Psykodynaaminen psykoterapia - löytyykö kokemuksia?

Aivan järkyttävää touhua, freudilaista roolileikkiä joka pitäisi kriminalisoida. Sen lisäksi, että terapeuttini oli lähinnä psykopaatti ja flippasi totaalisesti, sain terapiasta loppuelämäkseni trauman.

En _todellakaan_ suosittele - kenellekään!

"Terapia avaa solmut

Jotkut terapeutit sanovat, että asiakas on jo pitkällä eheytymisprosessissa, kun hän ottaa ensimmäisen kerran yhteyttä ajan varaamiseksi terapiaan. Tällöin on jo tehty päätös voida paremmin tulevaisuudessa.

Jos on todella halukas tutkimaan omaa sisäistä maailmaansa – ja vieläpä tuntemattoman ihmisen kanssa – kestää kyllä prosessiin kuuluvat epävarmuuden, hämmennyksen, raivon ja avuttomuuden tunteet."

Eli oman kokemukseni mukaan pitkässä terapiassa viedään potilas epävarmuuden, hämmennyksen, raivon ja avuttomuuden partaalle. Ehkäpä potilas kestää tämän ilman sairaalajaksoa, mutta ymmärrykseni mukaan ei ole tavatonta, että terapian myötä voi joutua sairaslomalle. Sen verran rankkaa kyytiä voi olla luvassa.

https://kotiliesi.fi/ihmiset-ja-ilmiot/kun-kriisit-hiertavat-auttaako-t…

Vuosia terapiassa käynti jossa jatkuvasti vuorotellaan eri tunteiden parissa korjaa ihmisen persoonallisuutta niin, että ihminen joidenkin teorioiden mukaan tuntee itsensä paremmin. Hyvä kysymys kuitenkin on, että mimmoiseksi ihminen teoriassa terapiassa voi muuttua. Erään analyyttisen terapeuti sivuilla todetaan, että terapia on matka jonka lopputulosta ei voi tietää mutta ihmisella eli potilaalla olisi matkan varrella kaikki päätäntävalta miten hän omia puoliaan käyttää vuosien terapian jölkeen. Eli terapeutti ei rakenna uutta ihmistä vaan vie ihmisen ääritunteiden kautta kohti uutta persoonallisuutta. Ihminen itse sitten päättää tuleeko terapiassa paremmaksi vai pahemmaksi ihmiseksi - mutta kävi kuinka vain, ihminen on oppinut itsestään matkalla ja muutos on tapahtunut joten terapia on onnistunut ;)

Dynaaminen ja analyyttinen terapiassa haetaan muutosta ihmisen persoonallisuuteen. Sen mukaan tunteet ovat avain muutokseen, jossa ihminen viedään häpeän, ahdituksen, epätoivon partaalle ja triggeröidään puolustusmekanismeja. 

Sinänsä mielenkiintoista, koska tieteellisesti on todistettu että esimerkiksi narsistinen personnallisuushäiriö voi syntyä liian raskaista tilanteista, joissa ihminen joutuu ja uupuu liian rankkojen puolutusmekansimien ylläpitämiseen. 

Jos potilas alkaa sanomaan, että vointi huononee ja terapiassa on vikaa, kääntää terapeutin asian niin että syyttelee muita ongelmistaan. 

Ja narsisitinen ihminen on omaan napaan tuijottaja, joka ei välitä paskaakaan muista. Mennä porskuttaa ja potkii tieltään kaikki, lyttää ja mitätöi sekä antaa muille samalla mitalla kun on saanut terapiassa ja oppinut kuinka muita voi lytätä ja saada heidät häpeämään.

Terapiahan ei paranna narsistia, se antaa hänelle työkalut kuinka kohdella muota miten kokee muiden vääryden kohdistuneen itseensä.

Voiko terapia tehdä narsisteja jatkuva puolustusmekanismien partaalla olon jälkeen ja vakavan trauman osalta? Ei, koska ihmisillä on kaikki valta käyttää uusia oppimiaan asioita itse. Terapeutit eivät ota mitään vastuuta siitä, että vaurioittaisivat ihmisen persoonaa ja ydintä ja aiheuttaisivat persoonallisuuteen häiriöitä. Ihminen vastaa itse käytöksestään terapia tapahtuu huoneessa jossa kukaan muu ei näe mitä tapahtuu. Terapeutti on terve, motivoinut ihmisen pitkään terapiaan ja saanut ymmärtämään kuinka viallinen hän on. On kaksi vaihtoehtoa, potilas veräytyy kaikista sosiaalista suhteesta tai hänestä tulee keskisormea näyttävä paskiainen joka ei pärjää enään elämässä ja menettää sitä kautta kaikki sosiaaliset suhteet.

Luovuttaminen, lamaantuminen ja ahdistus voi myös johtaa vakaviin vaurioihin, jossa ihminen lopettaa elömänhalunsa kokonaan.

en suosittele

Yleensä terapeutin taidot ja omat traumat vaikuttavat, kuinka onnistunut terapia on.

Psykodynaaminen terapia parhaillaan mahdollita vuorovaikutuksessa korjata väärät mallit, eheyttää ja palauttaa omat rajat, empatiakyvyn jne. Siis loistavaa eheyttävää, jos on taitava tekijä.

