Ystävä ei pidä yhteyttä

Pienenä vinkkinä niille, jotka kertovat kuinka se oma perhe riittää, eikä ole aikaa ystäville. Varmasti näinkin. Mutta itse olen kohta 3-kymppimem ja äitini lähentyy eläkeikää. Olen vasta viime vuosina tajunnut, että koko elämäni aikana äitilläni ei ole oikeastaan ollut yhtäkään ystävää. Tai yksi, jonka kanssa on harvoin tekemisissä. Äiti on koko elämänsä oikeastaan omistanut meille lapsille. Mutta mitä sitten kävikään, kun me lapset muutimme pois kotoa. Se on todella raskasta lapsille (tietenkin äidillekin), kun äiti valittelee yksinäisyyttä ja tekemisen puutetta, vaikka äitini onkin supersosiaalinen ihminen. Tuntuu kuitenkin,että hän vieläkin elää aika paljon meidän lasten kautta.

Kyllä mielestäni aina pitäisi olla aikaa ystäville, vaikka ei olisi aikaa nähdä. Mutta välillä edes laittaa se viesti tai soittaa, että mitä kuuluu.

Jätä tuommoset kaverit. Itse olen juuri tuollainen ja usein siksi koska ei enää vaan kiinnosta. Myös minulle on tehty näin ja enkä kysele yhtään perään koska myös minun kiinnostus loppuu siihen. Turha väkisin roikkua jossain ihmisessä. Se on ärsyttävää molemminpuolin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen tuolta ystävyyden toiselta puolelta. Vanha ystäväni, joka oli kaasonakin häissä, haluaisi kauheasti pitää yhteyttä. Elämä kuitenkin vienyt eri suuntiin niin paljon, että en koe enää tarvetta pitää häntä ystävissäni. Mukavaa nähdä ohimennen ja jutella kuulumisia, mutta ei kyllä riitä tahto ja aika nähdä saati sitten soitella tai viestitellä. En soittele kuin äidilleni ja viestittelen sisaruksilleni ainoastaan muustakin kuin asiasta.

Toivoisin hänen huomaavan tämän ihan itse. Oli monta vuotta opiskelemassa, jolloin ei itse pitänyt mitään yhteyttä. Meillä tuli lapset ja työ. Nyt hän on aloittanut työelämän ja pitäisi taas mielellään yhteyttä. En kehtaa sanoa, että hei, meidän aika meni jo. Koska mielelläni moikkaamis välit pidän kuitenkin.

Sitten kun sullakin elämässä menee joskus vielä huonosti ja mies jättää ja perhe menee, niin huomaatkin kuinka tärkeää olisi ollut ne ystävät. Mutta jokainen sen oppii kantapään kautta.

No enpä tämän "ystävän" luokse menisi silti... Mulla on kymmeniä muita parempia ystäviä, joiden kanssa ollaan tosi ystäviä ja ketkä ovat auttaneet ja kantaneet nyt vaikeissa tilanteissa ja sama toisinpäin. Ei se, että ei halua olla yhden tietyn ihmisen kanssa tekemisissä tarkoita, ettei olisi muita ystäviä. Ja ettei aikuiset soittele tai viestittelen kuulumisia tarkoita, ettei oltaisiin ystäviä. Me esimerkiksi _nähdään_ kun kyläilemme tai käymme samoissa tapahtumissa. Kaikkien kaveri nyt ei vaan tarvi olla kuitenkaan. Ja olen myös aikuisiällä tutustunut uusiinkin ihmisiin, niin voisin alkaa käydä vaikka jossain vertaistukisururyhmässä jos noin kamala tilanne iskisi ja kokisin jääneeni yksin. (tosin varmaan sisaruksen olisi kuollut samassa rytäkässä, jos kokisin jääneeni yksin...) Sieltä hän voisi vaikka löytyä samassa tilanteessa olevia ihmisiä, keille jakaa tuskaansa...

T. Toiselta puolelta

Kuulostaa tosiaan siltä, että ystävyytesi on ohi, ap.

