Lue keskustelun säännöt.
Harmittaa hankala luonteeni!
12.03.2016 |
Olen herkkä, helposti tulistuva, negatiivinen, en kunnolla osaa hallita tunteitani, jne. Jo lapsesta saakka luonteeni on ollut taakka, koska minusta ei oikein pidetty muiden lasten keskuudessa, ja vanhempanikin häpesivät minua. Jossain vaiheessa tajusin itsekin alkaa hävetä luonteestani johtuvaa käyttäytymistä.
Viimeistään yläasteella osasin jo hyvin peittää luonteeni haitallisia piirteitä, mutten ole edelleenkään oppinut käyttäytymään luontevasti (nyt siis korkeakoulut käyty ja työelämässä). Minua pidetään ihan mukavana (mutta mielistelevänä nössönä), koska osaan hillitä itseni niin hyvin, mutta en vieläkään meinaa löytää ystäviä, koska en osaa antaa itsestäni mitään, ja myötäilen ja mielistelen vaan, koska en voi olla oma itseni.
Miehen olen saanut ja lapsia, ja pelkään yli kaiken, että lapset perivät minulta luonteeni. Toinen on onneksi hyvin erilainen, toisesta en vielä tiedä, koska on niin pieni. Mies välillä säälittää - yritän olla hyvä vaimo, mutta tutussa ja turvallisessa seurassa "oikea" minäni pilkahtelee liian usein pintaan.
Isäni on samanlainen kuin minä, ja hänkin on hyvin yksinäinen.
Kommentit (48)
Vierailija kirjoitti:
Mä en oikein tajua miten sen vittumaisen luonteen kanssa ollaan sinut... Vaikka ehkä se on just se, että kun ei ole saanut käsitellä sitä puolta (äitini kielsi sen kokonaan, sitä muka ei ollut olemassa, kun hän huutamalla vaiensi sen, vaikka aina huusin takaisin, mut sit ne mun vaikeat tunteet oli jo "kuopattu" ja äiti saikin "kätevästi" vain syyttää mua huutamisesta) koskaan niin ei kykene olla sinut sen kanssa.
Ja kun ei ole sinut on norsun kokoinen syyllisyys niskassa JOKA taas aiheuttaa entistä huonomman fiiliksen :(
Mutta olen jo saanut apua terapiastani, vaikkakin se on aika aluillaan, kun kerran tiedostat homman ap niin varmasti saat säkin apua!
2
Minulla on juuri tämä kokemus, etten osaa käsitellä kielteisiä tunteitani. Ne tuottivat äidilleni niin paljon häpeää, että opin tosiaan lopulta häpeämään niitä itsekin. Minun äitini ei mielestäni ole narsisti, vaan hänellä on todella huono itsetunto, jonka johdosta hän pyrkii aina mielistelemään kaikkia. Oli varmaan rankkaa hänelle saada tytär, joka käyttäytyi niin huonosti ja oli niin temperamenttinen. Mutta minulla syy ei ole pelkästään äidissä, vaan tosiaan ympäristö muutenkin antoi kyllä riittävästi negatiivista palautetta käytöksestäni, kun minut suljettiin ulos porukoista. Hienoa kuulla, että olet saanut apua terapiasta! Oletko nyt ollenkaan väleissä äitisi kanssa? oletko saanut puhuttua kokemuksistasi äitisi kanssa näin aikuisiällä?
Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
14, ohjeesi ystävistä osui aika "hauskaan" saumaan. Sain uuden työtoverin kolmen hengen työyhteisöön, ja ne kaksi keksivät nopeasti yhteisen "vihollisen"... Arvaa kuka? Eli uudesta työntekijästä ei tullut uutta ystävää sen takia, että ajattelin ystävällisesti "jakaa" hänet vanhan työtoverin kesken ja toivoin, että meillä menisi hyvin kolmistaan. Mutta vanha työkaverini osasikin tuon "ystävyystaian", minä taas en.
7
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en oikein tajua miten sen vittumaisen luonteen kanssa ollaan sinut... Vaikka ehkä se on just se, että kun ei ole saanut käsitellä sitä puolta (äitini kielsi sen kokonaan, sitä muka ei ollut olemassa, kun hän huutamalla vaiensi sen, vaikka aina huusin takaisin, mut sit ne mun vaikeat tunteet oli jo "kuopattu" ja äiti saikin "kätevästi" vain syyttää mua huutamisesta) koskaan niin ei kykene olla sinut sen kanssa.