Olen nähnyt, kuinka taitava psykodynaaminen terapia palauttaa lapsen nappulat oikeinpäin joka kerralla, kun lapsi oli raskaan manipuloivan ihmisen vaikutuksessa. Mutta tähän pystyy vain muutama, vaikka jokaisen pitäisi.

Mutta hyviä ja osaavia terapeutteja on vähän. Todella vähän. Tämä edellyttää terapeutilta tarkkaa omien rajojen hallintaa ja kykyä reagoida juuri oikealla hetkellä. Terapeutin minäkuvan tulee olla riittävän eheä, mitä se liian usein ei ole.

Vierailija kirjoitti:

^ ystäväsuhde EI ole terapiasuhde. Terapiassa nimenomaan on se idea, että "auttaja" on täysin ulkopuolinen ihminen, johon ihmisellä ei ole sukulaisuus/ystävyyssuhdetta. 

Itse kävin psykodynaamisessa terapiassa 5 vuotta. Psykiatrin alkukonsultaatioiden perusteella hän suositteli minulle dynaamista terapiaa, tulin vuosien myötä jotenkin siihen tulokseen että tätä muotoa suositellaan just ihmisille, jotka pystyvät melko hyvin jo analysoimaan, pohtimaan ja sanoittamaan käytöstään ja ajatuksiaan. Jokin ratkaisukeskeisempi tai kognitiivinen saattaa sopia mm. ihmiselle, joka tarvitsee selkeitä toimintaohjeita "tee näin, älä tee niin" ja ohjaavampaa otetta (esim. itsetuhoisen käytöksen vuoksi).

Kieltämättä kyllä muakin välillä turhautti se hyvin paljon lapsuudenperheen perhedynamiikkaan ja äitisuhteeseen keskittyminen, vaikka tottahan se on että lapsuusperheen ihmissuhteet vaikuttavat _paljon_ihmisen psyykkiseen kehitykseen. Kyllähän terapeuttini sanoi, etteivät nuo terapian suuntautumismuodot ole niin jyrkkiä, enemmän veteen piirrettyjä viivoja (tai ainakaan hän ei ollut mikään jäykän ja jyrkän analyyttinen). Transferenssi siinä on vissiin se, johon pyritään ja joka sitten toimii (jos toimii): asiakas alkaa heijastamaan ja "elämään uudelleen" turvallisessa vuorovaikutuksessa pettymyksiä yms. vaikeita tunteita, ja huomaa että niistä voi selvitä, kun vierellä on turvallinen toinen ihminen, jolle kertoa sekä ilmaista tunteitaan ja ajatuksiaan.

Psykodynaaminen terapia on tarkoitettu keskenjääneen personaallisuuden loppuunsaattamiseksi. Siinä riisutaan ja tutkitaan puolustusmekanismit (koko kehitys, joka on hyvin tuskallista), loppuen lopuksi potilas on hyvin avuton ja täysin riippuvainen terapeutista. Ja jos vastustaa tämmöistä riippuvuussuhdetta on persoonallisuushöiriöinen, joka ei antaudu ihnisten väliseen riippuvuuteen..

En suosittele kenellekkään. Itselleni tämä oli hyvin väkivaltainen kokemus jossa oli pahempaa gaslightingia kuin parisuhteessani.

Ai niin, kyse oli vaib vuorovaikutusongelmasta joka oli minun ongelmani, terapeutti aktiivisesti kommentoi kuinka surkea olen asiassa ja terapiasta ei tule siksi mitään. Kun akuutissa kriisissä yririn vastata asiaan.

Masennus herätetään, että sitoutuisit saaman hoitoa. Isketään ja saadaan sinut tärisemään lattiassa sekoamispisteeseen saakka.. sen jälkeen terapeutti motivoi sinut pitkään terapiaan kannustaa sinut hylkäämään sujteesi ja tarjoaa sinulle "terveen riippuvuuden hetkeksi" jotta voi saada sinut tietouseksi persoonallisuutesi ongelmista - jotta voit korjata ne.

Jos suhde ei toimi, terapia voi olla pahempaa gaslightingia kuin mikään - ai niin, mutta vastustus. Ihminen ei halua nähdä totutta itsestään ja terapia on tarkoitettu terveellisemmän itseymmärryksen kasvattamiseksi. Jos koet terapian hämärryttämiseksi, että sinuun projisoidaan ominaisuuksia jotka eivät ole sinun - kyse on vain omasta projisoinnistasi, jotka tuodaan sinulle ja niin syvälle, että sekoat lopullisesti.

Lasten kohdalla psykodynaamisesta terapiasta sanotaan näin:

"Psykoterapiassa lapsi voi psykoterapeutin kanssa käsitellä hankalaa oloaan, ongelmiaan ja vaikeita kokemuksiaan, ja saada sitä kautta tukea kasvunsa ja kehityksensä suotuisaan etenemiseen.Psykoterapian kuluessa lapsen ja psykoterapeutin väliseen vuorovaikutukseen tulee mukaan monenlaisia tunteita. Psykoterapeutista tulee lapselle tärkeä henkilö, mutta myös negatiiviset tunteet psykoterapeuttia kohtaan ovat tavallisia. Terapiaprosessin kannalta olennaista on, että kaikenlaiset lapsen vuorovaikutukseen tuomat tunteet tulevat terapeutin auttamana ymmärretyiksi ja työstetyiksi."

