Haluan jo mummoksi!

Kannataisko sun ap hankkia itsellesi vaikka jotain keskusteluapua? Jos sulla on noin voimakas tarve takertua muihin ihmisiin, niin tulee olo, että ihan kaikki ei ole ok. Istutko päivät kotona?

Olen 50-vuotias vela ja mieheni on täysraitis. Vaikea uskoa, että kirjoittaisin tuollaisia mummojuttuja. Vaikea uskoa, ettet ap ole provo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"No jotain hyötyä, kun saa lapset vanhana. Omani ovat 12 ja 14v. ja olen 50v.

En haaveile lapsenlapsista.

Elämäsi on tyhjää, hanki sisältöä siihen.

Ei ole mikään ongelma esim. 32v. saada lapsia. Lapsesi tekevät lapsia, kun se heille sopii.

Ja kyllä ajattelet vain itseäsi etkä lapsiasi."

Eikö sinua muka ahdista totuus, ettet tule koskaan näkemään lastenlapsiasi tai se fakta ettei lastenlapsillasi tule koskaan olemaan mummia, joka vaikkapa leipoo pullia sunnuntaina?

-ohismummi

No ei ahdista ja ei nykypäivänä kuolla 60v. En kaipaa lapselapsia enkä mieti sitä saako lapsenlapset mummia. Ilmeisesti sun mielestä mä kuolen aikaisin tai sitten olet erittäin huono matikassa.

Varmaan sieltä vaimojen puoleltakin tulee se mummo.

Kun pojat on kotoota muuttaa pois niin meillä alkaa elämän uusi suunta ilman vastuuta pienistä lapsista.

Ohis, mun äitini kuoli 60 vuotiaana ja kyllä harmittaa ettei hänestä mummua tullut. Musta on sääli että mun vanhemmat olivat iäkkäitä kun minut saivat, on rankkaa nähdä vanhempien ikääntyvän ja jo parikymppisenä miettiä kauanko he vielä elävät.

Joo kyllähän miehen puolelta tulevat muksut saavat mummon mutta ei se minun kannaltani ole sama asia.

Vierailija kirjoitti:

Kannataisko sun ap hankkia itsellesi vaikka jotain keskusteluapua? Jos sulla on noin voimakas tarve takertua muihin ihmisiin, niin tulee olo, että ihan kaikki ei ole ok. Istutko päivät kotona?

Kävin kyllä pian vaikean eron jälkeen kaksi vuotta kognitiivisessa terapiassa. Terapeutin avulla pääsinkin vihantunteistani irti, eli siitä oli varmasti apua. Vaikka en uskokaan, että tämä "mummomania" olisi jotenkin sairasta, olisi jonkun kanssa jutustelu ehkä ainakin joissain asioissa hyödyllistä. Pääsisin sanomaan ääneen sen totuuden, etten enää luota ennen niin rakkaaseen tyttäreeni, esikoiseeni. Terapian metodeihin tutustuneena olen varma, että terapeutti väittäisi, että se vanha "viha", joka minuun liitossani pinttyi, olisi siirtynyt tyttäreeni. Sellaista väitettä en missään nimessä halua kuulla enkä sitä niele.

Sitä paitsi, en jola tapauksessa pääsisi enää KELA:n psykoterapiaan, vaikka sinne hakisin, koska terapian olen kerran jo käynyt läpi.

Tiedän, että lapsenlapsi pelastaisi tilanteen. En tiedä miksi olen siitä varma, mutta niin vain on.

AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"No jotain hyötyä, kun saa lapset vanhana. Omani ovat 12 ja 14v. ja olen 50v.

En haaveile lapsenlapsista.

Elämäsi on tyhjää, hanki sisältöä siihen.

Ei ole mikään ongelma esim. 32v. saada lapsia. Lapsesi tekevät lapsia, kun se heille sopii.

Ja kyllä ajattelet vain itseäsi etkä lapsiasi."

Eikö sinua muka ahdista totuus, ettet tule koskaan näkemään lastenlapsiasi tai se fakta ettei lastenlapsillasi tule koskaan olemaan mummia, joka vaikkapa leipoo pullia sunnuntaina?

-ohismummi

No ei ahdista ja ei nykypäivänä kuolla 60v. En kaipaa lapselapsia enkä mieti sitä saako lapsenlapset mummia. Ilmeisesti sun mielestä mä kuolen aikaisin tai sitten olet erittäin huono matikassa.

