Kadun, että tein lisää lapsia

Meita ihmisia on moneen junaan ja eritavalla virittyneita.

Ma en kestaisi olla kotiaitina neljan alle kouluikaisen kanssa kuukauttakaan. Onneksi asiat meni niinkuin menivat enka vauva- ja pikkulapsi hurmassa tehnyt "liikaa" lapsia uskoen etta selviasin ja jaksaisin. Hengissa kylla mutta varmasti olisin ollut huono aiti ja lapsilla kurja lapsuus hermoheikon huutajan kanssa. Hatunnosto sulle joka jaksat ja viihdyt. Mutta myoskaan en usko etta sa selviaisit mun urasta ja taiteilusta perheen ja tyon valissa. Ma taas viihdyn ja kestan kovia tyopaineita hyvinkin, paremmin kun suurin osa tapaamistani suomalaisista miehista joiden esimiehena toimin.

Toisaalta en olisi ikina uskonut kuinka paljon paineita keraan lapsista ja koska kaipaan omaa aikaa paljon en olisi kyennyt antamaan monelle lapselle tarpeeksi aikaa jokaiselle. Tata en tajunnut ennen lapsia koska ei koskaan ollut tarvetta tajuta.Se joka vaittaa tienneensa minkalaista olisi henkisesti olla perheenaiti ennen aidiksi tuloa valehtee itselleen. Aika arpapelia kuitenkin se paineensieto, epavarmuuden kestaminen, unettomuus jne on. Jotkut kestaa enemman kuin toiset ja se joka kestaa nukkumattomuutta paremmin kestaa saattaa myos selvita siksi useamman pienen lapsen kanssa kerrallaan. Toinen taas ei stressaa lapsen terveydesta yhtaan niin paljon kun naapurin aiti ja toista ahdistaa se lapsen riippuvuus enemman kuin toista. Naita asioita harvoin tietaa itsestaan ennenkuin tulee aidiksi eika sita koskaan tieda millainen aiti sita on vauvalle, taaperolle, koululaiselle ja teinille.

Ma olen loistava vauva-aiti, surkea taaperoaiti, parempi kouluaiti ja toivottavasti loistava teinimutsi :) Toisin en yhtaan tieda josko olenkin pissismutsis from hell. Aitiys muuttuu kokoajan, siksi ei voi aina tietaa kaikkea etukateen.

Ma en myoskaan ymmarra mika jarki on kirjoittaa keskustelupalstalle etta "ma en ymmarra miksi joku valittaa taalla vauva-arjesta"....eiko se ole keskustelupalstan tarkoitus?

nj

Minulla on ankarassa mietinnässä toisen lapsen hankinta. Asumme haja-asutusalueella, eikä leikkikavereita ole joka oksalla. Mieheni kovasti toivoo toista lasta, ja olisi halunnut toisen lapsen mahdollisimman pienellä ikäerolla. Ymmärrän, että sisarukset voivat olla tärkeitä toiselle, ja että mitä isompi ikäero, sitä vähemmän lapsilla on yhteistä, mutta mutta...

Esikoiseni on nyt kaksivuotias. Hänen kanssaan olemme käyneet läpi allergia- ja refluksihelvetin. Vauva-aika oli kipeän lapsen loputonta itkua, kanniskelua ja hoivaamista. Vasta nyt kahden vuoden iässä unet ovat alkaneet pidentyä niin, että yöherätyksiä on vain pari. Puolitoista vuotta lapsi heräsi tunnin välein, pahimpina öinä hän sai nukuttua vain sylissä pystyssä.

Vaikka tilanne on jo paljon parempi, ja meillä on hyvin (allergiaruokavalionsa mukaan) syövä, iloinen ja kohtuullisesti nukkuva lapsi, olen edelleen uupunut ja vähän alakuloinenkin. Miehestä ei ole ollut apua yövalvomisissa, kuin hyvin satunnaisesti. Jos olen toivonut häneltä lisää osallistumista, hän on vedonnut töihinsä. Olen siis hoitanut lasta kotona.

Huolettaa oma jaksaminen. Terveetkin vauvat valvottavat jonkin verran, mutta entä jos meille osuu toinen sairas lapsi. Entä jos koko vuosien valvomishelvetti alkaa alusta. Turvaverkostot meillä on aika heikot. Hoitoapua emme ole saaneet. Mutta tuleekohan lapsestani ihan yksinäinen, jollei saa sisarusta?

