Lue keskustelun säännöt.
Kadun, että tein lisää lapsia
08.01.2016 |
Tunnustan täällä, koska en voi puhua tästä oikeille ihmisilleni. Minulla on 3 lasta; 9v, 4v ja 1,5v. Olin ihan tyytyväinen yhden lapsen äiti; elämä oli mukavaa, lapsi helppo ja rauhallinen, iloinen tapaus. Yhden kanssa ei ollut raskaita hetkiä, jaksoimme hyvin. Hoitajan sai aina jos tarvitsi, omaa aikaa tai aikaa miehen kanssa oli helppo saada. Kolmistaan oli helppo tehdä pieniä reissuja, eikä tarvinnut ajatella että 'sitten kun' olisi jotenkin paremmin.
Sitten lähipiiri ja mies saivat minut puhuttua ympäri. Suurimmalla osalla ystävistämme on vähintään kaksi, monella kolme lasta. Meitä pidettiin jotenkin outoina, laiskoina ja jopa 'epävanhempina' kun meillä oli vain yksi. Pidän lapsista, vauvat ovat suloisia, ja jotenkin sitten meillekin tuli toinen ja kolmas. Elämähän tietenkin muuttui täysin, se ei tullut yllätyksenä tietenkään, mutta tämä tilanteen raskaus tuli. Olin jotenkin vaipunut siihen uskoon, että kolmen kanssa pinna tulee pidemmäksi, äiteyteni nousee uudelle tasolle ja lapset pitävät toisilleen seuraa. Pärjäsiväthän muutkin, ja jopa kehuivat että on paljon ihanampaa kun on rakkautta talo täynnä.
No on joo rakkautta, rakastan jokaista lastani ihan tajuttoman paljon enkä voisi luopua kenestäkään, he ovat kaikki erilaisia mutta kaikki rakkaita, todella rakkaita.
Harmittavan usein vaan kaipailen aikoja kun kotonakin saattoi olla hiljaista ja rauhallista, ja kaikki oli niin yksinkertaista. Esikoinen ei sairastanut juuri koskaan; nyt laumasta joku on koko ajan nuhassa/mahataudissa/rokossa/x. Reissaaminen on kamalaa säätöä; hoitajaa ei koko porukalle saa; hyvin usein huokaan että tämä helpottaa kyllä kun pieninkin on omatoiminen.
En haluaisi että elämä olisi sitä, että odotan tulevaa. Olen varmaan epäonnistunut äitinä, kun minua yhä hermostuttaa aamuiset pukemisshowt, vaikka ystäväni niin kehuvat lehmänhermojaan ja miten he vain hymähtelevät kun lapset tappelevat ja kirkuvat. Minä en siihen pysty.
Ja tuntuu aivan kamalalta että olen laittanut nämä tunteeni sanoiksi ja julkiseksi. En halua lapsiani pois, haluaisin vain kasvaa äitinä nauttimaan tästä - koska tämän piti olla niin ihanaa....
Muita?
Kommentit (62)
On erikoinen ajatus, että lapsella "pitää" olla sisaruksia. Itse olen ainokainen ja minulla on myös vain yksi lapsi, eikä enempää tule! Muiden painostukseen en lankeaisi, eihän muut niitä lapsia kasvata 24/7.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En voi samaistua. Olemme tukiverkottomia ja mitään apua lastenhoitoon emme ole saaneet koskaan. Ja silti en vaihtaisi hetkeäkään pois, omat rakkaat ihanat lapset! Lapsia vielä enemmän kuin ap:lla. En todellakaan odota sitä että lapset muuttaa pois - toki sekin päivä koittaa - mutta haluaisin että aina olisi pieniä lapsia talossa. Ihanaa!
Joko ap on helpottanut 6 vuodessa?
Meillä on kaksi lasta neljän vuoden ikäerolla. Haluttiin tarkoituksella isompi ikäero, ja olen kokenut että tämä neljä vuotta oli ainakin meidän perheelle tosi hyvä. Lapset viihtyy hyvin keskenään ja tykkäävät toisistaan. Onhan niitäkin hetkiä kun pienempi sotkee leikkejä tai häiritsee isompaa muuten, mutta onneksi vähän.
