Mitä elämän perusasioita sinulle ei opetettu kotona?

Ei opetettu ulkonäön merkitystä tarpeeksi. Ei puhuttu siitä, kuinka tärkeetä on esim. hyvännäköiset vaatteet ja hiukset. Vasta yhtäkkiä joskus 25-vuotiaana havahduin tähän ja rupesin kiinnittämään kunnolla huomiota ulkonäkööni. Vasta silloin myös tajusin ruveta katsomaan, mitä muut pitää päällään ja pukeutumaan hieman samaan tyyliin.

Jos ei kiinnitä huomiota ulkonäköönsä, joutuu todella altavastaajan asemaan. Toiset, ja minä itsekin, tekee jatkuvasti päätelmiä pelkästään ulkonäön perusteella. Vaikka itse tietäisin olevani kuinka hyvä tai monipuolinen tyyppi tahansa (ja vaikka lähipiiri olisi samaa mieltä), mutta näytän siltä, kuin olisin elänyt kellarissa viimeiset viisi vuotta, täytyy tehdä kovasti töitä, jotta saa ulkopuolisemmilta mitään arvostusta tai hyväksyntää. Myös parisuhdetta on aika hankala saada, jos ei näytä ainakin jossakin määrin ok.

Tää on varmasti suurimmalle osalle ihan perusjuttu, mutta en vaan ollut aikaisemmin tajunnut tätä. Elämä olisi ollut niin paljon helpompaa jos olisin...!

-mies28v

Sosiaalisten taitojen opettaminen on ollut heikkoa. Edelleen vanhempien luona käydessä ruokapöydän ääressä voi olla kaikki ihan hiljaa ja keskittyä pelkkään syömiseen. En oikein osaa mitään kahvipöytäkeskusteluja vieläkään, tosin voiko sitä nyt kokonaan vanhempienkaan syyksi laittaa?

Positiivisten tunteiden näyttäminen on myös ollut hyvin vähäistä. Tiuskia ja valittaa saa, halata voidaan ehkä väkinäisesti kerran vuodessa äitienpäivänä.

Että kannattaa luottaa itseensä ja seurata unelmiaan opiskelupaikkaa valittaessa. Kuuntelin liikaa toppuutteluja, että "älä nyt sinne hae..." milloin mistäkin syystä. Olin koulussa kympin oppilas, joten pelot juonsivat äidilläni muualta. Harmittaa, että en uskaltanut tavoitella unelma-ammattia ja nyt on liian myöhästä. Olen ollut ammatillisesti pitkään hakoteillä samasta syystä. Nyt ihan kiva ammatti ja työ kuitenkin.

Luin ketjun läpi, ja tajusin jotain miehestäni ja itsestäni. Mies on akateemisesta perheestä ja minä tunnrkylmästä ja puhumattomasta duunariperheestä. Silti olen jollain tavalla kotikasvatuksessa saanut oppia, että selviän itsekseni, opin toimimaan uusissa tilanteissa, voin hakea tietoa tai katsoa mallia muilta.

Minulle on ollut itsestäänselvyys, ettei vanhemmillani ole mitään apua annettavana vaikka opiskeluvalintoihin. Mieheni taas syyttelee tästäkin ja monesta muusta asiasta vanhempiaan. Tuntuu aika humoristiselta, kun nelikymppinen valittaa avuttomana jossain arkisessa tilanteessa, että ei äiti tätäkään opettanut. Naurettavaa uhriutumista. Maailma muuttuu muutenkin koko ajan, ei ole realistista, että vanhemmat opettavat kädestä pitäen elämään aikuisen arkea.

Ettei kannata miettiä vaan mitä haluaa tehdä isona, vaan kuinka hyvin se työllistää.

T. akateeminen pätkätyöläinen/työtön

Että rakkaus kantaa.

Mulla oli 15-vuotiaana poikaystävä, joka löi mua. Äiti tiesi tästä. Itse suojelin poikaystävääni. (Olin TYHMÄ.) Mutta jälkeen ajateltuna olisin toivonut puuttumista siihen. Koska olinhan itse aivan mukula. 

