Lue keskustelun säännöt.
Ex vie uuden naisen heti vihille, pistää vihaksi
05.01.2016 |
V*tuttaa suorastaan. Aijon sen täällä anonyymisti ja rehellisesti tunnustaa. Minun kanssa ei halunnut naimisiin (tai oli aina "joojoo kyllä joskus haluun") 10 vuoteen mutta tuon "naisen" (on varmaan hädin tuskin yli 20v, huoh....) on vihille viemässä kuulemani mukaan ensi kesänä. Ovat nyt varmaan olleet yhdessä vuoden verran. Noh, ajattelen, että kaipa exän oli äkkiä rengastettava ensimmäinen nainen joka hänet huoli :D kun tajusi ettei minua voi takaisin saada!
Miksi miehet toimii aina eron jälkeen näin? olen ennenkin havainnut saman!
Kommentit (119)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun eksäni hoiti erosta selviytymisen aika lailla samalla tavalla. Puoli vuotta erosta ja löytyi uusi 19-vuotias tyttöystävä. Tästä alle puoli vuotta eteenpäin ja nainen oli jo raskaana. Tästä toiset puoli vuotta kihlat ja sitten pikavauhtia naimisiin. Nainen on kotiäitinä, ammattikoulu jäi kesken vauvan takia. Toinen lapsi on tulossa.
Minun kanssani mies jaksoi kituuttaa seitsemän vuotta ilman puhettakaan kihloista tai avioliitosta. Lapsetkin oli aina se "sitten joskus kun molemmilla on hyvät duunit ja säästöjä"-juttu hänelle. Voitte arvatakin, miksi kyllästyin suhteeseemme ja jätin hänet.
Eipä minua enää tuo käytös kaivele. Aluksi olin hieman ihmeissäni, sillä ennen niin vastuuntuntoinen ja jopa pelokas mies oli alkanut elää elämäänsä suorastaan uhkarohkeasti. Nykyään lähinnä naurattaa paskaisesti, kun ajattelen, mihin soppaan hän on itsensä järjestänyt.
Suomeksi: hän ei ollut "into you" ja se kaivelee.
Minä en ymmärrä miksi ei kaivelisi? Tässäkin esimerkissä oltiin yhdessä oltu 7 vuotta ja päätöksen lopettamisesta teki nainen. Miksi vitussa ollaan parisuhteessa, jos ei olla "into" siihen toiseen? Onhan se omanlaistaan hyväksikäyttöä, erityisesti jos se toinen siinä vieressä koko ajan kuvittelee tekevänsä töitä yhteisen tulevaisuuden eteen. Siis samalla kun toinen tykkää että kotona on joku pitämässä seuraa sen aikaa kun etsitään sitä oikeaa.
Uutinen: jokainen on loppupeleissä vastuussa omasta itsestään. Omasta itsestään. Päättele loput.
Sen sijaan vinkkinä: miettikää ero loppuun ja menkää kohti uusia tuulia, älkääkä jääkö yhtä munatonta paskiaista murehtimaan sen enempää. Jos sinne meni jo muutama vuosi niin älkää antako ajatusten tasolla yhtään enempää. Lisäksi mitä sillä on väliä päädyittekö koskaan naimisiin, koska olette kumminkin eronneet.
Kun olen parisuhteessa, kannan vastuuta myös toisesta osapuolesta. Olen hänelle rehellinen tunteistani ja toiveistani ja myös epäilyksistäni. Olen elämän aikana oppinut, että sinunkaltaistesi ajatusmaailma, jossa oma itse on kaiken keskiössä on se varmasti yleisin. Minä en elä elämääni niin. Minä en ole vastuussa ainoastaan itsestäni. Olen osittaisessa vastuussa monesta muustakin ihmisestä, ja vastavuoroisesti he huolehtivat minusta. En tiedä mitä loppuja tästä voi päätellä. Muutakuin sen, että monet ihmiset todella ovat hyvin itsekeskeisiä.
Ei, vaan nyt sekoitit kauranjyvät akanoiden sekaan. Totta kai tuokin pitää paikkaansa, mutta silloin kun huomaat ettei vastavuoroisuuteesi vastata ihan samalla tavalla, joudut tekemään ikäviäkin päätöksiä. Se on sitä, ettei jäädä odottelemaan jotain hyvää saapuvaksi mitä ei kuitenkaan koskaan saavu. Toinen vaihtoehto olisi odottaa hamaan tappiin asti, vaikka aistisi että kumppani ei ole vakavissaan. Tuo on sitä omasta itsestään huolehtimista.
Mä olen vastikään päättänyt parisuhteen mikä kesti kolme vuotta. Meillä oli hauskaa ja omat hetkemme, mutta todellisen elämän suhteen olimme tuuliajolla (=emme menossa mihinkään). Pidin miehen kartalla haaveistani, joihin kuului peruskombo lapsi, asunto ja kissa sen vanhan koiran sijaan. Kun huomasin ettei tyyppi ollut tulossa vastaan saati vaikuttanut kykenevältä hoitamaan yhtäkään kohtaa kanssani, aloin valmistella eroa kahden ja puolen vuoden jälkeen. Olen alle kolmekymppinen, joten totesin että juhlimisen voin hoitaa kavereiden kanssa ja aloittaa oman aikuisen elämäni sellaisen miehen kanssa jolla on haluja sitoutua aidosti eikä vain kännisissä puheissaan taksijonoissa.
