Mitenköhän sitä taas selviäisi joulusta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies ei saa tukea minulta, se on totta, mutta asetelmahan on monissa perheissä sama niin, ettei äiti saa mieheltään tukea. Sitä pidetään normaalina. Ei olla huutamassa yhteiskuntaa apuun. Ei se äidinrakkaus ole sellainen vakioasia, joka on, kun on äiti, vaan huolenpito voikin olla oman mielen koossapitämistä oman lapsen mielenterveyden kustannuksella.

Minä uskon, että on jopa vaarallisempaa luulla osoittavansa välittämistä huolenpidolla, jos lapsi kokeekin kaiken ihan päinvastoin, kuten äitini esimerkki osoittaa.

Ap

Oman mielen koossapitämistä oman lapsen mielenterveyden kustannuksella?

Ja taas äitisi vei voiton? Huolenpidolla...

Niin. Vanhempi näkee sitä mitä haluaa nähdä. Mutta ei lapsen todellista minää. Koska jos vanhempi tajuaisi, että aiheuttaa kärsimystä lapselle huolenpidollaan, jonka luuli hyväksi, mutta lapsi kokee pahana, niin vanhemman vanhemmuus ja minuus menisi kriisiin. Se, että lapsi kokee jonkun vanheemman toiminnan pahana ja ilmaisee sen esim. aggressiolla pitäisi olla vanhemmalle hälytyskello. Mutta usein vanhemmat ignooraavat tämmöisen täysin, koska se hajottaisi heidän oman kuvansa vanhempina.

Ap

Kuinka hyvin sinä näet lastesi todellisen minän. Kuinka hyvin vastaat heidän todellisiin tarpeisiin ja otat tunteet vastaan?

Sinä olet se Äiti nyt

Voi helevetti. On siinä oikea sofistikoitunut mamma. Toivottavasti joku tunnistaa ja tekee lasun.

Koetko, että saat apua/tukea/hyviä neuvoja, kun kirjoitat täällä palstalla? Tai jäsenneltyä ongelmiasi? Jotkut saamistasi vastauksista ovat hyvinkin hyökkääviä.

Pariterapia voisi muuten saada puolisoasi puhumaan enemmän omista tunteistaan.

Olet pimeä. On siis oikein tuhota lastesi mielenterveys. Oman koossapysymisen vuoksi. Minä minä

Etkö näe yhtään mitään muiden näkökulmasta? Empatia? Psykopatia? Narsismi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies ei saa tukea minulta, se on totta, mutta asetelmahan on monissa perheissä sama niin, ettei äiti saa mieheltään tukea. Sitä pidetään normaalina. Ei olla huutamassa yhteiskuntaa apuun. Ei se äidinrakkaus ole sellainen vakioasia, joka on, kun on äiti, vaan huolenpito voikin olla oman mielen koossapitämistä oman lapsen mielenterveyden kustannuksella.

Minä uskon, että on jopa vaarallisempaa luulla osoittavansa välittämistä huolenpidolla, jos lapsi kokeekin kaiken ihan päinvastoin, kuten äitini esimerkki osoittaa.

Ap

Oman mielen koossapitämistä oman lapsen mielenterveyden kustannuksella?

Ja taas äitisi vei voiton? Huolenpidolla...

Niin. Vanhempi näkee sitä mitä haluaa nähdä. Mutta ei lapsen todellista minää. Koska jos vanhempi tajuaisi, että aiheuttaa kärsimystä lapselle huolenpidollaan, jonka luuli hyväksi, mutta lapsi kokee pahana, niin vanhemman vanhemmuus ja minuus menisi kriisiin. Se, että lapsi kokee jonkun vanheemman toiminnan pahana ja ilmaisee sen esim. aggressiolla pitäisi olla vanhemmalle hälytyskello. Mutta usein vanhemmat ignooraavat tämmöisen täysin, koska se hajottaisi heidän oman kuvansa vanhempina.

Ap

Kuinka hyvin sinä näet lastesi todellisen minän. Kuinka hyvin vastaat heidän todellisiin tarpeisiin ja otat tunteet vastaan?