Itsellä samantapainen kokemus. Ystäväni, jonka kanssa olimme hyvin läheisiä yhtäkkiä lakkasi kaiken yhteydenpidon. Ymmärtäisin, jos olisi ollut riitaa tai muuta, mutta mielestäni kaikki oli hyvin. Ei vastannut viesteihin tai puheluihin. Miehemme ovat ystäviä ja pitävät edelleen yhteyttä. Asutaan samassa kunnassa joten silloin tällöin sattumalta törmäillään, ja hän aina moikkailee niin iloisesti, joten tuskin on mistään vihainen mutta ystäviä ei silti ilmeisesti halua olla. Mitään selitystä en ole saanut. Kai meille vaan kävi niin että aika ajoi ohitse ja tuli uudet tilanteet, uudet ystävät. Kyllä se ystävyyden loppuminen täytyi vaan hyväksyä kun kävi selväksi, että tämä ystävä ei halua pitää yhteyttä.

Joskus vaan käy niin että kyllästyy tiettyihin ihmisiin ja heidän juttuihinsa. Ne vaan tuntuvat pitkäveteisiltä ja tylsiltä.

Minuun on kyllästytty ja minä olen kyllästynyt ihmisiin. Aina ei ole mennyt tasan samojen ihmisten kanssa. Joitakin on jäänyt kaipaamaan mutta ei kovin pitkään koska en halua olla riesa kenellekään.

Minusta tästä ei kannata liiemmin loukkaantua, elämä vaan menee joskus niin.

Elämään kuuluu erilaisia vaiheita. Tunnustan itsekin olevani siinä mielessä "huono ystävä", että priorisoin vähän vapaa-ajan mieheni, lapseni ja koirieni kesken, ja vasta sitten on aikaa ystäville. Ja sitä aikaa ei hirveästi arkiviikkoina ole, valitettavasti. :( Silti mulla on paljon sellaisia ystäviä, tai kavereita, joiden kanss näen vain kerran- pari vuodessa ja silti kaikki toimii hienosti ja jatketaan siitä mihin viimeksi jäätiin.

Sellaiset ns. ystävät muakin ärsyttävät, jotka eivät ota yhteyttä tai edes esitä olevansa kiinnostuneita, paitsi aina kun tarvitsevat jotakin (apua, rahaa). Sitä en voi ymmärtää enkä koskaan itse tekisi niin. Eräskin tällainen "ystävä" saattaa olla monta kuukautta hiljaa, ei muista juhlapäivinä, ei vastaa viesteihin, ja sitten yllättäen alkaa yliystävällisen tivaavaan tyyliin kysellä suunnitelmiamme vaikkapa hiihtolomaviikolle (arvaan nykyisin heti mistä tuulee) ja ne kuullessaan ehdottaa voitaisiinko hoitaa heidän lapsiaan parin päivän ajan tai tulla remonttiavuksi tms. Eli on ystävällinen aina kun tarvitsee lyhyellä varoitusajalla apua. Huvittavaa jos ei olisi niin raivostuttavan törkeää.

Mun tulee mieleen ne keskustelut tältä palstalta, että miten päästä eroon kaverista joka ei jätä rauhaan/ahdistaa/yms. Niissä keskusteluissa neuvottiin tekemään juuri noin, kuin "kaverisi" tekee, eli ei ota itse yhteyttä ja yrittää kuolettaa ystävyyden kasaan.  En nyt tietenkään sano että teidän tilanne olisi se, mutta ne keskustelut tuli mieleen.

Itse yritin erään tälläisen takertujan kanssa laittaa välit poikki, kun en vain yksinkertaisesti enää kestä maratonpuheluita, "ikävä sua muru"-viestejä, ei kysytä mitä minulle kuuluu, kerrotaan vaan omasta elämästä. Nyt yritän ystävyyttä kuolettaa, en ota itse enää yhteyttä, vastaan vain joskus puhelimeen ja viesteihinkään en enää jaksa kirjoittaa mitään, laitan vain hymynaamaa tai surunaamaa. Tällaista yhteydenpitoa on jatkunut jo yli vuoden, mutta ei vaan mene perille.