Varmaan sieltä vaimojen puoleltakin tulee se mummo.

Kun pojat on kotoota muuttaa pois niin meillä alkaa elämän uusi suunta ilman vastuuta pienistä lapsista.

Ohis, mun äitini kuoli 60 vuotiaana ja kyllä harmittaa ettei hänestä mummua tullut. Musta on sääli että mun vanhemmat olivat iäkkäitä kun minut saivat, on rankkaa nähdä vanhempien ikääntyvän ja jo parikymppisenä miettiä kauanko he vielä elävät.

Joo kyllähän miehen puolelta tulevat muksut saavat mummon mutta ei se minun kannaltani ole sama asia.

Nimenomaan. Sinunkin tarinasi todistaa, ettei kyse missään nimessä ole itsekkyydestä, vaan empatiasta ja terveestä säälistä. Kuka haluaisi tuollaista elämää lastenlapsilleen..?

AP

Olen 68v rusinakullipappa lohjalaiselta valaanpyyntialukselta. Sohaisin meisselini harppuunan varteen aikoinaan. Et siis todellakaan halua mummeliksi.

Vierailija
</p>

<p>Kävin kyllä pian vaikean eron jälkeen kaksi vuotta kognitiivisessa terapiassa. Terapeutin avulla pääsinkin vihantunteistani irti, eli siitä oli varmasti apua. Vaikka en uskokaan, että tämä "mummomania" olisi jotenkin sairasta, olisi jonkun kanssa jutustelu ehkä ainakin joissain asioissa hyödyllistä. Pääsisin sanomaan ääneen sen totuuden, <strong>etten enää luota ennen niin rakkaaseen tyttäreeni, esikoiseeni.</strong> Terapian metodeihin tutustuneena olen varma, että terapeutti väittäisi, että se vanha "viha", joka minuun liitossani pinttyi, olisi siirtynyt tyttäreeni. Sellaista väitettä en missään nimessä halua kuulla enkä sitä niele.
</p>

<p>Sitä paitsi, en jola tapauksessa pääsisi enää KELA:n psykoterapiaan, vaikka sinne hakisin, koska terapian olen kerran jo käynyt läpi.
</p>

<p><strong>Tiedän, että lapsenlapsi pelastaisi tilanteen. En tiedä miksi olen siitä varma, mutta niin vain on.</strong>
</p>

<p>AP[/quote kirjoitti:

Ikävää että sinulla, ap, on ollut vaikeaa ja selvästi on vaikeaa edelleen.

Mutta lihavoimani pätkät viestistäsi nostivat niskakarvat pystyyn.

Mitä tarkoitat, ettet enää luota tyttäreesi? Oletko alkanut epäillä, ettei hän olekaan automaattinen synnytyskone, joka tekee sinulle lastenlapsia tiettyyn ikään mennessä ja nimeää ne mieltymystesi mukaan? Rakastatko edes tytärtäsi vai rakastatko tiettyä muottia, johon yrität hänet ahtaa?

Toisekseen, lasta (tai lastenlasta) ei missään nimessä pidä tehdä "pelastamaan tilannetta". Sitähän monet eron partaalla olevat pariskunnat tekevät yhtenään ja lähestulkoon aina yhtä huonoin tuloksin. Eivät ne ongelmat, jotka yritetään lapsella häivyttää, katoa oikeasti minnekään. Ja ennen kaikkea: lapsen ei ikinä pitäisi olla työkalu jonkun muun irrallisen tavoitteen saavuttamiseen. Lapsi pitäisi ottaa vastaan, rakastaa ja hoivata lapsen itsensä takia.

Yritä hankkia jostain ammattiapua. Tarvitset selvästi sitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Jokainen äiti ansaitsee olla myös isoäiti."

Millä perusteella?

Tämä menikin ohi.

Olen harras feministi, mutta tässä asiassa olen konservatiivinen.

Äitiyden ja tyttäryyden merkitys on niin kuin vaikkapa toinen nimi. Esikoinen perii toisen etunimen äidiltään, joka on perinyt sen omalta äidiltään jne. Sama pätee seuraaviin sukupolviin. Äitiys on automaattisesti periytyvää.

