Mitä kadut elämässäsi eniten?

Kadun sitä,että parikymppisenä särjin kiltin "nörtin" sydämen, koska pidin "pahoja poikia" vetävempinä.Nyt kolmekymppisenä se kiltti mies olisi unelmien täyttymys,mutta olen jumissa huonossa suhteessa rentun kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Kadun sitä,että parikymppisenä särjin kiltin "nörtin" sydämen, koska pidin "pahoja poikia" vetävempinä.Nyt kolmekymppisenä se kiltti mies olisi unelmien täyttymys,mutta olen jumissa huonossa suhteessa rentun kanssa.

Siitäs sait

T. Kunnollinen mies

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaduttaa tosi paljon, että opiskelin sairaanhoitajaksi (ja erikoistuin siihen päälle). Panostin koulutukseen ja opiskelin ahkerasti, sain hyvät arvosanat jne. Mutta paska nakki, tulipahan tehtyä. Kaikkien näiden työvuosien jälkeen, kun oma terveys on kuralla, ei olisi kannattanut. Uhrasin oman terveyteni ja hyvän elämän työn alttarille. Mitään muuta ei jäänyt käteen (nooh, tietysti pätevä ammattitaito, mutta se ei paljon ilahduta ).

Kunpa voisin kääntää aikaa sinne 90-luvun alkuun...

 

Voisitko kertoa lisää? itse ajattelin lähteä opiskelemaan sh:ksi, mutta nyt jo jonkun aikaa miettinyt ettei ehkä kannatakkaan.. :o todella tärkeä ja vastuullinen työ, mutta palkka ei vastaa työtä.. :/ lisäksi kamala kiire, pitääkö paikkaansa vai onko minulla väärä kuva?

Muiden ammattitautien lisäksi sairaanhoitoalalla sairastuu nykyään erittäin todennäköisesti myös homeista! Kuten myös opettajat ja....

Minulla on sellainen elämänfilosofia, että osaan olla katumatta mitään. Joskus, jos olen toiminut väärin toista ihmistä kohtaan, toivon hänen puolestaan, että olisin toiminut toisin, olen siis pahoillani muille aiheuttamastani mielipahasta, mutta omasta puolestani en kadu mitään. Ajattelen, että kaikki valinnat tehdään sen hetkisistä lähtökohdista käsin, sillä hetkellä saatavissa olevan tiedon varassa, eivätkä asiat olisi voineet mennä millään muulla tavalla. Olen kyllä tehnyt joitain huonoja valintoja, mutta ajattelutapani estää minua tuntemasta syyllisyyttä tai katkeroitumasta. Virheistä oppii ja esimerkiksi huonoista ihmissuhteistakin jää aina jotain käteen. Otan elämän vastaan sellaisenaan ja itse asiassa olen hyvin onnellinen.

Se kaduttaa ettei nuorina ja lapsettomina matkusteltu.... nyt on iso asuntolaina ja lapset ja mies niin ukkoutunut ettei sitä kiinnosta lähteä kotoa mihinkään. Reissaan sitten lasten kanssa myöhemmin kun he kasvavat mutta ei se ole sama asia kuin nuorena ja huolettomana huomisesta

Olin ulkomailla ja näin miehen josta tajusin 2-3 päivää myöhemmin että olemme sukulaissieluja  ja hän on se oikea.

Hän tajusi saman asian samana iltana.

Voi luoja kun en puhunut hänen kanssaan ja kysynyt nimeä,

Vierailija kirjoitti:

Kadun sitä että synnyin liian rumaksi ja olen naisten mielestä vastenmielisen näköinen ja siten yksin koko elämäni.

Miksi tätä on alapeukutettu noin paljon?

Se, etten saanut enkä hakenut apua masennukseen ja traumoihin paljon aikaisemmin kuin vasta yliopistoelämän loppusuoralla. Ja siitä pääsenkin toiseen aiheeseen joka kaduttaa, nimittäin opiskeluiden venyminen melkein vuosikymmenen projektiksi. Eipä siinä mielentilassa kyllä ollut parhaita edellytyksiä suoriutua mistään kunnialla. Samalla aika kului ja isoja ovia elämässä sulkeutui. 

Sekin, etten uskaltanut syöksyä nuorena suhteisiin vaikka naisten puolelta kiinnostusta oli. Enkä paneskellut ympäriinsä kuten jotkut muut. Ei ole hirveästi muisteltavaa. Nyt aikuisempana aivoni ovat houkutelleet minua elämään menetettyä nuoruutta uudestaan, ja kaikenlaista typerää on sattunut. 

Mikään ei ole vain tullut elämässä kohtuudella. Elossa silti vielä ja henkisesti paljon terveempänä.

Kadun sitä, että olen tuhlannut niin paljon aikaa turhaan stressaamiseen ja suremiseen sen sijaan, että olisin nauttinut elämästäni.

Kadun sitä, että annoin erään ihmisen olla elämässäni liian pitkään. Olisi pitänyt katkaista välit jo silloin monta vuotta sitten, kun hälytyskellot alkoivat soida. No nyt olen hänestä päässyt ja olo on ihana!

kadun, etten nauhoittanut kaikkia kahdenkeskisiä keskusteluja esimiehen kanssa älypuhelimellani.

