta laskee jos mies sairastuu pahasti.

Ja onhan se pakko sanoa että jos toinen muuttuu elämänilosta taakaksi niin kyllä se suhteeseen vaikuttaa.

Mieheni on hyvin ymmärtäväinen niin kauan kun olen kipeänä ja todellakin tuo juotavaa ja käy kaupassa jne. Mutta sitten kun olen parantunut, alkaakin kiukutella siitä, kun on normaalit siivoukset tekemättä tms. Ei jostain syystä osaa yhdistää sitä tosiasiaa, että olen ollut sairaana, siihen että hommat ovat jääneet tekemättä. Ei kyllä vaadi niitä hoitamaan niin kauan kun olen kipeänä, mutta sitten heti parannuttuani ne pitäisikin olla tehtyinä.

Ja miten joku edes voi olla niin varma ettei koskaan itse sairastu, koskaan ei voi tietää mitä käy, miehelle voi tulla vaikka eturauhassyöpä , onko se ik sitten että nainen jättää heti, kysymys siis niille jotka jättävät sairauden vuoksi. Se ei ainakaan oke oikeaa rakkautta.

Myös pomo töissä, joka huomauttelee muiden sairauksista, voi sairastua syöpään , mites sit suu pannaan kun on ensin urputettu muiden sairauksista. Ihminen ei valitse saurautta vaan se valitsee ihmisen.

Todennäköisesti ko. henkilöt eivät halua myöntää olevansa heikkoja jotka oikeasti pelkäävät tuntematonta.

Rohkea on se, joka uhmaa sairautta.

Mieheni ei antanut koskaan periksi sairaudelleni, nyt olen terve.

Mies ymmärtää hyvin sairastumisia, äitini sen sijaan ei oikeasti tajua, että kun on esim. kuumeessa, ei oikeasti jaksa olla jalkeilla. Jos joku on hänen mielestään huonossa kunnossa, kyseinen henkilö luultavasti kuolee muutaman viikon sisällä.

Meillä pitkä historia samanlaista. Mies on päästellyt jopa varsinaisia helmiä suustaan, kuten: "Ei sun kannata hoitaa terveyttäs, et sä oo mikään lehmä, joka tuottais ruumiillaan yhtään mitään!" Hänen mielestä sairaanakin voi tehdä töitä ja aina piti olla valmiina toteuttamaan hänen oikkujaan, vaikka olisi kuinka väsynyt tai kipeä. Tuollaisen kanssa kadottaa taidon hoitaa tulehdustauteja lepäämällä. Tilanne oli epäreilu minun kannaltani, koska jos hän omaa hölmöyttään ei levännyt ollessaan sairastumassa ja sai kovat oireet, hän ainoana pystyi luottamaan, että vuodepotilaana palvelu pelaa. Minulla ei ole koskaan ollut tuota ikkunaa. Miehen mielestä tietysti oma vikani, jos en luottanut häneen. Synnytyksissä oli mukana, halusi itse oikein kovasti lapsia, mutta jo imetysaikana kohtelu palasi entiselleen. Kun imetin koko illan tiheän imun kautena vauvaa, mies oli raivoissaan, kun ei saanut itse passausta, eikä siis todellakaan voinut tuoda edes vesilasia. (Miehille tiedoksi: jano on tuollaisessa tilanteessa todella voimakasta). Empatiaongelmien lisäksi ällöttelyä: inhalointi näyttää inhalta ja ajatus, että hengitetään jauhetta. Samoin iholle laitettava lääke "haisi pahalta" (oikeasti ei miltään). Mies, muuten, on itse kova passuuttamaan niin terveenä kuin sairaanakin ja odottaa ylenmääräistä myötätuntoa pikkuisista naarmuistakin. Se on joskus miltei koomista.

Jokin kytkentä todellisuuteen siellä taustalla kuitenkin täytyy olla. Esimerkiksi nykyisin, jos miehellä on yhtaikaa sama tauti tai on juuri ollut, kohtelu on inhimillistä. Joskus myös tajuaa oman paskan käytöksensä, kuten ollessaan leikkaustoipilaana tunsi pistoja itsessään ja muisti, miten huonosti oli kohdellut minua sairaana. Tuolloin olikin itsekin helpompi kumppani, makoili enimmäkseen, ei kilahdellut ja huutanut. Muutoinkin, palaute käytöksestä näyttää menevän jonnekin, vaikka mies ei koskaan tunnusta tehneensä missään asiassa mitään väärin. Kaikessa hiljaisuudessa kuitenkin jotenkin suitsii käytöstään. On onnistunut myös lopettamaan huutamisen minulle, kun sairastan. Eli vaikka puhuminen ei auta, niin silti jotenkin vaikuttaa. Erikoista.