Kuten lorukin käy:

"Mun mummoni muni mun mammani, mun mammani muni mun."

AP

Mitä helvettiä?

Entäs jos AP:n tytär ei ole kokenut lapsuuttaan kauhean mukavana (viittaan varsinkin tuohon viimeisimpään AP:n paljastukseen terapiassaan), eikä sen vuoksi halua lapsia?

Minulle kävi näin. Narsistiäitini "uhrautui" kotiäitinä kunnes olin 8v ja luuli suorittaneensa minulle upean lapsuuden, koska kaikki asiat menivät niinkuin hän halusi ja määräsi, minun piti olla tahdoton hänen jatkeensa, eikä missään nimessä oma persoonani. En ollut, arkeni ja juhlani olivat helvettiä ja henkistä väkivaltaa.

Lapsuuteni ja nuoruuteni oli vittumainen aikakausi, jota en halua muistella. Tämän vuoksi en ikimaailmassa halunnut omia lapsia, minä suorastaan inhosin vauvoja ja taaperoita. Minulla on ja oli hyvä mies, joka ei painostanut lastenhankintaan. Ja sitten ehkäisy petti. Aborttia en kuitenkaan harkinnutkaan, keskityin toivomaan että lapsi on terve ja POIKA, tämä siksi etten periyttäisi huonoa äiti-tytär -suhdetta, hyvästä minulla ei ole kokemusperäistä tietoa. Onneksi oli poika. Opettelen yhä oikeanlaista äitiyttä, sitä kun en ole itse kokenut äidiltäni. Voin kertoa että on vaikeaa.

Nyt äitinä olen alkanut todenteolla ymmärtää loogista haluttomuuttani äidiksi ja sitä, miten perseestä oma lapsuuteni oli.

Ehkäpä AP:n vanhin tytär on kokenut samanlaista..? Tässä hieman ajattelemisen aihetta.

http://www.demi.fi/keskustelut/suhteet/aitini-mielesta-hanella-oikeus-t…

tässä jollakin samanlainen tilanne tyttären näkökulmasta...sinunkaan tyttärellä ei todellakaan ole velvollisuutta hankkia lapsia..jos ei halua..

Voi, onko lastenlasten pakko olla biologisia? Varamummoja tarvitaan aina!

Vierailija kirjoitti:

http://www.demi.fi/keskustelut/suhteet/aitini-mielesta-hanella-oikeus-t…

tässä jollakin samanlainen tilanne tyttären näkökulmasta...sinunkaan tyttärellä ei todellakaan ole velvollisuutta hankkia lapsia..jos ei halua..

Tai sitten tämän aloittaja on tehnyt myös tuon demikeskustelun. Trolli.

Vai niin. Joku on varastanut tarinani ja muokannut sen näköjään oikein erityisen huonoksi provoksi. Hienoa, että joiltain tuota mielikuvitusta löytyy todellakin roppakaupalla.

Ahdistuin: eihän tämä ap ole vaan oma äitini. Viime jouluna äitini loi jotenkin pitkiä katseita pikkusiskooni ja minuun puhuessaan jouluperinteistä. Uhkaili jopa, ettei hanki joulukuusta enää, vasta sitten, kun on taas pieniä lapsia!  Olimme oikeasti aika järkyttyneitä, minä ja minulle hyvin rakas ja läheinen pikkusiskoni. Olemme siis tosiaan yli kaksikymppisiä, minä lähenen jo kolmeakymmentä, mutta koen itseni nuoreksi.

Niin, jos ap on äitini, niin olen aika järkyttynyt. Olen jotenkin tajunnut joistain pienistä yhteensattumista jutteluissamme, että aihe olisi voinut nousta av-palstalta. Mutta enhän minä voi kysyä! Palstaileekohan oma äitini! Se tuntuu pahalta ja loukkaavalta.

Ja erityisesti minua loukkaa se, että äitini sanoo olevansa niin feministiä niin feministiä ja ihmisoikeustaistelijaa, mutta silti saattaa kirjoitella tänne salaa kaikenlaista, jotenkin ikäänkuin uskoutua tällä palstalla!

