Tuntuuko teistä joskus, että ketään ei kiinnosta teidän vointinne?
Viimeisen vuoden olen ollut vakavasti masentunut, enkä ole hirveästi käynyt missään. Yksikään entinen kaveri/ystävä tai edes sukulainen ei ole soittanut ja kysynyt kuulumisia. Kiltisti ovat kyllä vastanneet, jos olen kysynyt heiltä miten menee. Kukaan ei ole myöskään ehdottanut tapaamista tai halunnut tulla kylään. Olen ollut vuoden ihan yksin, eikä kukaan edes tiedä masennuksestani. Miten voi käydä näin?
Olen 25-vuotias nainen.
Kommentit (38)
Minä olin useamman kuukauden sairauslomalla masennuksen takia. Kukaan ei soittanut tai tullut käymään, edes joulukorttia en saanut työkavereilta. Tämä on ollut silmiä avaava kokemus. Nyt olen taas töissä, mutta työkavereita ja ns. ystäviä katson uusin silmin. Vain mies tuki minua.
Voi kyllä! Mä en ole masentunut, vaan se masentuneen puoliso. Oon ihan hurjan kiitollinen siitä, että miehelläni on loistava tukiverkko niin terveydenhuollon kuin "siviilinkin" puoleesta. Vaan miten voin minä? Miltä tuntuu elää jatkuvan pelon, huolen, ahdistuksen ja syyllisyydentunnon kanssa? Eipä se ketään kiinnosta.
Juu, huomattu on. Joskus tuntuu jopa epäterveeseen suhteeseen olisi helppo palata, koska kukaan muu ei välitä.
Tiedän tunteen, tälläkin hetkellä tarvisin apua/neuvoja mut keltä kysyä, ei keneltäkään eli päässäni yksin mietiskelen...
Sairastin syövän ja toivon olevani nyt terve, mutta ne ystävät, jotka sairaudestani ovat tienneet eivät juuri koskaan ole kyselleet voinnistani, vaan jos puhutaan, niin tärkeintä ovat heidän omat pienet vaivansa. Paria poikkeusta lukuunottamatta.
Pahimmassa vaiheessa ei olis jaksanut olla myötätuntoinen jonkun nuhakuumeen ja katkenneen varpaankynnen vuoksi.
Sorry vaan, mut moni ajattelee sisimmässään että masentunut on vain laiska ja/tai saamaton. Tai huomionkipeä. Ei siihen useimmilla riitä kärsivällisyys tai mielenkiinto. Näin se vaan on.
Miksi itku herättää toisissa aggression?
Tuntuu. Lipitän paljson alkoholia, otan erilaisia lääkkeitä (panacodia esim äidiltäni). Ei kukaan huomaa pahaa oloani. Päinvastoin esim. ikääntynyt ja sairas äitini syyllistää (jos olen pari päivää käymättä) ja vaatii jatkuvaa auttamista, niin henkisellä kuin fyysiselläkin tasolla. Joskus jos sanon, että olen pahoillani, psyykeni ei enää kestä tätä myötäelämistä niin saan "paskaiset" naurut päälleni.
Tämä saattaa kuulostaa aivan äärimmäisen kyyniseltä ja negatiiviselta mutta olen huomannut miten itsekeskeisiä ja tunnekylmiä ihmiset ovat moin keskimäärin, lähimmäistä ei haluta auttaa vaan omat pienet ja täysin mitättömät asiat menevät muiden ihmisten hyvinvoinnin edelle. En tarkoita sitä että omat asiat pitäisi jättää retuperälle vaan sitä että miten monen ihmisen elämä pyörii sen oman navan ympärillä, eikä muut ihmiset kiinnosta lainkaan. Mitä enemmän ymmärrän miten julma ja paha paikka tämä maailma on, sitä enemmän masennun.
Vierailija kirjoitti:
Miksi itku herättää toisissa aggression?
Ei kai silloin se jos on poikkeuksellista. Eikä ärsytä jos näen jonkun itkevän ensimmäistä kertaa tai on hyvä syy, kuten että on lapsi tai puoliso kuollut.
Kun aikuinen tuhertaa itkua milloin mistäkin kun se on niin "herkkä" , SE on vastenmielistä. Ei kiinnosta, ryhdistäytyköön.
Mun äiti kuoli pari kuukautta sitten ja mun pomo on ainoa joka on kysynyt vointia.
Vierailija kirjoitti:
Tämä saattaa kuulostaa aivan äärimmäisen kyyniseltä ja negatiiviselta mutta olen huomannut miten itsekeskeisiä ja tunnekylmiä ihmiset ovat moin keskimäärin, lähimmäistä ei haluta auttaa vaan omat pienet ja täysin mitättömät asiat menevät muiden ihmisten hyvinvoinnin edelle. En tarkoita sitä että omat asiat pitäisi jättää retuperälle vaan sitä että miten monen ihmisen elämä pyörii sen oman navan ympärillä, eikä muut ihmiset kiinnosta lainkaan. Mitä enemmän ymmärrän miten julma ja paha paikka tämä maailma on, sitä enemmän masennun.
Missäpä oma huomiosi pyörii? Masentuneet ovat kyllä maailman itsekeskeisimpiä ihmisiä. Mikään muu ei kiinnosta kuin oma hyvinvointi.
Sinäkin siinä vaan ihmettelet kun maailma on niin paha, että kaikki muut eivät ole sinua poloista auttamassa ja lohduttamassa vaan ovat itsekkäästi kiinnostuneita omista mitättömistä asioistaan/lapsistaan/työstään/terveydestään.
