Lue keskustelun säännöt.
Pahastuuko äitini ja pitääkö minun välittää siitä?
06.01.2016 |
Äidilläni on tänään syntymäpäivä, mutta olemme olleet viimeaikoina puhelinhiljaisuudessa. Minä katkaisin välit, mutta muutama yhteydenpito on silti tähän tullut. Mulle tulee hirveä olo, jos otan yhteyttä, koska se tarkoittaisi, että mitätöin omat tuntemukseni, joiden takia katkaisin välit. Niin no, kai se ratkaisu tuli jo tuossa.
Surettaa vain äiti, jonka pelkään ei-tajuavan, että mullakin on tunteet ja mun on kuitenkin itseni takia ratkaistava asia näin. Kun en ymmärrä, miksi äiti on aina ystävällinen ja jotenkin silleen ehkä hiukan vain marttyyri, jos mä toimin ns. omasta itsestäni käsin häneen nähden.
Kommentit (164)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinähän julistit että on oltava hyvä myös pahoille
Pidät äitiäsi pahana. Joten sinun on oltava hyvä hänelle
Vertaat lasta ja aikuista sekä uhrille toisen posken kääntämistä. Olet naivi.
Sinä olet aikuinen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinähän julistit että on oltava hyvä myös pahoille
Pidät äitiäsi pahana. Joten sinun on oltava hyvä hänelle
Vertaat lasta ja aikuista sekä uhrille toisen posken kääntämistä. Olet naivi.
Ap on aikuinen. Jonka pitäisi antaa äidilleen äitinsä virheet anteeksi että kykenisi itse edes jonkinlaiseen elämään ja varsinkin äitiyteen. Äitinsä syyttäminen ei paranna, olkoot millainen paska tahansa. Normaali ihminen pystyy siinä parinkympin vähän jälkeen irtautumaan vanhemmistaan, vähän huonommistakin, siinä määrin että pystyy hyväksymään sen, että ne eivät ole täydellisiä.
Vierailija kirjoitti:
Tämä koskee varmaan myös äitiäsi
Niin, mitä? Hän löi sanoilla, ei ole tähän päivään asti myöntänyt, että olen kokenut sen kauheana joten se oli tai ainakin meni väärin, oli tarkoitus mikä vain, ei usko, että on satuttanut minua ja hänen mielestään loukkauksista tuli ottaa opiksi.
Tai kun hän ei nähnyt loukkaavansa, niin se, mille se minuun päin näytti oli, että loukkaamalla sanotuista asioista täytyy ottaa opiksi! En ottanut. Silloinhan olisin hyväksynyt sen, että olen loukkausten arvoinen paska.
Ap
Nyt riittää! Äitisi on mielestäsi loukannut sinua sanallisesti, ok, mutta mitä sitten? Sehän on mennyttä, se tapahtui aikoja sitten. Sinua ei kuitenkaan ole pahoinpidelty, kidutettu tai käytetty seksuaalisesti hyväksi. Joten unohda koko juttu ja keskity lapsiesi hyvinvointiin.
Olet kertonut, että huudat lapsillesi vielä pahemmin. Mitä luulet, miten he kokevat oman äitinsä karjumiset? Miksi et katkaise kierrettä?
Minä olen kokenut kammottavan sekä fyysisen että henkisen pahoinpitelyn äidiltäni koko lapsuuteni, pitäisikö minunkin vain unohtaa, kärsiä hiljaa ja antaa anteeksi?
Olen sitä mieltä, että henkinen väkivalta sattuu enemmän kuin fyysinen (sekä lapsena että aikuisena).
Kuten sairaanhoitajaterapeutti sanoi, että joitain asioita ei vain voi antaa anteeksi.
Kaikki traumat pitää kuitenkin käsitellä, jotta pääsee eteenpäin ja se on rankkaa työtä, useita vuosia kestävää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta ajatelkaa; ruumiillistunut ilkeys löysi rinnalleen suurinpiirtein ruumiillistuneen kiltteyden... Opposites attract
ApNiin. Hoivavietti. Tunnen tapauksia. Valitettvasti ruokkii sitä ilkeyttä ja egoismia. Ymmärrän että olet sairas, mutta sulla on niin megalomaaniset vaatimukset kaikkia ympäristösi läheisiä kohtaan, että vedät ne samaan kuiluun itsesi kanssa. Toki kuuluu taudinkuvaan, ja juuri siten että sitähän juuri haluatkin. Että kaikki olisivat siellä kaivon pohjalla märehtimässä sinua, sinua ja vain sinua, sillä sinä olet ainoa asia joka mahtuu maailmaasi.