Miten ihmeessä voisin tiedustella äidiltäni ns. livenä, sattumalta, että onko hän mennyt tälle palstalle uskoutumaan. Hän on ollut aivan huippu äiti - sen voin sanoa tässä, luki tämän äitiap tai muu ap, mutta mieletön äitinä hän on ollut! Ja tavallaan ymmärrän häntä, hän haluaisi viereensä pienen tytön tai pojan kuuntelemaan, kun hän lukee ääneen peppipitkätossua tai kertoo omia keksimiään satuja. Kuinka turvallista hänen viereensä olikaan nukahtaa!

Tiedän, että olen ollut etuoikeutettu, että minulla on ollut onni saada äidikseni ehkä tuollainen ap:n kaltainen hoivaajatyyppi. Häneen voin edelleenkin tukeutua, hän on voimallisena kulkenut ja auttanut elämäni tiellä.  Ja, varsinkin, kun meillä ei ole ollut isää aktiivisena elämässämme, minä ja pikkusiskomme tiesimme, että meillä ei ole mitään hätää, koska äiti on olemassa.

Äiti antoi meille mallin siihen, että nainen suoriutuu mistä tahansa: huonekalujen kokoaminen ei vaadi miestä. Äiti on laulanut, puhunut ja kertonut elämästä niin, että olen viisaampi kuin moni muu. Olen niin ylpeä tästä onnesta. 

Niin juu, tuo ap saattaa olla oma mutsini. Ymmärrän niin hyvin, jos se olisi hän. Mutta, ilkeäisinkö kysyä äidiltä, onko hän ap. Mitä olette mieltä? 

Nimittäin, viime jouluna olimme joulupöydässä vähän hämillämme, pikkusiskon kanssa vähän jopa naureskeltiin jälkeenpäin. Onkohan meidän äidillä mummovauvakuume? Oii, se olisi suloista, mutta oma sankariäitini ansaitsisi sen. Äitini on supermutsi, kiukkuinen mutta hellä! Kukaan, ei kukaan lapsi voisi saada hänestä parempaa mummia tai mummoa. Ja hän on antanut meille oppia kaikesta, jopa taloudesta, rakkaudella:  jokaikisestä tienatusta rahasta täytyy laittaa vähintään viis prosenttia sukanvarteen. Ja niin on tehnyt äiti, ja sen vuoksi olemme saaneet aina jotain pientä ylimääräistä. Niin, ja se, että äiti sai pienellä rahalla kodin näyttämään niin kauniilta ja kotoiselta. Joskus mietin, että haluaisin  vielä olla lapsi: katsella äidin kanssa muumeja  ja olla vaan. Tai saisin lukea hänelle vitsejä vitsikirjasta. Ja saisin soittaa hänelle pianolla tuikituikitähtönen,  ja äiti nauraisi ja laulaisi mukana. 

Oi, kuinka arvostankaan häntä! Ja toivon, että ap olisikin äitini! Ehkä tätä kautta voisin tuoda ilmi, kuinka paljon häntä arvostankaan äitinä ja ihmisenä, turvana ja mahdollistajana. Ja feminisinä.

Miksi ihmeessä tuosta pitäisi VIHJAILLA?

Luuletko että lapsesi ei ole huomannut olevansa lapseton?

Voit toivoa lapsenlapsia, mutta siihen se jää. Nuoret tekee itse päätöksensä, eikä sinulla ole siihen sanomista.

t.mies

Vierailija kirjoitti:

Ahdistuin: eihän tämä ap ole vaan oma äitini. Viime jouluna äitini loi jotenkin pitkiä katseita pikkusiskooni ja minuun puhuessaan jouluperinteistä. Uhkaili jopa, ettei hanki joulukuusta enää, vasta sitten, kun on taas pieniä lapsia!  Olimme oikeasti aika järkyttyneitä, minä ja minulle hyvin rakas ja läheinen pikkusiskoni. Olemme siis tosiaan yli kaksikymppisiä, minä lähenen jo kolmeakymmentä, mutta koen itseni nuoreksi.

Niin, jos ap on äitini, niin olen aika järkyttynyt. Olen jotenkin tajunnut joistain pienistä yhteensattumista jutteluissamme, että aihe olisi voinut nousta av-palstalta. Mutta enhän minä voi kysyä! Palstaileekohan oma äitini! Se tuntuu pahalta ja loukkaavalta.

Ja erityisesti minua loukkaa se, että äitini sanoo olevansa niin feministiä niin feministiä ja ihmisoikeustaistelijaa, mutta silti saattaa kirjoitella tänne salaa kaikenlaista, jotenkin ikäänkuin uskoutua tällä palstalla!