Tätä siis tarkoitin, kun sanoin, että jokainen on vastuussa itsestään. Olisin voinut jäädä vielä miehen luo, koska suhde olisi taatusti jatkunut entisellään.
Totta kai voisin olla katkera, mutta sen sijaan keskityn muihin asioihin. En anna sille ajanviejälle enää tämän enempää ajatustakaan koska se ei kannata. Jos hän nyt löytää naisen jonka kanssa tekee tuon kaiken mistä haaveilin jossain vajaassa vuodessa, niin siinäpä tekee - koska samalla ero on avannut silmäni sille helpotukselle, että luojan kiitos mun ei sille enää tarvi, ja mies pelasti minut itseltään panttaamalla päätöksiään. Hän ilmaisi jo suhteen alkumetreillä, että kihlautumiseen menee seitsemän vuotta vähintään (olimme 25 vuotiaita tuolloin, eli olisin ollut 32 ja hyvä jos silloinkaan olisi mies saanut mitään aikaan), ja ajattelin että elämä on liian lyhyt katteettomien lupausten täyttymisen odotteluun.
Olen tuo aiempi kirjoittaja ja sanoisin, että se ainoa alue mistä en suostu vastuuta kantamaan on toisen ihmisen ajatusten luku jonkin ihmeen telepaattisen laitteen avulla. Oma eksäni jutteli koko ajan unelmoivansa aivan samoista asioista kuin minä ja että meillä oli samat toiveet tulevaisuudesta ja kaikesta. Toisin sanoen hän valehteli miellyttääkseen minua. En ole ajatustenlukija enkä aio tästä lähinkään elää niin, että koko ajan arvailen tarkoittaako toinen sanomaansa vai ei. Ja niitä lapsia tosiaan pukattiin kaksi, minun aloitteestani ja eksän suurella komppauksella. Jälkikäteen ajateltuna nekin olivat myönnytyksiä, kun ei sitä oikeaa vielä ollut tullut vastaan. Sen verran hanakasti he unohtuivat.
Jatkan vielä: Sulla oli kuitenkin sellainen normaalin ja rehellisen kuuloinen eksä, joka kertoi suoraan ettei ole nyt kihlautumassa eikä halua lapsia kuin vasta ehkä jossain tietyssä tapauksessa. Tuollaiselta pohjalta voikin tehdä sitten niitä omia ratkaisuja. Kun tietää mitä toinen ajattelee ja tuntee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän ap:ta, että lapsen takia ottaa päähän, vaikka se tylyltä muista kuulostaakin että exä on valmis ottamaan lyhyelläkin varoajalla.
Me ollaan exän kanssa joustavasti puolin ja toisin venkslattu tapaamisia. Nyt uuden tultua kuvioihin peruuntui exän itsensä sopima ns ylimääräinen tapaaminen lapsen kanssa ja perhepäivällisille hänen sukulaisiinsa pääsikin tuore tyttöystävä oman lapsen sijaan.
Noh, olen tyytyväinen jos sovitut tapaamiset pidetään. Lastenvahteja onneksi on yllin kyllin, kunhan mies pitää läheiset välinsä lapseensa.
Naimisiinmenosta sitten...itse olen nykyisessä suhteessani se, kenen kanssa rynnättiin naimisiin. Mieheni ex oli avioliittoa kärttänyt mutta mies ei halunnut. Me mentiin n. vuoden seurustelun jälkeen naimisiin. Kyllähän paitsi puolisoina ollaan täysin erilaisia myös erilaista elämää viettää nykyään. Ihmiset kasvavat ja tilanteet muuttuvat. Ymmärrän kyllä että vituttaa, jos ei itse sattunut olemaan se oikea juuri oikeaan aikaan.
Mutta yleensä eksät on eksiä hyvistä syistä, kannattaa siis olla iloinen ettei "joutunut" avioon väärän tyypin kanssa. Eipä se avioliitto suhdetta onnelliseksi tee, onnellinen suhde kylläkin tekee ihanan avioliiton.
Ja hyi mitä nälvijöitä taas liikenteessä. AP:lle tsemppiä, kaikki me koemme joskus tunteita joita ei huvittaisi kokea asioista, joitten pitäisi olla ollutta ja mennyttä. Kyllä se siitä!
Vierailija kirjoitti:
Kuulostat aivan mieheni psyko eksältä..
Tutulta kuulostaa täälläkin... :D Mun mies poksautti samppakaljan auki kuullessaan exänsä poistuneen pysyvästi maasta. Onneksi on pysynytkin poissa, kukaan ei tunnu exää Suomessa kaipaavan, vaikka 20 vuotta ehti asuakin.