En ole sokea sille, mutta voimaton tai osaamaton kylläkin. Ja mies on meistä kahdesta voimakkaammin halunnut olla pari, mutta kyllä itsekin, vaikka on ollut hankalaa. Läheisyys yms.
Jos mies vaatisi edes jotain niin saattaisihan se auttaa ylös suosta, kannustaa muutokseen, johon en äidin kanssa päässyt. Toisaalta on niinkin, että kun itse tajuaa lähestyvänsä itsessään olevaa kuollutta kohtaa, niin jos sen haluaa tai edes pystyy kohtaamaan, niin se on sisäinen prosessi, jonka keskellä on vaikea huomioida muita.
Ap
Huomaatko. sinä olet keskiössä ja syy ongelmiisi on äiti ja nyt sitten mies, joka ei vaadi. Mitä jos ajattelisit että joo, sinä käyttäydyt huonosti itseäsi kohtaan. Että olet joissain asioisssa itse epäonnistunut. Mutta se on ihan okei, meillä on lupa epäonnistua. Ei se ole koko maailma. Kukaan ei ole täydellinen, ei tarvitse ollakaan. Pääasia että yrittää olla kiva itselleen ja muille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen kokenut kammottavan sekä fyysisen että henkisen pahoinpitelyn äidiltäni koko lapsuuteni, pitäisikö minunkin vain unohtaa, kärsiä hiljaa ja antaa anteeksi?
Periaatteessa kyllä. Ei kärsiä enää vaan päästä yli , jättää taakseen ja mennä eteenpäin. Sehän se tavoite on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Plus että minun on vaikeaa ilmaista ongelmiani irl, koska en kestäisi ensin sataa paskamyrskyä löytääkseni yhden ymmärtävän sielun heidän joukostaan. Tai epäilisin hiljaa olevien oksentavan minulle selkäni takana. Että kukaan ei tiedä ajatuksistani joita tapaan tuolla noin. Mutta haluan silti ajatella löytäväni sellaisen ihmisen, jolle voi puhua, aidosti, oikeasti, vailla hänen omaa hämmennystään tilanteeni suhteen.
Ap
Kiitos. Olet vain oma itsesi ja avoin, kuten nyt. Kyllä tulet löytämään jossakin vaiheessa yhtä avointa seuraa. Yleensä ne, jotka ovat kokeneet samaa, ymmärtävät ja heidän kanssaan on helppo puhua. Meitä on ihan rikkaista köyhiin, yleensä ne, joilla asiat alkavat saavuttaa pisteen alkavat puhumaan ja haluamaan muutosta.
Se on rohkeutta uskaltaa olla avoin.
Jotkut pelästyvät ja saattavat alkaa ilkeiksi, mutta ne voikin jättää taakseen. Kyllä niitä lämpimiä ihmisiä on kuitenkin enemmän, näin olen alkanut pikkuhiljaa uskomaan, vaikken ole niin seurallinen kuin ennen.
Se tunne, kun kuuntelee tunteitaan, kohtaa ne ja selättää pelot avaamalla suunsa kertoakseen tunteet ja mielipiteet on ratkaiseva.
Jos on tottunut olemaan kynnysmattona, mielistellä hylkäämispelon väijyessä taustalla, tuntuu vapauttavalta vihdoin alkaa kuuntelemaan itseään, olla arvokas.
Ei kukaan "jankuta" turhasta, kyllä se vaatii sen historian läpi käymistä ihan samoin kuin mikä tahansa muu trauma.
Tulee vielä päivä, kun huomaat, että et anna niille enää arvoa, että jankuttaisit. Se on taas eteenpäin.
Mutta se, että et hiljenny pelkoosi saa sut parantumaan. Puhu kaikki. Kuuntele itseäsi. Sun tunteet kyllä kertoo sulle mikä on sun mielestä oikein.
Ei sun tarvitse kysellä kenenkään muun mielipidettä. Jos et halua tai tuntuu ikävältä kortin tms. lähetys, sitten on parempi, että et tee niin.
