Mitenköhän sitä taas selviäisi joulusta

Tai on mulla ollut masennusdiagnoosi, mutta en ole enää siten masentunut. Nyt asiat painaa, ei "pää".

Ap

Mun nähdäkseni äitisi on aina ollut sinusta oikeassa. Olet jotenkin vajavainen rakenteeltasi, ja mahdollisesti ollut sitä aina. Säälin äitiäsi. Säälin miestäsi. Säälin lapsiasi.

Ja vituttaa kun yhteiskunnan varoja käytetään tommoisen munapään terapointiin. Millään hoidolla et tule muuttumaan tuosta ikinä miksikään kelvolliseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elämäsi parhaat vuodet ovat ne, 

jolloin päätät että sinun ongelmasi ovat sinun ongelmiasi. 

Et syytä niistä äitiä tai ekologiaa tai presidenttiä. 

Tajuat että hallitset omaa kohtaloasi.

Albert Ellis

Oman kohtalon hallitsemiseen pitää olla eväitä. Minusta sinä sanot rumasti niille ihmisille, jotka ovat esimerkiksi koulukiusattuja, että on heidän oma vikansa, kun eivät pysty nousemaan niistä mitätöinnin tunteista, joita ei ole kotonakaan paikattu. Hyi sinua, missä on sinun tukesi ja empatiasi ongelmissa olevalle? Oletko muka itse täydellinen? Tai ratkonut kaikki ongelmasi ja pahanolon tunteesi?

Ei minun mielestäni se, että tiedostan äitini pilanneen mielenterveyteni ole sen este, että mä paranisin, vaan yksinkertaisesti se, etten mä tiedä, miten paranisin.

Minusta ei voi olla oikein, että elämää pitää suorittaa synkkänä ollen onneton. On aivan vammaista väittää, että mä pystyn olemaan tuosta noin vain onnellinen jos mä haluan. Kuinka muka? Miten se tehdään? Mitä?

Pitäisikö minun unohtaa kaikki se loukkaus, joka on mieleni pahoittanut, mitä? Eikö minun tunteillani ole mitään arvoa? Voi vittu, että mua vituttaa kun te itse olette aivan yhtä huonoja kuin minä ja luulette omassa erinomaisuudessanne tietävänne mikä auttaa minua! Mutta kun ette te tiedä! Minua auttaa tasan vain se, mikä minua auttaa! Ei mikään saatanan paska yrittäminen olla jokin muu kuin mikä mä olen! Jos se on paskaa niin se on paskaa ja sitä ei kauniilla kakkukuorrutteella pois oteta!

Haluan olla OIKEASTI onnellinen, enkä mä tiedä miten oikeasti onnellisia ollaan!

Ihan saatanan sama jos sä tulet virnuilemaan, että "ei sulla ole siitä vaaraa" tms, kun et itsekään ole onnellinen paitsi itseäsi pettämällä!

Ap

Voi sua. Se vaan on niin, että jokainen voi olla vähän onnellisempi, kun lakkaa syyttämästä muita. Tekee sivun menneisyytensä kanssa. Kauheidenkin (joita sinulla ei ole) asioiden kanssa voi oppia elämään. Tekemällä parempia valintoja. Opettelemalla ajattelemaan muitakin kuin itseään.

Hyväksyminen. Itsensä hyväksyminen. Positiiviset ajatukset. Muiden auttaminen. Rakastaminen auttaa. Ei niinkään se, että vain odottaa muilta rakkautta.

Ottamalla itse vastuun elämästään.

Ja onnellisuus. Se on myös velvollisuuksia. Olemalla hyvä muille pääsee lhemmäs onnea. Ei onnellisuus ole mitään kokoaikaista huumaa tai vain palkitsevien asioiden tekemistä. Se on sitä, ettei ole kaunainen. Ei pidä vihaa yllä

Miten se, että lakkaa syyttämästä muita saa itselle hyvän olon aikaan? Niinhän sä väität. Olisi kiva tietää, miten SE saa hyvän olon aikaan. Kerropa mulle. Noihin muihin voin sanoa jotain myöhemmin tai olla sanomatta.

Ap

En ole tuo, joka kirjoitti sulle tuon "voi sua" -alkavan tekstin, mutta kommentoinpa silti. Sillä hän on täysin oikeassa. Onnellisuus tulee itsestä. Kukaan ei voi sitä sinulle antaa, tai sinua siihen ohjata. Ei mies, ei se äitisi.

Väitän että vaikka saisit äidiltäsi anteeksipyynnön, sinä romahtaisit tyhjän päälle kokonaan. Mistä sitten olisit katkera ja kaunainen? Et sinä niistä halua luopua, koska olet rakentanut aikuisminäsi niiden päälle. Sullahan menee kaikki jos niitä ei enää ole.

Minulla on ok lapsuus, mutta sen jälkeen meni huonommin. Tuli erittäin huono puolison valinta: väkivaltaa, sarjapettämista saman sukupuolen kanssa, alhoholismia, katoamisia, katkoja, mielentilatutkimusta, putkaa, poliisia, kuulusteluja, itsemurhayrityksiä, puheita kylillä, raivon puuskia, valheita, varastamista. Tuhosipa vielä kaikki työ- ja koulutodistukseni tämä lasteni isä. Mulle tuli velkoja, luottotiedot meni, asunto alta, kaikki meni. Helvetin katkeraltahan se tuntui, ja olin hyvin vihainen. Tuli masennus, ja vielä toisenkin kerran. Mutta minä selvisin. Päätinlopettaa vihaamisen, unohtaa katkeruuden, unohtaa sen ihmisen kokonaan. Sitä oliota ei ole minulle enää olemassa. Maksoin velat, kävin terapiat, ja päätin elää vain eteenpäin. Tässä ja nyt, itseni kantaen ja lapsia tukien.

Meillä menee nyt hyvin. Elämässäni on 12v pätkä jota ei ole enää olemassa. En tarvitse sitä.

Minä olen onnellinen ja samoin nyt jo aikuiset lapseni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hirviöäiti?

Sellaisiakin on olemassa valitettavasti. Tiedätkö millaisia olosuhtteita joillain on ollut?

Sinun äitisi on vaatinut sinua siivoamaan

Sinä vaadit saavasi olla ainoa, joka saa kokea, osoittaa mieltään perheessä. Muut ovat sinua varten. Kumpi on lähempänä hirviötä?

Miksi sä älyllisen epärehellisesti valehtelet, että äitini oli hyvä ja rakastava, mutta vaati siivoamaan? Voi vittu....te tällaista väittävät olette epärehellisin paskasakki, joka tässä ketjussa kirjoittaa.

Ap

Älyllisen epärehellisesti? Epärehellinen paskasakki?

Älyllisesti uskon, että vaivaasi on syynä vakava persoonallisuushäiriö. Uskon, että se on seurausta kasvuolosuhteista etkä sairautesi vuoksi pysty parempaan.

Toivon, että eläisit yksin etkä sairastuttsisi lapsiasi enempää

Toivon että paranisit.

Minusta persoonallisuushäiriödiagnoosi ei sovi minuun. Olen kuitenkin työelämässä ja jos ympärilläni olisi minua ymmärtäviä ihmisiä en tuntisi tarvetta kiukutella. Voisin asua yksinkin, mikäli minulle ei tulisi lamaantuminen, mutta joutuessani asumaan kiukun takia yksin tuntisin itseni hylätyksi. Tämä on taistelua lamaantumista vastaan, enkä tiedä, miksi olen niin lamaantunut. Tiedän, että ihmisten on vaikeaa ymmärtää minua, mutta se ei nyt auta yhtään hyväksyä sitä, etteikö minua kuuluisi ymmärtää. Pitää oppia keinoja käyttäytyä ymmärrettävästi ja se tuntuu vaikealta.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Mun nähdäkseni äitisi on aina ollut sinusta oikeassa. Olet jotenkin vajavainen rakenteeltasi, ja mahdollisesti ollut sitä aina. Säälin äitiäsi. Säälin miestäsi. Säälin lapsiasi.

