Lue keskustelun säännöt.
Mitä kadut elämässäsi eniten?
25.12.2015 |
Mitä asiaa, tapahtumaa, valintaa tms. kadut elämässäsi eniten? Katuminenhan ei sinänsä auta mitään - tehtyä kun ei saa tekemättömäksi, mutta minkä asian esim. jättäisit tekemättä jos olisit nyt tilanteessa?
Aloitan itse; Kadun eniten sitä, että en opiskelujeni loppuaikoina panostanut yhtään vaan keskityin muihin asioihin, lisäksi olen aikoinaan valinnut alani aivan väärin. Harmittaa nyt huonot paperit ja väärään alaan menetetty aika.
Kommentit (168)
Että suhde ensirakkauteni kanssa päättyi huonoissa merkeissä, ja asia jäi painamaan minua henkisesti moneksi vuodeksi. Jäi ikään kuin emotionaaliset arvet. Jos ollut kypsempi, ja jos ja jos ja jos, niin ehkä suhteemme olisi voinut toimia, vaikka tiedän ettei meistä koko elämän kestävyyteen kumppanuuteen olisi ollutkaan. Mutta ainakin romanssi olisi voinut hiipua nätimmin, eikä päättyä kuin seinään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Että suhde ensirakkauteni kanssa päättyi huonoissa merkeissä, ja asia jäi painamaan minua henkisesti moneksi vuodeksi. Jäi ikään kuin emotionaaliset arvet. Jos ollut kypsempi, ja jos ja jos ja jos, niin ehkä suhteemme olisi voinut toimia, vaikka tiedän ettei meistä koko elämän kestävyyteen kumppanuuteen olisi ollutkaan. Mutta ainakin romanssi olisi voinut hiipua nätimmin, eikä päättyä kuin seinään.
Toi on ihan normaalia. Suunnilleen noin ne yleensä päättyy. Se ei niinkään ole normaalia että jäät asiaa vatvomaan. Vai onko tapahtunut vasta ihan äskettäin?
Vierailija kirjoitti:
Kadun, että jäin opiskelemaan pieneen lähilukioon niiden samojen ihmisten joukkoon joihin kyllästyin jo yläkoulussa. No, motivaatiota ei muutenkaan ollut ja arvosanat lopulta aika huonot. Annoin ihmisten myös kohdella vuosia itseäni miten sattuu. Siihen osallistuivat omat vanhemmatkin. Muistan, kun istuin kuin patsas paikoillani, kun he huusivat minulle. Olin melkein aikuinen ja kuuntelin vaan. Olen aina ollut todella kiltti ja minua olisi mieluummin pitänyt kannustaa kuin mollata. No, nyt pelkään sitten ottaa niitä ratkaisevia askeleita ja mietin juuri mihin se viime vuosikin kului. Olen myös liian riippuvainen vanhemmistani niin taloudellisesti kuin muutenkin. Isovanhemmiltani ei tullut edes joululahjaa, mietin mitä olen tehnyt niin väärin, että hekään eivät arvosta.
Aina, kun olen ollut ihastunut johonkin poikaan niin en ole saanut mitään aikaan. Kerrankin yksi kysyi suoraan tykkäänkö hänestä niin menin sanomaan, että tykkään eräästä toisesta mistä en todellisuudessa pitänyt yhtään. Aivan ääliömäistä toimintaa ja ei ole ihme, että ihmissuhteeni ovat aika sekaisin ja pelkään onko minulla ikinä miestä tällä menolla. Silti nämä ihastuksen kohteeni yläkoulusta ja lukiosta ovat usein mielessäni. Kadun sitä , että päästin heidät katoamaan elämästäni ja toisaalta olen iloinen, koska ajattelen, että en olisi ollut riittävä heille. Ikävöin myös erästä täältä ikuisuuteen lähtenyttä ihanaa ihmistä, jolle en koskaan saanut sanottua kuinka tärkeä on minulle, vaikka hän piristi elämääni niin paljon.
En osaa yhtään toimia miesten seurassa. Itsetunto on kiusaamisen takia alhaalla ja olen aivan liian kiltti ja tylsä ihminen. Pelkään myös kaikkea ja tuntuu, että en pääse mitenkään elämässä eteenpäin.
Kadun, että lopetin erään tärkeän harrastuksen. Kadun, että en ole tehnyt elämästäni omanlaista vaan mennyt muiden toiveiden ja vaatimusten mukaan. Nyt olen taas ( kuinkahan mones kerta) päättänyt, että elämäni täytyy muuttua. Täytyy saada vakituinen työpaikka ja tehdä alkuun vaikka mitä työtä että saan sitä työkokemusta ja edes vähän rahaa. Mutten kaikki matkustelu haaveet saa haudata, koska olen köyhästä perheestä. Vanhemmilla on itselläänkin vielä asuntolainaa maksamatta eli sieltä en tule mitään saamaan.