Ja kun ei ole sinut on norsun kokoinen syyllisyys niskassa JOKA taas aiheuttaa entistä huonomman fiiliksen :(
Mutta olen jo saanut apua terapiastani, vaikkakin se on aika aluillaan, kun kerran tiedostat homman ap niin varmasti saat säkin apua!
2Minulla on juuri tämä kokemus, etten osaa käsitellä kielteisiä tunteitani. Ne tuottivat äidilleni niin paljon häpeää, että opin tosiaan lopulta häpeämään niitä itsekin. Minun äitini ei mielestäni ole narsisti, vaan hänellä on todella huono itsetunto, jonka johdosta hän pyrkii aina mielistelemään kaikkia. Oli varmaan rankkaa hänelle saada tytär, joka käyttäytyi niin huonosti ja oli niin temperamenttinen. Mutta minulla syy ei ole pelkästään äidissä, vaan tosiaan ympäristö muutenkin antoi kyllä riittävästi negatiivista palautetta käytöksestäni, kun minut suljettiin ulos porukoista. Hienoa kuulla, että olet saanut apua terapiasta! Oletko nyt ollenkaan väleissä äitisi kanssa? oletko saanut puhuttua kokemuksistasi äitisi kanssa näin aikuisiällä?
Ap.
Mun äidillä on myös heikko minäkuva, itsetunto tai jokin muu vastaava. Hän katsoi aina yhteisön reaktioista, olenko mä ok vai en ok. Lisäksi hän kehitti iyse päässään muiden mieliin ajatuksia, joita siellä tuskin oli. Esimerkiksi jos minä sanoin 6-vuotiaana kylässä että lähdetään jo kotiin äiti huusi minulle kotimatkalla autossa pää punaisena, miten olin häpäissyt hänet koko hänen ystäväpiirinsä nähden. Minä ihmettelin sitä jo silloin, koska ne naiset olivat hänen lähimpiä ystäviään, joilla oli itsellääänkin lapsia, että näinköhän, mutta loppujenlopuksi se oli samantekevää, koska äiti oli siinä uskossa, että häpäisin ja äiti tavallaan emotionaalisesti hylkäsi minut täysin joka kerta tällaisesta huutaessaan. En ainakaan itse koskaan aistinut näistä hänen ystävistään järkytystä ja paheksuntaa siitä, miten käyttäydyin, mutta äidin mukaan oli kuin itse belsebuubi olisi ollut hänen lapsenaan mukana siellä. Minusta se oli ihan kauheaa.
Ja vaikken uskonutkaan tavallaan äitiäni, niin en oppinut luotyamaan ihmisiinkään tai heidän hyväntahtoisuuteensa, kun se jäi kuitenkin vähän epäselväksi, että entäs jos loukkasinkin niitä emäntiä ja muita vieraita.
Jos loukkasinkin, niin saamani rangaistus (se hirveä huuto) ei ainakaan ollut mielestäni missään suhteessa tekooni. Tästä on jäänyt traumoja.
2
Olen aikoinaan koittanut puhua äidille, ja vielä viime aikoinakin, mutta hän kieltää käytöksensä ja mm. huutonsa eikä halua kuullakaan mistään pahasta olostani, tai olla pahoillaan, että olen kokenut sitten kaiken toisin kun hän on tarkoittanut, vaan kaikki on vain minun virheellisyyttäni, joten nyt olen katkaissut välini, siksi koska hän kritisoi minua vieläkin, enkä enää saanut siitä mitään vaan päinvastoin.
2
Ja siis minä haluaisin olla sitä mieltä, että paska on se ihminen, jota loukkaa jos 6-vuotias on kylässä väsynyt ja sanoo ääneen että haluaa kotiin, mutta en ole niin voimakas ja itsellinen, että uskaltaisin olla tuollaista mieltä - vielä. Mutta sitä itsetuntoa työstäessä :) Tuskin maailma siihen kaatuu, vaikka minä olisinkin tuollaista mieltä.
Kattaahan se samalla sen, että minä en emäntänä tahi vieraana loukkaantuisi, jos ystävieni lapset tekisivät moisen kardinalimokan. Minusta lapset ovat lapsia.