Ja vituttaa kun yhteiskunnan varoja käytetään tommoisen munapään terapointiin. Millään hoidolla et tule muuttumaan tuosta ikinä miksikään kelvolliseksi.

Kiitos arviostasi. Kaikista terapioistani yhteiskunta on maksanut kelan terapiaa 2,5 vuotta ja ryhmäterapian.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elämäsi parhaat vuodet ovat ne, 

jolloin päätät että sinun ongelmasi ovat sinun ongelmiasi. 

Et syytä niistä äitiä tai ekologiaa tai presidenttiä. 

Tajuat että hallitset omaa kohtaloasi.

Albert Ellis

Oman kohtalon hallitsemiseen pitää olla eväitä. Minusta sinä sanot rumasti niille ihmisille, jotka ovat esimerkiksi koulukiusattuja, että on heidän oma vikansa, kun eivät pysty nousemaan niistä mitätöinnin tunteista, joita ei ole kotonakaan paikattu. Hyi sinua, missä on sinun tukesi ja empatiasi ongelmissa olevalle? Oletko muka itse täydellinen? Tai ratkonut kaikki ongelmasi ja pahanolon tunteesi?

Ei minun mielestäni se, että tiedostan äitini pilanneen mielenterveyteni ole sen este, että mä paranisin, vaan yksinkertaisesti se, etten mä tiedä, miten paranisin.

Minusta ei voi olla oikein, että elämää pitää suorittaa synkkänä ollen onneton. On aivan vammaista väittää, että mä pystyn olemaan tuosta noin vain onnellinen jos mä haluan. Kuinka muka? Miten se tehdään? Mitä?

Pitäisikö minun unohtaa kaikki se loukkaus, joka on mieleni pahoittanut, mitä? Eikö minun tunteillani ole mitään arvoa? Voi vittu, että mua vituttaa kun te itse olette aivan yhtä huonoja kuin minä ja luulette omassa erinomaisuudessanne tietävänne mikä auttaa minua! Mutta kun ette te tiedä! Minua auttaa tasan vain se, mikä minua auttaa! Ei mikään saatanan paska yrittäminen olla jokin muu kuin mikä mä olen! Jos se on paskaa niin se on paskaa ja sitä ei kauniilla kakkukuorrutteella pois oteta!

Haluan olla OIKEASTI onnellinen, enkä mä tiedä miten oikeasti onnellisia ollaan!

Ihan saatanan sama jos sä tulet virnuilemaan, että "ei sulla ole siitä vaaraa" tms, kun et itsekään ole onnellinen paitsi itseäsi pettämällä!

Ap

Voi sua. Se vaan on niin, että jokainen voi olla vähän onnellisempi, kun lakkaa syyttämästä muita. Tekee sivun menneisyytensä kanssa. Kauheidenkin (joita sinulla ei ole) asioiden kanssa voi oppia elämään. Tekemällä parempia valintoja. Opettelemalla ajattelemaan muitakin kuin itseään.

Hyväksyminen. Itsensä hyväksyminen. Positiiviset ajatukset. Muiden auttaminen. Rakastaminen auttaa. Ei niinkään se, että vain odottaa muilta rakkautta.

Ottamalla itse vastuun elämästään.

Ja onnellisuus. Se on myös velvollisuuksia. Olemalla hyvä muille pääsee lhemmäs onnea. Ei onnellisuus ole mitään kokoaikaista huumaa tai vain palkitsevien asioiden tekemistä. Se on sitä, ettei ole kaunainen. Ei pidä vihaa yllä

Miten se, että lakkaa syyttämästä muita saa itselle hyvän olon aikaan? Niinhän sä väität. Olisi kiva tietää, miten SE saa hyvän olon aikaan. Kerropa mulle. Noihin muihin voin sanoa jotain myöhemmin tai olla sanomatta.

Ap

En ole tuo, joka kirjoitti sulle tuon "voi sua" -alkavan tekstin, mutta kommentoinpa silti. Sillä hän on täysin oikeassa. Onnellisuus tulee itsestä. Kukaan ei voi sitä sinulle antaa, tai sinua siihen ohjata. Ei mies, ei se äitisi.

Väitän että vaikka saisit äidiltäsi anteeksipyynnön, sinä romahtaisit tyhjän päälle kokonaan. Mistä sitten olisit katkera ja kaunainen? Et sinä niistä halua luopua, koska olet rakentanut aikuisminäsi niiden päälle. Sullahan menee kaikki jos niitä ei enää ole.

Minulla on ok lapsuus, mutta sen jälkeen meni huonommin. Tuli erittäin huono puolison valinta: väkivaltaa, sarjapettämista saman sukupuolen kanssa, alhoholismia, katoamisia, katkoja, mielentilatutkimusta, putkaa, poliisia, kuulusteluja, itsemurhayrityksiä, puheita kylillä, raivon puuskia, valheita, varastamista. Tuhosipa vielä kaikki työ- ja koulutodistukseni tämä lasteni isä. Mulle tuli velkoja, luottotiedot meni, asunto alta, kaikki meni. Helvetin katkeraltahan se tuntui, ja olin hyvin vihainen. Tuli masennus, ja vielä toisenkin kerran. Mutta minä selvisin. Päätinlopettaa vihaamisen, unohtaa katkeruuden, unohtaa sen ihmisen kokonaan. Sitä oliota ei ole minulle enää olemassa. Maksoin velat, kävin terapiat, ja päätin elää vain eteenpäin. Tässä ja nyt, itseni kantaen ja lapsia tukien.

Meillä menee nyt hyvin. Elämässäni on 12v pätkä jota ei ole enää olemassa. En tarvitse sitä.

Minä olen onnellinen ja samoin nyt jo aikuiset lapseni.

Niin mutta käsitätkö, että on TÄYSIN eri asia haavoittua lapsuudessa, jo 3-4 -vuotiaana, kuin että aikuisena saa vastaansa sian. Voi että, miten pihalla sä oletkaan, jos vertaat itseäsi minuun.

Ap

Ja siis 3-4 -vuotiaana haavoittuminen alkoi, mutta se, mikä oli huonoa oli, että se myös jatkui. Jos minut olisikin temmattu ymmärtäviin olosuhteisiin vaikkapa 6-vuotiaana, niin tuskin tietäisin mitään mistään näistä katkeruuksista.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elämäsi parhaat vuodet ovat ne, 

jolloin päätät että sinun ongelmasi ovat sinun ongelmiasi. 

Et syytä niistä äitiä tai ekologiaa tai presidenttiä. 

Tajuat että hallitset omaa kohtaloasi.

Albert Ellis

Oman kohtalon hallitsemiseen pitää olla eväitä. Minusta sinä sanot rumasti niille ihmisille, jotka ovat esimerkiksi koulukiusattuja, että on heidän oma vikansa, kun eivät pysty nousemaan niistä mitätöinnin tunteista, joita ei ole kotonakaan paikattu. Hyi sinua, missä on sinun tukesi ja empatiasi ongelmissa olevalle? Oletko muka itse täydellinen? Tai ratkonut kaikki ongelmasi ja pahanolon tunteesi?

Ei minun mielestäni se, että tiedostan äitini pilanneen mielenterveyteni ole sen este, että mä paranisin, vaan yksinkertaisesti se, etten mä tiedä, miten paranisin.

Minusta ei voi olla oikein, että elämää pitää suorittaa synkkänä ollen onneton. On aivan vammaista väittää, että mä pystyn olemaan tuosta noin vain onnellinen jos mä haluan. Kuinka muka? Miten se tehdään? Mitä?