Nämä kaksi lasta on hyvin rakkaita, ja heitä en millään tavalla kadu, mutta aivan satavarma olen siitä että enempää en halua. Nyt kaikki on hyvin, terveet, iloiset lapset, ja me vanhemmat jaksetaan pyörittää arkea, ja alkaa olla paremmin jo omaakin aikaa ja parisuhdeaikaa, ja yöt nukutaan pääsääntöisesti hyvin.
Jos kävisi vahinko ja tulisin vielä raskaaksi, en miettisi kahta kertaa vaan ehdottomasti keskeytys.
Vierailija kirjoitti:
Täällä toinen, kadun, että tein toisen lapsen, olisi pitänyt pysyä yhdessä lapsessa.
Lapsia ei tehdä, vaan saadaan. Luottamustehtävä huolehtia toisesta ihmisestä. Älkää vatuloiko elämää vaan eläkää päivä kerrallaan. Tämä on minun ohjeeni kaiken kokeneena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun mielestä se on jännä ajatus että hankitaan lapsia lyhyellä ikäerolla siksi että lapsista olisi seuraa toisilleen, ja pääsisi pikkulapsivaiheesta nopeammin eroon, "kaikki samalla kertaa". Lasten luonteista se enemmän riippuu tulevatko toimeen keskenään. Tiedän yhden veljesparin noin 1,5 vuoden ikäerolla, ja he tappelevat jatkuvasti. Toisen kaverin tyttö ja poika lähes viiden vuoden ikäerolla ovat aina tulleet hyvin juttuun.
Niin minäkin. Siis sitä, että ulostit vitustasi yhtäkään kakaraa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juuri tuosta syystä jätin lapsiluvun yhteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaverit halusivat vahingon kiertämään. Ap:n tyhmyyttä ei voi mitata. Teki kuten muut halusivat.
Rakastan lapsiani, en kadu heitä mutta konseptina lapsettomuus olisi varmaan sopinut minulle paremmin. En ollut sellainen äiti kuin uskoin. Minusta tuli ahdistunut, pelokas ja stressaantunut. Se että helpottaa kun lapset ovat x vuotta oli ihan puppua. Lapset on nyt parikymppisiä ja nyt helpottaa. Mutta olen ihmisenä aivan loppu parin vuosikymmenen ahdistuksesta ja stressistä. En vain osannut äitiyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä sen kaikki näkee ja on kuullut.
On varmaan ehtinyt tapahtua kaikenlaista ap'n elämässä näiden yhdeksän vuoden aikana aloituksesta. Vanhin lapsi jo täysikäinen, nuorinkin yli 10 vuotta. Onko nyt helpompaa vai raskaampaa kuin silloin aloituksen aikaan, kenpä meistä tietää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Söpöys katoaa ja niistä tulee pikku kusipäitä teineinä.
Vierailija kirjoitti:
Siis ihanko oikeasti jotkut ulkopuoliset ihmiset pystyvät painostamaan toisia lasten hankintaan!? M i t ä? Minulla ei ole käynyt mielessäkään, että joku pitäisi meitä laiskana tai erikoisena, koska meillä on 1 lapsi ja useimmilla on se 2 lasta. Niitä ongelmia on yleensä eniten sellaisissa perheissä, joissa on liian monta lasta sietokykyyn nähden; rahat aina loppu, jatkuva väsymys ja mielipuolinen sinkoilu sinne ja tänne ja kaikki lapset ei saa tarvittavaa huomiota.
Ennen vanhaan kyllä painostettiin naisia, ei miehiä. Varsinkin maalaiskylissä ja naisvaltaisissa työyhteisöissä ihan ääneen. Äitini puhui, kuinka hänen mahaansa tuijotettiin ja hän sai kommentteja kehostaan naiskolelgoilta!! Oli myös yleisesti yhteiskunnassa vallitsevaa hiljaista painostusta. Lapsia tehtiin koska se oli normi eikä siksi, että niitä olisi oikeasti haluttu. Tätä jatkui varmasti 1990-luvulle asti ja itsekin epäilen olevani tuollainen "velvollisuuslapsi". Naisen osa oli todella karu ja muotti ahdas.