2
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, viestiisi 19: olen myös ollut vaikka missä yhdistyksissä ja harrastuksissa, mutta ne kuppikunnat syntyvät jossain muualla. Kun seuraavan kerran tapaamme, huomaan, että muut ovat nähneet tässä välillä ja tietävät vaikka mitä asioita toisistaan. Minä olen nähnyt ja jutellut edellisessä tapaamisessa...
Olen myös tosi huomaavainen. Kyselen toisilta kuulumisia ja yritän muistaa, mistä viimeksi puhuttiin ja jatkaa siitä. Olen tosi ymmärtäväinen toisten huonoa käytöstä kohtaan; toisella voi olla siitä tai tästä syystä vaikeaa. Kuuntelen tosi mielelläni toisten juttuja ja yritän keksiä jotain helpotusta ongelmiin. Eläydyn tosi vahvasti toisen vaikeuksiin. Olen myös aiemmin ollut tosi hauska ja ottanut pellenkin roolia. Sitten ajattelin, että saatan todella loukata toista nokkeluuksillani, ja lopetin. Nyt olen siis ikävä, hieman nössö hyvyydenetsijä. Vaikka kuinka tiedostan näitä asioita, en onnistu yhtään sen paremmin. Ikävä minulle, mutta ehkä sinä vielä löydät polkusi. Toivon niin.
Minä myös tunnostan itsessäni sellaista hieman neuroottista ystävällisyyden ylläpidon tarvetta työyhteisössä. Koska en luota itseeni, tai jotain. Se on tosi raskasta.
2
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä myös tunnostan itsessäni sellaista hieman neuroottista ystävällisyyden ylläpidon tarvetta työyhteisössä. Koska en luota itseeni, tai jotain. Se on tosi raskasta.
2
Enkä siis tarkoita, että siellä pitäisi jokin tosi hankala olla, mitta entä jos edes oma itsensä? Mutta ei. Tai siis, kuka se mahtaisi edes olla?
2
Siis 27 on seiska.
Ja kakkoselle: pelkään, että olen ollut juuri tuollainen äiti omille lapsilleni, kun olen tällainen vaikea luonne... Olen jotenkin yrittänyt heille opettaa, miten käyttäytyä, kun/vaikka en ilmeisesti itsekään osaa.
Ehkä se vaikeus vaan periytyy geeneissä. Ja sitten ne kaksi peräkkäistä vaikeaa sukupolvea yrittää ja yrittää tulla toistensa kanssa toimeen. Mutta äidissähän se vika aina on.
Vai mitä?
7
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Apua. Olen ihan samanlainen kuin te. :O
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmeellistä. Tuntea koko ikänsä jonkinlaista "toiseutta" ja ymmärtää olevansa herkkä, äkkipikainen ja ailahteleva ja olla siitä pahoillaan. Roikkua Vauva-palstalla, kun niitä ystäviä ei vain oikein kerry, ja niitten muutamankaan kanssa ei tahdo juuri tästä aiheesta avautua... Ja sitten yhtenä iltana avaruudesta kantautuu viesti. Täällä onkin muita samanlaisia. Kiitos teille ap ja nro 2, oli hienoa kuulla teistä! Harmi, ettei meistäkään voi tulla ystäviä... Toivon teille kuitenkin kaikkea hyvää ja ajatellaan tätä keskustelua, kun oikein pahalta tuntuu!
Vierailija kirjoitti:
Siis 27 on seiska.
Ja kakkoselle: pelkään, että olen ollut juuri tuollainen äiti omille lapsilleni, kun olen tällainen vaikea luonne... Olen jotenkin yrittänyt heille opettaa, miten käyttäytyä, kun/vaikka en ilmeisesti itsekään osaa.
Ehkä se vaikeus vaan periytyy geeneissä. Ja sitten ne kaksi peräkkäistä vaikeaa sukupolvea yrittää ja yrittää tulla toistensa kanssa toimeen. Mutta äidissähän se vika aina on.
Vai mitä?
7
No joo...minulle olisi merkinnyt paljon jos olisimme edes jotenkin samalla kartalla kokemastani nyt kun olen aikuinen. Tai äidiltä sen tasoinen kunnioitus minua kohtaan, ettei mitätöi sitä miten minä olen asiat kokenut. Ymmärrän, että äidillä oli omia vaikeuksia, mutta epäreilua väittää että niistä seurannet vaikeuteni ovat minun viallisuuttani.