Pitäisikö minun unohtaa kaikki se loukkaus, joka on mieleni pahoittanut, mitä? Eikö minun tunteillani ole mitään arvoa? Voi vittu, että mua vituttaa kun te itse olette aivan yhtä huonoja kuin minä ja luulette omassa erinomaisuudessanne tietävänne mikä auttaa minua! Mutta kun ette te tiedä! Minua auttaa tasan vain se, mikä minua auttaa! Ei mikään saatanan paska yrittäminen olla jokin muu kuin mikä mä olen! Jos se on paskaa niin se on paskaa ja sitä ei kauniilla kakkukuorrutteella pois oteta!

Haluan olla OIKEASTI onnellinen, enkä mä tiedä miten oikeasti onnellisia ollaan!

Ihan saatanan sama jos sä tulet virnuilemaan, että "ei sulla ole siitä vaaraa" tms, kun et itsekään ole onnellinen paitsi itseäsi pettämällä!

Ap

Voi sua. Se vaan on niin, että jokainen voi olla vähän onnellisempi, kun lakkaa syyttämästä muita. Tekee sivun menneisyytensä kanssa. Kauheidenkin (joita sinulla ei ole) asioiden kanssa voi oppia elämään. Tekemällä parempia valintoja. Opettelemalla ajattelemaan muitakin kuin itseään.

Hyväksyminen. Itsensä hyväksyminen. Positiiviset ajatukset. Muiden auttaminen. Rakastaminen auttaa. Ei niinkään se, että vain odottaa muilta rakkautta.

Ottamalla itse vastuun elämästään.

Ja onnellisuus. Se on myös velvollisuuksia. Olemalla hyvä muille pääsee lhemmäs onnea. Ei onnellisuus ole mitään kokoaikaista huumaa tai vain palkitsevien asioiden tekemistä. Se on sitä, ettei ole kaunainen. Ei pidä vihaa yllä

Miten se, että lakkaa syyttämästä muita saa itselle hyvän olon aikaan? Niinhän sä väität. Olisi kiva tietää, miten SE saa hyvän olon aikaan. Kerropa mulle. Noihin muihin voin sanoa jotain myöhemmin tai olla sanomatta.

Ap

En ole tuo, joka kirjoitti sulle tuon "voi sua" -alkavan tekstin, mutta kommentoinpa silti. Sillä hän on täysin oikeassa. Onnellisuus tulee itsestä. Kukaan ei voi sitä sinulle antaa, tai sinua siihen ohjata. Ei mies, ei se äitisi.

Väitän että vaikka saisit äidiltäsi anteeksipyynnön, sinä romahtaisit tyhjän päälle kokonaan. Mistä sitten olisit katkera ja kaunainen? Et sinä niistä halua luopua, koska olet rakentanut aikuisminäsi niiden päälle. Sullahan menee kaikki jos niitä ei enää ole.

Minulla on ok lapsuus, mutta sen jälkeen meni huonommin. Tuli erittäin huono puolison valinta: väkivaltaa, sarjapettämista saman sukupuolen kanssa, alhoholismia, katoamisia, katkoja, mielentilatutkimusta, putkaa, poliisia, kuulusteluja, itsemurhayrityksiä, puheita kylillä, raivon puuskia, valheita, varastamista. Tuhosipa vielä kaikki työ- ja koulutodistukseni tämä lasteni isä. Mulle tuli velkoja, luottotiedot meni, asunto alta, kaikki meni. Helvetin katkeraltahan se tuntui, ja olin hyvin vihainen. Tuli masennus, ja vielä toisenkin kerran. Mutta minä selvisin. Päätinlopettaa vihaamisen, unohtaa katkeruuden, unohtaa sen ihmisen kokonaan. Sitä oliota ei ole minulle enää olemassa. Maksoin velat, kävin terapiat, ja päätin elää vain eteenpäin. Tässä ja nyt, itseni kantaen ja lapsia tukien.

Meillä menee nyt hyvin. Elämässäni on 12v pätkä jota ei ole enää olemassa. En tarvitse sitä.

Minä olen onnellinen ja samoin nyt jo aikuiset lapseni.

Mun tää kriisi alkoi noin kaksi vuotta sitten ja välit äitiin panin katkolle vasta vajaa 8 kk sitten. Että mitenköhän voimissas sä oisit ollut 8kk siitä, kun nostit itsesi irti miehestäsi? Tätä ennen olen koittanut saada äitiäni ymmärtämään minua, nyt olen todennut, että ei ole mahdollista. Hän on hylännyt minut. Minulla ei ole ollut kuin biologinen äiti, ei emotionaalsta. Tiedän, ettei kaikilla muillakaan ole ollut sitä emotionaalista äitiä, mutta jos sulla on ollut, niin painot eri sarjassa kuin mä. Tämä näkemys on nykyisen terapeuttini.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ja siis 3-4 -vuotiaana haavoittuminen alkoi, mutta se, mikä oli huonoa oli, että se myös jatkui. Jos minut olisikin temmattu ymmärtäviin olosuhteisiin vaikkapa 6-vuotiaana, niin tuskin tietäisin mitään mistään näistä katkeruuksista.

Ap

Sut on paapottu pilalle. Jos sun olis ollut pakko ottaa itseäsi niskasta kiinni ja järjestää pääsi ja elämäsi itse sen sijaan että aina saat syyttää jotain muuta oloistasi niin ehkä olis sinustakin tullu kelpo ihminen.

Narsisti p-a.

Etkö sä osaa jättää menneisyyttä taaksesi? Tapahtunu mikä tapahtunu. Pakkoko sen on määrittää sua loppuelämäsi?! Tuntuu siltä, että sieltä otat tekosyyn olla tuollainen mikä olet. Mieti kuinka paljon on paskoja elämänkohtaloita ja kyllä, ihan sieltä lapsuudesta. Ihmiset menee eteenpäin, mene säkin. Move on!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elämäsi parhaat vuodet ovat ne, 

jolloin päätät että sinun ongelmasi ovat sinun ongelmiasi. 

Et syytä niistä äitiä tai ekologiaa tai presidenttiä. 

Tajuat että hallitset omaa kohtaloasi.

Albert Ellis

Oman kohtalon hallitsemiseen pitää olla eväitä. Minusta sinä sanot rumasti niille ihmisille, jotka ovat esimerkiksi koulukiusattuja, että on heidän oma vikansa, kun eivät pysty nousemaan niistä mitätöinnin tunteista, joita ei ole kotonakaan paikattu. Hyi sinua, missä on sinun tukesi ja empatiasi ongelmissa olevalle? Oletko muka itse täydellinen? Tai ratkonut kaikki ongelmasi ja pahanolon tunteesi?

Ei minun mielestäni se, että tiedostan äitini pilanneen mielenterveyteni ole sen este, että mä paranisin, vaan yksinkertaisesti se, etten mä tiedä, miten paranisin.

Minusta ei voi olla oikein, että elämää pitää suorittaa synkkänä ollen onneton. On aivan vammaista väittää, että mä pystyn olemaan tuosta noin vain onnellinen jos mä haluan. Kuinka muka? Miten se tehdään? Mitä?

Pitäisikö minun unohtaa kaikki se loukkaus, joka on mieleni pahoittanut, mitä? Eikö minun tunteillani ole mitään arvoa? Voi vittu, että mua vituttaa kun te itse olette aivan yhtä huonoja kuin minä ja luulette omassa erinomaisuudessanne tietävänne mikä auttaa minua! Mutta kun ette te tiedä! Minua auttaa tasan vain se, mikä minua auttaa! Ei mikään saatanan paska yrittäminen olla jokin muu kuin mikä mä olen! Jos se on paskaa niin se on paskaa ja sitä ei kauniilla kakkukuorrutteella pois oteta!

Haluan olla OIKEASTI onnellinen, enkä mä tiedä miten oikeasti onnellisia ollaan!