Sinä olet se Äiti nyt

Vajavaisesti. Siksi en ota kovasti kantaa heidän asioihinsa. Minuun on varmaan vaikeaa tutustua. Ehkä olen jotenkin pelottava. Hyökkään, kun pitäisi puolustautua. Pelkään tutustua omiin lapsiini. En ole varmaan kenenkään kanssa ollut koskaan kovin läheinen. Vaikea arvioida asiaa, josta ei taida olla kokemusta. Inhoan sellaista vanhemman kuvaa, jota ihannoidaan, että "hoiti perheen tunnollisesti, mutta oli ihmisenä kylmä ja etäinen".

Sellainen ihminen kerää kunnian perheen hoidosta, vaikka on tunnetasolla jättänyt hoidettavansa ihan yksin. Minun olisi varmaankin ollut parempi selviytyä yksin kuin sellaisen äidin kanssa, joka hoiti minua velvollisuudesta.

Minun lasteni ei ainakaan tarvitse olla kiitollisia velvollisuudesta hoitamisesta, vaan saavat ihan rauhassa haukkua paskaksi.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Olet pimeä. On siis oikein tuhota lastesi mielenterveys. Oman koossapysymisen vuoksi. Minä minä

Etkö näe yhtään mitään muiden näkökulmasta? Empatia? Psykopatia? Narsismi?

En minä ole koossa. Jos olisin, en olisi täällä, vaan suorittaisin joulua tuolla kauppojen hyllyjen väleissä ja kalatiskin jonoissa ja uskoisin, että lapseni tykkäävät minusta, kun järjestän joulun. Mieskin sanoo ja te täällä, että joulu tulee järjestelemättäkin. Vaikka makaronilaatikolla. Ka tuleehan se. Jonkinlainen. Aion ostaa lahjoja, tiedän ne lapsille tärkeiksi.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Koetko, että saat apua/tukea/hyviä neuvoja, kun kirjoitat täällä palstalla? Tai jäsenneltyä ongelmiasi? Jotkut saamistasi vastauksista ovat hyvinkin hyökkääviä.

Pariterapia voisi muuten saada puolisoasi puhumaan enemmän omista tunteistaan.

Jonkin vertan saan heijastumaa äitini näkökulmasta ja yleensäkin minua lyttäävien ihmisten. Joskus tulee isompikin oivallus, tästä ketjusta ei oikeastaan ole vielä tullut.

Mies on pariterapiassa sellainen, että kaikki on aina hyvin terapeutin edessä. En nyt sano, etteikö sitä kannattaisi koittaa, mutta turhaudun siihen, ettei se HALUA nostaa mitään ongelmia päivänvaloon.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ja äitini olisi pitänyt olla vastuussa minun tunteistani VAIKKA hän pitikin minua vastuussa omistaan.

Ja sitten väität, että kuitenkin tykkäsit lapsuutesi joulujen tunnelmista ja haluat siirtää niiden perinnettä eteenpäin. Päätä jo!

Mikset voi jouluna katsoa elokuvaa rauhassa?

Minkä ikäisiä ne lapsesi on?

Oletko oikeasti rakastanut ketään koskaan?

Lopeta jo se äidistäsi höpöttäminen, aikuinen ihminen! Ihmeellistä omassa pahassa olossa rypemistä. Ajattele vähemmän ja tee enemmän.

Vierailija kirjoitti:

Oletko oikeasti rakastanut ketään koskaan?

Olen, yhtä miestä. Ja rakastan mä mielestäni lapsianikin, mutta olen sen osoittamisessa huono. Kun lapset loukkaavat minua, vaikka se on vain heidän kypsymättömyyttään, minun on sen jälkeen vaikea olla rakastava. Rakastan mä miestänikin, mutta sama juttu kun lasten kanssa, olen kokenut loukkaantumisia joiden takia rakastaminen on vetäytynyt välinpitämättömyyden taakse.