Kadun melkein koko elämääni, kaikki on mennyt tähän asti aika huonosti. Kaikesta en täysin voi itseäni syyttää, mutta nyt suunta täytyy olla ylöspäin. 30 vuotta on minun kauhuni, koska haluan olla tehnyt sitä ja sitä ennen kuin täytän sen ja silti vuosia menee niin että en ole tehnyt mitään mistä jäisi muistoja.
Tietysti joillakin menee oikeasti huonosti ja minun valitukseni on rikos kaikkia niitä kohtaan. En halua mitään sääliä ja otan vastuun kaikista typeristä virheistäni. Romaani on valmis.
Tässä tunnistin jossain määrin itseäni. Halu muuttaa elämää ja se että lähtee pienistä asioista sitä tekemään todellakin auttaa. Kun tiedostaa mikä on huonosti ja mitä katuu, sen voi korjata ja kun se on korjattu, ei enää kadu - silloin on vain tyytyväinen että on muuttanut elämäänsä ja saanut siitä sellaisen kuin haluaa. Niin moni asia on vaatinut työtä, henkistä työtä etenkin, paljon olen saanut paremmaksi. Sinäkin pystyt siihen.
Tätä en ole koskaan ääneen sanonut enkä sano koska näin ei voi sanoa ilman että tulee jollain tavalla leimatuksi, kadun valtavasti kumpaakin lastani! Jos olisi mahdollista palata menneeseen tekisin toisin. Olen toki kiintynyt lapsiini ja talo on oudon tuntuinen ilman heitä, mutta minkäänlaista rakkautta en ole kumpaakaan kohtaan tuntenut oikeastaan missään vaiheessa. Esikoinen oli tavallaan suunniteltu elämä tuntui siihen aikaan jotenkin tyhjältä ja mies halusi lapsia joten ajattelin mikä ettei. Toinen oli täysi vahinko enkä edes ymmärrä miksi en tehnyt aborttia varsinkaan silloin kun olin jo tietoinen etten välitä ensimmäisestäkään lapsesta. Odotan sitä päivää kun lapset ovat isompia ja aina vaan vähemmän kotona eivätkä enää tarvitse minua.
Vierailija kirjoitti:
En kadu mitään.
Miksi 13 alapeukkua? Ikää on kohta 39 v, mutta mitään en todellakaan kadu. Olen tehnyt pääsääntöisesti hyviä valintoja ja niistä vähemmän hyvistäkin olen ainakin jotain oppinut. Elämässäni olen saanut paljon, mutta olen myös tehnyt paljon töitä. Mitä siis pitäisi katua ja ennen kaikke miksi? Mitä tai ketä se hyödyttäisi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmisten manipulointi jotta voisin mahdollistaa itselleni alkoholin käytön. Löysin itsestäni ihan uusia puolia ja ja jopa pelottavasti nautin ihmisten hallitsemisesta ja siitä yksityiskohtaisesta pelistä, suunnittelusta, tiukkojen tilanteiden järjestämistä adrenaliinipiikeistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kadun lukioaikoja kun vaan juhlin ja koulu jäi kesken. Jouduin käymään sen aikuisena ja menihän siinä vuosia hukkaan.
Kadun raiskausoileudenkäyntiä. Hovissa aikaa oli mennyt jo kolme vuotta tapahtumasta enkä halunnut antaa raiskarille sitä iloa, että teko vaikutti edelleen. Olin vittuuntunut ja kylmä ja koko tuomio kumottiin. Toisaalta ehkä niin kuului mennä.
Kadun, että valitsin nykyisen mieheni. Hän on ihana ja kultainen, mutta niin holtiton rahankäytössä etten tiedä jaksanko olla toisen äiti ja sihteeri hautaan asti.
Kadun sitä, että 15kg ylipainolla lähdin kylmiltään juoksemaan ja rikoin polveni loppuelämäksi. Kadun, että teimme lapset näin lähekkäin vaikka molempia rakastan. Kaduin ilkeitä sanoja 2-vuotiaalleni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
...sitä päivää ,kun löysin tämän koukuttavan av-palstan... ( siihen astinen elämäni oli todellakin niin loistokasta ,että sitä voi enää vain kaihoten muistella 'pre-av.'- aikana...)
En kadu mitään, vaikka toisin valitsemalla elämäni voisikin olla toisenlainen. Mutta olisiko se ollut onnellisempi, sitä en saa koskaan tietää.