Vierailija kirjoitti:

Yliopisto jonka kävin turhaan. T. Työtön

En ymmärrä näitä aloituksia. Mun mielestä koulunkäynti ei ole koskaan turhaa(paitsi siltä kannalta että kulutat yhteiskunnan varoja). Vaikka ei tekisi edes alan töitä. Itse len huomannut että hallitsen tärkeitä taitoja työelämässä vaikken olekaan koulutustani vastaavalla alalla.

Mun mielestä ajanhukkaa on tyhjän panttina kotona oleminen, alkoholisoituminen ja vaikkapa sellaisen työn tekeminen joka on toistavaa, puuduttavaa ja tylsää.

Mut ehkä mulla onkin ollut aika vivahtekas elämä (niin hyvässä kuin pahassa) koska koulutusasiat eivät mahdu edes top kymppiin eniten kaduttujen listalla.

näin meni kirjoitti:

Se kaduttaa ettei nuorina ja lapsettomina matkusteltu.... nyt on iso asuntolaina ja lapset ja mies niin ukkoutunut ettei sitä kiinnosta lähteä kotoa mihinkään. Reissaan sitten lasten kanssa myöhemmin kun he kasvavat mutta ei se ole sama asia kuin nuorena ja huolettomana huomisesta

Sama! Nuorena tehtiin kesätöitä ettei tarvinnut ottaa opintolainaa. Nuorena sitä olisi kannattanut matkustella ja katella maailmaa ja etenkin kun miehellä ei ollut silloin mustavalkoisia vankkumattomia ajatusmalleja asioista. Miehen lapsuudenperheessä ei matkusteltu missään koska se oli joutavaa. Appikset eivät edelleenkään eläkkeellä ollessaan halua matkustella tai muutenkaan käydä missään vaikka terveyttä olisi. Eivät ole myöskään kiinnostuneet mistään asioista mikä jotenkin ulettuu heidän mukavuusalueensa ulkopuolelle ja yleissivistys muutenkin huono. Meillä mies ei halua matkustaa kun kuulemma tietää minkälaista muualla on, on lukenut netistä. Huoh! Nipistän palkastani ja matkustelen jonkin verran ala-aste ikäisten lasten kanssa. Miehelle ei mene kaaliin että vaikka miten lukee esim. Lontoosta netistä niin ei se ole sama asia kuin kokea se paikanpäällä. Ja muutenkin mitä vanhemmaksi mies tulee niin ei halua poistua kotoaan, haluaa olla kotona ja mieluiten tekemättä mitään. Olisi kiva joskus mennä perheenä mutta ei auta itku markkinoilla,matkustan lasten kanssa sen minkä pystyn. Ensi kesänä lähdemme etelä-pohjanmaalle Power Parkkiin ja Ähtärin eläinpuistoon ja asuntomessuille. Mies ei lähde kuulemma sinne pohjalaisten keskelle jotka vain kehuvat itseään :). Kun lapset kasvavat niin reissataan enemmän euroopan kaupungeissa. On kyllä tullut mieleen että millaiset eläkevuodet meille koittavat kun jäämme miehen kanssa kahdestaan.

Sitä että en mennyt suoraan opiskelemaan yliopistoon. Elämä olisi mennyt aivan toisin silloin.

Syy miksi en mennyt oli se että kotipaikkakunnalla ei ollut yliopistoa eikä sinne olisi voinut päivittäin kulkea ja minä olin niin arka ja ujo. Arkuus ja ujous johtui suurelta osin nujertavista vanhemmista. Lisäksi heidän mielestään minulle ihan sopiva riittävä ammatti olisi ollut keittäjä.

Vasta kolmikymppisenä opiskelin yliopistotutkinnon. Nyt työasiat ok mutta en voi olla joskus ajattelematta aiempas pieleen mennyttä elämää joka vaikuttaa vieläkin.

Sitä, etten tehnyt nuorena raskaaksi tullessani aborttia.

Että hain yliopistoon vain kun en muutakaan keksinyt ja roikun kirjoilla edelleen enkä ole näiden vuosien aikana oppinut yhtään mitään, koska en ole ollenkaan kiinnostunut tämäntyyppisestä opiskelusta. En uskaltanut edes hakea niille aloille, joista olin oikeasti kiinnostunut, koska pelkäsin sitä pettymyksen määrää, jos en olisikaan päässyt sisään. Nyt on liian myöhäistä vaihtaakaan, enkä enää jaksaisikaan ja olen jo aika vanhakin. Harmittaa, että hukkasin potentiaalini täysin ja nyt olen tämän virheen takia tuomittu paskaduuneihin tai työttömyyteen.

Menin naimisiin 21-vuotiaana ja olin ihan kakara ja oma minuus aivan hukassa.

Kadun että olin liian kiltti enkä kuunnellut omia tarpeitani ja omaa sydäntäni.

Tupakoinnin aloittamista, toivon etten olisi koskaan polttanut.

Mieheni pettämistä.

Olen 23-vuotias ja kadun sitä että teini-ikä meni arvosanoista ahdistuen ja masennellessa. Joo, olen vieläkin nuori mutta tajuaa miten paljon on elämästä mennyt totaalisen ohi kun ei ole tajunnut että elämä on tässä ja nyt.