Psykodynaaminen psykoterapia - löytyykö kokemuksia?

Menee vähän sivuraiteelle, mutta kuvittelin nuorempana olevani jotenkin asperger-piirteinen ja ongelmallinen ihminen. Elämä on myöhemmin opettanut, että olin elänyt elämäni vain väärien ihmisten ympäröimänä, väärin kohdeltuna ja väärin ymmärrettynä ja siksi olin niin sulkeutunut ja kuvittelin olevani täysi introvertti, joka ei tajua ihmissuhteista mitään. Lopulta on osoittautunut, että olen erittäin empaattinen ja hyvä ystävä, kommunikoin itsestäni avoimesti, tsemppaan ja tuen ystäviäni, olen hyvä ja pidetty esimies, joka tukee alaisiaan, asiakkaat pysyvät vuodesta toiseen jne. Onneksi löysin itseni ympärille paremmin sopivat ihmiset ja ympäristön, jossa olen päässyt puhkeamaan kukkaan sen sijaan että eläisin jatkuvassa kärsimyksessä ja syyttäisin siitä itseäni ja epäkelpoisuuttani ihmisenä, koska näin perheeni minulle uskottelee. 

Vierailija kirjoitti:

Menee vähän sivuraiteelle, mutta kuvittelin nuorempana olevani jotenkin asperger-piirteinen ja ongelmallinen ihminen. Elämä on myöhemmin opettanut, että olin elänyt elämäni vain väärien ihmisten ympäröimänä, väärin kohdeltuna ja väärin ymmärrettynä ja siksi olin niin sulkeutunut ja kuvittelin olevani täysi introvertti, joka ei tajua ihmissuhteista mitään. Lopulta on osoittautunut, että olen erittäin empaattinen ja hyvä ystävä, kommunikoin itsestäni avoimesti, tsemppaan ja tuen ystäviäni, olen hyvä ja pidetty esimies, joka tukee alaisiaan, asiakkaat pysyvät vuodesta toiseen jne. Onneksi löysin itseni ympärille paremmin sopivat ihmiset ja ympäristön, jossa olen päässyt puhkeamaan kukkaan sen sijaan että eläisin jatkuvassa kärsimyksessä ja syyttäisin siitä itseäni ja epäkelpoisuuttani ihmisenä, koska näin perheeni minulle uskottelee. 

Siis tämä!!! Hyvä miettiä omia piirteitä ja puolia mutta joskus oikeasti asiat johtuu ihan vaan siitä että on ihan väärien ihmisten ympäröimä. Kummasti vaan kaikki sosiaalisten tilanteiden pelot voikin kadota kun löytää vierelle ne ”omat tyypit” joiden kanssa samalla aaltopitudella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käsittääkseni terapeutti pyrkii pysymään mahdollisimman neutraalina, tuomaan mahdollisimman vähän omaa persoonaa esille että potilaan omat asiat voi alkaa elää terapiasuhteessa.

Olen nyt käynyt psyk.dynaamisella, joka minun mielestäni tuo kyllä paljonkin itseään esille ja sanoo vähän huolimattomasti mitä sattuu. Mutta ei sitten kuitenkaan ole missään vaiheessa suostunut sitten selittämään sanomisiaan tai tekemisiään koska on ”neutraali” ja ”tällainen minä nyt vaan olen”.

Niin outo olo koko tyypistä mutta olen jatkanut kun en jotenkaan halua olla hankala ihminen. Huonompaan suuntaan kyllä vointi mennyt siitä asti kun aloitin. Ja ihan mqhdoton tietää johtuuko nyt vaan terapeutista vai onko minussa ongelma

Sinussa on ongelma. Ei siksi, että sinä olisit viallinen vaan siksi mitä olet kokenut. Ja siksi hakeuduit terapiaan, että saisit elää omana itsenäsi ilman ongelmaasi. Nyt näyttää siltä, ettei terapeutillasi ole välineitä auttaa sinua pääsemään eroon ongelmastasi, jos tunnet jo olevasi huono asiakaskin. 

Hmm no en nyt koe olevani huono asiakas vaan koittanut vaan miettiä että sabotoinko itse omaa terapiaani ja tartun lillukan varsiin vai onko mun tuntemukset ihan valideja epäilyjä terapeutin pätevyydestä.. Tämä terapeutti on ainoa jolle nyt pääsin niin en haluaisi ”turhaan” lähteä.