Siksi kysytkin muille ihan itsestäänselviä asioita, koska sulle ne ei ole sitä olleet.
Äitisi on raivostunut usein turhasta. Olet oppinut lukemaan äitisi ilmeitä. Tuo on niin laajaa, jos on elänyt narsistiäidin ikeen alla, että muutama lause ei riitä kertomaan.
Kiitos. Toivon todella, että jaksan pysyä avonaisena, katkeroidun muuten, ts. olenkin jo katkeroitunut, mutta etten ainakaan enempää. Ja että pääsis purkamaan senkin mitä on. Mieheni on ollut siinä aivan käsittämätön tuki.
Yhtenä aamuna hämäännyin töissä, kun yksi työkaveri oli ajatellut minua, en nyt sano sen tarkemmin, mutta siis aivan out of the blue ajatellut minua. Mulle tuli jostain syystä samanlainen tunne kun hävetään jotain kamalaa, eli tunsin, että tahdon vajota maan alle, ettei mun tarvitse kohdata sitä työntekijän ystävällisyyttä, koska pelkäsin, että tuotan pettymyksen, jos en osaa olla oikealla tavalla kiitollinen tai tarpeeksi kiitollinen...! Tajusin, että se oli ihan hölmöä, ei kukaan varmaan oleta mitään sen kummempaa kuin "kiitos" siitä, mitä hän "teki", ja järkiminäni tajusi sen.. Mutta tunneminä oli ihan kauhuissaan siitä ystävällisyydestä.
Mietin, että miksi? Mitä oikein tapahtui? Miksi pelkäsin, etten tuottaisi tavallaan "oikeanlaista kunniaa" työtoverilleni, joka oli hoksannut jotain niin minua ilahduttavaa, vaikka se nyt ei ollut mikään ihmejuttu sinänsä, miksi pelkäsin, että hän suuttuu minulle, joka olisin kiittämätön... Panikoin asiaa hetkisen, mutta sitten eräs asia sai minut rauhoittumaan ja tajuamaan, ettää jos näin on, jos hän pettyy minuun, niin hän pettyy oikeasti omiin odotuksiinsa "jostakin", eikä minulla ole erityisesti asian kanssa osaa eikä arpaa, olinhan jo kiittänyt ja se sopi ihan tilanteeseen ulkoa katsotusti. Se oli vain mylläkkä, minkä sisälläni kävin.
En sitten tehnyt enempää ja minusta tuntuu, että asia meni ihan hyvin. Työkaveri ei ole selkeästi odottanut enempää minulta.
Tämä tuli vain mieleeni sinä, että jos hluan tutustua mukaviin ihmisiin, minun olisi osattava sietää hyviä tai miellyttäviä tekoja ja ihmisiä ahdistumatta.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Plus että minun on vaikeaa ilmaista ongelmiani irl, koska en kestäisi ensin sataa paskamyrskyä löytääkseni yhden ymmärtävän sielun heidän joukostaan. Tai epäilisin hiljaa olevien oksentavan minulle selkäni takana. Että kukaan ei tiedä ajatuksistani joita tapaan tuolla noin. Mutta haluan silti ajatella löytäväni sellaisen ihmisen, jolle voi puhua, aidosti, oikeasti, vailla hänen omaa hämmennystään tilanteeni suhteen.
Ap
Kiitos. Olet vain oma itsesi ja avoin, kuten nyt. Kyllä tulet löytämään jossakin vaiheessa yhtä avointa seuraa. Yleensä ne, jotka ovat kokeneet samaa, ymmärtävät ja heidän kanssaan on helppo puhua. Meitä on ihan rikkaista köyhiin, yleensä ne, joilla asiat alkavat saavuttaa pisteen alkavat puhumaan ja haluamaan muutosta.
Se on rohkeutta uskaltaa olla avoin.
Jotkut pelästyvät ja saattavat alkaa ilkeiksi, mutta ne voikin jättää taakseen. Kyllä niitä lämpimiä ihmisiä on kuitenkin enemmän, näin olen alkanut pikkuhiljaa uskomaan, vaikken ole niin seurallinen kuin ennen.