AP: me oltiin sitten varmaan törkeyden huippu, kun menimme kihloihin muutaman kuukauden yhdessäasumisen jälkeen (olimme molemmat vielä tahollamme virallisesti naimisissa, eropaperit kumpikin jätti yhteenmuuttopäivänä) ja naimisiin heti kun ero oli virallinen. Miehen exä yritti kieltäytyä allekirjoittamasta papereita sillä verukkeella, että ei eroa hyväksy, joten mies lähetti hyvän ystävänsä (sattumalta haastemies) hakemaan allekirjoituksen papereihin. Tämä Suomessa 2000-luvun alkupuolella. ;D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun eksäni hoiti erosta selviytymisen aika lailla samalla tavalla. Puoli vuotta erosta ja löytyi uusi 19-vuotias tyttöystävä. Tästä alle puoli vuotta eteenpäin ja nainen oli jo raskaana. Tästä toiset puoli vuotta kihlat ja sitten pikavauhtia naimisiin. Nainen on kotiäitinä, ammattikoulu jäi kesken vauvan takia. Toinen lapsi on tulossa.
Minun kanssani mies jaksoi kituuttaa seitsemän vuotta ilman puhettakaan kihloista tai avioliitosta. Lapsetkin oli aina se "sitten joskus kun molemmilla on hyvät duunit ja säästöjä"-juttu hänelle. Voitte arvatakin, miksi kyllästyin suhteeseemme ja jätin hänet.
Eipä minua enää tuo käytös kaivele. Aluksi olin hieman ihmeissäni, sillä ennen niin vastuuntuntoinen ja jopa pelokas mies oli alkanut elää elämäänsä suorastaan uhkarohkeasti. Nykyään lähinnä naurattaa paskaisesti, kun ajattelen, mihin soppaan hän on itsensä järjestänyt.
Suomeksi: hän ei ollut "into you" ja se kaivelee.
Minä en ymmärrä miksi ei kaivelisi? Tässäkin esimerkissä oltiin yhdessä oltu 7 vuotta ja päätöksen lopettamisesta teki nainen. Miksi vitussa ollaan parisuhteessa, jos ei olla "into" siihen toiseen? Onhan se omanlaistaan hyväksikäyttöä, erityisesti jos se toinen siinä vieressä koko ajan kuvittelee tekevänsä töitä yhteisen tulevaisuuden eteen. Siis samalla kun toinen tykkää että kotona on joku pitämässä seuraa sen aikaa kun etsitään sitä oikeaa.
Uutinen: jokainen on loppupeleissä vastuussa omasta itsestään. Omasta itsestään. Päättele loput.
Sen sijaan vinkkinä: miettikää ero loppuun ja menkää kohti uusia tuulia, älkääkä jääkö yhtä munatonta paskiaista murehtimaan sen enempää. Jos sinne meni jo muutama vuosi niin älkää antako ajatusten tasolla yhtään enempää. Lisäksi mitä sillä on väliä päädyittekö koskaan naimisiin, koska olette kumminkin eronneet.
Kun olen parisuhteessa, kannan vastuuta myös toisesta osapuolesta. Olen hänelle rehellinen tunteistani ja toiveistani ja myös epäilyksistäni. Olen elämän aikana oppinut, että sinunkaltaistesi ajatusmaailma, jossa oma itse on kaiken keskiössä on se varmasti yleisin. Minä en elä elämääni niin. Minä en ole vastuussa ainoastaan itsestäni. Olen osittaisessa vastuussa monesta muustakin ihmisestä, ja vastavuoroisesti he huolehtivat minusta. En tiedä mitä loppuja tästä voi päätellä. Muutakuin sen, että monet ihmiset todella ovat hyvin itsekeskeisiä.
Ei, vaan nyt sekoitit kauranjyvät akanoiden sekaan. Totta kai tuokin pitää paikkaansa, mutta silloin kun huomaat ettei vastavuoroisuuteesi vastata ihan samalla tavalla, joudut tekemään ikäviäkin päätöksiä. Se on sitä, ettei jäädä odottelemaan jotain hyvää saapuvaksi mitä ei kuitenkaan koskaan saavu. Toinen vaihtoehto olisi odottaa hamaan tappiin asti, vaikka aistisi että kumppani ei ole vakavissaan. Tuo on sitä omasta itsestään huolehtimista.
Mä olen vastikään päättänyt parisuhteen mikä kesti kolme vuotta. Meillä oli hauskaa ja omat hetkemme, mutta todellisen elämän suhteen olimme tuuliajolla (=emme menossa mihinkään). Pidin miehen kartalla haaveistani, joihin kuului peruskombo lapsi, asunto ja kissa sen vanhan koiran sijaan. Kun huomasin ettei tyyppi ollut tulossa vastaan saati vaikuttanut kykenevältä hoitamaan yhtäkään kohtaa kanssani, aloin valmistella eroa kahden ja puolen vuoden jälkeen. Olen alle kolmekymppinen, joten totesin että juhlimisen voin hoitaa kavereiden kanssa ja aloittaa oman aikuisen elämäni sellaisen miehen kanssa jolla on haluja sitoutua aidosti eikä vain kännisissä puheissaan taksijonoissa.