Olisin antanut äidilleni kyllä anteeksi, aika paljon ellen kaiken, jos asiat olisi saatu puhuttua halki ja hän olisi kunnioittanut minua, vaikka näkeekin tapahtuneen omalta kantiltaan.
2
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Etkai 2 oo se äitijankkaaja?
Oon joo.
2
Vierailija kirjoitti:
Ihmeellistä. Tuntea koko ikänsä jonkinlaista "toiseutta" ja ymmärtää olevansa herkkä, äkkipikainen ja ailahteleva ja olla siitä pahoillaan. Roikkua Vauva-palstalla, kun niitä ystäviä ei vain oikein kerry, ja niitten muutamankaan kanssa ei tahdo juuri tästä aiheesta avautua... Ja sitten yhtenä iltana avaruudesta kantautuu viesti. Täällä onkin muita samanlaisia. Kiitos teille ap ja nro 2, oli hienoa kuulla teistä! Harmi, ettei meistäkään voi tulla ystäviä... Toivon teille kuitenkin kaikkea hyvää ja ajatellaan tätä keskustelua, kun oikein pahalta tuntuu!
Minäkin olen kiitollinen aloittajalle tästä ketjusta!
Olen roikkunut täällä itseasiassa osin odottaen milloin "tapahtuu". Jotain. En ole ajatellut olevani täälläkään turhaan. Käsittelen jotain.
Ei se niin haittaa (vaikka voisikin olla aika +++), ettemme näe irl; jotenkin saan minäkin voimaa kun on tällainen ketju! Samanlaisia tyyppejä! Yläfemma sille!
2
Onpa ihanaa kuulla että on muitakin samanlaisia. Minuakin harmittaa oma luonteeni ja usein sitä myötä myös käytökseni. Olen herkästi suuttuva, äkkipikainen, kontrollointihaluinen ja impulsiivinen. Pystyn olemaan opiskeluissa ja töissä kiva ja mukava kaikille, mutta kotona miehen ja lasten kanssa tuntuu että he heittävät minut pian ulos kodista kun kyllästyvät ainaiseen valitukseeni :( Äänensävy menee väkisinkin vihaiseksi kun pitää lapsille tai miehelle jostain asiasta sanoa. Ja usein pitääkin.
Tuntuu että aiemmin pystyin paremmin pitämään tämän puolen piilossa, mutta jotenkin vuosien myötä se tulee enemmän ja enemmän esiin. Mies on sellainen kiltti ja rauhallinen ja lasten kanssa aivan liian lepsu. Ehkä siitä tämä osittain johtuukin, sillä minun osakseni on tullut olla se ilkeä äiti, joka kieltää kaiken kivan minkä isi antaisi tehdä. Lisäksi stressi ja väsymys lisäävät ilkeyttäni huomattavasti..
Olen koittanut päättää, että tästä lähin puhun kaikille ystävällisesti enkä hermostu ja olen kärsivällinen, mutta tulokset ovat aika laihoja vielä.
Mietin vielä tuota aloittajan ajatusta oman luonteensa kamaluudesta sillä perusteella, että muiltakin tuli huonoa palautetta. Todistaako se oikeasti luonteen viallisuudesta, vai onko syynä ollut jokin tapa esim. puolustautua muilta, joka on aiheuttanut konfliktitilanteita ja jos sinuun olisi kotona suhtauduttu arvostavammin, eikä häveten, niin sinulla ei ehkä olisi ollut koko tapaa/mallia? Koska mun korvaan vain oikeasti särähtää tuo "minussa oli vikaa alunalkaenkin". Kenen mielestä ja miksi? Tulee ensimmäisenä mieleen kysyä.
Miten todennäköistä on, että lapsi kasvaa "suoraan" jos joku kotona häpeää häntä alun alkaenkin? Mutta ei se tarkoita, että hänessä oli koskaan mitään sellaista vikaa, mitä ei ole kaikissa. Näitä muita vain ei ole hävetty. Vielä jos osoitellaan jotakuta aikuista siinä vieressä ikään kuin malliksi, että sinusta tulee tuollainen, hänkin on hankala niin....huooh.
Ketju muuten hiljeni kun kävi ilmi että olen "äitijankkaaja". Miksiköhän..? Liittyikö se siihen, vai hiljenikö muuten vain samaan aikaan?