Minulla on terveydenhuollossa käynyt aika paljon asiakkaita, jotka ovat olleet pettyneitä psykodynaamiseen psykoterspiaansa. Ovat oppineet ymmärtämään itseään, mutta eivät ole saaneet välineitä kuinka kärsiä vähemmän, esim. ahdistuksesta. Ahdistukseen parempi hoitomuoto taitaa olla kognitiivinen.

Up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itsekin miettinyt tuota suuntausta. Psykodynaaminen tuntuisi oikealta siksi, että ennen kuin alan "ratkaisemaan" ongelmia, tahdon oppia tunnistamaan tunteitani ja niiden juurisyitä. Erityisesti haluan käsitellä traumaattista lapsuutta, joten nuoruusajan painottaminen ei haittaa.

Mutta liittyykö tuohon suuntaukseen tosiaan se ajatus, että potilas/asiakas hoitaa kaiken puhumisen ja terapeutti nyökyttelee? Mitä järkeä siinä terapiassa sitten on? Samalla vaivalla voisin käydä psykiatrisella sairaanhoitajalla, tai vielä vähemmällä vaivalla jutella seinille kotona.

Saat paljon paremman avun siitä, että tutustut kirjallisuudesta tai psykologien videoista siihen, miten traumaattinen lapsuus vaikuttaa ihmiseen ja miten sitä korjataan. Psykodynaamisessahan sinun pitäisi keksiä ne vastaukset ihan itse ja vaikka olen aina ollut  kympintyttö, en todellakaan osannut tyhjästä luoda päähäni teorioita ihmisen käytöksestä ja reaktioista vaan olen tarvinnut siihen ammattilaisten tarjoamaa tietoa. Jostain syystä vastaanotoilla tätä tietoa ei kuitenkaan haluta jakaa vaan jaaritella potilaan tuntemuksista. Ihan kuin kukaan menisi ravintoterapeutillekaan kertomaan mitä on viikon aikana syönyt ja ravintoterapeutti sitten odottelee, jos asiakas osuisi joku kerta parempaan lopputulokseen. 

Minä taas uskoisin että (hyvässä) terapiassa pohjimmiltaan korjaa juuri se terapiasuhde/vuorovaikutus terapeutin kanssa. Ei auta että etsii tietoa masennuksensa syistä, jotenkin se yhteinen oleminen ja kasvaminen vaan korjaa lopulta paremmin. Ja kaikilla ihmisillä on myös varmasti asioita joita eivät pysty/halua myöntää tai nähdä itsessään, jotka terapeutti taas saattaa huomata.

Ehdottomasti suosittelen psykodynaamista terapiaa. Olen käynyt siinä hetken aikaa 6 vuoden (!!) toimimattoman kognitiivisen terapian jälkeen. Minulla oli kolme kognitiivista psykoterapeuttia ja kaikissa sama ongelma: terapia oli hyvin diagnoosikeskeistä ja hoidettiin sitä ongelma, minkä lääkäri näki ongelmaksi. Sen sijaan minun ongelmiani ei hoidettu, vaan ne jopa sivuutettiin. Kaksi terapeuttia ei kyennyt käsittelemään omia hankalia vastatunteitaan ja viimeisimmässä kognitiivisessa terapiassa terapeutti käyttäytyi hyvin vahingollisella tavalla minua kohtaan. Olin todella epätoivoisessa tilanteessa kognitiivisen terapian jälkeen. Hyvin oirekeskeistä hoitoa. Itselleni ei sopinut se lähestymistapa, että "muutetaan vaan ajattelua" ja tehdään pinnallisia tunneharjoitteita. Minulle ei ole ongelma keksiä erilaisia ajattelutapoja tai ajatella, että näin asia oikeasti on. Juuri se tunne-elämän vaikeudet ovat minun ongelmani. Kogniitivinen terapia vain pahensi tätä ongelmaa.