Ihan saatanan sama jos sä tulet virnuilemaan, että "ei sulla ole siitä vaaraa" tms, kun et itsekään ole onnellinen paitsi itseäsi pettämällä!

Ap

Voi sua. Se vaan on niin, että jokainen voi olla vähän onnellisempi, kun lakkaa syyttämästä muita. Tekee sivun menneisyytensä kanssa. Kauheidenkin (joita sinulla ei ole) asioiden kanssa voi oppia elämään. Tekemällä parempia valintoja. Opettelemalla ajattelemaan muitakin kuin itseään.

Hyväksyminen. Itsensä hyväksyminen. Positiiviset ajatukset. Muiden auttaminen. Rakastaminen auttaa. Ei niinkään se, että vain odottaa muilta rakkautta.

Ottamalla itse vastuun elämästään.

Ja onnellisuus. Se on myös velvollisuuksia. Olemalla hyvä muille pääsee lhemmäs onnea. Ei onnellisuus ole mitään kokoaikaista huumaa tai vain palkitsevien asioiden tekemistä. Se on sitä, ettei ole kaunainen. Ei pidä vihaa yllä

Miten se, että lakkaa syyttämästä muita saa itselle hyvän olon aikaan? Niinhän sä väität. Olisi kiva tietää, miten SE saa hyvän olon aikaan. Kerropa mulle. Noihin muihin voin sanoa jotain myöhemmin tai olla sanomatta.

Ap

En ole tuo, joka kirjoitti sulle tuon "voi sua" -alkavan tekstin, mutta kommentoinpa silti. Sillä hän on täysin oikeassa. Onnellisuus tulee itsestä. Kukaan ei voi sitä sinulle antaa, tai sinua siihen ohjata. Ei mies, ei se äitisi.

Väitän että vaikka saisit äidiltäsi anteeksipyynnön, sinä romahtaisit tyhjän päälle kokonaan. Mistä sitten olisit katkera ja kaunainen? Et sinä niistä halua luopua, koska olet rakentanut aikuisminäsi niiden päälle. Sullahan menee kaikki jos niitä ei enää ole.

Minulla on ok lapsuus, mutta sen jälkeen meni huonommin. Tuli erittäin huono puolison valinta: väkivaltaa, sarjapettämista saman sukupuolen kanssa, alhoholismia, katoamisia, katkoja, mielentilatutkimusta, putkaa, poliisia, kuulusteluja, itsemurhayrityksiä, puheita kylillä, raivon puuskia, valheita, varastamista. Tuhosipa vielä kaikki työ- ja koulutodistukseni tämä lasteni isä. Mulle tuli velkoja, luottotiedot meni, asunto alta, kaikki meni. Helvetin katkeraltahan se tuntui, ja olin hyvin vihainen. Tuli masennus, ja vielä toisenkin kerran. Mutta minä selvisin. Päätinlopettaa vihaamisen, unohtaa katkeruuden, unohtaa sen ihmisen kokonaan. Sitä oliota ei ole minulle enää olemassa. Maksoin velat, kävin terapiat, ja päätin elää vain eteenpäin. Tässä ja nyt, itseni kantaen ja lapsia tukien.

Meillä menee nyt hyvin. Elämässäni on 12v pätkä jota ei ole enää olemassa. En tarvitse sitä.

Minä olen onnellinen ja samoin nyt jo aikuiset lapseni.

Niin mutta käsitätkö, että on TÄYSIN eri asia haavoittua lapsuudessa, jo 3-4 -vuotiaana, kuin että aikuisena saa vastaansa sian. Voi että, miten pihalla sä oletkaan, jos vertaat itseäsi minuun.

Ap

Sinulle tyypillisesti unohdit ne lapset tuossa kuviossa. Nekin on eläneet tuon paskan ja selvinneet.

Lasten vaatimukset muistuttavat minua varmaan joka kerta siitä emotionaalisen äidin puutteesta. Minulla ikään kuin oli äiti, mutta kuitenkaan se ei ollut sellainen kuin äidin odottaisi olevan. Arvatkaa kumpaa lapsi syyttää, äitiään, vai itseään? No itseään tietysti. Minulla on yhä tämän prosessin käsittely kesken ja mies paikkaa meillä nyt äitiä minkä parhaansa kykenee.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elämäsi parhaat vuodet ovat ne, 

jolloin päätät että sinun ongelmasi ovat sinun ongelmiasi. 

Et syytä niistä äitiä tai ekologiaa tai presidenttiä. 

Tajuat että hallitset omaa kohtaloasi.

Albert Ellis

Oman kohtalon hallitsemiseen pitää olla eväitä. Minusta sinä sanot rumasti niille ihmisille, jotka ovat esimerkiksi koulukiusattuja, että on heidän oma vikansa, kun eivät pysty nousemaan niistä mitätöinnin tunteista, joita ei ole kotonakaan paikattu. Hyi sinua, missä on sinun tukesi ja empatiasi ongelmissa olevalle? Oletko muka itse täydellinen? Tai ratkonut kaikki ongelmasi ja pahanolon tunteesi?

Ei minun mielestäni se, että tiedostan äitini pilanneen mielenterveyteni ole sen este, että mä paranisin, vaan yksinkertaisesti se, etten mä tiedä, miten paranisin.

Minusta ei voi olla oikein, että elämää pitää suorittaa synkkänä ollen onneton. On aivan vammaista väittää, että mä pystyn olemaan tuosta noin vain onnellinen jos mä haluan. Kuinka muka? Miten se tehdään? Mitä?

Pitäisikö minun unohtaa kaikki se loukkaus, joka on mieleni pahoittanut, mitä? Eikö minun tunteillani ole mitään arvoa? Voi vittu, että mua vituttaa kun te itse olette aivan yhtä huonoja kuin minä ja luulette omassa erinomaisuudessanne tietävänne mikä auttaa minua! Mutta kun ette te tiedä! Minua auttaa tasan vain se, mikä minua auttaa! Ei mikään saatanan paska yrittäminen olla jokin muu kuin mikä mä olen! Jos se on paskaa niin se on paskaa ja sitä ei kauniilla kakkukuorrutteella pois oteta!

Haluan olla OIKEASTI onnellinen, enkä mä tiedä miten oikeasti onnellisia ollaan!

Ihan saatanan sama jos sä tulet virnuilemaan, että "ei sulla ole siitä vaaraa" tms, kun et itsekään ole onnellinen paitsi itseäsi pettämällä!

Ap

Voi sua. Se vaan on niin, että jokainen voi olla vähän onnellisempi, kun lakkaa syyttämästä muita. Tekee sivun menneisyytensä kanssa. Kauheidenkin (joita sinulla ei ole) asioiden kanssa voi oppia elämään. Tekemällä parempia valintoja. Opettelemalla ajattelemaan muitakin kuin itseään.

Hyväksyminen. Itsensä hyväksyminen. Positiiviset ajatukset. Muiden auttaminen. Rakastaminen auttaa. Ei niinkään se, että vain odottaa muilta rakkautta.

Ottamalla itse vastuun elämästään.

Ja onnellisuus. Se on myös velvollisuuksia. Olemalla hyvä muille pääsee lhemmäs onnea. Ei onnellisuus ole mitään kokoaikaista huumaa tai vain palkitsevien asioiden tekemistä. Se on sitä, ettei ole kaunainen. Ei pidä vihaa yllä

Miten se, että lakkaa syyttämästä muita saa itselle hyvän olon aikaan? Niinhän sä väität. Olisi kiva tietää, miten SE saa hyvän olon aikaan. Kerropa mulle. Noihin muihin voin sanoa jotain myöhemmin tai olla sanomatta.

Ap

En ole tuo, joka kirjoitti sulle tuon "voi sua" -alkavan tekstin, mutta kommentoinpa silti. Sillä hän on täysin oikeassa. Onnellisuus tulee itsestä. Kukaan ei voi sitä sinulle antaa, tai sinua siihen ohjata. Ei mies, ei se äitisi.