Se tunne, kun kuuntelee tunteitaan, kohtaa ne ja selättää pelot avaamalla suunsa kertoakseen tunteet ja mielipiteet on ratkaiseva.
Jos on tottunut olemaan kynnysmattona, mielistellä hylkäämispelon väijyessä taustalla, tuntuu vapauttavalta vihdoin alkaa kuuntelemaan itseään, olla arvokas.
Ei kukaan "jankuta" turhasta, kyllä se vaatii sen historian läpi käymistä ihan samoin kuin mikä tahansa muu trauma.
Tulee vielä päivä, kun huomaat, että et anna niille enää arvoa, että jankuttaisit. Se on taas eteenpäin.
Mutta se, että et hiljenny pelkoosi saa sut parantumaan. Puhu kaikki. Kuuntele itseäsi. Sun tunteet kyllä kertoo sulle mikä on sun mielestä oikein.
Ei sun tarvitse kysellä kenenkään muun mielipidettä. Jos et halua tai tuntuu ikävältä kortin tms. lähetys, sitten on parempi, että et tee niin.
Siksi kysytkin muille ihan itsestäänselviä asioita, koska sulle ne ei ole sitä olleet.
Äitisi on raivostunut usein turhasta. Olet oppinut lukemaan äitisi ilmeitä. Tuo on niin laajaa, jos on elänyt narsistiäidin ikeen alla, että muutama lause ei riitä kertomaan.
On huolestuttavaa, että vastailet tuolla lailla itsellesi. Soita auttavaan puhelimeen, nimittäin nyt vaikuttaa siltä että sairaus on ottamassa vallan.
No täällä on oikeasti joku muu mukava ihminen vastailemassa ketjuuni.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Värähteleväksi riittää että kritiikittä kehuu sinua. Tottakai
Oot varmaan sellainen moitteella kasvattaja. Mitä sanoit, ei ole kysymys. Kritisoin itse itseäni jo aivan tarpeeksi.
ApPlus, että äiti on ollut se ultimatum kritisoija. Ette ole vielä puolivälissäkään hänen kritiikkejään minua kohtaan. Eikä minua lyömällä lyödä ja auteta, vaan lempeydellä. Mutta ehkei teillä sitä ole kuin hyville? Se on helppoa. Sitä on oltava myös pahoille. Niin lukee raamatussakin, vaikken uskovainen olekaan. Inhottaa kun fariseukset hyökkäävät minun, heikon, kimppuun lakikirjoillaan.
ApKohtele muita niinkuin itseäsi toivoisit kohdeltavan. Tämä lukee Raamatussa myös. Eli myös sinun pitää jaksaa kohdella epätäydellisiä, vajavaisia ihmisiä lempeydellä. Aikuisuus on myös sitä että oppii antamaan itselleen ja muille anteeksi.
Joo, vähän vajavainen neuvo sinänsä vaan, että kaikki ihmiset (tai en ainakaan minä) eivät suinkaan tiedä, miten heitä tulisi oikeudenmukaisesti kohdella ja millaista peetä ei tarvitse muilta sietää. Ihan totta ei tiedä! Silloinhan elämä oliskin helpompaa, paljon.
Ap
Olen opetellut terapiassa omien oikeuksien läpikäymistä.
Ihan yksinkertaisetkin asiat minun pitää kuulla auktoriteetiltä, että minun ei tarvitse, kuten ei muidenkaan.....
Minulla on oikeus, kuten muillakin....
Nämä ovat asioita joihin en tutustunut lapsuudessa. Minun oikeudet olivat erilaiset kuin sisarusten.
Minua hakattiin, muita ei.
Kukaan ei puuttunut. Olin hyvin yksin.
Eriarvoisuus oli tuon perheen kasvatusteema. Eriarvoisena kuljin aikuisuuteen, joten osaatte varmaan kuvitella kuinka paljon tuo matka piti sisällään kynnysmattoilua, hyväksikäyttöjä, raiskauksia?
Muiden tunteet olivat tärkeämmät kuin minun. Minulle tehtiin vääryyttä, josta kärsin kauas aikuisuuteen.
En enää anna itselleni tehdä vääryyttä, olen alkanut tuntemaan oman arvoni, se on samalla tasolla kuin kaikkien muidenkin.