Hei kaikki, ap tässä, katraan kanssa sekoilun lomasta kirjoitan :)

Kiitos kaikille teille, jotka olette suhtautuneet myötätunnolla ja ymmärryksellä! Morkkista hieman helpottaa ajatus siitä, että ehkä en ole epänormaali ja/tai kaikkia muita surkeampi äiti-tapaus. 

Kuten lasten i'istä (?mikä sana!) huomaatte, ei mua ihan 'tosta vaan' ole taivuteltu tekemään lisää lapsia, siis esikkohan oli jo 4v täyttänyt kun raskauduin - asiaa on siis mietitty pohdittu ajateltu harkittu punnittu vuosia, sillä toki jo ennen ensimmäistäkään on ollut keskusteluja ja ajatelmia siitä, montako lasta meille tulee. Jotenkin sitä vaan siis pääsin sisälle sellaiseen oloon, että on se hyvä että lapsia on useampia, kyllä kaikesta selvitään, miehellä on hyvä työ ja palkka ja on niin mukava jäppinen että sen kanssa  - sekä niiden sukulaisten ja tuttavien, joilla itsellään on monta lasta - kaikki menee ok. Katselin muiden vauvoja ja sisarusten leikkimistä ja podin ensin syyllisyyttä siitä että oma lapsi jää vaille kokemuksia, ja miten se oiskaan ihanaa kun olis taas vauva (koska vauvavuoden mahdollinen raskaus oli jo unohtunut). Esikoinen oli myös vauvana jotenkin 'helppo', joten mitään kamalampia kauhuja en ollut edes kokenut, vaikka väsymystä tietenkin. Kolmaskin sitten tuli kun olin kai jossain onnen zonessa kuten joku teistä arvelikin. 

Joku myös kirjoitti että 'joskus helpottaa' ja omaa aikaa tulee sitten joskus, ja nyt miehen kanssa vuorotellen jne etc. Niin, tämähän oli just yksi niistä ajatuksista joita en haluais ajatella, sillä mun mielestä siinä tuhrautuu vuosia jos elää niin että JOSKUS on sitte kivaa kunhan nyt jaksetaan. Sen yhden lapsen kanssa olis voinu olla 'kivaa' 'koko ajan' - äh, ymmärrätte ehkä? Ei mulla ole mitään ruusuista kuvaa siitäkään, että yhden lapsen kanssa on aina ihanaa, eihän sitä ilman lapsiakaan ollut aina ihanaa, mutta ei tarvis jotenkin 'sietää' niin paljoa? 

Pienin nukkuu nyt vaunuissa pihalla (hups, miten myöhä, öhöm!!), isoin on kaverillaan ja keskis piirtelee. Hetki rauhaa siis, ja mä käytin sen täällä!! Menen korjaamaan tilanteen. Kiitos teille ja kaikkea hyvää!

(P.s. Olen ihan hyvän itsetunnon omaava, enkä anna muiden sanella elämääni. )

Minerva kirjoitti:

Minulla on ankarassa mietinnässä toisen lapsen hankinta. Asumme haja-asutusalueella, eikä leikkikavereita ole joka oksalla. Mieheni kovasti toivoo toista lasta, ja olisi halunnut toisen lapsen mahdollisimman pienellä ikäerolla. Ymmärrän, että sisarukset voivat olla tärkeitä toiselle, ja että mitä isompi ikäero, sitä vähemmän lapsilla on yhteistä, mutta mutta...

Esikoiseni on nyt kaksivuotias. Hänen kanssaan olemme käyneet läpi allergia- ja refluksihelvetin. Vauva-aika oli kipeän lapsen loputonta itkua, kanniskelua ja hoivaamista. Vasta nyt kahden vuoden iässä unet ovat alkaneet pidentyä niin, että yöherätyksiä on vain pari. Puolitoista vuotta lapsi heräsi tunnin välein, pahimpina öinä hän sai nukuttua vain sylissä pystyssä.

Vaikka tilanne on jo paljon parempi, ja meillä on hyvin (allergiaruokavalionsa mukaan) syövä, iloinen ja kohtuullisesti nukkuva lapsi, olen edelleen uupunut ja vähän alakuloinenkin. Miehestä ei ole ollut apua yövalvomisissa, kuin hyvin satunnaisesti. Jos olen toivonut häneltä lisää osallistumista, hän on vedonnut töihinsä. Olen siis hoitanut lasta kotona.