Väitän että vaikka saisit äidiltäsi anteeksipyynnön, sinä romahtaisit tyhjän päälle kokonaan. Mistä sitten olisit katkera ja kaunainen? Et sinä niistä halua luopua, koska olet rakentanut aikuisminäsi niiden päälle. Sullahan menee kaikki jos niitä ei enää ole.

Minulla on ok lapsuus, mutta sen jälkeen meni huonommin. Tuli erittäin huono puolison valinta: väkivaltaa, sarjapettämista saman sukupuolen kanssa, alhoholismia, katoamisia, katkoja, mielentilatutkimusta, putkaa, poliisia, kuulusteluja, itsemurhayrityksiä, puheita kylillä, raivon puuskia, valheita, varastamista. Tuhosipa vielä kaikki työ- ja koulutodistukseni tämä lasteni isä. Mulle tuli velkoja, luottotiedot meni, asunto alta, kaikki meni. Helvetin katkeraltahan se tuntui, ja olin hyvin vihainen. Tuli masennus, ja vielä toisenkin kerran. Mutta minä selvisin. Päätinlopettaa vihaamisen, unohtaa katkeruuden, unohtaa sen ihmisen kokonaan. Sitä oliota ei ole minulle enää olemassa. Maksoin velat, kävin terapiat, ja päätin elää vain eteenpäin. Tässä ja nyt, itseni kantaen ja lapsia tukien.

Meillä menee nyt hyvin. Elämässäni on 12v pätkä jota ei ole enää olemassa. En tarvitse sitä.

Minä olen onnellinen ja samoin nyt jo aikuiset lapseni.

Niin mutta käsitätkö, että on TÄYSIN eri asia haavoittua lapsuudessa, jo 3-4 -vuotiaana, kuin että aikuisena saa vastaansa sian. Voi että, miten pihalla sä oletkaan, jos vertaat itseäsi minuun.

Ap

Sinulle tyypillisesti unohdit ne lapset tuossa kuviossa. Nekin on eläneet tuon paskan ja selvinneet.

Ai? Siis hylkäsitkö säkin heidät? Syyttelitkö sä heitä siitä, että he eivät käyttäydy kuin sinä haluaisit, kun sinulla on vaikeaa? Kaadoitko sä heidän päälleen sen, että miehesi petti? Ai et vai? No, mieti kaksi kertaa miksi he selvisivät. Minun äitini mielestä minussa oli aina vikaa, kun hän oli huonolla tuulella, ymmärrätkö? Kerroitko sinäkin niin koko ajan omille lapsillesi?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elämäsi parhaat vuodet ovat ne, 

jolloin päätät että sinun ongelmasi ovat sinun ongelmiasi. 

Et syytä niistä äitiä tai ekologiaa tai presidenttiä. 

Tajuat että hallitset omaa kohtaloasi.

Albert Ellis

Oman kohtalon hallitsemiseen pitää olla eväitä. Minusta sinä sanot rumasti niille ihmisille, jotka ovat esimerkiksi koulukiusattuja, että on heidän oma vikansa, kun eivät pysty nousemaan niistä mitätöinnin tunteista, joita ei ole kotonakaan paikattu. Hyi sinua, missä on sinun tukesi ja empatiasi ongelmissa olevalle? Oletko muka itse täydellinen? Tai ratkonut kaikki ongelmasi ja pahanolon tunteesi?

Ei minun mielestäni se, että tiedostan äitini pilanneen mielenterveyteni ole sen este, että mä paranisin, vaan yksinkertaisesti se, etten mä tiedä, miten paranisin.

Minusta ei voi olla oikein, että elämää pitää suorittaa synkkänä ollen onneton. On aivan vammaista väittää, että mä pystyn olemaan tuosta noin vain onnellinen jos mä haluan. Kuinka muka? Miten se tehdään? Mitä?

Pitäisikö minun unohtaa kaikki se loukkaus, joka on mieleni pahoittanut, mitä? Eikö minun tunteillani ole mitään arvoa? Voi vittu, että mua vituttaa kun te itse olette aivan yhtä huonoja kuin minä ja luulette omassa erinomaisuudessanne tietävänne mikä auttaa minua! Mutta kun ette te tiedä! Minua auttaa tasan vain se, mikä minua auttaa! Ei mikään saatanan paska yrittäminen olla jokin muu kuin mikä mä olen! Jos se on paskaa niin se on paskaa ja sitä ei kauniilla kakkukuorrutteella pois oteta!

Haluan olla OIKEASTI onnellinen, enkä mä tiedä miten oikeasti onnellisia ollaan!

Ihan saatanan sama jos sä tulet virnuilemaan, että "ei sulla ole siitä vaaraa" tms, kun et itsekään ole onnellinen paitsi itseäsi pettämällä!

Ap

Voi sua. Se vaan on niin, että jokainen voi olla vähän onnellisempi, kun lakkaa syyttämästä muita. Tekee sivun menneisyytensä kanssa. Kauheidenkin (joita sinulla ei ole) asioiden kanssa voi oppia elämään. Tekemällä parempia valintoja. Opettelemalla ajattelemaan muitakin kuin itseään.

Hyväksyminen. Itsensä hyväksyminen. Positiiviset ajatukset. Muiden auttaminen. Rakastaminen auttaa. Ei niinkään se, että vain odottaa muilta rakkautta.

Ottamalla itse vastuun elämästään.

Ja onnellisuus. Se on myös velvollisuuksia. Olemalla hyvä muille pääsee lhemmäs onnea. Ei onnellisuus ole mitään kokoaikaista huumaa tai vain palkitsevien asioiden tekemistä. Se on sitä, ettei ole kaunainen. Ei pidä vihaa yllä

Miten se, että lakkaa syyttämästä muita saa itselle hyvän olon aikaan? Niinhän sä väität. Olisi kiva tietää, miten SE saa hyvän olon aikaan. Kerropa mulle. Noihin muihin voin sanoa jotain myöhemmin tai olla sanomatta.

Ap

En ole tuo, joka kirjoitti sulle tuon "voi sua" -alkavan tekstin, mutta kommentoinpa silti. Sillä hän on täysin oikeassa. Onnellisuus tulee itsestä. Kukaan ei voi sitä sinulle antaa, tai sinua siihen ohjata. Ei mies, ei se äitisi.

Väitän että vaikka saisit äidiltäsi anteeksipyynnön, sinä romahtaisit tyhjän päälle kokonaan. Mistä sitten olisit katkera ja kaunainen? Et sinä niistä halua luopua, koska olet rakentanut aikuisminäsi niiden päälle. Sullahan menee kaikki jos niitä ei enää ole.

Minulla on ok lapsuus, mutta sen jälkeen meni huonommin. Tuli erittäin huono puolison valinta: väkivaltaa, sarjapettämista saman sukupuolen kanssa, alhoholismia, katoamisia, katkoja, mielentilatutkimusta, putkaa, poliisia, kuulusteluja, itsemurhayrityksiä, puheita kylillä, raivon puuskia, valheita, varastamista. Tuhosipa vielä kaikki työ- ja koulutodistukseni tämä lasteni isä. Mulle tuli velkoja, luottotiedot meni, asunto alta, kaikki meni. Helvetin katkeraltahan se tuntui, ja olin hyvin vihainen. Tuli masennus, ja vielä toisenkin kerran. Mutta minä selvisin. Päätinlopettaa vihaamisen, unohtaa katkeruuden, unohtaa sen ihmisen kokonaan. Sitä oliota ei ole minulle enää olemassa. Maksoin velat, kävin terapiat, ja päätin elää vain eteenpäin. Tässä ja nyt, itseni kantaen ja lapsia tukien.

