Mitä kadut elämässäsi eniten?

Katuminen auttaa, jos sen avulla kehittyy ja voi toimia tulevaisuudessa paremmin. Esimerkiksi huonon kumppanin tunnistaminen varmaan estää jatkossa asettumasta toisen kynnysmatoksi. Kun tietoa on enemmän, sinisilmäisyys vähenee ja osaa varoa samanlaista virhettä. Toisaalta ihmisen pitäisi kuitenkin säilyttää lapsenuskoaan eli ei kyynistyä liikaa. En varmaan itsekään olisi tunnistanut heti oikeaa miestäni, jos en olisi aiemmin seurustellut lapsellisten ja itselleni täysin sopimattomien kumppanien kanssa. Ulkonäkö pettää pahemman kerran!

Että rakastuin tyttöystävääni. Hän on ilkein ja kylmin ihminen mitä olen tavannut. Jostain syystä rakastan häntä silti mutta pakkohan hänestä on luopua. Aikaa meni taas hukkaan.

Sitä, etten sitoutunut nuorempana. Kukaan ei kelvannut, enkä halunnut seurustella. Nyt olen kohta 30v, ja todella yksin. Haluaisin kovasti perheen ja lapsia, mutta hyvät miehet on viety aikaa sitten.

Sitä kadun, että kadotin yhteyden taivaan Isään.

Kadun sitä kun aloitin vuosi sitten lukemaan tätä paskaa AV-palstaa. Lupaan vuonna 2016 plärätä tätä vitun paskaa vain satunnaisesti.

Kadun pikkujouluissa alkanutta suhdetta... Joulupäivää, tapania,. Ja vielä tänään aamulla parkkihallissa.. Miten mä olen näin himojeni orja.. Se on ihanaa,.. Nyt taas hävettää.

Itse kadun sitä että kerta toisensa jälkeen olen omalle siskolle antanut anteeksi todella, todella pahoja temppuja. Sisko ei tunne mitään häpeää, eikä omatunto kolkuta missään vaiheessa, vaan tekeytyy itse uhriksi ja tarinat muuttuu joka kerta erinlaisiksi... milloin yritetty miestä iskeä, milloin on yritetty kääntää omia kavereita minua vastaan, suvulle selitetty ihan puuta heinää <---nuo on vain maistiaisia, lista on piiiiitkä kun nälkävuosi.. Aina vaan tulee puukkoa selkään, vetenkin silloin kun olen sitä vähiten osannut odottaa. Ja minähän en tietenkään saa suuttua tai loukkaantua mistään tempusta... Anteeksipyyntöä en ole koskaan noista tempuista kuullut. Mitään nuoria emme ole (29v ja 35v). Mut se on loppu nyt, koska en ota enää sitä riskiä, että sisko onnistuu tekemään jotain täysin peruuttamatonta elämässäni, nyt minulla on kaksi lastakin jo elämässä... En suoraan sanoen ymmärrä mistä tässä kaikessa on ylipäätän kyse??? Tuskin koskaan saan vastausta että MIKSI?

Vierailija kirjoitti:

Itse kadun sitä että kerta toisensa jälkeen olen omalle siskolle antanut anteeksi todella, todella pahoja temppuja. Sisko ei tunne mitään häpeää, eikä omatunto kolkuta missään vaiheessa, vaan tekeytyy itse uhriksi ja tarinat muuttuu joka kerta erinlaisiksi... milloin yritetty miestä iskeä, milloin on yritetty kääntää omia kavereita minua vastaan, suvulle selitetty ihan puuta heinää <---nuo on vain maistiaisia, lista on piiiiitkä kun nälkävuosi.. Aina vaan tulee puukkoa selkään, vetenkin silloin kun olen sitä vähiten osannut odottaa. Ja minähän en tietenkään saa suuttua tai loukkaantua mistään tempusta... Anteeksipyyntöä en ole koskaan noista tempuista kuullut. Mitään nuoria emme ole (29v ja 35v). Mut se on loppu nyt, koska en ota enää sitä riskiä, että sisko onnistuu tekemään jotain täysin peruuttamatonta elämässäni, nyt minulla on kaksi lastakin jo elämässä... En suoraan sanoen ymmärrä mistä tässä kaikessa on ylipäätän kyse??? Tuskin koskaan saan vastausta että MIKSI?

Siis ei kääntää omia kavereitaan minua vastaan (omia kavereita hänellä ei juurikaan ole), vaan minun omia kavereita minua vastaan.

Vierailija kirjoitti:

Sitä kadun, että kadotin yhteyden taivaan Isään.

Lentäjä?

Liikaa kiltteyttä. Sitä, kun minua on loukattu ja olen vain hymyillyt. Sitä, kun olen suostunut mihin tahansa vaikkei olisi tarvinnut. Sitä, että olen antanut kohdella itseäni huonosti.

Se tapahtui taas.. Hiljaisessa parkkihallissa. Mä en tiedä onko tämä elämäni huonoin asia enää.. Haluan erota ja jättää perheeni.

Kaikkea mitä on tapahtunut ja tähän johtanut. Harmittaa jo pelkkä syntyminen.

Kadun sitä, etten vaihtanut työpaikkaa silloin, kun siihen olisi ollut mahdollisuus. Johtui laiskuudesta ja mukavuudenhalusta.