Tätä siis tarkoitin, kun sanoin, että jokainen on vastuussa itsestään. Olisin voinut jäädä vielä miehen luo, koska suhde olisi taatusti jatkunut entisellään.
Totta kai voisin olla katkera, mutta sen sijaan keskityn muihin asioihin. En anna sille ajanviejälle enää tämän enempää ajatustakaan koska se ei kannata. Jos hän nyt löytää naisen jonka kanssa tekee tuon kaiken mistä haaveilin jossain vajaassa vuodessa, niin siinäpä tekee - koska samalla ero on avannut silmäni sille helpotukselle, että luojan kiitos mun ei sille enää tarvi, ja mies pelasti minut itseltään panttaamalla päätöksiään. Hän ilmaisi jo suhteen alkumetreillä, että kihlautumiseen menee seitsemän vuotta vähintään (olimme 25 vuotiaita tuolloin, eli olisin ollut 32 ja hyvä jos silloinkaan olisi mies saanut mitään aikaan), ja ajattelin että elämä on liian lyhyt katteettomien lupausten täyttymisen odotteluun.
Olen tuo aiempi kirjoittaja ja sanoisin, että se ainoa alue mistä en suostu vastuuta kantamaan on toisen ihmisen ajatusten luku jonkin ihmeen telepaattisen laitteen avulla. Oma eksäni jutteli koko ajan unelmoivansa aivan samoista asioista kuin minä ja että meillä oli samat toiveet tulevaisuudesta ja kaikesta. Toisin sanoen hän valehteli miellyttääkseen minua. En ole ajatustenlukija enkä aio tästä lähinkään elää niin, että koko ajan arvailen tarkoittaako toinen sanomaansa vai ei. Ja niitä lapsia tosiaan pukattiin kaksi, minun aloitteestani ja eksän suurella komppauksella. Jälkikäteen ajateltuna nekin olivat myönnytyksiä, kun ei sitä oikeaa vielä ollut tullut vastaan. Sen verran hanakasti he unohtuivat.
No hö, kurja tarina sulla.:( Musta tuntuu että me edelleen puhutaan hiukan eri tilanteista, koska toihan on ollut suoranaista vedätystä viimeiseen asti eikä niinkään vetkuttelevan puolison päätösten jahkailua. Te kuitenkin pääsitte lapsentekolevelille, mut onko toikaan kivaa että saanut jälkeen päin tietää todelliset vaikuttimet. Pakko kysyä, mutta mistä se lopulta selvisi, että mies ei ollutkaan niin tiiviisti läsnä kuin oli antanut ymmärtää?
Tuskin nää miehet etsimällä etsii mitään uutta parisuhteen aikana. Miehet tuppaa mielummin olla tyydyttävässä/hyvässä parisuhteessa kuin yksin. Jos kohdalle sattuu erinomainen niin sitten se saattaa olla menoa. Naiset taas ovat usein mielummin yksin kuin sen erinomaisen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Exän oli rengastettava ensimmäinen nainen joka häne huoli kun tajusi ettei minua voi takaisin saada"? Etkös sinä itse halunnut hänet takaisin lähdettyäsi ensin toisen miehen matkaan? Ja vuosi ei ole heti eikä salamannopeasti.
Lapsen tapaamisestakin olen samaa mieltä kuin muutamat täällä ovat jo kommentoineet, entinen miehesi tekee siinä ihan oikein ja lain mukaan ja lasta (jopa sinua) kunnioittaen.
Kauhean ristiriitaista tekstiä sinulta.
Vierailija kirjoitti:
Tuskin nää miehet etsimällä etsii mitään uutta parisuhteen aikana. Miehet tuppaa mielummin olla tyydyttävässä/hyvässä parisuhteessa kuin yksin. Jos kohdalle sattuu erinomainen niin sitten se saattaa olla menoa. Naiset taas ovat usein mielummin yksin kuin sen erinomaisen kanssa.
Tarkoitatko ettämieluummin yksin kuin tyydyttävän/hyvän kanssa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensi sua harmittaa kun mies vie uuden vihille niin pian. Sitten harmittaakin vain lapsen puolesta. Koita jo päättää. Kuulostat mun miehen exältä. Ne kans oli 7 vuotta yhdessä eikä naimisissa, ja mun kanssa mies meni 1,5 vuoden yhdessä olon jälkeen. Tää exä sanoki että mies vain haluaa todistaa kaikille ettei tehny elämänsä virhettä kun jätti hänet ja alko oleen mun kans. Ja ei se sun lapsi välttämättä hoksaa tilannetta kun kuitenkin tapaa isää säännöllisesti sovittuina tapaamis aikoina. Eri asia sitten jos sinä puhut lapselle tyyliin "isi ei nyt ehdi olla sun kanssa kun sillä uusi nainen."