Meillä menee nyt hyvin. Elämässäni on 12v pätkä jota ei ole enää olemassa. En tarvitse sitä.

Minä olen onnellinen ja samoin nyt jo aikuiset lapseni.

Mun tää kriisi alkoi noin kaksi vuotta sitten ja välit äitiin panin katkolle vasta vajaa 8 kk sitten. Että mitenköhän voimissas sä oisit ollut 8kk siitä, kun nostit itsesi irti miehestäsi? Tätä ennen olen koittanut saada äitiäni ymmärtämään minua, nyt olen todennut, että ei ole mahdollista. Hän on hylännyt minut. Minulla ei ole ollut kuin biologinen äiti, ei emotionaalsta. Tiedän, ettei kaikilla muillakaan ole ollut sitä emotionaalista äitiä, mutta jos sulla on ollut, niin painot eri sarjassa kuin mä. Tämä näkemys on nykyisen terapeuttini.

Ap

Enpä paini. Me olemme aikuisia. Kyseessä molemmissa tapauksissa ongelmat ihmissuhteessa. SIIS tällä hetkellä. Aikuinen voi HALUTESSAAN määrittää minäkuvansa uudestaan nykytilanteen mukaan, jos haluaa päästää irti menneestä.

Mulla meni aikaa kaksi vuotta. Ja eikös se sullakin ole kaksi vuotta nyt täynnä? Minä halusin muutosta, ja sisäistin sen, ettei mennyttä voi muuttaa, enkä muita ihmisiä. Niinpä muutin omaa ajattelutapaani ja asennetta. Siitä se lähtee ja lähtee sinullakin. Sitten kun päästät äidistä irti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elämäsi parhaat vuodet ovat ne, 

jolloin päätät että sinun ongelmasi ovat sinun ongelmiasi. 

Et syytä niistä äitiä tai ekologiaa tai presidenttiä. 

Tajuat että hallitset omaa kohtaloasi.

Albert Ellis

Oman kohtalon hallitsemiseen pitää olla eväitä. Minusta sinä sanot rumasti niille ihmisille, jotka ovat esimerkiksi koulukiusattuja, että on heidän oma vikansa, kun eivät pysty nousemaan niistä mitätöinnin tunteista, joita ei ole kotonakaan paikattu. Hyi sinua, missä on sinun tukesi ja empatiasi ongelmissa olevalle? Oletko muka itse täydellinen? Tai ratkonut kaikki ongelmasi ja pahanolon tunteesi?

Ei minun mielestäni se, että tiedostan äitini pilanneen mielenterveyteni ole sen este, että mä paranisin, vaan yksinkertaisesti se, etten mä tiedä, miten paranisin.

Minusta ei voi olla oikein, että elämää pitää suorittaa synkkänä ollen onneton. On aivan vammaista väittää, että mä pystyn olemaan tuosta noin vain onnellinen jos mä haluan. Kuinka muka? Miten se tehdään? Mitä?

Pitäisikö minun unohtaa kaikki se loukkaus, joka on mieleni pahoittanut, mitä? Eikö minun tunteillani ole mitään arvoa? Voi vittu, että mua vituttaa kun te itse olette aivan yhtä huonoja kuin minä ja luulette omassa erinomaisuudessanne tietävänne mikä auttaa minua! Mutta kun ette te tiedä! Minua auttaa tasan vain se, mikä minua auttaa! Ei mikään saatanan paska yrittäminen olla jokin muu kuin mikä mä olen! Jos se on paskaa niin se on paskaa ja sitä ei kauniilla kakkukuorrutteella pois oteta!

Haluan olla OIKEASTI onnellinen, enkä mä tiedä miten oikeasti onnellisia ollaan!

Ihan saatanan sama jos sä tulet virnuilemaan, että "ei sulla ole siitä vaaraa" tms, kun et itsekään ole onnellinen paitsi itseäsi pettämällä!

Ap

Voi sua. Se vaan on niin, että jokainen voi olla vähän onnellisempi, kun lakkaa syyttämästä muita. Tekee sivun menneisyytensä kanssa. Kauheidenkin (joita sinulla ei ole) asioiden kanssa voi oppia elämään. Tekemällä parempia valintoja. Opettelemalla ajattelemaan muitakin kuin itseään.

Hyväksyminen. Itsensä hyväksyminen. Positiiviset ajatukset. Muiden auttaminen. Rakastaminen auttaa. Ei niinkään se, että vain odottaa muilta rakkautta.

Ottamalla itse vastuun elämästään.

Ja onnellisuus. Se on myös velvollisuuksia. Olemalla hyvä muille pääsee lhemmäs onnea. Ei onnellisuus ole mitään kokoaikaista huumaa tai vain palkitsevien asioiden tekemistä. Se on sitä, ettei ole kaunainen. Ei pidä vihaa yllä

Miten se, että lakkaa syyttämästä muita saa itselle hyvän olon aikaan? Niinhän sä väität. Olisi kiva tietää, miten SE saa hyvän olon aikaan. Kerropa mulle. Noihin muihin voin sanoa jotain myöhemmin tai olla sanomatta.

Ap

En ole tuo, joka kirjoitti sulle tuon "voi sua" -alkavan tekstin, mutta kommentoinpa silti. Sillä hän on täysin oikeassa. Onnellisuus tulee itsestä. Kukaan ei voi sitä sinulle antaa, tai sinua siihen ohjata. Ei mies, ei se äitisi.

Väitän että vaikka saisit äidiltäsi anteeksipyynnön, sinä romahtaisit tyhjän päälle kokonaan. Mistä sitten olisit katkera ja kaunainen? Et sinä niistä halua luopua, koska olet rakentanut aikuisminäsi niiden päälle. Sullahan menee kaikki jos niitä ei enää ole.

Minulla on ok lapsuus, mutta sen jälkeen meni huonommin. Tuli erittäin huono puolison valinta: väkivaltaa, sarjapettämista saman sukupuolen kanssa, alhoholismia, katoamisia, katkoja, mielentilatutkimusta, putkaa, poliisia, kuulusteluja, itsemurhayrityksiä, puheita kylillä, raivon puuskia, valheita, varastamista. Tuhosipa vielä kaikki työ- ja koulutodistukseni tämä lasteni isä. Mulle tuli velkoja, luottotiedot meni, asunto alta, kaikki meni. Helvetin katkeraltahan se tuntui, ja olin hyvin vihainen. Tuli masennus, ja vielä toisenkin kerran. Mutta minä selvisin. Päätinlopettaa vihaamisen, unohtaa katkeruuden, unohtaa sen ihmisen kokonaan. Sitä oliota ei ole minulle enää olemassa. Maksoin velat, kävin terapiat, ja päätin elää vain eteenpäin. Tässä ja nyt, itseni kantaen ja lapsia tukien.

Meillä menee nyt hyvin. Elämässäni on 12v pätkä jota ei ole enää olemassa. En tarvitse sitä.

Minä olen onnellinen ja samoin nyt jo aikuiset lapseni.

Niin mutta käsitätkö, että on TÄYSIN eri asia haavoittua lapsuudessa, jo 3-4 -vuotiaana, kuin että aikuisena saa vastaansa sian. Voi että, miten pihalla sä oletkaan, jos vertaat itseäsi minuun.

Ap

Sinulle tyypillisesti unohdit ne lapset tuossa kuviossa. Nekin on eläneet tuon paskan ja selvinneet.

Osaatkohan sinäkään nyt aivan erottaa itsesi ja lastesi kokemuksia ja tunteita toisistaan? En hetkeäkään ajatellut, että sinun ja lastesi välit menivät rikki jonkun kolmannen osapuolen paskuudesta. Sen sijaan minun ja äitini välit ovat kyllä rikki ihan vain siksi, millainen äitini oli, eli epä-äidillinen.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elämäsi parhaat vuodet ovat ne, 

jolloin päätät että sinun ongelmasi ovat sinun ongelmiasi. 