Pääsin lopulta psykodynaamiseen terapiaan ja olen käynyt siellä vähän aikaa ja hyvältä vaikuttaa. Olen jo hyötynyt paljon enemmän kuin 6 vuoden kognitiivisesta psykoterapiasta. Terapeutti ei todellakaan ole koko aikaa hiljaa vaan myös kommentoi. Varmasti tämä on myös persoonakysymys. Itselle sopii psykodynaaminen, koska olen analyyttinen ja minun on helppo anaylosoida ongelmiani. Sen vuoksi kogntiivinen terapia ei toiminut, koska ei ollut enää jäljellä mitään sellaista, missä terapeutti olisi voinut auttaa.

Vaikka kognitiivista terapiaa hehkutetaan joka paikassa, niin se on aika pinnallista psykodynaamiseen verrattuna. Toki joihinkin ongelmiin se sopii, mutta esim minulle, jonka ongelmat ovat "syvemmällä" kuin ajatustavoissa, se ei tuonut helpotusta. Lähinnä kognitiivisesta terapiasta sai kalliin juttukaverin, nyt psykodynaamisessa terapiassa asioita joutuu oikeasti työstämään.

Suosittelen psykodynaamista terapiaa. Kyllä sillä terapian suuntauksellakin on väliä. Toki suuntauksen sisällä kannattaa valita itselleen sopiva terapeutti. Huonoja ja epäsopivia löytyy kaikista suuntauksista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itsekin miettinyt tuota suuntausta. Psykodynaaminen tuntuisi oikealta siksi, että ennen kuin alan "ratkaisemaan" ongelmia, tahdon oppia tunnistamaan tunteitani ja niiden juurisyitä. Erityisesti haluan käsitellä traumaattista lapsuutta, joten nuoruusajan painottaminen ei haittaa.

Mutta liittyykö tuohon suuntaukseen tosiaan se ajatus, että potilas/asiakas hoitaa kaiken puhumisen ja terapeutti nyökyttelee? Mitä järkeä siinä terapiassa sitten on? Samalla vaivalla voisin käydä psykiatrisella sairaanhoitajalla, tai vielä vähemmällä vaivalla jutella seinille kotona.

Saat paljon paremman avun siitä, että tutustut kirjallisuudesta tai psykologien videoista siihen, miten traumaattinen lapsuus vaikuttaa ihmiseen ja miten sitä korjataan. Psykodynaamisessahan sinun pitäisi keksiä ne vastaukset ihan itse ja vaikka olen aina ollut  kympintyttö, en todellakaan osannut tyhjästä luoda päähäni teorioita ihmisen käytöksestä ja reaktioista vaan olen tarvinnut siihen ammattilaisten tarjoamaa tietoa. Jostain syystä vastaanotoilla tätä tietoa ei kuitenkaan haluta jakaa vaan jaaritella potilaan tuntemuksista. Ihan kuin kukaan menisi ravintoterapeutillekaan kertomaan mitä on viikon aikana syönyt ja ravintoterapeutti sitten odottelee, jos asiakas osuisi joku kerta parempaan lopputulokseen. 

Minä taas uskoisin että (hyvässä) terapiassa pohjimmiltaan korjaa juuri se terapiasuhde/vuorovaikutus terapeutin kanssa. Ei auta että etsii tietoa masennuksensa syistä, jotenkin se yhteinen oleminen ja kasvaminen vaan korjaa lopulta paremmin. Ja kaikilla ihmisillä on myös varmasti asioita joita eivät pysty/halua myöntää tai nähdä itsessään, jotka terapeutti taas saattaa huomata.

Pointtihan on siinä, että psykodynaamisessa ei synny vuorovaikutusta etkä saa tukea tai empatiaa tai neuvoja tai edes tietoa terapeutilta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itsekin miettinyt tuota suuntausta. Psykodynaaminen tuntuisi oikealta siksi, että ennen kuin alan "ratkaisemaan" ongelmia, tahdon oppia tunnistamaan tunteitani ja niiden juurisyitä. Erityisesti haluan käsitellä traumaattista lapsuutta, joten nuoruusajan painottaminen ei haittaa.

Mutta liittyykö tuohon suuntaukseen tosiaan se ajatus, että potilas/asiakas hoitaa kaiken puhumisen ja terapeutti nyökyttelee? Mitä järkeä siinä terapiassa sitten on? Samalla vaivalla voisin käydä psykiatrisella sairaanhoitajalla, tai vielä vähemmällä vaivalla jutella seinille kotona.