Kun on negatiiviset tunteet oppinut pitämään sisällään, on oikein alkaa aikuisiällä tuntemaan ne ulos. Se on avain onneen. Purkaa vihdoin taakka ja huonot kasvatusopit.
Korjata vääristyneet mallit ja rakastaa lapsiaan niin kuin on oikein.
En ole työkaverille sanonut, että se noin klemmarin kokoinen asia oli minulle kuin osoitus taivaallisesta enkelten rakkaudesta. Ei sillä, etteikö hän jollainlailla tajuaisi, (henkimaailman hommat hänellekin tuttuja) mutta asia on vielä liian suuri edes tuoda päivänvaloon. Kummallista... Eikä varmaan tarviikaan kertoa.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Värähteleväksi riittää että kritiikittä kehuu sinua. Tottakai
Oot varmaan sellainen moitteella kasvattaja. Mitä sanoit, ei ole kysymys. Kritisoin itse itseäni jo aivan tarpeeksi.
ApPlus, että äiti on ollut se ultimatum kritisoija. Ette ole vielä puolivälissäkään hänen kritiikkejään minua kohtaan. Eikä minua lyömällä lyödä ja auteta, vaan lempeydellä. Mutta ehkei teillä sitä ole kuin hyville? Se on helppoa. Sitä on oltava myös pahoille. Niin lukee raamatussakin, vaikken uskovainen olekaan. Inhottaa kun fariseukset hyökkäävät minun, heikon, kimppuun lakikirjoillaan.
ApKohtele muita niinkuin itseäsi toivoisit kohdeltavan. Tämä lukee Raamatussa myös. Eli myös sinun pitää jaksaa kohdella epätäydellisiä, vajavaisia ihmisiä lempeydellä. Aikuisuus on myös sitä että oppii antamaan itselleen ja muille anteeksi.
Joo, vähän vajavainen neuvo sinänsä vaan, että kaikki ihmiset (tai en ainakaan minä) eivät suinkaan tiedä, miten heitä tulisi oikeudenmukaisesti kohdella ja millaista peetä ei tarvitse muilta sietää. Ihan totta ei tiedä! Silloinhan elämä oliskin helpompaa, paljon.
Ap
Olen opetellut terapiassa omien oikeuksien läpikäymistä.
Ihan yksinkertaisetkin asiat minun pitää kuulla auktoriteetiltä, että minun ei tarvitse, kuten ei muidenkaan.....
Minulla on oikeus, kuten muillakin....
Nämä ovat asioita joihin en tutustunut lapsuudessa. Minun oikeudet olivat erilaiset kuin sisarusten.
Minua hakattiin, muita ei.
Kukaan ei puuttunut. Olin hyvin yksin.
Eriarvoisuus oli tuon perheen kasvatusteema. Eriarvoisena kuljin aikuisuuteen, joten osaatte varmaan kuvitella kuinka paljon tuo matka piti sisällään kynnysmattoilua, hyväksikäyttöjä, raiskauksia?
Muiden tunteet olivat tärkeämmät kuin minun. Minulle tehtiin vääryyttä, josta kärsin kauas aikuisuuteen.
En enää anna itselleni tehdä vääryyttä, olen alkanut tuntemaan oman arvoni, se on samalla tasolla kuin kaikkien muidenkin.
Kun on negatiiviset tunteet oppinut pitämään sisällään, on oikein alkaa aikuisiällä tuntemaan ne ulos. Se on avain onneen. Purkaa vihdoin taakka ja huonot kasvatusopit.
Korjata vääristyneet mallit ja rakastaa lapsiaan niin kuin on oikein.
Hienoa. Olet selviytynyt vaikeista asioista
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta ajatelkaa; ruumiillistunut ilkeys löysi rinnalleen suurinpiirtein ruumiillistuneen kiltteyden... Opposites attract
ApNiin. Hoivavietti. Tunnen tapauksia. Valitettvasti ruokkii sitä ilkeyttä ja egoismia. Ymmärrän että olet sairas, mutta sulla on niin megalomaaniset vaatimukset kaikkia ympäristösi läheisiä kohtaan, että vedät ne samaan kuiluun itsesi kanssa. Toki kuuluu taudinkuvaan, ja juuri siten että sitähän juuri haluatkin. Että kaikki olisivat siellä kaivon pohjalla märehtimässä sinua, sinua ja vain sinua, sillä sinä olet ainoa asia joka mahtuu maailmaasi.