Psykodynaaminen terapia lähtee aina siitä, että ongelmat ovat varhaisessa vuorovaikutuksessa ja vanhempien syytä. Terapiaprosessissa voi siis herätä esimerkiksi viha vanhempia kohtaan. Tai väkivaltaisessa psykoterapiaprosessissa jossa psykoterapeutti annostelee sietokyvyn altistus ja kasvatustriggeireitä terapiasta voi tulla hyvin epämiellyttävää. Jos potilas ei käy terapiassa tai keskeyttää terapian, potilas voi jäädä.masennus tai sairaustilaan minkä psykoterapeutti on herättänyt. Mitättömyys ja raivo ovat tyypillisiä tunteita psykoterapiassa, joiden.syy pitää tulla prosessissa ymmärretyksi. Ymmärrys on vain sitä, että vika on aina muualla kuin terapiassa. Esim äidissä tai isässä.

"Psykodynaamisen psykoterapian myönteiset vaikutukset lapsen kehitykseen voivat tulla esille hitaasti. Siksi terapiaprosessille on tärkeä antaa aikaa. Psykoterapian alkaessa terapian kestoa on vaikea määritellä. Tyypillisesti lapsen psykodynaaminen psykoterapia kestää 1-3 vuotta. Terapian sopiva lopettamisaika tulee esille terapiaprosessin kuluessa."

Tunnetusti tiedetään, että vuosi on mitätön aika psykodynaamisessa terapiassa. Tämä on virheellistä markkinointia, jos oikeasti annetaan väittämiä, että vuosi voisi olla tyypillinen aika.

"Lapsen psykoterapiaan liittyy aina myös vanhempien käyntejä joko oman työntekijän tai lapsen psykoterapeutin luona. Vanhempien ohjauksen keskeisenä sisältönä on lapsen hoidon vanhemmassa herättämät tunteet. Vanhempi saa myös tietoa ja apua voidakseen olla tukena lapsen terapiaprosessissa."

Eli jos lapsi aloittaa psykodynaamisen prosessin, tarvitsee vanhemmat myös oman terapiaprosesin, jotta voivat sielä käsitellä lapsen hoidon herättämiä tunteita. Vasta sitten kun käsittää mitä hoito on, on jo liian myöhäistä lopettaa. Koska hoidon aloituksen jälkeen psykodynaamisesta terapiasta ei pääse eroon tai pääsee, mutta todennäköisesti traumatisoituneena, sosiaalisisita suhteista eristäytyneenä ja täysin alistettuna, jossa puolustusmekansimit on purettu ja ihminen on täysin altis kaikelle hyväksikäytölle, kiusaamiselle ja vahingollisuudellle.

https://aatosklinikka.fi/palvelut-2/hoidot/lasten-ja-nuorten-psykodynaa…

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

^ ystäväsuhde EI ole terapiasuhde. Terapiassa nimenomaan on se idea, että "auttaja" on täysin ulkopuolinen ihminen, johon ihmisellä ei ole sukulaisuus/ystävyyssuhdetta. 

Itse kävin psykodynaamisessa terapiassa 5 vuotta. Psykiatrin alkukonsultaatioiden perusteella hän suositteli minulle dynaamista terapiaa, tulin vuosien myötä jotenkin siihen tulokseen että tätä muotoa suositellaan just ihmisille, jotka pystyvät melko hyvin jo analysoimaan, pohtimaan ja sanoittamaan käytöstään ja ajatuksiaan. Jokin ratkaisukeskeisempi tai kognitiivinen saattaa sopia mm. ihmiselle, joka tarvitsee selkeitä toimintaohjeita "tee näin, älä tee niin" ja ohjaavampaa otetta (esim. itsetuhoisen käytöksen vuoksi).

Kieltämättä kyllä muakin välillä turhautti se hyvin paljon lapsuudenperheen perhedynamiikkaan ja äitisuhteeseen keskittyminen, vaikka tottahan se on että lapsuusperheen ihmissuhteet vaikuttavat _paljon_ihmisen psyykkiseen kehitykseen. Kyllähän terapeuttini sanoi, etteivät nuo terapian suuntautumismuodot ole niin jyrkkiä, enemmän veteen piirrettyjä viivoja (tai ainakaan hän ei ollut mikään jäykän ja jyrkän analyyttinen). Transferenssi siinä on vissiin se, johon pyritään ja joka sitten toimii (jos toimii): asiakas alkaa heijastamaan ja "elämään uudelleen" turvallisessa vuorovaikutuksessa pettymyksiä yms. vaikeita tunteita, ja huomaa että niistä voi selvitä, kun vierellä on turvallinen toinen ihminen, jolle kertoa sekä ilmaista tunteitaan ja ajatuksiaan.

Psykodynaaminen terapia on tarkoitettu keskenjääneen personaallisuuden loppuunsaattamiseksi. Siinä riisutaan ja tutkitaan puolustusmekanismit (koko kehitys, joka on hyvin tuskallista), loppuen lopuksi potilas on hyvin avuton ja täysin riippuvainen terapeutista. Ja jos vastustaa tämmöistä riippuvuussuhdetta on persoonallisuushöiriöinen, joka ei antaudu ihnisten väliseen riippuvuuteen..

En suosittele kenellekkään. Itselleni tämä oli hyvin väkivaltainen kokemus jossa oli pahempaa gaslightingia kuin parisuhteessani.

Ai niin, kyse oli vaib vuorovaikutusongelmasta joka oli minun ongelmani, terapeutti aktiivisesti kommentoi kuinka surkea olen asiassa ja terapiasta ei tule siksi mitään. Kun akuutissa kriisissä yririn vastata asiaan.