Et syytä niistä äitiä tai ekologiaa tai presidenttiä. 

Tajuat että hallitset omaa kohtaloasi.

Albert Ellis

Oman kohtalon hallitsemiseen pitää olla eväitä. Minusta sinä sanot rumasti niille ihmisille, jotka ovat esimerkiksi koulukiusattuja, että on heidän oma vikansa, kun eivät pysty nousemaan niistä mitätöinnin tunteista, joita ei ole kotonakaan paikattu. Hyi sinua, missä on sinun tukesi ja empatiasi ongelmissa olevalle? Oletko muka itse täydellinen? Tai ratkonut kaikki ongelmasi ja pahanolon tunteesi?

Ei minun mielestäni se, että tiedostan äitini pilanneen mielenterveyteni ole sen este, että mä paranisin, vaan yksinkertaisesti se, etten mä tiedä, miten paranisin.

Minusta ei voi olla oikein, että elämää pitää suorittaa synkkänä ollen onneton. On aivan vammaista väittää, että mä pystyn olemaan tuosta noin vain onnellinen jos mä haluan. Kuinka muka? Miten se tehdään? Mitä?

Pitäisikö minun unohtaa kaikki se loukkaus, joka on mieleni pahoittanut, mitä? Eikö minun tunteillani ole mitään arvoa? Voi vittu, että mua vituttaa kun te itse olette aivan yhtä huonoja kuin minä ja luulette omassa erinomaisuudessanne tietävänne mikä auttaa minua! Mutta kun ette te tiedä! Minua auttaa tasan vain se, mikä minua auttaa! Ei mikään saatanan paska yrittäminen olla jokin muu kuin mikä mä olen! Jos se on paskaa niin se on paskaa ja sitä ei kauniilla kakkukuorrutteella pois oteta!

Haluan olla OIKEASTI onnellinen, enkä mä tiedä miten oikeasti onnellisia ollaan!

Ihan saatanan sama jos sä tulet virnuilemaan, että "ei sulla ole siitä vaaraa" tms, kun et itsekään ole onnellinen paitsi itseäsi pettämällä!

Ap

Voi sua. Se vaan on niin, että jokainen voi olla vähän onnellisempi, kun lakkaa syyttämästä muita. Tekee sivun menneisyytensä kanssa. Kauheidenkin (joita sinulla ei ole) asioiden kanssa voi oppia elämään. Tekemällä parempia valintoja. Opettelemalla ajattelemaan muitakin kuin itseään.

Hyväksyminen. Itsensä hyväksyminen. Positiiviset ajatukset. Muiden auttaminen. Rakastaminen auttaa. Ei niinkään se, että vain odottaa muilta rakkautta.

Ottamalla itse vastuun elämästään.

Ja onnellisuus. Se on myös velvollisuuksia. Olemalla hyvä muille pääsee lhemmäs onnea. Ei onnellisuus ole mitään kokoaikaista huumaa tai vain palkitsevien asioiden tekemistä. Se on sitä, ettei ole kaunainen. Ei pidä vihaa yllä

Miten se, että lakkaa syyttämästä muita saa itselle hyvän olon aikaan? Niinhän sä väität. Olisi kiva tietää, miten SE saa hyvän olon aikaan. Kerropa mulle. Noihin muihin voin sanoa jotain myöhemmin tai olla sanomatta.

Ap

En ole tuo, joka kirjoitti sulle tuon "voi sua" -alkavan tekstin, mutta kommentoinpa silti. Sillä hän on täysin oikeassa. Onnellisuus tulee itsestä. Kukaan ei voi sitä sinulle antaa, tai sinua siihen ohjata. Ei mies, ei se äitisi.

Väitän että vaikka saisit äidiltäsi anteeksipyynnön, sinä romahtaisit tyhjän päälle kokonaan. Mistä sitten olisit katkera ja kaunainen? Et sinä niistä halua luopua, koska olet rakentanut aikuisminäsi niiden päälle. Sullahan menee kaikki jos niitä ei enää ole.

Minulla on ok lapsuus, mutta sen jälkeen meni huonommin. Tuli erittäin huono puolison valinta: väkivaltaa, sarjapettämista saman sukupuolen kanssa, alhoholismia, katoamisia, katkoja, mielentilatutkimusta, putkaa, poliisia, kuulusteluja, itsemurhayrityksiä, puheita kylillä, raivon puuskia, valheita, varastamista. Tuhosipa vielä kaikki työ- ja koulutodistukseni tämä lasteni isä. Mulle tuli velkoja, luottotiedot meni, asunto alta, kaikki meni. Helvetin katkeraltahan se tuntui, ja olin hyvin vihainen. Tuli masennus, ja vielä toisenkin kerran. Mutta minä selvisin. Päätinlopettaa vihaamisen, unohtaa katkeruuden, unohtaa sen ihmisen kokonaan. Sitä oliota ei ole minulle enää olemassa. Maksoin velat, kävin terapiat, ja päätin elää vain eteenpäin. Tässä ja nyt, itseni kantaen ja lapsia tukien.

Meillä menee nyt hyvin. Elämässäni on 12v pätkä jota ei ole enää olemassa. En tarvitse sitä.

Minä olen onnellinen ja samoin nyt jo aikuiset lapseni.

Niin mutta käsitätkö, että on TÄYSIN eri asia haavoittua lapsuudessa, jo 3-4 -vuotiaana, kuin että aikuisena saa vastaansa sian. Voi että, miten pihalla sä oletkaan, jos vertaat itseäsi minuun.

Ap

Sinulle tyypillisesti unohdit ne lapset tuossa kuviossa. Nekin on eläneet tuon paskan ja selvinneet.

Ai? Siis hylkäsitkö säkin heidät? Syyttelitkö sä heitä siitä, että he eivät käyttäydy kuin sinä haluaisit, kun sinulla on vaikeaa? Kaadoitko sä heidän päälleen sen, että miehesi petti? Ai et vai? No, mieti kaksi kertaa miksi he selvisivät. Minun äitini mielestä minussa oli aina vikaa, kun hän oli huonolla tuulella, ymmärrätkö? Kerroitko sinäkin niin koko ajan omille lapsillesi?

Ap

Ei kun se isä teki tuota. Usko pois, isällä on väliä. Niin kuin sunkin lapsillasi. Isähän on heille suorastaan elintärkeä.

Vierailija kirjoitti:

Huoh, luin koko ketjun ja huomasin, että ammativalittajalla on kaksoissisko.

Eiköhän tämä ole ammattivalittaja itse, joka on vihdoin oppinut uuden kirjoitustyylin (= sellaisen, jota ei heti yhdistetä ammattivalittajaan)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elämäsi parhaat vuodet ovat ne, 

jolloin päätät että sinun ongelmasi ovat sinun ongelmiasi. 

Et syytä niistä äitiä tai ekologiaa tai presidenttiä. 

Tajuat että hallitset omaa kohtaloasi.

Albert Ellis

Oman kohtalon hallitsemiseen pitää olla eväitä. Minusta sinä sanot rumasti niille ihmisille, jotka ovat esimerkiksi koulukiusattuja, että on heidän oma vikansa, kun eivät pysty nousemaan niistä mitätöinnin tunteista, joita ei ole kotonakaan paikattu. Hyi sinua, missä on sinun tukesi ja empatiasi ongelmissa olevalle? Oletko muka itse täydellinen? Tai ratkonut kaikki ongelmasi ja pahanolon tunteesi?

Ei minun mielestäni se, että tiedostan äitini pilanneen mielenterveyteni ole sen este, että mä paranisin, vaan yksinkertaisesti se, etten mä tiedä, miten paranisin.