Niinkin voisi sanoa.
Ed kerran yksi kaverini otti yhteyttä muistaakseni 5kk sitten, eräs toinen 1v sitten. Eipä niitä muita oikein olekaan. Sukulaiset ei ikinä kysele mitään, äitini on kuollut, isääni en pidä yhteyttä.
Yrittäkää ihmiset asennoitua niin että Te itse teette omasta elämästä sellaisen kun se on. Oma elämä ei saa olla riippuvainen muista, vaan itsestä. Jos joku on mukava teille niin se on vaan plussaa. Ei niin et se on oletusarvona ja kun niin ei tapahdukkaan niin tuntuu kurjalta. Ottakaa itse erilainen positiivinen asenne. Sinä teet itse omasta elämästä sellaisen kuin se on. Kaikilla on joskus paskamaista. Se miten siihen itse vastaat on itsestä kiinni.
Muita ihmisiä ei voi pakottaa olemaan kiinnostuneita minun voinnistani. Vain minä voin huolehtia siitä, että voin hyvin ja olen kiinnostunut toisista.
On tullut huomattua ettei ketään kiinnosta. Olen tällä hetkellä sairauslomalla masennuksen takia ja kaikki kyllä sen tietää. Kukaan vaan ei kysy mitä mulle kuuluu tai miten menee. Mä oon jo niin tottunut tähän yksinäisyyteen, etten jaksa edes välittää.
Vierailija kirjoitti:
Sairastin syövän ja toivon olevani nyt terve, mutta ne ystävät, jotka sairaudestani ovat tienneet eivät juuri koskaan ole kyselleet voinnistani, vaan jos puhutaan, niin tärkeintä ovat heidän omat pienet vaivansa. Paria poikkeusta lukuunottamatta.
Pahimmassa vaiheessa ei olis jaksanut olla myötätuntoinen jonkun nuhakuumeen ja katkenneen varpaankynnen vuoksi.
Tämä on järkyttävää, mutta totta. Itsellä myös oli syöpä, oli iso leikkaus ja sen jälkeen puolenvuoden sytostaatit, pieni lapsi hoideetavana.. vaan ei soinut puhelin, ei tullut edes tekstareita, ei viestiä faceen, ei mitään......
Saati, et olisi apua joku tarjonnut, tai kysynyt vointia edes, tai lähettänyt postikorttia..
Mikä ihmisiä vaivaa ?
itse laittelin viestiä, yritin pysyä ns porukoissa. Sain vain ihastella kavereiden facepäivityksii ihanista menoista ja just tuoollaisista pikkuasioista valittelemisisa..
Itsekyys, se se on ihmisten ongelma.
Vierailija kirjoitti:
Sorry vaan, mut moni ajattelee sisimmässään että masentunut on vain laiska ja/tai saamaton. Tai huomionkipeä. Ei siihen useimmilla riitä kärsivällisyys tai mielenkiinto. Näin se vaan on.
Itse en ole ollut koskaan masentunut, mutta vaikean syöpäsairauden vuoski sairas. Ystävät jäivät, eikä silloin tuntunut ketään kiiinostavan vointini tai se että olenko vielä hengissä.
Itse olen kyllä jaksanut jo 10v uotta kaveriani, joka on masentunut ollut kaiken aikaa,
soittelen, laitan viestiä, hän kyselee ohjeita joita yritän antaa ja tsempata, sama toistuu ja mitään edistystä ei tapahdu, kutsun kylään mukaan kaupoille.. ei lähde, samaan aikaan valittaa kun kukaan ei kutsu, ei tule kylään, ei kutsu mukaan menoihin,....
eli monet masentuneet on ihan oikeasti todella vaikeasti autettavia, mikään ei riitä, mitään ei tapahdu vaikka kuinka yrität olla läsnä ja tukea ja auttaa.. tuntuu, että imevät lkaiken energian niistä jotka edes vielä jaksavt olla heidän kanssaan tekemisissä. Sitten vailittavat sitä samaa, jälleen uudeellen ja uudelleen..
eli oikeasti ymmärrän, ettei moni jaksa masentunutta ihmistä
Muistan ajan, johon en halua enää koskaan palata. Olin erittäin vaikean erityislapsen äiti ja hoidin yksin kaikki hänen asiansa. Aina vaan puhuttiin lapsesta ja hänen jutuistaan, ketään ei kiinnostanut kysyä että miten me muut kotona jaksamme tämän yhden hirviön kanssa. Minä juoksin palavereissa parin viikon välein, vastaanotin viikottaisia puheluita joissa erityisopettaja suri tilannettaan lapsen kanssa, otin vastaan haukut ja väitteet lapseni traumatisoimisesta psykiatrilta...ketään ei kertaakaan kiinnostanut, kuinka tämän kaiken jaksoin. En rehellisesti ottaen tiedä enää itsekään.
Paloin lopulta loppuun ja lapsi muutti muualle. En ole katunut päätöstäni päivääkään. Pahimmalta tuntui se, miten moni taho syyllisti minua päätöksestä ja kaveritkin vaikenivat asiasta- en päässyt puhumaan silloinkaan kunnolla suutani puhtaaksi.
Pyrin aina itse kysymään muiden kuulumisia ja juttelemaan edes pari minuuttia, jossen muuta voi.
Täällä sama. Ketään ei kiinnosta, ei edes lääkäreitä. En jaksa enää puhua kenellekään olostani. Pimahdan sit kun pimahdan. Ihmetelköön sit mitä tapahtui.