Kadun, että tein lisää lapsia

Alapeukuttajat, mitä alapeukutatte? AP

Täällä toinen, kadun, että tein toisen lapsen, olisi pitänyt pysyä yhdessä lapsessa.

Vierailija kirjoitti:

Täällä toinen, kadun, että tein toisen lapsen, olisi pitänyt pysyä yhdessä lapsessa.

Kiitos avautumisesta, toivottavasti elämäsi on kuitenkin aurinkoista! ap

Sympatiat sinulle, mutta teethän jatkossa päätökset oman mielesi mukaan? Itsellä 2 lasta kun olen niin aina halunnut. Varmasti tuo helpottaa parin vuoden päästä, etkä ole ainoa joka vaan selviytyy päivistä. Koita keksiä pieniä iloja, äläkä vaadi liikoja. Tuttusi varmaan esittää.

Ymmarran tunteesi taysin, vaikka en voi niihin yhtya koska minulla on vain yksi lapsi eika enempaa tule. Mutta tunnen itseni sen verran hyvin, ettei kukaan saisi minua puhumaan ympari hankkimaan lisaa lapsia- ennemmin eroan.

Kummastuttaa vain noinko annoit muiden mielipiteille ja mahdollisen perhe-elaman "helppoudelle" suurenkin arvon paatoksen teossa? Loppuviimeksihan muiden ihmisten mielipiteilla ei ole pennin vertaa valia, ainakaan nain isoissa jutuissa. Kyllahan nyt jokainen jarki-ihminen tajuaa ettei asiat mene kuin ideaalimaailmassa, on niin paljon asioita mihin ei voi vaikuttaa kuten esim lasten tempperamenttierot, sairaudet ja oma jaksaminen.

Miksikohan nykyaan ihannoidaan niin kovin tuota isompaa perhekokoa? Itse koen etta nuo sinunkin listaamasi positiiviset asiat jotka liittyvat yhden lapsen perheisiin ovat sen verran isoja ja merkittavia juttuja etta ne kumoavat mahdolliset usemman lapsen mukanaan tuomat positiiviset seikat

Varmasti nain tuntevia on paljonkin, hyva etta avauduit. Itse toivoin kolmatta, mies ei ja siksi jai kahteen. Nyt kun nuorin on 6v olen todella iloinen etta kahteen jai. Hermot eivat oikeasti olisi kestaneet pidemman paalle juuri kuvaamasi arkea. Rakastan lapsiani mielettomasti mutta jo kahden lasten arjen pitamisessa mielyttavana on haastetta kerrakseen. Ei se vauva-aika vaan ne seuraavat vuodet.....

En minä kadu kahta lastani (1v ja 2,5v), mutta kyllä minä kaikille ääneen sanon, että rankkaa on. Ei näin pienellä ikäerolla olisi kannattanut lapsia tehdä. En ehdi olemaan hyvä äiti, enkä aina jaksaisikaan. Hermostun välillä, syötän pilttiruokia, en ulkoile lasten kanssa päivittäin. Näytän lapsille piirrettyjä ja käytän eineksiä ruoanlaitossa. Pidin pienemmälle lapselle huudatusunikoulun, kun tassuttelu ei toiminut ja olin kyllästynyt ja uupunut 3 tunnin mittaisiin yövalvomisiin. Koen jatkuvasti riittämättömyyttä.

Kaipaan enemmän omaa aikaa ja parisuhdeaikaa. Odotan aikaa, jolloin lapset ovat isompia ja heidät voi laittaa jollekin sukulaiselle hoitoon. Nyt ei vierastamisen vuoksi onnistu ja muutenkin kahden pienen hoito on tosi rankkaa kelle vain sen vähänkin aikaa.

Kolmatta lasta meille ei tule. Jos ehkäisy pettäisi, harkitsisin vakavissani aborttia. En todellakaan jaksaisi enää yhtään enempää lapsia. Tämä siitä huolimatta, että molemmat lapseni ovat terveitä, eivät juuri sairastele edes flunssia, ja ovat muutenkin melko helppoja lapsia.

Et todellakaan ole ainut äiti, jolla on samankaltaisia tunteita. Vaikka lapsia kuinka rakastaakin, on heidän kanssa eläminen rankempaa, kuin mitä ikinä osasi kuvitellakaan vauvakuumeessa houraillessaan.

Sori, mutta kuulostaa ihan painaijaiselta musta. Siksi en itse ole hankkinut lapsia, koska en koe mitään tavoiteltavaa ihan normaalissa lapsiperhearjessa, mitä suurin osa ihmisistä tuntuu haluavan.

Jos laskin tässä, että tullessasi raskaaksi ja odottaessasi kuopusta toinen lapsi oli vielä niin pieni, että oli vielä siellä "vauvakuplassa" jossa kaikki on jotenkin niin sitä pikkulapsiarkea, ihan kaikki ja sitä luulee että tuollaista sen kuuluu olla ja pitää olla ja se on sitä elämän parasta aikaa. Sitä ei ehkä niin tajua että sekin aika menee ohi ja että se saa mennä ohi ja tavallaan koko perhe siirtyä uuteen vaiheeseen, helpompaan ja jossa kaikki saa olla vähän enemmän omia itsejään, kaikilla on enemmän tilaa ja energiaa muuhunkin kuin ihan perushoitoon. 