Enkä tästä todellakaan äitiäni syytä. Mutta itse toimisin omalle lapselle toisin. Esim hakkaisin sellaisen poikaystävän :D

Rahankäyttö. Hammashygienia.

Sosiaalisuutta. Siis sitä, miten tärkeänä jotkut voivat pitää hengailua muiden ihmisten kanssa. Työpaikalla pidetään jonkinlaisena kummajaisena, kun viihdyn aika paljon kotona enkä järjestä ruokakutsuja ihmisjoukoille.

Että poliittiset päättäjät, kaikenlaiset pomot ja johtajat ei ole välttämättä kaikista fiksuimmat ihmiset, että ei tartte millän lailla uskoa kenenkään jorinoita ja käskytysyrityksiä vain tämän asemasta johtuen jos muuten on pölhö idea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä listaa:

- traktorilla ajamista

- moottoripyörällä ajamista ( vanhempien syy, eivät kannustaneet tarpeeksi )

- remppahommia, taas vanhempien syy kun asuttiin uudessa talossa

- auton huoltoa

- renkaiden vaihtoa

- osakekauppaa

- hyvän ruuan laittoa, tekivät huonoa ruokaa

- taulujen kiinnitystä seinälle

- suunnistamista

- urheilullista elämäntapaa

- säästäväisyyttä

- purjehtimista

- meikkausta ( äiti ei meikannut )

- hiusten värjäämistä

Siis listaa voisi jatkaa vaikka miten. Olen katkera.

Tämä kuulostaa jo oudolta. Suurin osa noista on asioita, jotka voi ihan itse aikuisena opetella. Itsekin voi ottaa vastuuta omasta elämästään eikä vain syytellä toisia.

Oisko tuossa ollu jo vähän ironiaa. Onhan nää monet vähän omituisia. Siis eikö esim. sitä ruuanlaittoa oo aika helppo opetella itse? Tai ylipäätään kotitöitä.

Voi opetella itse. Mutta ap kysyi mitä ei opetettu. Voithan sinä opetella peruskoulunkin läpi itse ilman että sinua opetetaan.

että miestä ei kannata ärsyttää

Tämä kuulostaa ihan hullulta, mutta en oppinut kotoa, miten käytetään julkista terveydenhuoltoa. Syykin on yksinkertainen: olimme kaikki aina hämmästyttävän terveitä. Lapsuudessa ja nuoruudessa ei yksinkertaisesti ollut tilanteita, joissa olisi pitänyt mennä lääkäriin tai päivystykseen. Neuvola lääkäri oli valehtelematta eka lääkäri, jonka elämässäni tapasin.

Nyt aikuisena en vieläkään tiedä, miten tulee toimia jos sairastun. Tätä ei myöskään opetettu koulussa. En vain tajua, mihin pitää soittaa, mitä pitää sanoa ja kenelle, entä jos vain epäilen että mulla on jokin pienempi ei-akuutti vaiva, mitkä asiat kuuluu työterveydelle, ja mitkä terveysasemalle ja mitkä sairaalaan, kuka ihme on mun omalääkäri kun sellaisesta aina puhutaan, kuka on se lääkäri johon vaikka lääkepakkauksissa käsketään ottamaan yhteyttä jos ilmenee sivuvaikutuksia. Voi argh.

Myös nämä laboratorio- ja lähetejutut on mulle ihan hepreaa. En ikinä tajua, pitääkö ilmoittauta vai ei ja jos, niin mihin ja pitääkö se vaiva selittää jo sille toimistoihmiselle ja milloin tarvitaan lähete ja milloin ei.

Mun mielestä se, mitä oon systeemistä ymmärtänyt, tuntuu ihan tosi vaikealta. Mihin ihmeeseen lääkäreitä tarvitaan, jos heidän työnsä on kirjoitella reseptejä ja lähetteitä eikä tavata potilaita?

Sanomattakin on selvää että poden pahemmanlaatuista valkotakki- ja sairaalafobiaa. Synnytykset on olleet ihan horror-kokemuksia vain siksi, kun oon kokenut etten vain ymmärrä miten sairaala toimii, kuka siellä on kuka ja miten siellä kuuluu käyttäytyä.