Saat paljon paremman avun siitä, että tutustut kirjallisuudesta tai psykologien videoista siihen, miten traumaattinen lapsuus vaikuttaa ihmiseen ja miten sitä korjataan. Psykodynaamisessahan sinun pitäisi keksiä ne vastaukset ihan itse ja vaikka olen aina ollut  kympintyttö, en todellakaan osannut tyhjästä luoda päähäni teorioita ihmisen käytöksestä ja reaktioista vaan olen tarvinnut siihen ammattilaisten tarjoamaa tietoa. Jostain syystä vastaanotoilla tätä tietoa ei kuitenkaan haluta jakaa vaan jaaritella potilaan tuntemuksista. Ihan kuin kukaan menisi ravintoterapeutillekaan kertomaan mitä on viikon aikana syönyt ja ravintoterapeutti sitten odottelee, jos asiakas osuisi joku kerta parempaan lopputulokseen. 

Minä taas uskoisin että (hyvässä) terapiassa pohjimmiltaan korjaa juuri se terapiasuhde/vuorovaikutus terapeutin kanssa. Ei auta että etsii tietoa masennuksensa syistä, jotenkin se yhteinen oleminen ja kasvaminen vaan korjaa lopulta paremmin. Ja kaikilla ihmisillä on myös varmasti asioita joita eivät pysty/halua myöntää tai nähdä itsessään, jotka terapeutti taas saattaa huomata.

Pointtihan on siinä, että psykodynaamisessa ei synny vuorovaikutusta etkä saa tukea tai empatiaa tai neuvoja tai edes tietoa terapeutilta. 

Riippuu varmaan paljon terapeutista. Ja vuorovaikutus on muutakin kuin vain sanoja, itsellä kokemusta yhdestä, joka ei kyllä paljoa puhunut mutta oli silti sellainen olo että on läsnä tilanteessa. Ilmeet, eleet, pienet kommentit ja ihan vaan semmoinen ajattelevainen ilme silmien takana, näki että oikeasti työsti ja mietti kaikkea mitä sanoin.

Varmaan persoonakysymyksiä kelle mikäkin suuntaus ja terapeutti sopii.

Up

Up

Jos olet personallisuushäiriöinen, hoitosi on "Narsistisen häiriön hoidon tärkein tavoite on erilaisten tunteiden sietokyvyn lisääminen ja siten haavoittuvuuden väheneminen. Tämä edellyttää vastenmielisten tunnekokemusten kohtaamista ja läpityöstämistä siten, että ne saadaan hallintaan."

"Ammattilainen saattaa saada motivoitua persoonallisuushäiriöinen näkemään tilanteensa, jolloin hän motivoituu hoitoon"

"Hoito epäonnistuu siksi ettei potilaan (narsistin) itsetunto kestä nöyryytystä ja häpeää. Narsisti kokee että terapeutti iskee häntä sietämättömillä totuuksilla. 

Hoidossa potilas ei kestä todellisuutta itsestään, puutteellisisita taidoistaan ja ongelmallisista luonteenpiirteistään. 

Hoito on lukemattomien, sietämättömien tunnekokemusten kohtaamista (joita psykoterapeutti annostelee) joita kohdataan ja läpityöstetään terapiassa. 

Hoidossa puretaan patologiset rakenteet, joka on erittäin tuskallista. Ylivuototilanteissa potilas joutuu dissosioimaan itsensä ja kokee kauhukokemuksia. Sekundaarisena oireina syntyy puolustuskeinoja, jotka puretaan terapiassa. Usein hoidossa narsistinen suojautuminen ei riitä, vaan potilas masentuu ja kokee syvää toivottmuutta. 

Ja sitten psykoosiin: Psykodynaamiselta kannalta narsistinen patologia (joka pitää purkaa) löytyy kaikilta psykoottisilta potilailta (eli se löytyy aina, kun ihminen lähenee psykoosia). Jolloin hoito on narsistisen persoonallisuushäiriön hoitoa. Myös neuroottisilta potilailta löytyy psykodynaamisen näkökulman kautta narsistinen ydin. Joten psykodynaaminen hoito lähestyy aina narsistisen personaallisuushäiriön hoitoa. 

https://www.narsisminuhrientuki.fi/tietoa-narsismista/narsismista_yleis…

Näissä artikkelissa oli taannoin, että psykoosi on portti paranemiseen personallisuushäiriön hoidossa. 