Tannuin terapiassa lamaantuneeksi varjoksi, mikään ei tunnu miltään ja en pidä enään puoliani vaan olen täysin alistunut ja lytätty. Psykodynaamisen terapian lopetuksesta on n. 2.5 vuotta.

Persoonallisuuteni muuttui, tunteita ei ole enkä enään välitä miten ihmiset potkivat minua päähän vaan olen alistuneesti hyväksyn että minusta tehdään syntipukki. Ennen terapiaa kuormitusta, jonka takia halusin mennä purkamaan paineet turvalliseen ympäristöön, etten loukkaisi ihmisiä olin reipas aktiivinen ja pidetty. Nyt otan kaikesta vastuun, myös muiden virheestä, olen vetäytynyt ja alistettu. Persoonallisuuteni on siis muuttunut, elämään ja hyvään uskova minä on tuhottu, usko ihmisten hyvyyteen on viety ja en usko enään totuuteen. Enkä ole kiinnostunut mistään.

Aivopesua. Kun tarpeeksi kauan vakuuteetaan mitäolet alat itsekkin uskoa siihen ja valaistut todellisesta minästäsi ja siitä mikä oikeasti olet muiden silmissä ja valheellinen minäsi poistuu..

Tai sitten sekoat tai omaksut terapeutin valeidentiteetin ja persoonan sekä koko elämäsi tarina - miksi olet kasvanut sinuksi pyyhkäistään pois ja saat psykodynaamiseen teoriaan (joka on lähesvakiomuotoinen ja tuottaa sitä mit olettaa) sopivan uuden elämän kasvutarinan.

Tieteelliset tutkimukset osoittavat, että terapian loppupuolella potilaan ja terapeutin mieli ovat yhtälaiset. Ennen sitä on vastustus ja puolustusmekanismit jotka pitää purkaa.

Yleensä löytyyyös yksi ja useampi kohta jossa potilaalla on täysin väärä mieli ja potilaan pitää saada terapeutilta uusi parempi ja terveellisempi käsitys itsestään ja taito kyseenalaistaa itsensä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

^ ystäväsuhde EI ole terapiasuhde. Terapiassa nimenomaan on se idea, että "auttaja" on täysin ulkopuolinen ihminen, johon ihmisellä ei ole sukulaisuus/ystävyyssuhdetta. 

Itse kävin psykodynaamisessa terapiassa 5 vuotta. Psykiatrin alkukonsultaatioiden perusteella hän suositteli minulle dynaamista terapiaa, tulin vuosien myötä jotenkin siihen tulokseen että tätä muotoa suositellaan just ihmisille, jotka pystyvät melko hyvin jo analysoimaan, pohtimaan ja sanoittamaan käytöstään ja ajatuksiaan. Jokin ratkaisukeskeisempi tai kognitiivinen saattaa sopia mm. ihmiselle, joka tarvitsee selkeitä toimintaohjeita "tee näin, älä tee niin" ja ohjaavampaa otetta (esim. itsetuhoisen käytöksen vuoksi).

Kieltämättä kyllä muakin välillä turhautti se hyvin paljon lapsuudenperheen perhedynamiikkaan ja äitisuhteeseen keskittyminen, vaikka tottahan se on että lapsuusperheen ihmissuhteet vaikuttavat _paljon_ihmisen psyykkiseen kehitykseen. Kyllähän terapeuttini sanoi, etteivät nuo terapian suuntautumismuodot ole niin jyrkkiä, enemmän veteen piirrettyjä viivoja (tai ainakaan hän ei ollut mikään jäykän ja jyrkän analyyttinen). Transferenssi siinä on vissiin se, johon pyritään ja joka sitten toimii (jos toimii): asiakas alkaa heijastamaan ja "elämään uudelleen" turvallisessa vuorovaikutuksessa pettymyksiä yms. vaikeita tunteita, ja huomaa että niistä voi selvitä, kun vierellä on turvallinen toinen ihminen, jolle kertoa sekä ilmaista tunteitaan ja ajatuksiaan.

Psykodynaaminen terapia on tarkoitettu keskenjääneen personaallisuuden loppuunsaattamiseksi. Siinä riisutaan ja tutkitaan puolustusmekanismit (koko kehitys, joka on hyvin tuskallista), loppuen lopuksi potilas on hyvin avuton ja täysin riippuvainen terapeutista. Ja jos vastustaa tämmöistä riippuvuussuhdetta on persoonallisuushöiriöinen, joka ei antaudu ihnisten väliseen riippuvuuteen..

En suosittele kenellekkään. Itselleni tämä oli hyvin väkivaltainen kokemus jossa oli pahempaa gaslightingia kuin parisuhteessani.

Ai niin, kyse oli vaib vuorovaikutusongelmasta joka oli minun ongelmani, terapeutti aktiivisesti kommentoi kuinka surkea olen asiassa ja terapiasta ei tule siksi mitään. Kun akuutissa kriisissä yririn vastata asiaan.

Tannuin terapiassa lamaantuneeksi varjoksi, mikään ei tunnu miltään ja en pidä enään puoliani vaan olen täysin alistunut ja lytätty. Psykodynaamisen terapian lopetuksesta on n. 2.5 vuotta.