Omassa kaveripiirissäni on käynyt niin, että kun on odotettu sen yhden tai toisen lapsen kasvamista sen kriittisen kolmen tai neljän ikävuoden yli, niin yhtäkkiä sitä huomaa että lasten kanssa on niin hauskaa ja helppoa että näinkin on oikein hyvä. Tajuaa ehkä selvemmin mikä siinä aivan pienten lasten kanssa eläessä oli niin kuluttavaa itselle ja parisuhteelle ja lapsille. Asioita ajattelee vähän eri lailla. Sitä miettii niitä omia voimavarojaankin vähän eri tavalla. Että haluaako ja jaksaako ja haluaako jaksaa uudelleen sen vauva-ajan, mitä se toisi ja mitä se veisi.  Alkaa ajatella, että ehkä se idylli isosta perheestä ei olekaan meidän juttu, vaan ehkä on hyvä näin. Ja omalla kohdalla se vauvakuume yllättäen hävisi jonnekin, kun huomasi että elämässä voi olla tasapaino: voi olla sekä riittävästi läsnä lapsille, että tehdä omiakin juttuja, kun lapset on kasvaneet. Tähän uusi pieni ihminen niin tämä tasapainoinen olotila olisi taas mennyt moneksi vuodeksi. 

Että jotenkin en ihan allekirjoita tätä nykytrendiä, että tehdään monta lasta pienillä ikäeroilla.  Perheille olisi hyväksi vetää vähän happea välillä ja tehdä päätöksiä vasta sitten. Naistenkin olisi hyvä odottaa, että hormonitoiminta on tasaantunut ja on saanut nukuttua sen verran että voi objektiivisesti arvioida kuinka väsynyt on ollut ja mitä vielä jaksaa.  Parisuhteille varsinkin tekisi hyvää, että lasten välillä olisi sellainenkin aika että parisuhde ehtisi palautua siihen mitä se on joskus ollut.

"jotenkin meillekin tuli sitten..." olisko vikaan menty tuossa kohtaa?

En kadu lapsiani (2), mutta harmittelen kyllä useinkin mielessäni, kuinka kurjaa elämämme on. Tiedän sen johtuvan omasta uupumuksestani. Lapsilla perusuhmat ym., ei sen kummempaa. Onni onnettomuudessa on se, että saimme kaksoset. Tämän jälkeen haaveeni kolmesta lapsesta ovat totaalisesti unohtuneet. Hädin tuskin selvitään näiden kahdeksan kanssa.

Minulla on yksi lapsi, joka ei ole helppo. Mulla ei elämä ole mitään rentoa pienen perheen olemista. Kyllä se rauha voi mennä kuitenkin siinäkin kohtaa jo.

Vierailija kirjoitti:

Sori, mutta kuulostaa ihan painaijaiselta musta. Siksi en itse ole hankkinut lapsia, koska en koe mitään tavoiteltavaa ihan normaalissa lapsiperhearjessa, mitä suurin osa ihmisistä tuntuu haluavan.

Kyllä tähän hommaan pitää jonkinlaista kutsumusta olla. Kyllä lasten hoitaminen on oikeasti rankkaa puuhaa. En minä kuitenkaan elämääni lapsettoman elämään vaihtaisi. Lapseni ovat minulle tärkeintä maailmassa. Tunnen kuitenkin vela-ihmisiä ja ymmärrän hyvin miksi he eivät lapsia halua. Ei lapset sovellu kaikkien ihmisten elämäntyyliin. Joillekin ihmisille vanhemmuus ei sovellu yhtä hyvin kuin toisille ja on varmasti hyväkin että he sen itse ymmärtävät. Toisaalta joskus mietin, mitä kaikkea he menettävätkään, kun eivät itse halua tai uskalla lapsia saada.

Ap voisi harkita kiitollisuutta: olette saaneet niin monta lasta kuin halusitte, ja ovat kuitenkin perusterveitä. Vaikea käsittää, että jälkeenpäin ruikutetaan omista valinnoista, kun perusasiat ovat hyvin. Monet ihmiset saa sellaisia vaikeuksia elämään, joita ei itse ole valittu. Mitä sitten kuvittelit, että isomman perheen elämä olisi? Että olisi helppoa ja mukavaa matkustella, että hoitajan saisi helposti ja halvalla?

Kyllä mä ihmettelen teitä valittajia.... onhan se tosi rankkaa ja tylsää välillä, kun oma elämä on nyt vähän vähemmällä. Itsellä on neljä lasta, 6, 5, 2 ja 1 vuotiaat :)

Mutta ettekö te osaa ajatella asiaa niin että ei tämä ole lopullista???!!!! kyllä oman elämän aika koittaa vielä, ja silloin se kestää loppuelämän :)

Ja vaikka olen todella kiinni lapsissa, mulla ei vanhempia, ja appivanhemmat ei auta todellakaan :D

Niin silti en ole katkera, kun toiset saa joka viikko mummuilta apua.