En ole sokea sille, mutta voimaton tai osaamaton kylläkin. Ja mies on meistä kahdesta voimakkaammin halunnut olla pari, mutta kyllä itsekin, vaikka on ollut hankalaa. Läheisyys yms.
Jos mies vaatisi edes jotain niin saattaisihan se auttaa ylös suosta, kannustaa muutokseen, johon en äidin kanssa päässyt. Toisaalta on niinkin, että kun itse tajuaa lähestyvänsä itsessään olevaa kuollutta kohtaa, niin jos sen haluaa tai edes pystyy kohtaamaan, niin se on sisäinen prosessi, jonka keskellä on vaikea huomioida muita.
ApHuomaatko. sinä olet keskiössä ja syy ongelmiisi on äiti ja nyt sitten mies, joka ei vaadi. Mitä jos ajattelisit että joo, sinä käyttäydyt huonosti itseäsi kohtaan. Että olet joissain asioisssa itse epäonnistunut. Mutta se on ihan okei, meillä on lupa epäonnistua. Ei se ole koko maailma. Kukaan ei ole täydellinen, ei tarvitse ollakaan. Pääasia että yrittää olla kiva itselleen ja muille.
Pääasia, että yrittää olla kiva... mutta pitää myös onnistua. Äitikin yritti olla kiva ja pipariksi meni.
Ja ei mies ole syypää, etten mä tee asioita, eikä se ole syy, ettei mies vaadi. Mä en vaan tee.
Mulla ei ole ollut lupa epäonnistua. Ei ole ollut. Keneltä mä nyt sen sitten anon? Itseltänikö? En anna _lupaa_.
Epäonnistuminen on epäonnistumista. Hassua saada lupa siihen, tapahtuuhan se ilman lupaa.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen kokenut kammottavan sekä fyysisen että henkisen pahoinpitelyn äidiltäni koko lapsuuteni, pitäisikö minunkin vain unohtaa, kärsiä hiljaa ja antaa anteeksi?
Periaatteessa kyllä. Ei kärsiä enää vaan päästä yli , jättää taakseen ja mennä eteenpäin. Sehän se tavoite on.
Noinhan se menee, mutta kuka määrittelee kuinka kauan kenenkin parantumisprosessi vie aikaa?
Usein pelkästään terapia kestää yli 5v, jos rankka tausta ja on valmis läpikäymään. Tuosta se luonnollisesti jatkuu elämässä, mutta siedettävämmin.
Niin, ja täällä on useampikin väittänyt Ap:n vastailevan itselleen. Ja minun tekstejäni on lainailtu.
Oletteko todellakin aina oikeassa, vaikkette ole itse ilmeisemmin kokeneet samaa?
Aivan kuin ei voisi olla huonoa lapsuutta olemassa. Vain yhdellä ihmisellä ja sekin valehtelee!Huh huh. Varmaan vaikeata sitten, kun omassa elämässä ei kaikki menekään kiiltokuvamaisesti.
Tottakai on olemassa vaikeita lapsuuksia
Aloittaja ei pysy yhtään esimerkkiä antamaan
Ainoastaan saman toistoa
Täydellistä itsekkyyttä
Näitä ketjuja on ollut
Mm kertoi, ettei välitä lapsistaan vähääkään
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos. Toivon todella, että jaksan pysyä avonaisena, katkeroidun muuten, ts. olenkin jo katkeroitunut, mutta etten ainakaan enempää. Ja että pääsis purkamaan senkin mitä on. Mieheni on ollut siinä aivan käsittämätön tuki.
Yhtenä aamuna hämäännyin töissä, kun yksi työkaveri oli ajatellut minua, en nyt sano sen tarkemmin, mutta siis aivan out of the blue ajatellut minua. Mulle tuli jostain syystä samanlainen tunne kun hävetään jotain kamalaa, eli tunsin, että tahdon vajota maan alle, ettei mun tarvitse kohdata sitä työntekijän ystävällisyyttä, koska pelkäsin, että tuotan pettymyksen, jos en osaa olla oikealla tavalla kiitollinen tai tarpeeksi kiitollinen...! Tajusin, että se oli ihan hölmöä, ei kukaan varmaan oleta mitään sen kummempaa kuin "kiitos" siitä, mitä hän "teki", ja järkiminäni tajusi sen.. Mutta tunneminä oli ihan kauhuissaan siitä ystävällisyydestä.