Vierailija kirjoitti:
Kaikkien kanssa ei haluta naimisiin, vaikka yhdessä ollaankin. Odotellaan sitä parempaa, eli oikeaa, niin julmalta kuin tämä kuulostaakin. Itsekkin ajattelen näin. Eihän se nainenkaan välttämättä tahdo naimisiin, olen järkeillyt sen näin kun esim. julkkikset vievät heti uuden tyttöystävän alttarille ja exä on ollut avo 20 vuotta.... Esim. Sarasvuo tuli mieleen.
Ei se mitään paremman odottamista ole vaan sitä, että uusi rakkaus on alussa huumaa ja sitä on valmis tekemään siinä huumassa ja erityisyyden kuvitelmassa, mitä vaan erillistääkseen tilanteen entisestä. Totuus on, että ei se avioliitto sen kummempi suhde ole kuin avoliitto tai muu pitkä seurustelusuhde. Usein sitä nuorena mennään yhteen, ollaan tolkuttoman rakastuneita, ollaan vuosia avopari ja sitten 25-30 -vuotiaana ja kyllästyneenä vaihdetaan kumppania, jonka kanssa edetään joka rintamalla nopeasti. Ihan samalla tavalla se suhde on yhtä kuiva 5-10 vuoden päästä kuin oli se edellinenkin suhde. Siinä vaan usein on ne lapset sitoumuksena ja alkaa tajuamaan, että se on jokaisen suhteen elinkaari, jossa ensin ollaan huumassa ja sitten laannutaan arkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuskin nää miehet etsimällä etsii mitään uutta parisuhteen aikana. Miehet tuppaa mielummin olla tyydyttävässä/hyvässä parisuhteessa kuin yksin. Jos kohdalle sattuu erinomainen niin sitten se saattaa olla menoa. Naiset taas ovat usein mielummin yksin kuin sen erinomaisen kanssa.
Tarkoitatko ettämieluummin yksin kuin tyydyttävän/hyvän kanssa?
juu
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikkien kanssa ei haluta naimisiin, vaikka yhdessä ollaankin. Odotellaan sitä parempaa, eli oikeaa, niin julmalta kuin tämä kuulostaakin. Itsekkin ajattelen näin. Eihän se nainenkaan välttämättä tahdo naimisiin, olen järkeillyt sen näin kun esim. julkkikset vievät heti uuden tyttöystävän alttarille ja exä on ollut avo 20 vuotta.... Esim. Sarasvuo tuli mieleen.
Ei se mitään paremman odottamista ole vaan sitä, että uusi rakkaus on alussa huumaa ja sitä on valmis tekemään siinä huumassa ja erityisyyden kuvitelmassa, mitä vaan erillistääkseen tilanteen entisestä. Totuus on, että ei se avioliitto sen kummempi suhde ole kuin avoliitto tai muu pitkä seurustelusuhde. Usein sitä nuorena mennään yhteen, ollaan tolkuttoman rakastuneita, ollaan vuosia avopari ja sitten 25-30 -vuotiaana ja kyllästyneenä vaihdetaan kumppania, jonka kanssa edetään joka rintamalla nopeasti. Ihan samalla tavalla se suhde on yhtä kuiva 5-10 vuoden päästä kuin oli se edellinenkin suhde. Siinä vaan usein on ne lapset sitoumuksena ja alkaa tajuamaan, että se on jokaisen suhteen elinkaari, jossa ensin ollaan huumassa ja sitten laannutaan arkeen.
Mä en ole täysin samaa mieltä. Uskon että oikeasti toisen kanssa voi synkata paremmin ja yhteiselämä sujua mutkattomammin ja näin ollen suhdekin voi paremmin kun toisen kanssa. Ei ole mitään yleispätevää suhteen elinkaarta joka aina pätee. Tietty tämä voi lohduttaa jätettyä katkeraa exää kun ajattelee ettei se suhde ole sen hohdokkaampaa miehellä uudenkaan kanssa. Ei toki välttämättä olekaan, mutta usein miehetKIN oppivat suhteistaan ja osaavat mahdollisesti huonon suhteen jälkeen valita paremmin itselleen sopivan kumppanin. Ja kuten joku tuolla kysyi, niin monesti suhteen ongelmat jotka lopulta eron aiheuttaa on jollain tapaa olleet olemassa koko suhteen ajan. Itsellänikin oli pitkä suhde, joka oli yhtä tappelua ja riitaa, jo alussa otettiin yheen usein. Arki oli aika tuskaa lopulta mutta jotenkin sitä vaan ajatteli että tällasta tää on aina pitkissä suhteissa, pitää tehdä kompromisseja ja eihän kukaan ole täydellinen. Onneksi ero tuli kumminkin! tapasin miehen joka vei heti jalat altani ja tulimme toimeen alusta asti todella hyvin, jotenkin koko maailmankatsomuksemme klikkasi paremmin yhteen kuin koskaan kenenkään kanssa aikaisemmin. Edettiin aika normaalitahtia avioliittoon ym. Nyt on kulunut reilut 10v ja edelleenkään ei tuo mainisemasi suhteen elinkaari ole vienyt suhdettamme kuivaksi tai riitaisaksi. Ainut selitys lienee että olimme vaan toisillemme paremmin sopivia kuin kukaan aikaisempi ja kyllähän se ruokkii rakkauttakin kun yhteiselämä sujuu. Ja hyvään suhteeseen haluaakin panostaa ja toista huomioida arjessa. Eikä se tarkoita että exissä olisi jotain vikaa varsinaisesti, jollekin toisellehan he voivat olla just se oikea kumppani. Eli en yleistäisi että jokainen suhde alkaa samasta rakkauden määrästä ja siitä alkaa vakiona sama alamäki. Kyllä ainakin miestäni rakastan enemmän kuin ketään ennen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikkien kanssa ei haluta naimisiin, vaikka yhdessä ollaankin. Odotellaan sitä parempaa, eli oikeaa, niin julmalta kuin tämä kuulostaakin. Itsekkin ajattelen näin. Eihän se nainenkaan välttämättä tahdo naimisiin, olen järkeillyt sen näin kun esim. julkkikset vievät heti uuden tyttöystävän alttarille ja exä on ollut avo 20 vuotta.... Esim. Sarasvuo tuli mieleen.