Voisinpa palata n. 6kk ajassa taaksepäin... Olimme molemmat melko typeriä, mutta itse olin kyllä typeryksien kuningatar tässä asiassa. Olen ehkä pilannut kaiken, lopullisesti. Mitään en haluaisi enempää kuin mennä nykyisellä tiedollani takaisin kevään korville ja jatkaa elämää sellaisenaan kuin se silloin oli... Koittaa korjata silloisia ongelmia jollain ihan muilla keinoilla kuin sillä typerimmällä mahdollisella... Pelkään, että olen menettänyt kaikista rakkaimman ihmisen kokonaan.. Aviomieheni.. Ja kaikki ne pienetkin kerrat kun tein sen väärän valinnan ja olin jonkun hulluuden sokaisema... Olen yksinkertaisesti pilannut kaiken ihan järisyttävällä määrällä tyhmyyttä.. Toivoisin niin, että pääsisimme vielä ylös tästä suosta mihin tänävuonna upposimme...

Avioliittoa suomenruotsalaisen naisen kanssa.

Aloin seukata todella nuorena ja kun kaverit ja tutut ja samanikäiset lähtivät opiskelemään ylppäreiden jälkeen niin minä jäin kotipaikkakunnalle ja menin lähikaupunkiin kouluun ja muutimme kaksioon.... VIRHE!!!!!!!!!!  Ei tullut silloin mieleenkään että voisin lähteä opiskelemaan eism. vaikka tampereelle, helsinkiin tai poriin yms. Ensiksikin olisi pitänyt lähteä jo oman itsensä takia mahdollisimman kauas täältä... mutta sitä halusi olla aikuinen ja leikki semmosta pikku aikuista. Nyt mä olen jumissa samalla paikkakunnalla koko ikäni ja perhe on perustettu. Mies on ihan ok ja en ala lasten perusturvallisuutta rikkomaan.  Kaverit lähtivät vaihtoon ja tekivät reppureissuja ja näkivät ja kokivat erilaisia asioita. Minä olen elänyt samassa kuviossa tietämättä muusta. Voi kumpa lapseni tekisivät toisin!

Keos3 kirjoitti:

Tätä ketjua kun lukee niin näkee miten käy elämässä niille, jotka eivät hyväksy Herran, Jumalan sanaa ja rakkautta.

Jeesus Kristus kärsi jokaisen meidän tähden. Ottakaa Jumalan rajaton rakkaus sydämiinne.

Sinullahan on outo käsitys. Me kristityt olemme syntisiä, ja teemme väärin! Mutta tässä ketjussa ei suoraan kysytty siitä, uskooko saaneensa asian anteeksi. Kyllä minusta tekoja voi katua (kun ei jokaista päivää käytä siihen), vaikka tietää saaneensa teot anteeksi Jumalan edessä. Ensin tunnustetaan pahat teot - sinä et niitä tee??

Lukiorakkauden kanssa naimisiin ja perhettä perustamaan 25v ja tuli itsensä etsimisvaihe ja 30v kriisi. Avioero ja lapsilla 2 kotia. Minä sinkkumarkkinoille 30v kahden lapsen jälkeen. Olen sinkkuna pyörinyt 5 vuotta ja kaikilla on jo tähän ikään mennessä omat kipunsa ja menneisyytensä. Sinkkuelämä olisi voinut hoitaa silloin 20 vuotiaana lapsettomana ja etsiä silloin itseäni ja aikuistua. Nyt on jatkuvasti syyllisyys ja huono omatunto lastenkin takia. Näillä tiedoilla mitä nyt on hankittu niin en ottaisi avioeroa ja hajottaisi lapsilta perhettä. Mutta kun olimme olleet kimpassa nuoresta pitäen niin en muista mitään tiennyt ja sitä kuvitteli että totta kai ruoho on vihreämpää aidan takana.

Eroamista entisestä miehestäni. Olihan se hieman omalaatuinen ja monen vihaamakin mutta minä rakastin häntä yli kaiken. Hänen käyttäytymisensä vain meni välillä yli hilseen ja lopulta en vain enää jaksanut ja jätin.

Nyt kun asiaa ajattelen tarkemmin niin mieshän oli vain sairas, ja kaikki olisi ollut korjattavissa jos olisin vain osannut ohjata hänet johokin hoitoon. Voihan se olla ettei se olisi suhdetta lopulta pelastanut mutta olisipa tullut kokeiltua... nyt harmittaa kun en edes tajunnut koko mahdollisuutta vaan itsekkäästi pakenin suhteesta!

Kadun sitä, kun itse sössin yhden parisuhteen, vaikka mies oli minusta kiinnostunut. Tajusin liian myöhään, että minun olisi kannattanut pitää kiinni kyseisestä miehestä.

Pari työpaikkaa olisi saanut jäädä kokematta, varsinkin erään entisen työpaikan takia menetin uuden hyväpalkkaisen työpaikan ulkomailla, koska omalle kohdalleni sattui tällöin ammattitaidoton kusipää -esimies, joka sabotoi minun työmahdollisuuteni.

Mutta ei kai tässä auta muu kuin ottaa opiksi ja jatkaa elämää eteenpäin. Tosin vituttaa se, kun oma elämä ei ole omissa käsissä, vaan joidenkin ihan ulkopuolisten.