Mietin, että miksi? Mitä oikein tapahtui? Miksi pelkäsin, etten tuottaisi tavallaan "oikeanlaista kunniaa" työtoverilleni, joka oli hoksannut jotain niin minua ilahduttavaa, vaikka se nyt ei ollut mikään ihmejuttu sinänsä, miksi pelkäsin, että hän suuttuu minulle, joka olisin kiittämätön... Panikoin asiaa hetkisen, mutta sitten eräs asia sai minut rauhoittumaan ja tajuamaan, ettää jos näin on, jos hän pettyy minuun, niin hän pettyy oikeasti omiin odotuksiinsa "jostakin", eikä minulla ole erityisesti asian kanssa osaa eikä arpaa, olinhan jo kiittänyt ja se sopi ihan tilanteeseen ulkoa katsotusti. Se oli vain mylläkkä, minkä sisälläni kävin.
En sitten tehnyt enempää ja minusta tuntuu, että asia meni ihan hyvin. Työkaveri ei ole selkeästi odottanut enempää minulta.
Tämä tuli vain mieleeni sinä, että jos hluan tutustua mukaviin ihmisiin, minun olisi osattava sietää hyviä tai miellyttäviä tekoja ja ihmisiä ahdistumatta.
Ap[/quote]
Osaat hyvin kuvailla samanlaisia tuntemuksia käyn minäkin läpi. Ystävällisyys saa mut pelkäämään.
Lapsuudessani ystävällisyys oli puettu julmaan leikkiin. Kun taas väkivalta oli rehellistä julmuutta.
Aina piti lukea kasvoja, toisen ajatuksia ja tunteita. Elää niiden mukaan. Omia tunteita ei saanut näyttää, niitä ikäviä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinähän julistit että on oltava hyvä myös pahoille
Pidät äitiäsi pahana. Joten sinun on oltava hyvä hänelle
Vertaat lasta ja aikuista sekä uhrille toisen posken kääntämistä. Olet naivi.
Sinä olet aikuinen
Mutta tuo kirjoittaja on kyllä siinä oikeassa, että ne vauriot ovat syntyneet kun emme olleet tasa-arvoisia, eikä niiden jälkiä ole vieläkään korjattu. Ajattelin, että äiti osallistuisi niiden korjaamiseen, kun on osallistunut aiheuttamiseenkin, koska siten voisin olla hänelle läheinen, mutta ei hän kykene. Nyt emme pysty enääläheisyyteen, jos mä korjaan ne yksin. En nimittäin ehkä anna anteeksi.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Kiitos. Toivon todella, että jaksan pysyä avonaisena, katkeroidun muuten, ts. olenkin jo katkeroitunut, mutta etten ainakaan enempää. Ja että pääsis purkamaan senkin mitä on. Mieheni on ollut siinä aivan käsittämätön tuki.
Yhtenä aamuna hämäännyin töissä, kun yksi työkaveri oli ajatellut minua, en nyt sano sen tarkemmin, mutta siis aivan out of the blue ajatellut minua. Mulle tuli jostain syystä samanlainen tunne kun hävetään jotain kamalaa, eli tunsin, että tahdon vajota maan alle, ettei mun tarvitse kohdata sitä työntekijän ystävällisyyttä, koska pelkäsin, että tuotan pettymyksen, jos en osaa olla oikealla tavalla kiitollinen tai tarpeeksi kiitollinen...! Tajusin, että se oli ihan hölmöä, ei kukaan varmaan oleta mitään sen kummempaa kuin "kiitos" siitä, mitä hän "teki", ja järkiminäni tajusi sen.. Mutta tunneminä oli ihan kauhuissaan siitä ystävällisyydestä.