74 jatkaa: niin, ja tosiaan mies halveksuu heikkoutta. Kertoi joskus syyksi, että lopetti kesken terapian nuoruusiässä, että terapeutti oli liian heikko, eihän hän sellaiselle voi kertoa juttujaan, ei semmoinen kestä. Muutenkin puhuu joistain kolmansista ihmisistä, miten siitäjasiitäkin tulee vaikutelma, että on heikko, että sellaisilla ihmisillä ei mitään tee.

Vierailija kirjoitti:

Täällä samanlainen raivopää kuin miehesi, sillä erotuksella, että olen nainen. En itsekään ymmärrä mikä siinä niin pännii kun toinen on kipeä. Olen tullut siihen tulokseen, että se on lapsuudesta periytyvää. Meillä äiti oli myös tuollainen raivoaja, jos tuli kipeäksi. Aina sai kuulla kuinka "teeskentelin sairasta", vaikka kuumetta olisi ollut 39 tai päälle.

Sama vika, minäkin olen nainen. Myös minun lapsuudenkodissani oltiin vihaisia, jos olin sairas, ja kohdeltiin todella ikävästi.

Omia lapsi todellakin hoivaan, passaan ja lohdutan, jos ovat sairaita, mutta jostain syystä puolison sairastaminen tekee minut todella kiukkuiseksi ja ahdistuneeksi. Ärsyttää ja ottaa päähän, inhottaa olla sairaan aikuisen lähellä, koko ajan on myös ahdistunut olo ja huono omatunto omista ajatuksista ja siitä, että tuntuu, ettei osaa auttaa. Teen kaikkeni, ettei ärtymykseni paistaisi naamasta, ja oikeasti yritän olla empaattinen. Autan ehdottomasti, jos puoliso pyytää, ja yritän myös muistaa tarjota apua ja osoittaa huomiota pyytämättä, vaikkei sellainen tunnu luontevalta. Ymmärrän, ettei minun ärtymykseni ole puolison syytä, vaan vika löytyy näissä tilanteissa omasta nupista... 

Normaalisti arkena tykkään ilahduttaa ja hemmotella puolisoani, en tajua miten saman ihmisen sairastaminen ja sinä aikana hänen huomioimisensa voi tuntua niin kamalalta.

Nämä miehet eivät kestä taudin aiheuttamaa avuttomuutta naisessa. Se ei käy päinsä, koska se merkitsee, että myös he voisivat olla avuttomia sairaina. Paras puolustus on hyökkäys ja vihamielisyys. Tai passiivis-agressiivisuus. Tai mitätöinti, temputtelu, tyhjäksi tekeminen. Kaikki alkeelliset defenssit. Lapsuuden mallit toki taustalla. Jos tästä suoraan kysyy, niin kukapa sitä sitten myöntäisi.

Jos tilanne on tiedossa, niin kannattaisikohan sitä kotivaroiksi hankkia sairauden varalle muonavarasto ja lääkkeitä? Ne vedet ja muut tarvikkeet voi ottaa etukäteen sängyn viereen. Ryömiminen on vaihtoehto. Kuumeessa, huimauksessa ja heikotuksessa voi raahautua tuntien kuluessa keittiöön. Tai kännykän luokse soittamaan apua ystäviltä. Sitten terveempänä voi harkita, että onko parisuhtessa kaikki kunnossa, jos kumppani ei auta tällaisessa tilanteessa piirun vertaa.

terkuin pitkäaikaissairas

Olen jo vuosia tunnistanut itsessäni tunteen että muiden heikkous ärsyttää minua. Sairastaminen on vain yksi heikkouden ilmentymä. Teen kaikkeni etten paljastaisi ärtymystäni, autan kyllä puolisoani kaikin tavoin. Ainoa mitä en voi teeskennellä on empatia, varmastikin mies kuulee äänestäni, että olen vähintäänkin poissaoleva kun häntä passaan.

En tiedä mistä tämä johtuu, äitini on superhoivaaja-tyyppiä ja minulla onkin itselläni taipumus uhriutua/valittaa. Tätäkin yritän välttää kaikin tavoin koska tiedostan tilanteen. Olen tullut siihen lopputulokseen että muiden heikkouden inhoaminen heijastuu suoraan minusta itsestäni. Tiedän olevani valittaja ja heikko, ja kun toinen käyttäytyy tavalla jota itsessäni inhoan, ärtymys nousee pintaan.