Ehkä voisit kysyä tältä kaverilta suoraan, että mikä mättää?

Ei ole oikea ystävä jätä se etsi uusi.

Sitä ehtii mitä tahtoo.

Puhutko samaan putkityyliin kuin kirjoitat?

Hän ei varmaan kestä lukea tekstejäsi, ehkä hän on parikin kertaa huomauttanut jo, että välimerkin jälkeen kuuluu panna välilyönti. Mieluiten tekstiä myös selvennetään kappalejaolla.

Jotkut pulputtavat tauotta niin ettei heitä jaksa kuunnella.

Eiköhän tuo ole harvinaisen selvää, ettette enää kuulu miehenne kanssa ystävyyden piiriin. Antakaa siis olla, kumpikin. Ei kannata tuhlata aikaa ja energiaa ihmisiin, joilla ei ole aikaa ja energiaa teille.

Elämä vie ihmisiä välillä eri suuntiin. Ihmiset kasvavat, ajatukset ja arvot muuttuvat. Itsellä loppui pitkäaikainen ystävyys, kun kerroin ystävälleni, että en osallistu hänen aviomiehensä pettämis-asioihin. Se ystävyys oli sillä selvä ja mitään selityksiä tai sen enempiä keskusteluja en koskaan saanut. Ehkä se ei oikeata ystävyyttä ollutkaan.

Vierailija kirjoitti:

Uskon sen,että kiireitä on ystävälläni oikeasti.Kuitenkin se,ettei ole enää yhtään aikaa pitää yhteyttä kertoo omaa karua kieltään.Lähetin joulukortin,en saanut edes tekstarina hyvän joulun toivotusta takaisin.

Miehemme ovat myös ystäviä keskenään.Kun mieheni soittaa sanoo ystäväni mies melkein aina että soitellaan paremmalla ajalla ja koskaan ei hän soita takaisin.

Pitää kai se uskoa että ystävyytemme on ohi.Ap

On myös sellainen asia, että yllättävän usein ihmisillä on vaikeuksia, jotka vievät voimat ja tarvitaan enemmän palautumista.

Tällaisia esim parisuhdekriisi ja/tai ero. Joskus vaan ei jaksa/kykene vielä käsittelemään tuttavapariskunnan kanssa sitä, että no kun Jarkolla on toinen suhde nyt ja me yritetään paikata tätä tai itse yritän tajuta ja toipua. Se, joka tähän nyt ulvahtaa, et no ystävä auttais, ei ehkä tiiä, että tunteet ja jakdamiset ei näissä noudata järkeä tai edes omaa halua. Kun on pakka sekaisin, se on yllättävää, mihin ei kykene. Tai suru lapsettomuudesta tai vakavat sairaudet

Toinen kaiken ajan, energian ja huolenpitokyvyn, jopa muistikapasiteetin on vanhempien muistisairaudet. Hyvin monella on tätä tilannetta ja se vaan voi olla ihan kamalaa taistelua, edim jos se äitivanhus esim kirltäytyy tutkimuksista vaikkei muista lastenlastensa nimiä, ilmaantuu joka päivä vaatimaan näutä autoajelulle kanssaan, vaikka kortti otetty pois jne kauheita tilanteita. Tunnen yhden kolmen laosen perheen, jonka kolme isovanhempaa ovat eri vaiheissa Alzheimeria ja molemmat aikuiset lapset ovat ainoita lapsia > yksin hoitavat edunvalvontaa, kadonneen etsimisi, hoivskotipaikan jonotusta, kakkavaippoja, vaarin raivareita jne. Joka päivä. Ei paljon riitä heillä aikaa tai voimia leffaan tai kuulumisten kyselyyn.

Eli kaikki ei aina liity siihen etäällä olevaan ystävään.

Vierailija kirjoitti:

Sitä ehtii mitä tahtoo.