Huolettaa oma jaksaminen. Terveetkin vauvat valvottavat jonkin verran, mutta entä jos meille osuu toinen sairas lapsi. Entä jos koko vuosien valvomishelvetti alkaa alusta. Turvaverkostot meillä on aika heikot. Hoitoapua emme ole saaneet. Mutta tuleekohan lapsestani ihan yksinäinen, jollei saa sisarusta?

Heippa! Täällä yksi ainokaisena kasvanut äiti, jolla on vain yksi lapsi. Mun ei pitänyt tulla tähän ketjuun kirjoittamaan, mutta mun kokemus lapsuudesta on se, että en ollut ypöyksinäinen, enkä ole koskaan ollut katkera siitä, ettei minulla ole sisaruksia. Kyllä niitä kavereita sitten jostain löytää. Oisko teillä mitään kerhomahdollisuuksia, tai äiti-lapsi-toimintaa? Meneekö lapsi päivähoitoon, tai onko jo? 

Oma lapseni on saanut tarhasta kavereita, niillä mennään, sillä omilla pihoilla ei ole saman ikäisiä.

Helpottaa se välillä, kun ovat kaikki koululaisia. Teinit ja nuoret aikuiset tuovat omat murheensa ja valtavan rahanmenon, toki iloakin. Vanhemmuus kestää loppuiän, useimmat haluavat auttaa aikuisiakin lapsia. Turha katua, kun isoin elämänvalinta on jo tehty.

Ja mä olen niin iloinen, että me saatiin vielä se iltatähti joukon jatkoksi. T: Neljän äiti

25: Puhu järkeä miehellesi ! Jos hän ei millään tavalla ole osallistunut todella vaativan esikoisemme hoitoon miten heinällä on pokkaa vaatia sinua vaan kestämään ja jaksamaan.

Olet ollut todella fiksu kunnes ole tuohon tilanteeseen tehnyt toista . Se olisi ollut todella väärin myös esikoista kohtaan . Hänen elämänsä alku on ollut niin rankkaa että huomion jakaminen ja loppuun väsynyt äiti olisi voinut saada hänet reagoimaan tosi voimakkaasti.Mun kokemuksen mukaan vauvana kovia ( kipuja) kokeneet lapset on jonkun verran herkempiä ja suuritarpeisempia yleensä vielä koko taaperoajan ainakin ( olen lasten sh)

Itsellä on terveet lapset 2v 1 kk ikäerolla . Ja joo ne leikkii keskenään mutta kilpailu ja tappelu ihan joka asiasta on kamalaa. Olen vilpittömästi sitä mieltä että myös lapset olisivat olleet onnellisempia jos ikäero olisi ollut esim 4 vuotta. Tuttavapiirissä tästä esimerkkejä ja ihanan seesteiseltä vaikuttaa meidän sekoiluun verrattuna.

Ja jos esikoinen oli allerginen on suurentunut riski että kakkonenkin on jolloin koko itku ja valvomisrumba alkaa alusta ja esikoinen joutuu luopumaan todella paljosta

Mulla esikoinen oli lähemmäs 4 v kun toinen syntyi.. Nykyään kun ensimmäinen on melkein 6 v ja toinen 2 v, niin nyt eletään sellaista kunnon riehumisaikaa; esikoinen ja toinen riehuvat keskenään, riitelevät leluista, ärsyttävät toisiaan.. Täytyy sanoa, että kun on ensinnäkin 6 vuotta herännyt joka aamu viimeistään 8.00 ja nykyään herää siihen kun nämä kaksi riitelevät heti aamusta, niin kyllä sitä miettii mihin itsensä pisti.

Totta on, että ovat toisilleen rakkaita, välillä istuvat sylikkäin, pussailevat ja leikkivät nätisti, mutta jotenkin tuo kakkosen uhma tässä vaiheessa kun olen jo töissä ja pitää hoitaa kotia ja tehdä työt ja muut kunnolla..

Miten sitä jakaantuisi?

Tavallaan koen että nyt en ole niin herkillä ja surullinen kun esikoisen kanssa kun palasin töihin - silloin se työ-koti väli tuntui vaan rankalta ja esikoisen hoitoon jättäminen.