Syitä käyttäytymiseen voi tosin olla monia. Kun ystäväni sairastui syöpään, hänen äitinsä ei kestänyt tilannetta vaan "uupui tilanteen kestämättömyyden vuoksi", niinpä ystäväni kannatteli äitiään samalla kun taisteli syöpää vastaan. Saman ystävän puoliso nuiji säälimättä ystäväni itsetuntoa, "sinusta ei ole mihinkään", "kukaan muu ei tuommoista sairasta naista huoli" jen jne. Noh, tämä mies onkin narsistin malliesimerkki muussakin käyttäytymisessään.

Yhteenvetona: mitkä sitten ovatkin ne syyt jotka negatiivisia tunteita aiheuttavat, toivoisin aikuisilta ihmisiltä sen verran peiliin katsomista että he pystyisivät kohtelemaan lähimmäisiään rakkaudella.

Ah, samanlainen mies täälläkin. Ei kestä muiden heikkoutta. Minunkin piti olla kuin ei mitään, vaikka olin juuri synnyttänyt ja verenhukka hirveä, pyörrytti. Silti minun äitinä piti vaihtaa vauvan vaipat ym. kun eihän hän miehenä OSAA. Kyllä nyppi. Ei tuo mies tuollainen ainakaan ennen lapsia ollut.

Arvatkaa millaiset raivarit mieheni sai, kun nyt heti hiihtoloman ensimmäisenä päivänä lapsemme sairastui flunssaan. Syyllisti LASTA, että miksi tämä menikään sairastumaan?! Minä sanoin, että tuskinpa kukaan tahallaan pystyy sairastumaan. Säälitti, kun pieni poika kuumeisena sängyn pohjalla itki ja suri, että: "Harmi kun minä nyt sairastuin ja isä on vihainen." Perhana, että suututti, kun aikuisella miehellä oli niin isoja vaikeuksia sietää pettymystä, että ihan lasta piti syyttää ja muistutella, että loma meni nyt X:n takia pilalle koko perheeltä. Eikä meillä edes ollut mitään etelänlomaa varattuna, vaan ihan kotirentoutumiseen oli varauduttu.

tulee mieleen ex! minulla oli kuumetta 39 ja kamala olo, ei suostunut silti hakeman jäätelöä kioskilta vaan käski mennä itse. no, pyörryin sitten kioskin pihaan ja ambulanssilla sairaalaan..  äitini, joka on siis merkitty lähimmäksi omaiseksi, tuli hakemaan kotiin ja soitti sairaalan yleisöpuhelimesta ( 90-luvun puoliväli)  tulikivenkatkuisen puhelun tälle exälle joka oli vaan että " ai?".  menin yöksi äidille ja podin siellä kolme päivää, parannuttani aloin etsiä omaa asuntoa ( olimme ehtineet asua yhdessä huikeat 7kk..)

mutta paras, tai pahin tulee tässä:  jossain mielenhäiriössä hyväksyin exän facebook-ystäväksi ja kerran tämän päivitys oli " paha mieli, iso riita kullan kanssa ja vaan siksi etten tahdo olla mikään lähihoitaja!"

en tiedä sen tarkemmin, mistä oli kyse mutta pian tämän jälkeen herran parisuhde-status vaihtui sinkuksi...

idiootti menettää naisen toisensa jälkeen ja raapii kaljuuntuvaa päätään huuli pyöreänä, ymmärtämättä miksi!

Minunkin mies (ex...) oli aina ärtynyt kun olin flunssassa tai kun lapsi oli. Hän oli pohjimmiltaan sitä mieltä, että me vain esitettiin eikä oltu oikeasti kipeitä. Hän itse ei ollut ikinä flunssassa, ja jos oli, sama kuume mikä meillä teki jo tosi kipeän olon, ei hänellä tuntunut missään.

Myöskin heidän perhe oli kovin tunnekylmä, äiti ei ollut yhtään sellainen lempeä hellittelevä ja halaileva äiti. Ehkä heillä on vain käsketty lakata kitisemästä ja mennä takaisin pihatöihin.

Hänellä oli muutenkin sellainen asenne että jotkut asiat joissa pyysin apua, olivat huomionhakuisuutta ja olisin ihan hyvin voinut tehdä sen itse. Eikä auttanut. Hän saattoi istua autossa odottamassa kun ripustin pihalla korkealle narulle isoja märkiä ja painavia lakanoita. Tottakai ne lopulta sinne sain punnerrettua, ei siinä mitään...

Mietipä siis ap hetki ja toinenkin ennen kuin jäät tuohon suhteeseen ja teet lapsiakin. Voin sanoa että menee ihan ok niin kauan kuin et joudu heikkoon ja avuttomaan tilaan... kuten vauvan kanssa. Sitten ei apua tule.