Mä voin elää elämääni lasten kanssa, lapset mukana voi mennä vaikka minne.

Mies kun käy ulkona minä olen "lapsenvahti" ja minä pääsen kans tyttöjen kaa ulos aina kun haluan, mies katsoo lapsia. Ei ole ongelmaa. Tietysti olisi kiva käydä miehen kanssa yhdessä ulkona, mutta senkin aika TULEE VIELÄ!! :) Meillä on joka ilta monta tuntia kahdestaan aikaa miehen kanssa kun lapset käy aikaisin nukkumaan, että sen takia se ei harmita kun ryyppäämään ei päästä yhdessä, kotona emme käytä tippaakaan alkoholia.

Mä ymmärrän tuon painostuksen ja sen miten siihen saattaa langeta. Meillä on 2.5v tyttö. Enempää ei ole haluja tehdä, kummallakaan. Jatkuva kysely, vihjailu ja suora arvostelu ottaa päähän. Välillä miettii, että menettääkö tyttö jotain kun on ainoa. Sitten tajuaa, että ei meistä kumpikaan jaksaisi toista lasta.

Sitten helpottaa kun nuorimmainen alkaa olla 5-6 -vuotias. Nyt joudut kokemaan sitä ainakin minun mielestäni ikävintä arkea, eli kahden pienen lapsen vanhempana olemista. 4-vuotias on ollut vielä kuitenkin aika pieni kun nuorimmaisenne syntyi ja yleensä lapsen ollessa noin 1-vuotias alkaa vanhemmilla tunnelmat kärjistyä, tulee uupumus pikkulapsiaikaan, eikä tunnelin päässä näy valoa. Eikä se helpota yhtään vaikka perheessä on teini-ikää lähestyvä lapsi ja ihan oikeasti tietää että lapset kyllä kasvavat ajan myötä, sillä se vauva-/taaperoarki nyt vain on niin yksitoikkoista rutiinia, täyttä vastuuta ja hermojen kiristymistä.

Enpä osaa sen kummemmin neuvoa, kuin että koita huolehtia siitä että saat tarpeeksi omaa aikaa ja pääset harrastamaan ja saat olla joka päivä rauhassa niin ettei kukaan sinua tarvitse, eikä roiku lahkeessa tai iholla "vaatimassa" jotain. Ei se lapsen tulo muuta meitä ihmisinä yhtään sen paremmiksi, eikä useamman lapsen äideillä ole isompi sädekehä. Anna nyt ihmeessä armoa itsellesi ja ole tyytyväinen itseesi sellaisena äitinä kuin olet.

Aikuisen olisi hyvä osata sivuuttaa ympäristön paineet...

Sama mitä muillakin: hanki itsetuntemusta ja -kunnioitusta, niin eivät muut sanele sinun ainutkertaista elämääsi. Itse olen niin itsekäs ja itsepäinen, että kukaan ei mun mieltäni muuta jos jotain päätän ja yksi asia on ollut se, että vain yksi lapsi.

Haluan omaa itsekästä aikaa sillä teen työkseni ja intohimoksen asiaa, johon en monilapsisena äitinä voisi paneutua. Ja tämä on minun ainutkertainen elämäni, joten elän sen niinkuin minulle sopii.

Tilanteesi kuulostaa raastavalta. Vaikka sitä omia lapsiaan rakastaakin, eikä pois antaisi, niin ristiriitaisia tunteita saattaa esiintyä. Koitan kuitenkin nähdä jotain hyvää tilanteessasi, ja koita sinäkin: olet tehnyt lapset viisaasti suhteellisen suurella ikäerolla. Vaikka esikoisesi on huollettavasi vielä pitkään, ovat monet lapsuuteen liittyvät päänvaivat hänen osaltaan jo takana päin. Muutaman vuoden kuluttua hän todennäköisesti voi jopa vahtia välillä pikkusisaruksiaan (joo, ei jatkuvasti, eikä vielä öitä, mutta silti). Muutaman vuoden kuluttua kun lähdette matkalle, mukananne on kaksi fiksua koululaista ja vain yksi pikkulapsi, joka asettaa rajoitteita, mutta jonka tarpeiden huomioimisessa voi koko perhe olla avuksi. Ja kun esikoisesi saa ajokortin, hän voi auttaa pienempien sisarusten harrastuskuskaamisessa jne. Ei sillä, en halua vähätellä tilanteesi raskautta tai huonojen puolien lamauttavuutta, mutta välillä kannattaa pysähtyä miettimään positiivisen kautta. Jos positiivisia puolia ei ole nyt, niin niitä tulee kyllä. Usean lapsen omaamisen hyvistä puolista pääseekin yleensä nauttimaan vasta vähän isompien lasten kanssa, mutta kyllä ne sitten ovat melko suuria arkea helpottavia asioita.