Sit kun on oikeita haasteita, ei muuten ehdi. Älytön lause.

Mietipä yksinhuoltajaa, jolla toinen lapsi sairaalassa, toinen koulussa. Mietipä onko sijaa, onko voimaa kuunnella jonkun juoruja tai huolia.

Joskus se on enemmän energian kuin varsinaisen ajan puutetta. Kyläilyjen ja viestittelyjen sijaan monet kaipaavat myös rauhoittumisaikaa.

Vierailija kirjoitti:

Joskus se on enemmän energian kuin varsinaisen ajan puutetta. Kyläilyjen ja viestittelyjen sijaan monet kaipaavat myös rauhoittumisaikaa.

Mulla tosi paljln tuota. Olen kahden laisen yksinhultaja. Tarvitsen hiljaisuutta ja yksinoloa. Ettei kukaan kerro mulle, ettö nälkö tai kuuma tai kylmä tai paha mieli, hanska unohtu tai missä vessa. Tai että ei tarvi omina vapaatunteina katsoa kelloa vaan voi kävellä omaan tahtiin ja vaikka ottaa ylläripäiväunet, arkeni on yhtä minuuttiaikataulua ja toisten huomioimista ja se on ihan mielekästä, mutta tarvin välillä sitä, ettähuomioin vain oman kehoni ja mieleni tarpeen.

Oon tosi uupunut. Viestittelen kyllä ystäville, mutta myös meudän arki tosi erilaista, heillä aina puoliso tukena ja rahaakin käytössä erilaisiin rientoihin, en mä pysty syömään usrin kalliissa ravintoloissa ja heitä taas tapaaminen kahvilla tai kävelyllä ei kiinnosta

Ei pidä yhteyttä koska ei halua pitää. Kaikilla on nykyään puhelin ja netti, monta eri somekanavaa. Kyllä se näkeminen ja tapaaminen onnistuu, jos vaan haluaa. Jos ei halua, niin sitten vaan tekosyitä keksimään "arjen kiireet ja lapsen harrastukset ja miehen työ" ja mitä näitä nyt on.

Älä enää ota yhteyttä, äläkä odota tämän tyypin yhteyden ottoa. Sure läpi loppunut ystävyys. Ei voi väkisin ketään pakottaa. Hemmottele itseäsi, pidä kehostasi ja mielestäsi huolta.

Miehesi on oikeassa anna olla!

Ei hyvissä ystävyyksissä lasketa aikaa kuinka paljon on yhteydenotosta kulunut. Joskus saattaa vierähtää parikin vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Ei pidä yhteyttä koska ei halua pitää. Kaikilla on nykyään puhelin ja netti, monta eri somekanavaa. Kyllä se näkeminen ja tapaaminen onnistuu, jos vaan haluaa. Jos ei halua, niin sitten vaan tekosyitä keksimään "arjen kiireet ja lapsen harrastukset ja miehen työ" ja mitä näitä nyt on.

Älä enää ota yhteyttä, äläkä odota tämän tyypin yhteyden ottoa. Sure läpi loppunut ystävyys. Ei voi väkisin ketään pakottaa. Hemmottele itseäsi, pidä kehostasi ja mielestäsi huolta.

Joo, on joko noin tai sitten kuten tossa edellä

pari hyvää kirjoitusta: ei ole aikaa ja/tai voimaa, kun omassa elämässä liian vaikeaa. Esim kun mulle selvisi että mieheni petti, tunsin niin suuria vaikeita ristiriitaisia tunteita, että tarvitsin ammattiapua sekä siskon tukea avioeron käytäntöihin, asunnln etsimisiin. En jaksanut ystäviä vähään aikaan lainkaan, yhtä pitkäaikaista lukuunottamatta, selitin tän myöhemmin, kaikki ymmärsi, yksi kehtasi suuttua, olis pitäny huomioida hänen NIMIPÄIVÄNSÄ kun hyvä kun ekoina viikkoina muistin oman nimeni.