Nyt vaan vituttaa välillä kotona oleminen; ikuisesti tahmeat lattiat, leivänmuruja joka paikassa vaikka vasta imuroin, päiväkotireppujen jatkuva päivitys, jne. Töissä on siistiä, kukaan ei huuda tai riitele, ei tarvi olla verenpaineet koholla :D

On päiviä, jolloin rakastan elämääni, kotia ja perhettä ja päiviä, jolloin voisin jäädä töihin enkä mennä kotiin ollenkaan :D

Vierailija kirjoitti:

Mä ymmärrän tuon painostuksen ja sen miten siihen saattaa langeta. Meillä on 2.5v tyttö. Enempää ei ole haluja tehdä, kummallakaan. Jatkuva kysely, vihjailu ja suora arvostelu ottaa päähän. Välillä miettii, että menettääkö tyttö jotain kun on ainoa. Sitten tajuaa, että ei meistä kumpikaan jaksaisi toista lasta.

Meillä myös on yksi, teini-ikäinen tytär edellisestä liitostani. Se liitto kaatui pitkälti juuri erimielisyyksiin lapsiluvusta; mies olisi halunnut monta, mutta niiden hoito ei kiinnostanut. Ainakaan tämän yhden hoito. Minulle taas riitti yksi, olin aivan poikki jo siitäkin. Koliikki, korvakierre, uhmat...Nykyinen aviomies on vela, eikä kaipaa omia biologisia lapsia.

Kysyin taannoin nyt 15-vuotiaalta, kaipaako hän sisaruksia. Ei kuulemma. "Mitä niillä tekee, kun kavereitakin on niin paljon?" Ymmärrän kyllä, itselläni oli aikanaan samat fiilikset. Olen siis myös ainokainen, nuorena kotiin oli kiva tulla rauhoittumaan päivän jälkeen, ja on tietysti vieläkin. Luulen että temperamentilla on paljonkin tekemistä asian kanssa, terveisin rauhaa ja hiljaisuutta rakastava introverttiperhe :)

Tein kaksi lasta pienellä ikäerolla. Kaipasin itse lapsena sisaruskia. Nyt olen järkyttyneenä kysellyt muilta, että onko sisarusvälit oikeasti tuommoista sakinhivutusta ja turpaan mättämistä aina. Molemmat uhmassa ja esikoisesta paljastui autisti. Huomasin, että kuopuksella varmaan sama vaiva lievempänä. Muutama voimasana ja odottelen. Ensin sitä odotti, että voi hankkia lapsia, sitten sitä odotti raskaana, odotti aikaa sisarelle, odotti raskauden läpi, odotti vauvavuoden ja nyt sitä loppupeleissä vaan odottaa, että lapset ovat vähemmän lapsia :D 

Kauheata sanoa minusta että katuu että hankki lapsia. Ihan kun ei olisi siis halunnut heitä, vaikka kyllähän ap sitten hehkuttaa rakkauttaan kuitenkin. Itse en todellakaan ole ikinä katunut että hankin lisää lapsia vaikka tunnistan tuon tunteen: ennen oli niin helppoa ja nyt aikamoista hel..... joskus. Tässä sitä yritetään jaksaa ne kauheat hetket ja nauttia niistä vähistä kivoista hetkistä. Kyllä se elämä vähän odottelua on myöskin: sitten kun on vanhempia, sitten voin tehdä näin ja näin.... ja kokemusta on myös mitä se elämä on vanhempien lasten kanssa joten tiedän mistä puhun.  Jotenkin tämä tuntuu melkein jo uhraukselta. Kärsin nyt koska annoin näille lapsille elämän ja yritän hoitaa heidät mahdollisimman hyvin. Mutta lasten hankkimista en kadu, monia muita asioita kylläkin tässä elämässä.

Numero kolmonen kaduttaa...kaksi vanhempaa olisi nyt lentämässä kotoa ja vielä on yksi pentu sitomassa.

Pieni hetki tätäkin.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mä ihmettelen teitä valittajia.... onhan se tosi rankkaa ja tylsää välillä, kun oma elämä on nyt vähän vähemmällä. Itsellä on neljä lasta, 6, 5, 2 ja 1 vuotiaat :)

Mutta ettekö te osaa ajatella asiaa niin että ei tämä ole lopullista???!!!! kyllä oman elämän aika koittaa vielä, ja silloin se kestää loppuelämän :)

Ja vaikka olen todella kiinni lapsissa, mulla ei vanhempia, ja appivanhemmat ei auta todellakaan :D

Niin silti en ole katkera, kun toiset saa joka viikko mummuilta apua.

Mä voin elää elämääni lasten kanssa, lapset mukana voi mennä vaikka minne.