Lisäyksenä vielä, että olen muuten ihan älykäs ja normaali perheenäiti, mutta ilmeisesti mun kirous on ollut olla elämässäni liian terve.

Rakkautta. Käsienpesua!! Ja hygieniaa muutenkaan..

Kaikki tunneasiat jäi oppimatta. Ei koskaan puhuttu rakkaudesta, surusta, vihasta, pelosta tai mistään muustakaan tunteesta tai ilmaistu niitä juurikaan. Kaikki vaan pakattiin sisälle. Ainoa mitä opin oli se, että pitää aloittaa mykkäkoulu, jos on vihainen tai jos ylipäänsä on joku ongelma, ja muiden pitää sitten yrittää arvata ongelma. Voitte arvata, että lapsuudenkodin ilmapiiri oli usein ahdistava, vaikka ei väkivaltaa ollutkaan.

Kesti tosi kauan oppia, että tunteita ylipäänsä voi ilmaista sanallisesti. En kyllä vieläkään siinä ole hyvä, mutta enää en mene täysin välinpitämättömään lukkoon, jos joku kertoo vaikkapa surustaan tai on verbaalisesti vihainen. Olen myös oppinut erottamaan mitä kulloinkin tunnen, että en ole ihan lastu laineilla tunteideni kanssa, eikä ne purskahtele täysin hallitsemattomana käytöksenä josta itsekin ahdistuin, kuten nuorena oli joskus. On vaikea toimia maailmassa, jos vaikkapa pelkää jotain mutta ei tajua pelkäävänsä ja peittää sen johonkin vihaan tai vetäytymiseen.

Sekä kantapään, että joskus aiemmin terapeuttisen avun avulla tätä on sitten opeteltu vuosikymmeniä.

Pelkään edelleen hieman tunnehyökyjen vievän minut mukanaan, positiivistenkin, mutta nyt ymmärrän että ei se ole niin vaarallista, jos vain tunnistan tunteen, ja voin sanoa itselleni: tämä on nyt vaan tätä ja joko ilmaisen tunteen jotenkin jos se on minun tai annan sen mennä menojaan (jos se on vain heijastumaa jostain toisesta).

Mutta on se ankeaa, kun ei voi sanoa rakastavansa äitiään tai häntä halata. Hän pahastuisi siitä, ei pidä halauksista yhtään, olen kokeillut. Ja rakkaus tietysti kaikkein vaikein hahmottaa, en ole siitä vieläkään varma. Ihmiset käyttävät sanaa hyvin kevyestikin. Ehkä joku uskaltaa opettaa lapselleen tunteiden voimaa ja tunteiden käsittelyä  tämän kirjoituksen perusteella. Elämäni olisi ollut hyvin erilainen, jos olisin sen oppinut jo kotona. Itseopiskelu nuorena oli raastavaa, kun maailma ei ollut aina puolellani, vaan jouduin arkuuteni ja tunnetaidottomuuteni takia usein tavalla tai toisella hankaluuksiin.

Sosiaaliset suhteet eli en saanut mennä kylään kavereille ja kaverit eivät saaneet tulla meille. Me ei pahemmin kyläilty missään ja koulun jälkeen piti aina tulla suoraan kotiin. Joskus menin salaa kylään ja piiskahan siellä kotona odotti. Minulla ei edelleenkään ystäviä koska en vaan osaa luoda ystävyyssuhteita vielä aikuisiälläkään. 

Meillä työ oli kaikki kaikessa. Työtä, työtä. Mitään et ollut jos et töitä tehnyt. Aikuisena työssäkäyvänä oppinut, että elämään voi mahtua muutakin. Kuten esim. se perhe.

Että olet hyvä ja arvokas myös ilman näkyviä avuja ja ulkoapäin tulevia "palkintoja" tai erilaisia suorituksia, saavutuksia. Että negatiivisetkin tunteet saa näyttää ja itkeminen on täysin luonnollinen tapa käsitellä tiettyjä asioita. Että erilaisuus on ok! Nuorena aikuisena break down ja ei muuta kuin terapiaan muuttamaan tähän astisen elämän ajatusmalleja.