Minä olen niin surullinen ja minusta on niin paha nähdä totuus mitä psykoterapia on. Se ei ole sitä mitä me kuvittelemme. Se on väkivaltaa, jossa tutkitaan ihmisen mieli, se puretaan, se alistetaan ja mikään muu ei ole totuutta kuin se mitä psykodynaaminen teoria olettaa. Mielen patologiset rakenteet puretaan. 

Itselleni lyötiin henkisesti niin alamaihin, että jos terapeutti olisi sanonut että olen kissa - ymmärrätkö kuinka olet oikeasti kissa etkä ihminen olisin kontannut lattialla ja maukunut. 

Kun olin täysin lamaantunut, alistunut enkä enään pystynyt tuomaan itseäni mitenkään esille. Katsoin itsäni terapeutin huoneen katosta olin irronnut itsestäni ja annoin ihmisen pahoinpidellä minua täysin. En enään ollut minä. Minulla ei ollut enään mitään puolustuskeinoja ei mitään - mikä teki minusta ihmisen. Olin marionetti, jota terapeutti nyki ja tottelin kaikessa. Erosin. Kehuin kuinka hyvä terepeutti oli, kun muuten terapeutti ei olisi antanut minun lopettaa. Olin raunoina. Kun en reagoitunut enään mihinkään mitä hän yrtti provosoisa hän riemuitsi kuinka hyvä olin. 

"Poikkeavaa käyttäytymistä kutsutaan patologiaksi, joka luokitellaan eli diagnosoidaan oireiden avulla. Terapioiksi kutsutuilla menetelmillä pyritään muuttamaan potilaan käyttäytymistä, ja mikäli poikkeava käyttäytyminen katoaa, voidaan puhua paranemisesta."

 

Eli kun ihmiselle tulee traumatakauma - se on poikkeavaa käytöstä, johon heitetään liekkejä bensaan todella pahasti. Niin että silmät pyörivät päässä ja olen sekoamassa. Kun lopuksi lamaantuu ja alistuu. Hoito on onnistunut. Koska poikkeava käytös on kadonnut. 

tuossa ylläolevassa on minun kokemukseni psykodynaamisesta teoriasta. Se oli hoitoa jossa minä katosi, alistunut ja uhri tuli esille. Hoidosta on nyt n. 4 vuotta. Olen vieläkin alistunut. Teen kaiken mitä muut haluaa. Minua ei enään ole. 

Olen käynyt psykodynaamisessa terapiassa. Koin terapian jotenkin päämäärättömäksi, menin sinne ja puhelin, mitä mielen päällä oli. Olisin kaivannut jotain prosessia, jossa on alku ja loppu. Vaikka terapeutin kanssa oli hyvä suhde, niin olen vaihtamassa ratkaisukeskeiseen. 

Ja tässä sitten Wikipediaa: https://fi.wikipedia.org/wiki/Psykopatologia

"Psykoanalyyttinen eli psykodynaaminen paradigma pohjautuu Freudin esittämille ajatuksille. Tässä lähestymistavassa huomio keskitetään alitajuisiin prosesseihin, joiden oletetaan usein kytkeytyvän varhaisen lapsuuden konflikteihin. Psyykkisten konfliktien ja niiden tukahduttamisen oletetaan saattavan liikkeelle alitajuisia psykodynaamisia prosesseja, joista mielenterveyshäiriöiden syitä pyritään etsimään. Tähän paradigmaan kuuluu myös uudempi ego-analysoinnin menetelmä, jossa painotetaan tietoisen minän toimintaa. Paradigman mukaisissa terapioissa painottuvat tukahdutettujen asioiden tiedostaminen ja niihin liittyvien pelkojen käsittely."

Eli ensin psykoterapeutti annostelee sietämättömiä tunteita (kun on ensin lypsänyt infoa niin sen jälkeen hän alkaa leikkimään tilanteita, joissa provoisoi hankalat tunteet esille. Sitten hän leikkaa tunteilta siivet. Eli tukahduttaa ne.  Tämä ei oikeasti toimi. Jos olet psykoterapeutti, niin tiedätkö mitä tämä aiheuttaa lamantumisen. Tämä aiheuttaa sen mitä oletatte. Te ette oikeasti paranna ihmisiä, te sairastutatte ne pahemmin kuin koskaan aikaisemmin. 