Mies kun käy ulkona minä olen "lapsenvahti" ja minä pääsen kans tyttöjen kaa ulos aina kun haluan, mies katsoo lapsia. Ei ole ongelmaa. Tietysti olisi kiva käydä miehen kanssa yhdessä ulkona, mutta senkin aika TULEE VIELÄ!! :) Meillä on joka ilta monta tuntia kahdestaan aikaa miehen kanssa kun lapset käy aikaisin nukkumaan, että sen takia se ei harmita kun ryyppäämään ei päästä yhdessä, kotona emme käytä tippaakaan alkoholia.

Niin ja sitten kuitenkin itse valitat epäsuorasti oman ajan puutteesta lauseessa oman elämä n aika vielä koittaa. Eikö se 4 lapsen äitinä olo olekaan sinun omaa elämää?

Ja mitä varten edes puhua siitä että kukaan muu kuin te itse ei hoida teidän lapsianne? Nehän on teidän lapsia ite olette ne tehneet eikä niitä todellakaan tarvi kenenkään sukulaisen hoitaa yhtään sekunttia.

Minulle olisi vaikeampi tilanne, jossa olisi yksi lapsi, joka ei tahtoisi saada lapsia tai ei ehtisi saamaan lapsia, kuin että olisi kolme lasta, jolloin olisi todennäköisempää, että edes yksi lapsista saisi lapsia.

Oma aika otetaan ja se riittää. Voi hankkia tarpeeksi ison kodin, ettei lasten aiheuttama melu häiritse. Yksilapsisena joutuisi kutsumaan useammin leikkikavereitakin, joten ei se elämä välttämättä olisi kovin paljon rauhallisempaakaan. Muutama levottomampi vuosi kannattaa vain kestää ja kohta lapset juoksevat pihalla keskenäänkin. Tulevaisuuteensa voi ainakin pyrkiä vaikuttamaan saamalla useampia lapsia.

t. Liian monta yksilapsista nähnyt, joista ei tullutkaan isovanhempia. Lapset kasvaneet, vanhemmilla ollut aika harrastaa ja laittaa täydellistä ympäristöä lapsenlapsillekin, mummola valmiina, surullista. On sekin jotain, että on sanaut kokea vanhemmuuden, mutta jos valitsee helpomman vanhemmuuden, niin ei se aina ole se onnellisinkaan.

Vierailija kirjoitti:

Tunnustan täällä, koska en voi puhua tästä oikeille ihmisilleni. Minulla on 3 lasta; 9v, 4v ja 1,5v. Olin ihan tyytyväinen yhden lapsen äiti; elämä oli mukavaa, lapsi helppo ja rauhallinen, iloinen tapaus. Yhden kanssa ei ollut raskaita hetkiä, jaksoimme hyvin. Hoitajan sai aina jos tarvitsi, omaa aikaa tai aikaa miehen kanssa oli helppo saada. Kolmistaan oli helppo tehdä pieniä reissuja, eikä tarvinnut ajatella että 'sitten kun' olisi jotenkin paremmin.

Sitten lähipiiri ja mies saivat minut puhuttua ympäri. Suurimmalla osalla ystävistämme on vähintään kaksi, monella kolme lasta. Meitä pidettiin jotenkin outoina, laiskoina ja jopa 'epävanhempina' kun meillä oli vain yksi. Pidän lapsista, vauvat ovat suloisia, ja jotenkin sitten meillekin tuli toinen ja kolmas. Elämähän tietenkin muuttui täysin, se ei tullut yllätyksenä tietenkään, mutta tämä tilanteen raskaus tuli. Olin jotenkin vaipunut siihen uskoon, että kolmen kanssa pinna tulee pidemmäksi, äiteyteni nousee uudelle tasolle ja lapset pitävät toisilleen seuraa. Pärjäsiväthän muutkin, ja jopa kehuivat että on paljon ihanampaa kun on rakkautta talo täynnä.

No on joo rakkautta, rakastan jokaista lastani ihan tajuttoman paljon enkä voisi luopua kenestäkään, he ovat kaikki erilaisia mutta kaikki rakkaita, todella rakkaita.

Harmittavan usein vaan kaipailen aikoja kun kotonakin saattoi olla hiljaista ja rauhallista, ja kaikki oli niin yksinkertaista. Esikoinen ei sairastanut juuri koskaan; nyt laumasta joku on koko ajan nuhassa/mahataudissa/rokossa/x. Reissaaminen on kamalaa säätöä; hoitajaa ei koko porukalle saa; hyvin usein huokaan että tämä helpottaa kyllä kun pieninkin on omatoiminen.