Miten ihmeessä voisin tiedustella äidiltäni ns. livenä, sattumalta, että onko hän mennyt tälle palstalle uskoutumaan. Hän on ollut aivan huippu äiti - sen voin sanoa tässä, luki tämän äitiap tai muu ap, mutta mieletön äitinä hän on ollut! Ja tavallaan ymmärrän häntä, hän haluaisi viereensä pienen tytön tai pojan kuuntelemaan, kun hän lukee ääneen peppipitkätossua tai kertoo omia keksimiään satuja. Kuinka turvallista hänen viereensä olikaan nukahtaa!

Tiedän, että olen ollut etuoikeutettu, että minulla on ollut onni saada äidikseni ehkä tuollainen ap:n kaltainen hoivaajatyyppi. Häneen voin edelleenkin tukeutua, hän on voimallisena kulkenut ja auttanut elämäni tiellä.  Ja, varsinkin, kun meillä ei ole ollut isää aktiivisena elämässämme, minä ja pikkusiskomme tiesimme, että meillä ei ole mitään hätää, koska äiti on olemassa.

Äiti antoi meille mallin siihen, että nainen suoriutuu mistä tahansa: huonekalujen kokoaminen ei vaadi miestä. Äiti on laulanut, puhunut ja kertonut elämästä niin, että olen viisaampi kuin moni muu. Olen niin ylpeä tästä onnesta. 

Niin juu, tuo ap saattaa olla oma mutsini. Ymmärrän niin hyvin, jos se olisi hän. Mutta, ilkeäisinkö kysyä äidiltä, onko hän ap. Mitä olette mieltä? 

Nimittäin, viime jouluna olimme joulupöydässä vähän hämillämme, pikkusiskon kanssa vähän jopa naureskeltiin jälkeenpäin. Onkohan meidän äidillä mummovauvakuume? Oii, se olisi suloista, mutta oma sankariäitini ansaitsisi sen. Äitini on supermutsi, kiukkuinen mutta hellä! Kukaan, ei kukaan lapsi voisi saada hänestä parempaa mummia tai mummoa. Ja hän on antanut meille oppia kaikesta, jopa taloudesta, rakkaudella:  jokaikisestä tienatusta rahasta täytyy laittaa vähintään viis prosenttia sukanvarteen. Ja niin on tehnyt äiti, ja sen vuoksi olemme saaneet aina jotain pientä ylimääräistä. Niin, ja se, että äiti sai pienellä rahalla kodin näyttämään niin kauniilta ja kotoiselta. Joskus mietin, että haluaisin  vielä olla lapsi: katsella äidin kanssa muumeja  ja olla vaan. Tai saisin lukea hänelle vitsejä vitsikirjasta. Ja saisin soittaa hänelle pianolla tuikituikitähtönen,  ja äiti nauraisi ja laulaisi mukana. 

Oi, kuinka arvostankaan häntä! Ja toivon, että ap olisikin äitini! Ehkä tätä kautta voisin tuoda ilmi, kuinka paljon häntä arvostankaan äitinä ja ihmisenä, turvana ja mahdollistajana. Ja feminisinä.

Minusta kasvatus ei ole mennyt ihan maaliin asti, jos kolmekymppiset lapset ovat vielä lapsia, eivätkä ole kasvaneet aikuisiksi.

Mun mielestä tuo äskeinen 96 kirjoitti nätisti äidistään. Eihän ne lapset kai kotona asu, näin ymmärsin? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai kauhea, toivottavasti musta ei tule ikinä samanlaista :D mulla tosin on vaan kaks poikaa. Ideaalitilanne olisi, että kumpikaan ei haluaisi lapsia ja olisi homo, jolloin ei edes vahinkoa tai "vahinkoa" pääsisi tapahtumaan.

Itselleni riittää, kun osaisi nämä kasvattaa hyvin ja rakkaudella kunnon ihmisiksi, mutta perhana että vielä lapsenlapsia kasvattamaan...