Saako udella millä terapeutilla käyt? Kuulostaa siltä, mitä tarvitsisin, mutta hankala löytää sopivaa terapeuttia.

R.F pk seutu. En suosittele terapiasuhdetta kyseisen terapeutin kanssa kenellekään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Menin psykodynaamiselle hoitamaan niitä ongelmia, jotka olivat syntyneet siitä, että minut oli jätetty pienestä lapsesta asti liian yksin hoitamaan yksin kaikki asiani, pelkoni, itseni, kaikki. No, tuo terapiahan oli sitten "mukava" jatkumo sille, hoidin taas kaiken yksin saamatta tukea muilta. En laske tueksi sitä, että joku kuuntelee, enkä tiedä kuinka epätoivoinen pitäisi olla, että pelkkä kuuntelevan korvan saaminen parantaisi jonkun tilannetta. 

Voin täysin ymmärtää. Minunkin ongelmani olisi tullut paremmin hoidetuksi, jos esim. olisin kohdannut ystävällisen, rakastavan lähimmäisen. Olisin tarvinnut nimenomaan välittämistä ja tukea, en kylmänkalseaa mykkää "terapeuttia", joka laittoi herätyskellon hälyttämään, kun 45 min oli kulunut. Ei mitään inhimillisyyttä, myötätuntoa, empatiaa.

Meni nekin rahat ihan hukkaan, samoin Kelan rahat.

Hyvin tutulta kuulostaa. Ei sen psykodynaaminen terapia kuulukaan parantaa. Sen kuuluu antaa sinulle ymmärrys kuinka tyhmä olet, että olet ravannut siellä 3, 4 tai 5vuotta a 90e krt *2krt vko jotta voit itse oppia vikasi ja PARANTAA ne itse kun terapeutti on tämän itseymmärryksen sinulle terapiassa antanut. Mikään ei ratkea tai pääty, kysymys on vain itsestäni.

Vierailija kirjoitti:

On kokemusta psykodynaamisen psykoterapeutin kanssa työskentelystä ja ko. suuntaus on mielestäni terapiamuodoista lähimpänä hömppähuuhaata.

Psykoterapeutti ei käytännössä puhu mitään (hän ei halua vaikuttaa siihen mitä aiheita valitset tai miten niitä käsittelet, eli muistuttaa psykoanalyysia) ja saat itse johdatella keskustelua. Johonkin väliin terapeutti pistää jonkin pienen kommentin. Terapia saattaa kestää vuosia, minimaallisella panostuksella terapeutin osalta. Mutta ko. suuntauksen mukaan näin pitääkin mennä. Nostat itse esiin, käsittelet ja ratkaiset ongelmasi.

Ongelmia pidetään ensisijaisesti lapsuudesta ja vanhemmista johtuvina.

Kävin tämän. Oli kyllä jotenkin outoa puhua kun kukaan ei ns ohjannut. Itseltä meni hukkaan. Tai jäi sitten vaan kesken.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on terveydenhuollossa käynyt aika paljon asiakkaita, jotka ovat olleet pettyneitä psykodynaamiseen psykoterspiaansa. Ovat oppineet ymmärtämään itseään, mutta eivät ole saaneet välineitä kuinka kärsiä vähemmän, esim. ahdistuksesta. Ahdistukseen parempi hoitomuoto taitaa olla kognitiivinen.

Tämä. Tutustuin kyllä itseeni mutta…

Millaisia te oikein olette, tai millaisiin terapeutteihin olette oikein törmänneet, kun minun psykodynaamisessa terapiassa ei ole ollenkaan vastaavia hallinnan menettämisen tuntoja, kuten yllä täällä on kerrottu monen suusta.

Oma terapeuttini on empaattinen, johdattelee kysymyksillään eteenpäin, ei yritä provosoida tai käyttäydy muutenkaan omituisesti.

Toki itse määritän mistä puhumme, mutta yhdessä teemme tavoitteet tulevalle. Olen ihan H Moilasena seurannut ketjua, että oletteko nyt ihan varmoja että terapia on juuri psykodynaaminen ja tulikohan nyt vähän liioiteltua? Omat kokemukseni ovat kuitenkin ihan positiiviset.