Persoonallisuuteni muuttui, tunteita ei ole enkä enään välitä miten ihmiset potkivat minua päähän vaan olen alistuneesti hyväksyn että minusta tehdään syntipukki. Ennen terapiaa kuormitusta, jonka takia halusin mennä purkamaan paineet turvalliseen ympäristöön, etten loukkaisi ihmisiä olin reipas aktiivinen ja pidetty. Nyt otan kaikesta vastuun, myös muiden virheestä, olen vetäytynyt ja alistettu. Persoonallisuuteni on siis muuttunut, elämään ja hyvään uskova minä on tuhottu, usko ihmisten hyvyyteen on viety ja en usko enään totuuteen. Enkä ole kiinnostunut mistään.

Minäkin kävin psykodynaamisessa terapiassa, ja aika tutulta kuulostaa. Varsinkin tuo syyllistyminen kaikesta, myös toisten tekemistä vääryyksistä. Terapeutilla oli tapana syyllistää minua kaikesta. Minä sitten aloin kuvittelemaan, että paranen jos vain syyllistän itseäni tarpeeksi. No, eihän se tietenkään toiminut, vaan olin muutamassa vuodessa osastohoitokunnossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

^ ystäväsuhde EI ole terapiasuhde. Terapiassa nimenomaan on se idea, että "auttaja" on täysin ulkopuolinen ihminen, johon ihmisellä ei ole sukulaisuus/ystävyyssuhdetta. 

Itse kävin psykodynaamisessa terapiassa 5 vuotta. Psykiatrin alkukonsultaatioiden perusteella hän suositteli minulle dynaamista terapiaa, tulin vuosien myötä jotenkin siihen tulokseen että tätä muotoa suositellaan just ihmisille, jotka pystyvät melko hyvin jo analysoimaan, pohtimaan ja sanoittamaan käytöstään ja ajatuksiaan. Jokin ratkaisukeskeisempi tai kognitiivinen saattaa sopia mm. ihmiselle, joka tarvitsee selkeitä toimintaohjeita "tee näin, älä tee niin" ja ohjaavampaa otetta (esim. itsetuhoisen käytöksen vuoksi).

Kieltämättä kyllä muakin välillä turhautti se hyvin paljon lapsuudenperheen perhedynamiikkaan ja äitisuhteeseen keskittyminen, vaikka tottahan se on että lapsuusperheen ihmissuhteet vaikuttavat _paljon_ihmisen psyykkiseen kehitykseen. Kyllähän terapeuttini sanoi, etteivät nuo terapian suuntautumismuodot ole niin jyrkkiä, enemmän veteen piirrettyjä viivoja (tai ainakaan hän ei ollut mikään jäykän ja jyrkän analyyttinen). Transferenssi siinä on vissiin se, johon pyritään ja joka sitten toimii (jos toimii): asiakas alkaa heijastamaan ja "elämään uudelleen" turvallisessa vuorovaikutuksessa pettymyksiä yms. vaikeita tunteita, ja huomaa että niistä voi selvitä, kun vierellä on turvallinen toinen ihminen, jolle kertoa sekä ilmaista tunteitaan ja ajatuksiaan.

Psykodynaaminen terapia on tarkoitettu keskenjääneen personaallisuuden loppuunsaattamiseksi. Siinä riisutaan ja tutkitaan puolustusmekanismit (koko kehitys, joka on hyvin tuskallista), loppuen lopuksi potilas on hyvin avuton ja täysin riippuvainen terapeutista. Ja jos vastustaa tämmöistä riippuvuussuhdetta on persoonallisuushöiriöinen, joka ei antaudu ihnisten väliseen riippuvuuteen..

En suosittele kenellekkään. Itselleni tämä oli hyvin väkivaltainen kokemus jossa oli pahempaa gaslightingia kuin parisuhteessani.

Ai niin, kyse oli vaib vuorovaikutusongelmasta joka oli minun ongelmani, terapeutti aktiivisesti kommentoi kuinka surkea olen asiassa ja terapiasta ei tule siksi mitään. Kun akuutissa kriisissä yririn vastata asiaan.

Tannuin terapiassa lamaantuneeksi varjoksi, mikään ei tunnu miltään ja en pidä enään puoliani vaan olen täysin alistunut ja lytätty. Psykodynaamisen terapian lopetuksesta on n. 2.5 vuotta.

Persoonallisuuteni muuttui, tunteita ei ole enkä enään välitä miten ihmiset potkivat minua päähän vaan olen alistuneesti hyväksyn että minusta tehdään syntipukki. Ennen terapiaa kuormitusta, jonka takia halusin mennä purkamaan paineet turvalliseen ympäristöön, etten loukkaisi ihmisiä olin reipas aktiivinen ja pidetty. Nyt otan kaikesta vastuun, myös muiden virheestä, olen vetäytynyt ja alistettu. Persoonallisuuteni on siis muuttunut, elämään ja hyvään uskova minä on tuhottu, usko ihmisten hyvyyteen on viety ja en usko enään totuuteen. Enkä ole kiinnostunut mistään.

Minäkin kävin psykodynaamisessa terapiassa, ja aika tutulta kuulostaa. Varsinkin tuo syyllistyminen kaikesta, myös toisten tekemistä vääryyksistä. Terapeutilla oli tapana syyllistää minua kaikesta. Minä sitten aloin kuvittelemaan, että paranen jos vain syyllistän itseäni tarpeeksi. No, eihän se tietenkään toiminut, vaan olin muutamassa vuodessa osastohoitokunnossa.