Oon niin välinpitämätön. Mutta koen äitinikin sellaiseksi. Olen ihan tyhmänä jäänyt odottamaan hänen rakkauttaan minuun. Olen tehnyt pahaa, kun en ole saanut äidiltä sitä mitä tarvitsisin. Ehkä lapseni ottavat vastuun itsestään, eivätkä ala sotia kanssani rakkaudesta. En tiedä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Lopeta jo se äidistäsi höpöttäminen, aikuinen ihminen! Ihmeellistä omassa pahassa olossa rypemistä. Ajattele vähemmän ja tee enemmän.

Olen ollut jo yli kaksikymmentä vuotta välinpitämätön. Luulin, että se muuttuisi kun saan lapsia. Ei muuttunut vieläkään tai olin välittävämpi tuoreena vanhempana, mutta odotukset on kai epärealistisia kun kaikki alkaa aina sitten vituttaa.

Ap

Mielialani riippuvat muista aika paljon. Siksi olisi varmaan hyvä elää yksin, mutta silloin taas tunnen oloni hylätyksi.

Ap

En aio soittaa äidille. Äiti ilmeisesti saattaa odottaa hiukan, että soittaisin. Mutta ei sano sitä. Mutta ei kai minun ole pakko tehdä miten äitini haluaa? Hän ajattelee minusta pahaa. Kun en soita, hän ajattelee minusta pahaa. Se vaivaa minua. Tai on tähän asti vaivannut. On pitänyt minua kiinni hänessä. Ettei äiti pitäisi minua pahana on ollut pakko soittaa.

Eilen tulin ajatelleeksi, että jos äitini ajattelee minusta pahaa, niin ei kai koko maailman ihmiset ajattele minusta pahaa? Äiti on antanut ymmärtää näin. Koska se palvelisi häntä. Jos uskon sen, niin tottakai nöyristelen äitiäni, joka kertoo milloin käyttäydyn oikein ja milloin väärin. Hän on antanut ymmärtää, että kaikki maailman ihmiset ovat minusta hänen kanssaan samaa mieltä.

Kukaan ei voisi ymmmärtää minua, jos hän ei ymmärrä. Näin hän on sanonut. Vasta eilen tajusin, että hän on vain sitä mieltä, se ei ole totuus. Sen uskominen vain on haavoittanut minua enemmän kuin mikään.

Ap

Olet vielä pimeämpi kuin mitä äitisi ajattelee

Törmäsin nimittäin sellaiseen ajatukseen, että lapsi kehittyesssään alkaa oppia ja käsittää, että toisilla on omat ajatukset, jotka ovat eri ajatuksia, kuin lapsella itsellään. Minä en ole oikeasti koskaan tätä oppinut. Äitinikään ei tunnu sitä käsittävän. Hän uskoo tosiaan, että kaikki ihmiset ajattelevat minusta samalla tavalla. Hänelle on hirveän uhkaavaa, jos se ei pidäkään paikkaansa. Silloin hän ei voi enää hallita minua.

Minäkin olen ajatellut, että ihmiset ajattelevat asioista suunnilleen samoin. Ihan miettimättä sitä sen enempää. En ole ymmärtänyt, että muilla on omia ajatuksia. En tiedä mitä toinen ihminen ajattelee. Olen luullut, että jos joku kertoo mitä ajattelee hän koittaa pakottaa minut ajattelemaan samoin. Ihan hullua! Ja kuitenkin minulla on korkeakoulututkinto... Mutta tällä on enemmän merkitystä sosiaalisissa suhteissa, kuin älykkyydessä sinänsä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Olet vielä pimeämpi kuin mitä äitisi ajattelee

Takuulla :D Kun äidille se on pimeää, että mulla on erilaiset ajatukset kuin hänellä :D

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet vielä pimeämpi kuin mitä äitisi ajattelee

Takuulla :D Kun äidille se on pimeää, että mulla on erilaiset ajatukset kuin hänellä :D

Ap

Laitat aika paljon ajatuksia äitisi päähän. Tajuat varmaan, että ne ovat sinun ajatuksiasi. Kuten koko mallisi äidistäsi

Ai se oli tämä sama äiti-skitso taas. Toivoton tapaus. Kun on tuollainen asenne, niin avun tavoittamattomissahan sitä on, vaikka mitkä terapiat pidettäisiin ja kaikki maailman tuki annettaisiin.