Jos olisin lähtenyt nuorena solmitusta liitosta, joka oli ajoin ongelmallinen ja päättyi pettämiseen, olisin saattanut saada joskus haaveilemani perheen. Mutta silloin en olisi tavannut nykyistä miestäni, joka on parasta mitä minulle on tapahtunut. Että mitä vaihtaisin ja mihin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua kaduttaa nuoruuden kännisekoilut ja pari seksisäätöä. Oli onni matkassa, etten saanut vakavia sukupuolitauteja. Papa-viruksesta en vielä osaa sanoa. Sitten kaduttaa se, etten panostanut lukioon yhtään. Olin laiska. Tosin en ole mikään lukuihminen eikä yliopisto kiinnosta, mutta paremmat arvosanat olisin voinut saada. Päästin itseni lihoomaan läheisen kuoltua. Ajattelin masentuneena, ettei millään ole mitään väliä. Nyt on tosi vaikeeta laihtua.
Olen kuitenkin tyytyväinen moniin muihin valintoihin elämässäni. Mutta ei niistä sen enempää tässä ketjussa.
En mitään, koska maailma on deterministinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kadu mitään.
Miksi 13 alapeukkua? Ikää on kohta 39 v, mutta mitään en todellakaan kadu. Olen tehnyt pääsääntöisesti hyviä valintoja ja niistä vähemmän hyvistäkin olen ainakin jotain oppinut. Elämässäni olen saanut paljon, mutta olen myös tehnyt paljon töitä. Mitä siis pitäisi katua ja ennen kaikke miksi? Mitä tai ketä se hyödyttäisi?
Tässä ei kysytty, kadutko mitään elämässäsi vaan mitä kadut eniten?
Kadun sitä että jämähdin teinisuhteeseeni ja nuoruus jäi elämättä: kaverit liehuivat discoissa,festareilla,keikoilla yms. minä nyhräsin 15-vuotiaasta lähtien kotona poikaystävän kanssa. Jäi sitten vaihtari vuosikin käymättä kun eihän sitä poikaystävää voinut jättää. Lukion jälkeen olisi pitänyt ehdottomasti muuttaa yksin asumaan ja viettää opiskelija elämää: käydä treffeillä,bileissä, matkustella, tehdä töitä,tutustua uusiin ihmisiin yms. minä leikin kotia heti 19v. Sitä kuvitteli olevansa aikuinen lukiosta päästyään!!!! Itsenäistyin sittemmin noin 25-vuotiaana ja jäi yo:llakin vaihtari vuosi käymättä. Olen ollut nuorena ihan liian arka ja liian varhainen vakiintuminen yhteen ja samaan ihmiseen ei ainakaan parantanut rohkeutta. Olisi pitänyt olla itsenäisempi ja avoimempi.
Olin osallisena toisen ihmisen kuolemassa. Olen jo niin tottunut tuohon painoon, etten sitä edes yleensä huomaa. Kännissä kun se hetkeksi nousee hartioilta, tajuan millaista kivitaloa raahaan mukanani päivästä toiseen.
Mitäkö kadun?
Köyhäksi syntymistä
Etten yrittänyt hankkia kovemmin apua masennukseen 14-15-vuotiaana vaan aloin käyttäytyä itsetuhoisesti ja kapinallisesti: lintsasin koulusta, aloin tupakoimaan ja käyttämään alkoholia, kokeilin huumeita, makasin useiden eri tyyppien kanssa, viiltelin jne... Nykyään olen täysin eri ihminen, elämä sujui hyvin, olen ollut töissä ja sain yliopistopaikan mutta olen kokenut paljon kärsimystä koska kadun niin paljon tuota yläasteaikaa. Vaikeaa antaa anteeksi itselleen. -N20
Jännää. Yritin tosissani miettiä, olisiko jotakin, mutta ehkä mä olen vähän kumma, kun en kadu mitään. Työala on ihan mieleinen, opiskellut olen moneen kertaan ja joka kerrasta nauttinut, pitkiä ja lyhyitä suhteita on ollut enkä kadu niitäkään, vaikka ovat loppuneet. Veikkaan, että tää "katumus-vapaus" johtuu siitä, että en oo ikinä suhtautunut elämään niin, että "tää oli nyt tässä ja tällaista se tulee olemaan ikuisesti". Kun ei odota jonkun asian/valinnan kestävän ikuisuuksia, eikä ajattele jonkun toisen ihmisen tai jonkin tapahtuman olevan omasta onnellisuudesta vastuussa, osaa (ehkä) paremmin nauttia hetkistä, tehdä itsensä onnelliseksi ja kestää pettymyksetkin niitä märehtimättä. Katumus on mun mielestä hukkaan heitettyä aikaa muutenkin lyhyessä elämässä. Opiskelen jotain varmaan vielä eläkkeelläkin ja en ihmettelisi jos tapaisin jälleen jonkun elämäni miehenkin silloin. Ihan samanlaisia on meidän suvun kaikki naiset olleet, ehkä tää on joku geenijuttu :D