Ehkä olit persoonallisuushäiriöinen ja hoidon tarkoitus oli hoitaa sinut psykoosiin ja osastokuntoon. Tätä ei vain yhteiskunnassa tiedetä, kela maksaa tukea tutkinnon ylläpitämiseen, psykodynaaminen teoria tähtää persoonallisuuden muutokseen ja väittää olevansa siksi paras ja pitkävaikkuteisin suuntaus, kun itsetuntemus kasvaa.

Katsompas kuka linkitän tähän mitä terapia on jos sinut tulkintaan olevan persoonallisuushäiriöinen.

Vierailija kirjoitti:

"Terapia avaa solmut

Jotkut terapeutit sanovat, että asiakas on jo pitkällä eheytymisprosessissa, kun hän ottaa ensimmäisen kerran yhteyttä ajan varaamiseksi terapiaan. Tällöin on jo tehty päätös voida paremmin tulevaisuudessa.

Jos on todella halukas tutkimaan omaa sisäistä maailmaansa – ja vieläpä tuntemattoman ihmisen kanssa – kestää kyllä prosessiin kuuluvat epävarmuuden, hämmennyksen, raivon ja avuttomuuden tunteet."

Eli oman kokemukseni mukaan pitkässä terapiassa viedään potilas epävarmuuden, hämmennyksen, raivon ja avuttomuuden partaalle. Ehkäpä potilas kestää tämän ilman sairaalajaksoa, mutta ymmärrykseni mukaan ei ole tavatonta, että terapian myötä voi joutua sairaslomalle. Sen verran rankkaa kyytiä voi olla luvassa.

https://kotiliesi.fi/ihmiset-ja-ilmiot/kun-kriisit-hiertavat-auttaako-t…

Vuosia terapiassa käynti jossa jatkuvasti vuorotellaan eri tunteiden parissa korjaa ihmisen persoonallisuutta niin, että ihminen joidenkin teorioiden mukaan tuntee itsensä paremmin. Hyvä kysymys kuitenkin on, että mimmoiseksi ihminen teoriassa terapiassa voi muuttua. Erään analyyttisen terapeuti sivuilla todetaan, että terapia on matka jonka lopputulosta ei voi tietää mutta ihmisella eli potilaalla olisi matkan varrella kaikki päätäntävalta miten hän omia puoliaan käyttää vuosien terapian jölkeen. Eli terapeutti ei rakenna uutta ihmistä vaan vie ihmisen ääritunteiden kautta kohti uutta persoonallisuutta. Ihminen itse sitten päättää tuleeko terapiassa paremmaksi vai pahemmaksi ihmiseksi - mutta kävi kuinka vain, ihminen on oppinut itsestään matkalla ja muutos on tapahtunut joten terapia on onnistunut ;)

Se on provosointia ja ihmisen alistamista sekä murskaamista sekä repimistä pieneksi palasiksi. Sairasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

^ ystäväsuhde EI ole terapiasuhde. Terapiassa nimenomaan on se idea, että "auttaja" on täysin ulkopuolinen ihminen, johon ihmisellä ei ole sukulaisuus/ystävyyssuhdetta. 

Itse kävin psykodynaamisessa terapiassa 5 vuotta. Psykiatrin alkukonsultaatioiden perusteella hän suositteli minulle dynaamista terapiaa, tulin vuosien myötä jotenkin siihen tulokseen että tätä muotoa suositellaan just ihmisille, jotka pystyvät melko hyvin jo analysoimaan, pohtimaan ja sanoittamaan käytöstään ja ajatuksiaan. Jokin ratkaisukeskeisempi tai kognitiivinen saattaa sopia mm. ihmiselle, joka tarvitsee selkeitä toimintaohjeita "tee näin, älä tee niin" ja ohjaavampaa otetta (esim. itsetuhoisen käytöksen vuoksi).

Kieltämättä kyllä muakin välillä turhautti se hyvin paljon lapsuudenperheen perhedynamiikkaan ja äitisuhteeseen keskittyminen, vaikka tottahan se on että lapsuusperheen ihmissuhteet vaikuttavat _paljon_ihmisen psyykkiseen kehitykseen. Kyllähän terapeuttini sanoi, etteivät nuo terapian suuntautumismuodot ole niin jyrkkiä, enemmän veteen piirrettyjä viivoja (tai ainakaan hän ei ollut mikään jäykän ja jyrkän analyyttinen). Transferenssi siinä on vissiin se, johon pyritään ja joka sitten toimii (jos toimii): asiakas alkaa heijastamaan ja "elämään uudelleen" turvallisessa vuorovaikutuksessa pettymyksiä yms. vaikeita tunteita, ja huomaa että niistä voi selvitä, kun vierellä on turvallinen toinen ihminen, jolle kertoa sekä ilmaista tunteitaan ja ajatuksiaan.

Psykodynaaminen terapia on tarkoitettu keskenjääneen personaallisuuden loppuunsaattamiseksi. Siinä riisutaan ja tutkitaan puolustusmekanismit (koko kehitys, joka on hyvin tuskallista), loppuen lopuksi potilas on hyvin avuton ja täysin riippuvainen terapeutista. Ja jos vastustaa tämmöistä riippuvuussuhdetta on persoonallisuushöiriöinen, joka ei antaudu ihnisten väliseen riippuvuuteen..