Käytöstapoja. Edelleen mulle on vaikeaa sanoa kiitos ym ja joudun pohtimaan miten missäkin tilanteessa käyttäydytään. Pahinta on että tajusin tämän vasta täysi-ikäisenä. Myös kaikki onnittelut ym myönteisten tunteiden ilmaisut ovat vaikeita. Meillä kotona hyväksyttyjä tunteita olivat neutraali hyväntuulisuus, ärtyneisyys ja vitutus.

Kukaan ei myöskään toitottanut, että kannattaisi tehdä töitä. En ollut kotona asuessani (19v asti) lainkaan kunnon töissä. Mainoksia jaoin mutta ei sitä nyt oikein voi työksi laskea. Olen aina pärjännyt hyvin koulussa niin kai vanhempani kuvittelivat sen riittävän. Nyt olen 24 ja viime vuonna olin ensimmäisessä oikeassa työpaikassa. Tätä ennen olen opiskellut ja saanut yhden lapsen. Voin kertoa, että oli vähän hankalaa saada kesätöitä.

Vierailija kirjoitti:

Tämä kuulostaa ihan hullulta, mutta en oppinut kotoa, miten käytetään julkista terveydenhuoltoa. Syykin on yksinkertainen: olimme kaikki aina hämmästyttävän terveitä. Lapsuudessa ja nuoruudessa ei yksinkertaisesti ollut tilanteita, joissa olisi pitänyt mennä lääkäriin tai päivystykseen. Neuvola lääkäri oli valehtelematta eka lääkäri, jonka elämässäni tapasin.

Nyt aikuisena en vieläkään tiedä, miten tulee toimia jos sairastun. Tätä ei myöskään opetettu koulussa. En vain tajua, mihin pitää soittaa, mitä pitää sanoa ja kenelle, entä jos vain epäilen että mulla on jokin pienempi ei-akuutti vaiva, mitkä asiat kuuluu työterveydelle, ja mitkä terveysasemalle ja mitkä sairaalaan, kuka ihme on mun omalääkäri kun sellaisesta aina puhutaan, kuka on se lääkäri johon vaikka lääkepakkauksissa käsketään ottamaan yhteyttä jos ilmenee sivuvaikutuksia. Voi argh.

Myös nämä laboratorio- ja lähetejutut on mulle ihan hepreaa. En ikinä tajua, pitääkö ilmoittauta vai ei ja jos, niin mihin ja pitääkö se vaiva selittää jo sille toimistoihmiselle ja milloin tarvitaan lähete ja milloin ei.

Mun mielestä se, mitä oon systeemistä ymmärtänyt, tuntuu ihan tosi vaikealta. Mihin ihmeeseen lääkäreitä tarvitaan, jos heidän työnsä on kirjoitella reseptejä ja lähetteitä eikä tavata potilaita?

Sanomattakin on selvää että poden pahemmanlaatuista valkotakki- ja sairaalafobiaa. Synnytykset on olleet ihan horror-kokemuksia vain siksi, kun oon kokenut etten vain ymmärrä miten sairaala toimii, kuka siellä on kuka ja miten siellä kuuluu käyttäytyä.

Lisäyksenä vielä, että olen muuten ihan älykäs ja normaali perheenäiti, mutta ilmeisesti mun kirous on ollut olla elämässäni liian terve.

Sama. Jouduin viime vuonna ensimmäistä kertaa menemään ihan itse terveyskeskukseen, kun lapsi oli kipeä. Olen 24v. Olin ihan pihalla siellä.

En ole myöskään varma miten työterveys toimii, koska olen osa-aikatöissä. Tuntuisi vajaalta mennä kyselemään pomolta. Opiskeluterveydenhuollon handlaan, koska sen toiminta selitettiin koulun alkaessa.

Ei hajuakaan miten toimitaan esim päivystyksessä ja mikä on päivystyksen ja ensiavun ero, ja voinko päättää kumpaan menen.