Itse jäin perheeni ainoaksi lapseksi äidin synnytyksen jälkeisen masiksen ja haastavan työn vuoksi. Vanhempani eivät kuulemma ole saaneet kommentteja lapsiluvusta (asuttiin parin tuhannen asukkaan kylässä), mutta minä olen saanut aikuisiällä. Sekin naisvaltaisessa työpaikassa erään iäkkään työkaverin suusta: "Voi hyvän tähden kuinka itsekkäitä vanhempasi olivat kun jättivät sut yksin!!!" Tuo oli sellainen kommentti, että piti lähteä salaa vessaan itkemään.
Itse kiitän luojaa siitä, että tulin lapsenteko-ikään 2010-luvulla enkä 1990-luvulla (jolloin siis itse synnyin). Minulla oli vapaus valita olla lapseton.
Vierailija kirjoitti:
Sori, mutta kuulostaa ihan painaijaiselta musta. Siksi en itse ole hankkinut lapsia, koska en koe mitään tavoiteltavaa ihan normaalissa lapsiperhearjessa, mitä suurin osa ihmisistä tuntuu haluavan.
Minusta tässä on se ydinsyy miksi lapsia syntyy nykyään niin vähän. Elintaso ja sen myötä elämä on kaikista hankalista asioista huolimatta niin helppoa, että lasten hoitaminen koetaan liian vaivalloiseksi. Tämä oli minullakin se syy miksi lykkäsin lapsenhankintaa yli nelikymppiseksi, ja ehdin siksi saada vain yhden lapsen.
Vaivalloista ja työlästä on ollut yhdenkin lapsen kanssa, mutta tän ikäisenä jo ajattelen ettei elämän idea olekaan se että koko ajan on mahdollisimman helppoa ja kivaa ja mielenkiintoista. Ap:lle sanoisinkin että yritä ajatella niin päin, että ei haittaa vaikka elämä tuntuu olevan yhtä pukemis-ja syömisrumbaa ja lastenhoitohässäkkää. Se kuuluu siihen pikkulapsiaikaan ja sen voi koittaa ottaa vastaan sellaisena kokemuksena. Joka tapauksessa se menee ohi kun lapset kasvavat, eli lopulta aika pian.
Itse mietin aina vaikeina hetkinä että olen saanut elää lapsivapaita aikoja ja nyt on tämän elämänvaiheen vuoro. Ja tämäkin hässäkkä on rikkaus elämässä. Saat ap kuitenkin olla todennäköisesti ja toivottavasti lopun ikääsi kolmen lapsen äiti ja se on kyllä lopulta arvokasta pääomaa elämässä.
Minulla on 4 lasta ja näin jälkeenpäin ajattelen, että tuo vaihe menee ohi yllättävänkin nopeasti Hetken kuluttua on taas omaa aikaa runsain mitoin ja lapset elävät omaa elämäänsä, silloin tällöin poikkeavat,
Vierailija kirjoitti:
Minulla on 4 lasta ja näin jälkeenpäin ajattelen, että tuo vaihe menee ohi yllättävänkin nopeasti Hetken kuluttua on taas omaa aikaa runsain mitoin ja lapset elävät omaa elämäänsä, silloin tällöin poikkeavat,
Hetken kuluttua???? Menee ainakin 6-7 vuotta ennenkuin lapsen voi jättää edes vartiksi itsekseen.
Siis ihanko oikeasti jotkut ulkopuoliset ihmiset pystyvät painostamaan toisia lasten hankintaan!? M i t ä? Minulla ei ole käynyt mielessäkään, että joku pitäisi meitä laiskana tai erikoisena, koska meillä on 1 lapsi ja useimmilla on se 2 lasta. Niitä ongelmia on yleensä eniten sellaisissa perheissä, joissa on liian monta lasta sietokykyyn nähden; rahat aina loppu, jatkuva väsymys ja mielipuolinen sinkoilu sinne ja tänne ja kaikki lapset ei saa tarvittavaa huomiota.