2
"Ulkopuolisena" sellainen huomio, että useilla ihmisillä on itsessään puolia, joita joutuu muiden lähellä vaientamaan tai hiljentämään. Huonoja äitisuhteita löytyy myös, allekirjoittaneelta siinä missä monilla muillakin.
Terapia on hyvä paikka käsitellä vaikeita tunteita, joita ei ole kotona hyväksytty tai nähty. Sen yksi päätarkoitus ainakin itselläni oli se, että sain oikeutuksen tunteilleni ja opin ottamaan itse vastuun siitä, millainen elämä minulla on. Äitini on mitä on eikä muutu, on ajan tuhlausta odottaa, että hän jotenkin "ottaisi vastuun" tekemisistään. Hän teki parhaansa ja toisaalta hyvin väärin monessa asiassa, ne asiat menivät niin kuin menivät ja niihin ei kannata palata. Minä keskityn siihen, mitä voin itse tehdä nyt, jotta elämäni olisi helpompi.
Olen joutunut erityisesti parisuhteessa opettelamaan kiltimpää käytöstä kumppania kohtaan, olen ollut herkästi tulistuva kuumakalle nuorempana. Prosessi on hidas, eikä aina ole kivaa sanoa nätisti kun sisällä kiehuu, mutta kyllä se mahdollista on. Sellaista aikuisen elämä jossain määrin on.
Jos joku (minä, sinä, naapurin Kalle) on jatkuvasti todella ikävä muita ihmisiä kohtaan, siinä kyllä jää yksin. Ei kenelläkään ole velvollisuutta ymmärtää toisen sekopäisiä mielenailahteluja, ja jos niitä ei saa haltuun ja löydä järkevää tasapainoa, yksin siinä jää.
Oli se vika sitten missä vain, ketään muuta kuin itseään ei voi muuttaa. Kuulostaa helpolta, mutta on vaikeimpia asioita tajuta, jos on tullut väärin kohdelluksi.
Musta tuntuu että ei kai nuo ikävämmät piirteet haittaisi (koska kaikilla on myös huonoja puolia), jos ap ja muut ei kokisi että ne on se todellinen minä joka täytyy piilottaa. Eikö siihen todelliseen minään kuulu mitään hyvää? Jos tuntuu että ei niin sitten nuo piirteet kuulostaa ahdistukselta ja masennukselta.Ihmiset kyllä aistii ristiriidan siinä jos joku on hirveän ystävällinen ja mukava mutta sitten kuitenkin sisällä kiehuu ja lähimmille ihmisille on ihan erilainen , siksi varmaan vaikea saada ystäviä.
Voi hyvin olla. Itsekin olin vuosia sivuuttanut narsismin mahdollisena ongelman lähteenä perhekuvioilleni, koska kaikki mitä narsismista voi lukea ei täsmää äitiini. Mutta sitten aloin erään tapauksen seurauksena lukea hieman laveammin niitä kuvauksia, entä entä jos jokin sopii? Ja sitten alkoi löytyä.
Aloin tajuta, että välillämme ei olekaan vain kommunikaatio-ongelmaa, jolloin saisin lopulta äidin tajuamaan mitä se kaikki aiheutti minulle vaan että jos kyseessä on narsismin kaltainenkin ongelma, niin äitini on tavallaan "rikki" eikä tule IKINÄ käsittämään sitä mitä minä koitan hänelle sanoa. Ei ikinä. Eli en saa apua vaikka kuinka selvitän ja selvitän ja selvitän hänelle asioitani ja pyydän, että auta nyt.
Mun on käsiteltävä se, mitä jäljelle jäi, ihan itse. Se, miksi minusta tuli tällainen vaikken halunnut jne. Äiti ei muutu. Äiti ei tule ymmärtämään. Mun on pakko yrittää ymmärtää itseäni itse. En ollut tai ole koskaan kai koittanut sitä, se kuulostaa pelottavalle, koska uskon olevani niin viallinen. Eli että selviää pelkkää pahaa. Mutta sitten kuitenkaan en usko tuohon. Säie minusta muistaa, etten koskaan alkanut olla paha, minun vain täytyi olla, koska kasvoin niin ymmärtämättömissä olosuhteissa. Aina kun olin isäni luona sitä pahaa meikäläistä ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Siksi uskon, etten kai kuitenkaan ole läpeensä paha. Sorry ehkä jonkinlainen ot.
2