Minkä ikäisiä poikasi ovat? Puhut kasvattamisesta, eli lapset ovat siis vielä kesken? Varoitan sinua: sitten kun sinäkin jäät tyhjään pesään ja selviää, että toinen poikasi muuttaa yhteen miehen kanssa ja toinen on vela, et enää tunne samoin kuin nyt. Tyhjässä pesässä on alkuun autuasta, mutta vuoden parin kuluttua tuntuu jo surulliselta, kun pesukoneesta ei enää löydykään parittomia sukkia.

AP

Pieniähän ne, vähän reilu 2v ja 4kk. Hassu kysymys että olisivat vielä "kesken". Minun tehtäväni on kertoa, ohjata ja tukea, ei rakentaa heistä sellaisia ihmisiä kuin minä haluan.

En sano enää ikinä ei koskaan, mutta luulen että en kovin ainakaan tule kärsimään "tyhjän pesän syndroomasta". Olen vasta 44 kun nuorempikin on 20, ja jos en kovin vanha ja väsynyt ole silloin niin lähden sille amerikan-reppureissulle mikä jäi nuoruudessa tekemättä :) lapset ovat ykkössijalla elämässäni niin kauan, kun he eivät pärjää ilman minua. Sen jälkeen ovat edelleen ykkösiä, mutta ajattelin järjestää elämääni muutakin sisältöä kuin heidän häiriköimisensä.

Minua jollain tavalla vähän säälittää, että tunnut siltä kuin olisit koko elämäsi ja minuutesi rakentanut vain lapsien varaan. Jos hoivavietti on suuri, kokeileppa vaikka tuota varamummoutta tai osta vaikka koiranpentu. Nekin on ihan pieniä vaan hetken, mutta siihen saisit upottaa kaiken hyyssäyksen seuraavat +-10v. Älä kuitenkaan painosta lapsiasi, heillä on omat elämänsä ja suunnitelmansa ja tuollainen syyllistäminen on mielestäni aika kamalaa.

Ihana ketju, ja niin paljon rakkauden sanoja ja mielipiteitä.

Mutta onko se ihan ok, jos oikeasti haluaakin mummiksi, kuten ap. Hitsi minusta olisi mukavaa.

Itse ostin tori.fi:stä vastoittain kahvipaketin hinnalla pinasängyn tänne kotiini, koska luulen, että muuteman vuoden sisällä minulle tulee lapsenlapsia! Saavat sitten uupuneet vanhemmat käydä vaikka rauhassa ravintolassa syömässä, kyllä minä hoidan sillä aikaa. Ymmärrän ap:ta hyvin, mummikuume on kova!

Itseäni vaan vähän ahdistaa, kun ajattelin muuttaa kirjani Fuengirolaan tai Etelä-Ranskaan,  ja jos oikeasti noita lapsenlapsia pukkaa, niin saanko itse koskaan vapautta? 51

Vierailija kirjoitti:

Ahdistuin: eihän tämä ap ole vaan oma äitini. Viime jouluna äitini loi jotenkin pitkiä katseita pikkusiskooni ja minuun puhuessaan jouluperinteistä. Uhkaili jopa, ettei hanki joulukuusta enää, vasta sitten, kun on taas pieniä lapsia!  Olimme oikeasti aika järkyttyneitä, minä ja minulle hyvin rakas ja läheinen pikkusiskoni. Olemme siis tosiaan yli kaksikymppisiä, minä lähenen jo kolmeakymmentä, mutta koen itseni nuoreksi.

Niin, jos ap on äitini, niin olen aika järkyttynyt. Olen jotenkin tajunnut joistain pienistä yhteensattumista jutteluissamme, että aihe olisi voinut nousta av-palstalta. Mutta enhän minä voi kysyä! Palstaileekohan oma äitini! Se tuntuu pahalta ja loukkaavalta.

Ja erityisesti minua loukkaa se, että äitini sanoo olevansa niin feministiä niin feministiä ja ihmisoikeustaistelijaa, mutta silti saattaa kirjoitella tänne salaa kaikenlaista, jotenkin ikäänkuin uskoutua tällä palstalla!

Miten ihmeessä voisin tiedustella äidiltäni ns. livenä, sattumalta, että onko hän mennyt tälle palstalle uskoutumaan. Hän on ollut aivan huippu äiti - sen voin sanoa tässä, luki tämän äitiap tai muu ap, mutta mieletön äitinä hän on ollut! Ja tavallaan ymmärrän häntä, hän haluaisi viereensä pienen tytön tai pojan kuuntelemaan, kun hän lukee ääneen peppipitkätossua tai kertoo omia keksimiään satuja. Kuinka turvallista hänen viereensä olikaan nukahtaa!