En suosittele kenellekkään. Itselleni tämä oli hyvin väkivaltainen kokemus jossa oli pahempaa gaslightingia kuin parisuhteessani.

Ai niin, kyse oli vaib vuorovaikutusongelmasta joka oli minun ongelmani, terapeutti aktiivisesti kommentoi kuinka surkea olen asiassa ja terapiasta ei tule siksi mitään. Kun akuutissa kriisissä yririn vastata asiaan.

Tannuin terapiassa lamaantuneeksi varjoksi, mikään ei tunnu miltään ja en pidä enään puoliani vaan olen täysin alistunut ja lytätty. Psykodynaamisen terapian lopetuksesta on n. 2.5 vuotta.

Persoonallisuuteni muuttui, tunteita ei ole enkä enään välitä miten ihmiset potkivat minua päähän vaan olen alistuneesti hyväksyn että minusta tehdään syntipukki. Ennen terapiaa kuormitusta, jonka takia halusin mennä purkamaan paineet turvalliseen ympäristöön, etten loukkaisi ihmisiä olin reipas aktiivinen ja pidetty. Nyt otan kaikesta vastuun, myös muiden virheestä, olen vetäytynyt ja alistettu. Persoonallisuuteni on siis muuttunut, elämään ja hyvään uskova minä on tuhottu, usko ihmisten hyvyyteen on viety ja en usko enään totuuteen. Enkä ole kiinnostunut mistään.

Minäkin kävin psykodynaamisessa terapiassa, ja aika tutulta kuulostaa. Varsinkin tuo syyllistyminen kaikesta, myös toisten tekemistä vääryyksistä. Terapeutilla oli tapana syyllistää minua kaikesta. Minä sitten aloin kuvittelemaan, että paranen jos vain syyllistän itseäni tarpeeksi. No, eihän se tietenkään toiminut, vaan olin muutamassa vuodessa osastohoitokunnossa.

Ehkä olit persoonallisuushäiriöinen ja hoidon tarkoitus oli hoitaa sinut psykoosiin ja osastokuntoon. Tätä ei vain yhteiskunnassa tiedetä, kela maksaa tukea tutkinnon ylläpitämiseen, psykodynaaminen teoria tähtää persoonallisuuden muutokseen ja väittää olevansa siksi paras ja pitkävaikkuteisin suuntaus, kun itsetuntemus kasvaa.

Katsompas kuka linkitän tähän mitä terapia on jos sinut tulkintaan olevan persoonallisuushäiriöinen.

Ei kai hoidon tarkoituksena ja päämääränä voi olla psykoosi. Sehän olisi ihan hirveää. Psykoosisairauksien takia ihminen saattaa joutua koko loppuelämäkseen työkyvyttömyyseläkkeelle. Kela tukee terapiaa nimenomaan sillä tarkoituksella, että työkyky ei heikkenisi. Psykoosissa työkyky nimenomaan heikkenee, eikä täysin työkuntoista tule psykoosin sairastaneesta välttämättä koskaan. Se vasta olisikin hullua, jos Kela tukisi terapiaa, joka vie työkyvyn.

Kävin nuorena parikymppisenä 4-5 vuoden psykodynaamisen psykoterapian, joka siis on eri asia kuin psykoanalyysi. Omasta mielestäni terapia oli liian abstraktia silloiseen elämäntilanteeseeni nähden, mutta en allekirjoita edeltäviä kauhukokemuksia lainkaan. Minulla ei ollut vakavia mielenterveysongelmia kuten psykoottisuutta. Tämä terapeutti on sittemmin kouluttautunut psykoanalyytikoksi ja onkin tunnettu hahmo alallaan, tosin taitaa jo olla eläkkeellä nykyään. Itse terapeutista ei ole mitään pahaa sanottavaa, mutta menetelmä ei kaikilta osin sopinut silloiseen elämäntilanteeseen.

Myöhemmin keski-iässä olen käynyt gestalt-terapiassa, jossa käytettiin myös kognitiivisen terapian menetelmiä. Se oli aivan uskomattoman hyvä ja tehokas hoito, terapeutti oli huippulahjakas. En sano hänen nimeään, koska hänellä ei ole vuosiin ollut aikoja uusille asiakkaille. 

Mitä erikoisemmalta nimi vaikuttaa, sen huonommat lopputulokset. Psykodynaaminen psykoterapia. Oikeastaan on sitä, että sinua pyritään muuttamaan toisenlaiseksi, ajatusmaailmaasi, käyttäytymismuotojasi, arvomaailmaasi, siinä onkin tekemistä. Olen sitä mieltä, että kukaan ei oikeastaan koskaan pysty muuttumaan siten, että peruspilari tai perusrakenne muuttuu oleellisesti. Pohjalla on syntymäperimä, tempperamenttitaso ym. näitä ei psykoterapialla muuteta, voidaan ainoastaan laittaa henkilö tarkistamaan yhtä sun toista, se ei välttämättä johda muutokseen. Kaikki ei vaan tule toimeen kaikkien kanssa ja kaikkien arvomaailma ei istu kaikkien arvomaailmaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On kokemusta. "Potilaana" ja terapeuttina. Mita haluat tietaa?

Lähinnä kiinnostaa, onko realistista odottaa saavansa ihan oikeaa apua terapiasta, vai onko lopputulos todennäköisesti vain iso kasa hukkaan keitettyä rahaa. Jos apua voi saada, minkätyyppistä se voisi olla?