En haluaisi että elämä olisi sitä, että odotan tulevaa. Olen varmaan epäonnistunut äitinä, kun minua yhä hermostuttaa aamuiset pukemisshowt, vaikka ystäväni niin kehuvat lehmänhermojaan ja miten he vain hymähtelevät kun lapset tappelevat ja kirkuvat. Minä en siihen pysty.

Ja tuntuu aivan kamalalta että olen laittanut nämä tunteeni sanoiksi ja julkiseksi. En halua lapsiani pois, haluaisin vain kasvaa äitinä nauttimaan tästä - koska tämän piti olla niin ihanaa....

Muita?

Oletko palannut jo töihin vai hoidatko lapsia vielä kotona?

Meillä melkein samanlainen katras, tosin olen ehdottomasti itse kaikki toivonut. Iät tänä vuonna 8, 6 ja 2. Raskasta toki on, jos vertaa siihen, että kaikki olisivat jo vaipattomia ja itsenäisiä. Nyt on tullut muutamia pieniä havaintoa, että "hei, tämäpä meneekin helposti". Näin oli esim. risteilyllä buffetissa, kun olin varautunut siihen, että käyn lapsi kerrallaan hakemassa kullekin juomat ja ruoat, ja itse en ehdi juurikaan syödä. Isot kuitenkin pärjäsivät täysin omillaan, ja pieninkin viihtyi tosi hyvin.

Harrastusrumba on meillä tällä hetkellä se raskain sumplittava, mutta haluan itse panostaa, koska harrastukset tuovat lapsille niin paljon sisältöä ja osaamista elämään.

Vierailija kirjoitti:

En minä kadu kahta lastani (1v ja 2,5v), mutta kyllä minä kaikille ääneen sanon, että rankkaa on. Ei näin pienellä ikäerolla olisi kannattanut lapsia tehdä. En ehdi olemaan hyvä äiti, enkä aina jaksaisikaan. Hermostun välillä, syötän pilttiruokia, en ulkoile lasten kanssa päivittäin. Näytän lapsille piirrettyjä ja käytän eineksiä ruoanlaitossa. Pidin pienemmälle lapselle huudatusunikoulun, kun tassuttelu ei toiminut ja olin kyllästynyt ja uupunut 3 tunnin mittaisiin yövalvomisiin. Koen jatkuvasti riittämättömyyttä.

Kaipaan enemmän omaa aikaa ja parisuhdeaikaa. Odotan aikaa, jolloin lapset ovat isompia ja heidät voi laittaa jollekin sukulaiselle hoitoon. Nyt ei vierastamisen vuoksi onnistu ja muutenkin kahden pienen hoito on tosi rankkaa kelle vain sen vähänkin aikaa.

Kolmatta lasta meille ei tule. Jos ehkäisy pettäisi, harkitsisin vakavissani aborttia. En todellakaan jaksaisi enää yhtään enempää lapsia. Tämä siitä huolimatta, että molemmat lapseni ovat terveitä, eivät juuri sairastele edes flunssia, ja ovat muutenkin melko helppoja lapsia.

Et todellakaan ole ainut äiti, jolla on samankaltaisia tunteita. Vaikka lapsia kuinka rakastaakin, on heidän kanssa eläminen rankempaa, kuin mitä ikinä osasi kuvitellakaan vauvakuumeessa houraillessaan.

Pieni ikäero on tosiaan rankkaa äidille, isälle sekä parisuhteelle.

Meillä on kahden ensimmäisen ikäero se "perus" 2 vuotta ja sitten kolmanteen 4 vuotta. Tuo pidempi väli on oikeasti ällistyttävän paljon helpompi! Ja kyllä meillä lapset leikkivät myös 4 vuoden ikäerollakin. Kropalle tiheät synnytykset ottavat myös koville. Käsi pystyyn se monen pienen äiti, joka ehtii oikeasti kuntouttamaan ja harrastamaan kunnon liikuntaa?

Pienellä ikäerolla hankitut lapset, siis vauva ja taapero rattaissa ja pari vieressä, menee kyllä yli ymmärryksen.

up

Vierailija kirjoitti:

Pienellä ikäerolla hankitut lapset, siis vauva ja taapero rattaissa ja pari vieressä, menee kyllä yli ymmärryksen.

Samaa mieltä!