Mietin, että miksi? Mitä oikein tapahtui? Miksi pelkäsin, etten tuottaisi tavallaan "oikeanlaista kunniaa" työtoverilleni, joka oli hoksannut jotain niin minua ilahduttavaa, vaikka se nyt ei ollut mikään ihmejuttu sinänsä, miksi pelkäsin, että hän suuttuu minulle, joka olisin kiittämätön... Panikoin asiaa hetkisen, mutta sitten eräs asia sai minut rauhoittumaan ja tajuamaan, ettää jos näin on, jos hän pettyy minuun, niin hän pettyy oikeasti omiin odotuksiinsa "jostakin", eikä minulla ole erityisesti asian kanssa osaa eikä arpaa, olinhan jo kiittänyt ja se sopi ihan tilanteeseen ulkoa katsotusti. Se oli vain mylläkkä, minkä sisälläni kävin.
En sitten tehnyt enempää ja minusta tuntuu, että asia meni ihan hyvin. Työkaveri ei ole selkeästi odottanut enempää minulta.
Tämä tuli vain mieleeni sinä, että jos hluan tutustua mukaviin ihmisiin, minun olisi osattava sietää hyviä tai miellyttäviä tekoja ja ihmisiä ahdistumatta.
Ap
Osaat hyvin kuvailla samanlaisia tuntemuksia käyn minäkin läpi. Ystävällisyys saa mut pelkäämään.
Lapsuudessani ystävällisyys oli puettu julmaan leikkiin. Kun taas väkivalta oli rehellistä julmuutta.
Aina piti lukea kasvoja, toisen ajatuksia ja tunteita. Elää niiden mukaan. Omia tunteita ei saanut näyttää, niitä ikäviä.
Joo, sama. Väkivaltaa (henkistä) kohdatessaan tiesi, mitä saa. Ystävällisyys saa minutkin pelkäämään! Mitä aidompi, sen kaameempaa! Siis ihanaa (olisi, osaan kuvitella), mutta en mä vielä kykene ottamaan vastaan. Mulle ei oikeastaan "saa" olla ystävällinen. Oon se, joka helposti vääntää sen tsoukiksi, etäännyttää.
Ap
Huomaatko. sinä olet keskiössä ja syy ongelmiisi on äiti ja nyt sitten mies, joka ei vaadi. Mitä jos ajattelisit että joo, sinä käyttäydyt huonosti itseäsi kohtaan. Että olet joissain asioisssa itse epäonnistunut. Mutta se on ihan okei, meillä on lupa epäonnistua. Ei se ole koko maailma. Kukaan ei ole täydellinen, ei tarvitse ollakaan. Pääasia että yrittää olla kiva itselleen ja muille.[/quote]
Ap varmasti aloitti ketjun, sillä tuo asia painaa hänen mieltään elämässään nyt eniten?
Kuka puhuisi kukkasista ja keijuista, kun oikeasti ajattelee mehiläisiä?
Miksi tähän keskusteluun pitäisi ottaa mukaan lapset? Jos hän näkee, että lapset eivät ole hänen ongelman lähde, vaan äiti, niin miksi hänen pitäisi pakollakin puhua ongelman sijasta iloista?
Ehkä hän on jo tehnyt sitä kauan aikaa elämässään ja nyt on vain ongelmat käytävä läpi.
AP sama tyyppi joka jouluna avautui 24/7 n, 4 vrk:ta mm. lahjojen paketointi ongelmista ja äidistään, miehen harrastuksista ja äidistään, lasten kiittämättömyydestä ja äidistään, lasten palkitsevuudestaan ja äidistään , huonosta säästä ja äidistään.?
Nyt vain äidistään , mutta ehkä pääsee vielä ilmaston muutokseenkin joka sekin lienee äitinsä aikaansaama
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen kokenut kammottavan sekä fyysisen että henkisen pahoinpitelyn äidiltäni koko lapsuuteni, pitäisikö minunkin vain unohtaa, kärsiä hiljaa ja antaa anteeksi?
Periaatteessa kyllä. Ei kärsiä enää vaan päästä yli , jättää taakseen ja mennä eteenpäin. Sehän se tavoite on.
Vastaat kyllä, vaikka se, mitä pitää tehdä päästäkseen yli ei ole unohtaa, kärsiä hiljaa ja antaa anteeksi, vaan prosessoida, käsitellä asiaa (jokaisella oma tapansa) ja sitten antaa anteeksi.
Ap
On huolestuttavaa, että vastailet tuolla lailla itsellesi. Soita auttavaan puhelimeen, nimittäin nyt vaikuttaa siltä että sairaus on ottamassa vallan.