Psykodynaaminen terapia nostaa esiin patoutumia. Ne käsitellään ja integroidaan kokonaispersoonallisuuteen eivät ne patoumat siten enää aiheuta oireita. Terapia parantaa itsetuntemusta. Psykoanalyysi parantaa vielä enemmän itsetuntemusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

^ ystäväsuhde EI ole terapiasuhde. Terapiassa nimenomaan on se idea, että "auttaja" on täysin ulkopuolinen ihminen, johon ihmisellä ei ole sukulaisuus/ystävyyssuhdetta. 

Itse kävin psykodynaamisessa terapiassa 5 vuotta. Psykiatrin alkukonsultaatioiden perusteella hän suositteli minulle dynaamista terapiaa, tulin vuosien myötä jotenkin siihen tulokseen että tätä muotoa suositellaan just ihmisille, jotka pystyvät melko hyvin jo analysoimaan, pohtimaan ja sanoittamaan käytöstään ja ajatuksiaan. Jokin ratkaisukeskeisempi tai kognitiivinen saattaa sopia mm. ihmiselle, joka tarvitsee selkeitä toimintaohjeita "tee näin, älä tee niin" ja ohjaavampaa otetta (esim. itsetuhoisen käytöksen vuoksi).

Kieltämättä kyllä muakin välillä turhautti se hyvin paljon lapsuudenperheen perhedynamiikkaan ja äitisuhteeseen keskittyminen, vaikka tottahan se on että lapsuusperheen ihmissuhteet vaikuttavat _paljon_ihmisen psyykkiseen kehitykseen. Kyllähän terapeuttini sanoi, etteivät nuo terapian suuntautumismuodot ole niin jyrkkiä, enemmän veteen piirrettyjä viivoja (tai ainakaan hän ei ollut mikään jäykän ja jyrkän analyyttinen). Transferenssi siinä on vissiin se, johon pyritään ja joka sitten toimii (jos toimii): asiakas alkaa heijastamaan ja "elämään uudelleen" turvallisessa vuorovaikutuksessa pettymyksiä yms. vaikeita tunteita, ja huomaa että niistä voi selvitä, kun vierellä on turvallinen toinen ihminen, jolle kertoa sekä ilmaista tunteitaan ja ajatuksiaan.

Psykodynaaminen terapia on tarkoitettu keskenjääneen personaallisuuden loppuunsaattamiseksi. Siinä riisutaan ja tutkitaan puolustusmekanismit (koko kehitys, joka on hyvin tuskallista), loppuen lopuksi potilas on hyvin avuton ja täysin riippuvainen terapeutista. Ja jos vastustaa tämmöistä riippuvuussuhdetta on persoonallisuushöiriöinen, joka ei antaudu ihnisten väliseen riippuvuuteen..

En suosittele kenellekkään. Itselleni tämä oli hyvin väkivaltainen kokemus jossa oli pahempaa gaslightingia kuin parisuhteessani.

Ai niin, kyse oli vaib vuorovaikutusongelmasta joka oli minun ongelmani, terapeutti aktiivisesti kommentoi kuinka surkea olen asiassa ja terapiasta ei tule siksi mitään. Kun akuutissa kriisissä yririn vastata asiaan.

Tämänkaltainen artikulaatio vain masentaa ihmisen. Mutta psykodynaamisen teorian valossa ihminen voi ottaa masennuttuaan apua vastaan. Kun piilossa ollut masennus herätetään voi potilas ymmärtää ettei selviä ilman apua ja sitoutua terapiaan. Teorian mukaan ihminen ei edes tajua että hän voi olla masentunut, ennenkuin terapeutti auttaa häntä ymmärtämään ettei potilas selviä ilman terapiaa. Pitkää sellaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On kokemusta. "Potilaana" ja terapeuttina. Mita haluat tietaa?

Lähinnä kiinnostaa, onko realistista odottaa saavansa ihan oikeaa apua terapiasta, vai onko lopputulos todennäköisesti vain iso kasa hukkaan keitettyä rahaa. Jos apua voi saada, minkätyyppistä se voisi olla?

Psykodynaaminen terapia nostaa esiin patoutumia. Ne käsitellään ja integroidaan kokonaispersoonallisuuteen eivät ne patoumat siten enää aiheuta oireita. Terapia parantaa itsetuntemusta. Psykoanalyysi parantaa vielä enemmän itsetuntemusta.

-> on myös tutkimustuloksia joissa on todettu että psykodynaaminen terapia aiheuttaa mitä olettaa. Eli oma kokemus oli pelkkää provosointia ja mielenterveydellä leikkimistä. Se että kannattaa miettiä että mitä siellä tapahtuu, että patoutumia nousee pintaan? Fakta on se, että terapeutti kerää transferensimateriaalia ja alkaa provosoidaan sen jälkeen kaikki se kokemus mitä on, terapeutti halveksii ja luo ne esille uudestaan terapiassa. Terapian riskejä ei tunneta. Psykodynaaminen teoria lähtee siitä, että ihoni en pitää henkisesti pahoinpidellä terapiassa. Syntyy neuroosi ja potilas alkaa syyttämään terapeuttia asiasta. Pahimmillaan potilas joutuu suljetulle eikä potilas kestä terapian aiheuttamia takapakkeja ja populaatiota. Kyseisellä suuntauksella ei ole mitään tekemistä työkunnon ylläpitämisen kanssa.