Ei se mitään paremman odottamista ole vaan sitä, että uusi rakkaus on alussa huumaa ja sitä on valmis tekemään siinä huumassa ja erityisyyden kuvitelmassa, mitä vaan erillistääkseen tilanteen entisestä. Totuus on, että ei se avioliitto sen kummempi suhde ole kuin avoliitto tai muu pitkä seurustelusuhde. Usein sitä nuorena mennään yhteen, ollaan tolkuttoman rakastuneita, ollaan vuosia avopari ja sitten 25-30 -vuotiaana ja kyllästyneenä vaihdetaan kumppania, jonka kanssa edetään joka rintamalla nopeasti. Ihan samalla tavalla se suhde on yhtä kuiva 5-10 vuoden päästä kuin oli se edellinenkin suhde. Siinä vaan usein on ne lapset sitoumuksena ja alkaa tajuamaan, että se on jokaisen suhteen elinkaari, jossa ensin ollaan huumassa ja sitten laannutaan arkeen.
Mä en ole täysin samaa mieltä. Uskon että oikeasti toisen kanssa voi synkata paremmin ja yhteiselämä sujua mutkattomammin ja näin ollen suhdekin voi paremmin kun toisen kanssa. Ei ole mitään yleispätevää suhteen elinkaarta joka aina pätee. Tietty tämä voi lohduttaa jätettyä katkeraa exää kun ajattelee ettei se suhde ole sen hohdokkaampaa miehellä uudenkaan kanssa. Ei toki välttämättä olekaan, mutta usein miehetKIN oppivat suhteistaan ja osaavat mahdollisesti huonon suhteen jälkeen valita paremmin itselleen sopivan kumppanin. Ja kuten joku tuolla kysyi, niin monesti suhteen ongelmat jotka lopulta eron aiheuttaa on jollain tapaa olleet olemassa koko suhteen ajan. Itsellänikin oli pitkä suhde, joka oli yhtä tappelua ja riitaa, jo alussa otettiin yheen usein. Arki oli aika tuskaa lopulta mutta jotenkin sitä vaan ajatteli että tällasta tää on aina pitkissä suhteissa, pitää tehdä kompromisseja ja eihän kukaan ole täydellinen. Onneksi ero tuli kumminkin! tapasin miehen joka vei heti jalat altani ja tulimme toimeen alusta asti todella hyvin, jotenkin koko maailmankatsomuksemme klikkasi paremmin yhteen kuin koskaan kenenkään kanssa aikaisemmin. Edettiin aika normaalitahtia avioliittoon ym. Nyt on kulunut reilut 10v ja edelleenkään ei tuo mainisemasi suhteen elinkaari ole vienyt suhdettamme kuivaksi tai riitaisaksi. Ainut selitys lienee että olimme vaan toisillemme paremmin sopivia kuin kukaan aikaisempi ja kyllähän se ruokkii rakkauttakin kun yhteiselämä sujuu. Ja hyvään suhteeseen haluaakin panostaa ja toista huomioida arjessa. Eikä se tarkoita että exissä olisi jotain vikaa varsinaisesti, jollekin toisellehan he voivat olla just se oikea kumppani. Eli en yleistäisi että jokainen suhde alkaa samasta rakkauden määrästä ja siitä alkaa vakiona sama alamäki. Kyllä ainakin miestäni rakastan enemmän kuin ketään ennen.
Vähän samaa mieltä molempien kanssa. Suhde voi olla pitkä ja ihan saman laatuinen oltiin sitä sitten naimisissa ensimmäisen, toisen tai molempien suhteiden aikana.