Tiedän, että olen ollut etuoikeutettu, että minulla on ollut onni saada äidikseni ehkä tuollainen ap:n kaltainen hoivaajatyyppi. Häneen voin edelleenkin tukeutua, hän on voimallisena kulkenut ja auttanut elämäni tiellä.  Ja, varsinkin, kun meillä ei ole ollut isää aktiivisena elämässämme, minä ja pikkusiskomme tiesimme, että meillä ei ole mitään hätää, koska äiti on olemassa.

Äiti antoi meille mallin siihen, että nainen suoriutuu mistä tahansa: huonekalujen kokoaminen ei vaadi miestä. Äiti on laulanut, puhunut ja kertonut elämästä niin, että olen viisaampi kuin moni muu. Olen niin ylpeä tästä onnesta. 

Niin juu, tuo ap saattaa olla oma mutsini. Ymmärrän niin hyvin, jos se olisi hän. Mutta, ilkeäisinkö kysyä äidiltä, onko hän ap. Mitä olette mieltä? 

Nimittäin, viime jouluna olimme joulupöydässä vähän hämillämme, pikkusiskon kanssa vähän jopa naureskeltiin jälkeenpäin. Onkohan meidän äidillä mummovauvakuume? Oii, se olisi suloista, mutta oma sankariäitini ansaitsisi sen. Äitini on supermutsi, kiukkuinen mutta hellä! Kukaan, ei kukaan lapsi voisi saada hänestä parempaa mummia tai mummoa. Ja hän on antanut meille oppia kaikesta, jopa taloudesta, rakkaudella:  jokaikisestä tienatusta rahasta täytyy laittaa vähintään viis prosenttia sukanvarteen. Ja niin on tehnyt äiti, ja sen vuoksi olemme saaneet aina jotain pientä ylimääräistä. Niin, ja se, että äiti sai pienellä rahalla kodin näyttämään niin kauniilta ja kotoiselta. Joskus mietin, että haluaisin  vielä olla lapsi: katsella äidin kanssa muumeja  ja olla vaan. Tai saisin lukea hänelle vitsejä vitsikirjasta. Ja saisin soittaa hänelle pianolla tuikituikitähtönen,  ja äiti nauraisi ja laulaisi mukana. 

Oi, kuinka arvostankaan häntä! Ja toivon, että ap olisikin äitini! Ehkä tätä kautta voisin tuoda ilmi, kuinka paljon häntä arvostankaan äitinä ja ihmisenä, turvana ja mahdollistajana. Ja feminisinä.

Sinä kirjoitit todella kauniisti, niin kauniisti, että tippa tuli linssiin.

Muutamista yksityiskohdista tiedän, ettet ole tyttäreni. Meillä ei luettu Peppi Pitkätossua, paljon satuja kylläkin, ja runoja; erityisesti Hanhiemon iloinen lipas oli molemmille tytöille mieleen. Tekstisi herätti minussa suurta haikeutta ja paljon kauniita muistoja, eikä edes haittaa, että mummovauvakuume nousikin asteen tai pari. Aamuni alkoi ansiosta erittäin lämpimin mielin. Hyvin levätyn yön jälkeen ja moisen aamutervehdyksen jälkeen tuntuu, että tulin edes hitusen "järkiini", jos sellaisen olemassaoloa eilen epäiltiin.

Voi kunpa olisitkin tyttäreni, voi kunpa oma lapseni kertoisi minulle ääneen edes pieniä pätkiä noista kauniista sanoistasi. Rakastan tyttäriäni ja kyllä luotan, että he rakastavat minua, mutta suullinen hellyys ei ole oikeastaan koskaan kuulunut meidän perheeseen. Kiintymys ja rakkaus on osoitettu pienillä teoilla ja varsinkin usein epäsuorasti huumorilla! Ihanaa ymmärtää tämä nyt.

Kuitenkin sanon sinulle ja muillekin tytöille ja pojille: kerro äidillesi. Kerro mitä tunnet. Kirjoita vaikka kirje. Se tekisi äitisi onnelliseksi, sillä se muistuttaisi häntä siitä, että hän on omille lapsilleen aina se maailman paras äiti.

AP