Vierailija kirjoitti:
Omituisen ilkeitä kommentteja ap on saanut.
Tuttavani veli teki juuri noin. Sanoi, ettei halua naimisiin. Olivat noin 15 vuotta yhdessä ja nainen parhaat vuotensa menetti. Ei lapsia.Sitten ero ja mies heti naimisiin uuden kanssa.
Ex parka tuhlasi parhaat vuotensa.
Olisiko "ex-parka" ollut tuhlaamatta vuosiaan avioliitossa, joka päättyy eroon?
Monelle, mukaanlukien minulle, avioliitto ei merkitse juuri mitään pyhää autuutta. Jos puolisoni haluaa, olen kyllä valmis maistraattivisiittiin, mutta se ei suhdetta muuta mihinkään suuntaan. Ehkä saataisiin hyvä tekosyy tuhlata rahaa mukavaan, normaalia kalliimpaan matkaan, tms. Mutta eipä ole halunnut.
Ainoat asiat, joita avioliitto muuttaa, ovat mahdollisesti perinnönjako ja mahdollisessa erotilanteessa omaisuudenjako (tai jos puolisoiden varallisuus on lähellä toisiaan tai on avioehto, niin ei sitäkään). Toki ihan valideja syitä hoitaa ne kuntoon avioliitolla, mutta voi ne hoitaa muutenkin, eikä ne ole mitään maagisia rakkausasioita, joilla suhde saadaan olemaan enemmän sitoutunut kuin muuten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin, tosiaan... On olemassa tärkeä syy mennä naimisiin toisessa suhteessa sellaisen suhteen, jossa on lapsia jälkeen: jos uusi pari vaikka ostaa yhdessä (50-50%) asunnon ja muuttaa yhteen, ja toinen kuolee, niin avoleski ei peri mitään tai perii maksimissaan 50% omaisuudesta, jos testamentti on tehtynä, ei omaa asumisoikeutta edes puoliksi omistamaansa asuntoon. Kuolleen perintö menee kokonaan (ei testamenttia) tai lakiosan verran (50%) lapsille, eli jos he ovat pieniä, niin käytännössä exän käyttöön.
Tilanne on hyvin erilainen ensimmäisessä suhteessa, jossa lapsia tehdään.
Minun miehelläni oli takana kaksi muutaman vuoden kestänyttä avoliittoa ennen kuin me tapasimme. Juttelimme tärkeistä asioista heti seurustelun alussa ja mies sanoi, ettei aio koskaan mennä naimisiin, kun eihän se kuitenkaan mitään muuta. Minä kerroin hänelle, että minulle se olisi tärkeää ja pidän sitä järkevänä myös käytännön asioiden takia. Mies kosi minua puolen vuoden seurustelun jälkeen. Kun kysyin syytä, hän sanoi: "se vaan tuntuu oikealta". Toivoinkin ettei hän haluasi naimisiin pelkästään sen takia, että minä tahdoin sitä, enkä ollut puhunut naimisiinmenosta sen yhden keskustelun jälkeen. Me menimme naimisiin vuosi seurustelun aloittamisesta, mikä taitaa olla vähän järjetöntä, mutta kun se vaan tuntui niin oikealta :D Häät eivät olleet se oleellinen juttu tuossa, vietimme niitä n. 20 hengen voimin tilausravintolassa, ilman prinsessapukua ja hääleikkejä ja stressiä. Nyt meillä on 7. onnellinen vuosi menossa ja pidän hyvin todennäköisenä, että me tulemme olemaan yhdessä kunnes kuolema meidät erottaa. Jotenkin ajattelen, että sen voisi ihan oikeasti tietää, kun kohdalle osuu joku semmoinen ihminen, jonka kanssa on aivan ytimiin vievä yhteys. Ennen aviomiestäni minä olin tavannut vaan "ihan kivoja" miehiä, enkä tiedä olisinko jossain vaiheessa päätynyt jonkun sellaisen kanssa naimisiin ellen olisi löytänyt aviomiestäni, vaikka olin päättänyt etten ota semmoista ja kello tikitti. Moni varmaan ottaa ja voi saada niinkin ihan kivan elämän. Minä ajattelin että voin olla yksinkin, jos ei löydy juuri sellaista, joka kolahtaa.
Kun kuulin Jari Sarasvuon kihlauksesta ja naimisiinmenosta, ajattelin, että hän on nyt löytänyt elämänsä rakkauden :)
t:Edellinen n:o 117
Ethän ap ala nyt myrkyttää exäsi suhdetta/perhettä,kun omissa katkeruuksissasi kieriskelet? Muista että et saa siitä itsellesi mitään, et edes hyvää mieltä tai voitonriemua pidemmän päälle, vaikka toisen suhdetta terrorisoisit. Tämä tuli mieleen tuosta Amin Asikainen ketjusta. Hyvä että myönnä, että harmittaa, mutta vähän ristiriitaiselta kuulostaa kun ei oikein selviä harmittaako sinua nyt itsesi vai lapsen puolesta. Ainakin lapsen puolestahan se on ihan turhaa, eihän tuo teidän sekava tapaamissysteemi jossa hypitään sinun pillin mukaan, olisi kuitenkaan toiminut. Voit toki käännyttää lapsenkin isäänsä/äitipuoltaan/koko isän perhettä vastaan, mutta mietipä miltä lapsesta silloin tuntuu, kun uskoo p*ka puheesti? Juuri tuo, että ethän voivottele hänelle "niin ei se isä nyt jaksa tulla sua vahtimaan kun sillä on se nainen...." ym. sontaa. Lopulta kärsijä on lapsesi. Miltä hänestä tuntuu jos joutuu taas näkemään isän eron ja olemaan vielä "syyllinen" siihen. JOS siis ero tulisi koska sinä äitinä myrkytät lapsen suhteet isän perheeseen.
Tämä tuli siis vaan mieleen, kommentoin sinulle jo aikaisemminkin ketjussa mutta piti lisätä vielä tämä. Aihe liippaa vähän läheltä itseäni koska oma äitini ei koskaan hyväksynyt isäni vaimoa. Onneksi oltiin siskon kanssa jo isompia ja osattiin ajatella omilla aivoillamme + olimme huomanneet ettei äidin kaikki jutut ole totta. Kyllä silti tuntui kauhealta olla välikädessä, jossa toiselta puolelta haukutaan "se ämmä" ja toisella puolella olikin isä ja kiva nainen, joka ei yhtään vastannut äidin maalailemaa kuvaa hirviö äitipuolesta. Kun isä ja äitipuoli saivat yhteisen lapsen, niin äiti aloitti välittömästi vertailun ja halusi meidän huomaavan, kuinka paljon paremmin tätä lasta kohdellaan ja miten paljon enemmän hän saa kun me. Vaikkei äiti edes tiennyt heidän perhe-elämästään mitään! Oikeastaan ainakin omat välini äitiin jäivät etäisiksi osittain tuon vuosia kestäneen pahan puhumisen takia.
Vierailija kirjoitti:
Niin, tosiaan... On olemassa tärkeä syy mennä naimisiin toisessa suhteessa sellaisen suhteen, jossa on lapsia jälkeen: jos uusi pari vaikka ostaa yhdessä (50-50%) asunnon ja muuttaa yhteen, ja toinen kuolee, niin avoleski ei peri mitään tai perii maksimissaan 50% omaisuudesta, jos testamentti on tehtynä, ei omaa asumisoikeutta edes puoliksi omistamaansa asuntoon. Kuolleen perintö menee kokonaan (ei testamenttia) tai lakiosan verran (50%) lapsille, eli jos he ovat pieniä, niin käytännössä exän käyttöön.
Tilanne on hyvin erilainen ensimmäisessä suhteessa, jossa lapsia tehdään.
Jos lapsia ei tehdä ollenkaan ja avopuoliso kuolee, avokki ei peri mitään vaan kuolleen avopuolison perintö menee hänen vanhemmilleen. En tiedä pystyykö tuon hoitamaan testamentilla, ehkä? Ihmiset eivät ajattele tämmöisiä asioita etukäteen ja lopputulos voi olla tosi epäreilu. Tiedän yhden tapauksen, jossa mies kuoli kolmekymppisenä aivoverenvuotoon ja yhdessä avopuolison kanssa ostettu ja kunnostettu asunto ja talli oli sen jälkeen puoliksi avopuolison ja puoliksi anopin. Unelmien asunto meni myyntiin, hevoset pantiin pois ja surevalle naiselle ei jäänyt entisestä elämästä mitään. Minä halusin naimisiin, ettei tarvitsisi miettiä tuommoisia asioita. Saan myös tietoa mieheni asioista, jos hän joutuu esim. sairaalaan. Jos avopuoliso ei ole siinä kunnossa, että pystyy ilmaisemaan tahdon että avopuoliso on lähiomainen, lähiomaisena saattaa olla avopuolison äiti, joka sitten heruttelee tietoja muille sen mukaan mitä parhaaksi katsoo.
Olen tuo aiempi kirjoittaja ja sanoisin, että se ainoa alue mistä en suostu vastuuta kantamaan on toisen ihmisen ajatusten luku jonkin ihmeen telepaattisen laitteen avulla. Oma eksäni jutteli koko ajan unelmoivansa aivan samoista asioista kuin minä ja että meillä oli samat toiveet tulevaisuudesta ja kaikesta. Toisin sanoen hän valehteli miellyttääkseen minua. En ole ajatustenlukija enkä aio tästä lähinkään elää niin, että koko ajan arvailen tarkoittaako toinen sanomaansa vai ei. Ja niitä lapsia tosiaan pukattiin kaksi, minun aloitteestani ja eksän suurella komppauksella. Jälkikäteen ajateltuna nekin olivat myönnytyksiä, kun ei sitä oikeaa vielä ollut tullut vastaan. Sen verran hanakasti he unohtuivat.