Minusta ei voi olla oikein, että elämää pitää suorittaa synkkänä ollen onneton. On aivan vammaista väittää, että mä pystyn olemaan tuosta noin vain onnellinen jos mä haluan. Kuinka muka? Miten se tehdään? Mitä?

Pitäisikö minun unohtaa kaikki se loukkaus, joka on mieleni pahoittanut, mitä? Eikö minun tunteillani ole mitään arvoa? Voi vittu, että mua vituttaa kun te itse olette aivan yhtä huonoja kuin minä ja luulette omassa erinomaisuudessanne tietävänne mikä auttaa minua! Mutta kun ette te tiedä! Minua auttaa tasan vain se, mikä minua auttaa! Ei mikään saatanan paska yrittäminen olla jokin muu kuin mikä mä olen! Jos se on paskaa niin se on paskaa ja sitä ei kauniilla kakkukuorrutteella pois oteta!

Haluan olla OIKEASTI onnellinen, enkä mä tiedä miten oikeasti onnellisia ollaan!

Ihan saatanan sama jos sä tulet virnuilemaan, että "ei sulla ole siitä vaaraa" tms, kun et itsekään ole onnellinen paitsi itseäsi pettämällä!

Ap

Voi sua. Se vaan on niin, että jokainen voi olla vähän onnellisempi, kun lakkaa syyttämästä muita. Tekee sivun menneisyytensä kanssa. Kauheidenkin (joita sinulla ei ole) asioiden kanssa voi oppia elämään. Tekemällä parempia valintoja. Opettelemalla ajattelemaan muitakin kuin itseään.

Hyväksyminen. Itsensä hyväksyminen. Positiiviset ajatukset. Muiden auttaminen. Rakastaminen auttaa. Ei niinkään se, että vain odottaa muilta rakkautta.

Ottamalla itse vastuun elämästään.

Ja onnellisuus. Se on myös velvollisuuksia. Olemalla hyvä muille pääsee lhemmäs onnea. Ei onnellisuus ole mitään kokoaikaista huumaa tai vain palkitsevien asioiden tekemistä. Se on sitä, ettei ole kaunainen. Ei pidä vihaa yllä

Miten se, että lakkaa syyttämästä muita saa itselle hyvän olon aikaan? Niinhän sä väität. Olisi kiva tietää, miten SE saa hyvän olon aikaan. Kerropa mulle. Noihin muihin voin sanoa jotain myöhemmin tai olla sanomatta.

Ap

En ole tuo, joka kirjoitti sulle tuon "voi sua" -alkavan tekstin, mutta kommentoinpa silti. Sillä hän on täysin oikeassa. Onnellisuus tulee itsestä. Kukaan ei voi sitä sinulle antaa, tai sinua siihen ohjata. Ei mies, ei se äitisi.

Väitän että vaikka saisit äidiltäsi anteeksipyynnön, sinä romahtaisit tyhjän päälle kokonaan. Mistä sitten olisit katkera ja kaunainen? Et sinä niistä halua luopua, koska olet rakentanut aikuisminäsi niiden päälle. Sullahan menee kaikki jos niitä ei enää ole.

Minulla on ok lapsuus, mutta sen jälkeen meni huonommin. Tuli erittäin huono puolison valinta: väkivaltaa, sarjapettämista saman sukupuolen kanssa, alhoholismia, katoamisia, katkoja, mielentilatutkimusta, putkaa, poliisia, kuulusteluja, itsemurhayrityksiä, puheita kylillä, raivon puuskia, valheita, varastamista. Tuhosipa vielä kaikki työ- ja koulutodistukseni tämä lasteni isä. Mulle tuli velkoja, luottotiedot meni, asunto alta, kaikki meni. Helvetin katkeraltahan se tuntui, ja olin hyvin vihainen. Tuli masennus, ja vielä toisenkin kerran. Mutta minä selvisin. Päätinlopettaa vihaamisen, unohtaa katkeruuden, unohtaa sen ihmisen kokonaan. Sitä oliota ei ole minulle enää olemassa. Maksoin velat, kävin terapiat, ja päätin elää vain eteenpäin. Tässä ja nyt, itseni kantaen ja lapsia tukien.

Meillä menee nyt hyvin. Elämässäni on 12v pätkä jota ei ole enää olemassa. En tarvitse sitä.

Minä olen onnellinen ja samoin nyt jo aikuiset lapseni.

Mun tää kriisi alkoi noin kaksi vuotta sitten ja välit äitiin panin katkolle vasta vajaa 8 kk sitten. Että mitenköhän voimissas sä oisit ollut 8kk siitä, kun nostit itsesi irti miehestäsi? Tätä ennen olen koittanut saada äitiäni ymmärtämään minua, nyt olen todennut, että ei ole mahdollista. Hän on hylännyt minut. Minulla ei ole ollut kuin biologinen äiti, ei emotionaalsta. Tiedän, ettei kaikilla muillakaan ole ollut sitä emotionaalista äitiä, mutta jos sulla on ollut, niin painot eri sarjassa kuin mä. Tämä näkemys on nykyisen terapeuttini.

Ap

Enpä paini. Me olemme aikuisia. Kyseessä molemmissa tapauksissa ongelmat ihmissuhteessa. SIIS tällä hetkellä. Aikuinen voi HALUTESSAAN määrittää minäkuvansa uudestaan nykytilanteen mukaan, jos haluaa päästää irti menneestä.

Mulla meni aikaa kaksi vuotta. Ja eikös se sullakin ole kaksi vuotta nyt täynnä? Minä halusin muutosta, ja sisäistin sen, ettei mennyttä voi muuttaa, enkä muita ihmisiä. Niinpä muutin omaa ajattelutapaani ja asennetta. Siitä se lähtee ja lähtee sinullakin. Sitten kun päästät äidistä irti.

Miten sä voit olla noin tyhmä?

Paraneminen tapahtuu niillä voimavaroilla, joita ihminen joko on saanut tai ei ole saanut lapsuudessa. Myös se auttaa, jos sait prosessiisi tukea ihmisiltä, joiden sinusta pitäminen NOSTAA sinun itsetuntoasi.

Minä en ole saanut äidiltäni eväitä mihinkään tuollaiseen. Minun äitini ei halua tukea minua, eli se, ettei oma äitini pidä minusta LASKEE minun itsetuntoani. Minulla ei ole muita läheisiä, jotka NOSTAISIVAT minun itsetuntoani, kun minulla on vaikkapa kriisi jossa mieheni joutuu tulilinjalle.

En jaksa avautua sinulle enempää, sinä loukkaat minua.

Ap

Mitäpä mieltä olet ap siitä, että monet ihmiset, joita on lapsena esimerkiksi pahoinpidelty, pystyvät katkaisemaan kierteen ja olemaan hyviä vanhempia omilleen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elämäsi parhaat vuodet ovat ne, 

jolloin päätät että sinun ongelmasi ovat sinun ongelmiasi. 

Et syytä niistä äitiä tai ekologiaa tai presidenttiä. 

Tajuat että hallitset omaa kohtaloasi.

Albert Ellis

Oman kohtalon hallitsemiseen pitää olla eväitä. Minusta sinä sanot rumasti niille ihmisille, jotka ovat esimerkiksi koulukiusattuja, että on heidän oma vikansa, kun eivät pysty nousemaan niistä mitätöinnin tunteista, joita ei ole kotonakaan paikattu. Hyi sinua, missä on sinun tukesi ja empatiasi ongelmissa olevalle? Oletko muka itse täydellinen? Tai ratkonut kaikki ongelmasi ja pahanolon tunteesi?

Ei minun mielestäni se, että tiedostan äitini pilanneen mielenterveyteni ole sen este, että mä paranisin, vaan yksinkertaisesti se, etten mä tiedä, miten paranisin.

Minusta ei voi olla oikein, että elämää pitää suorittaa synkkänä ollen onneton. On aivan vammaista väittää, että mä pystyn olemaan tuosta noin vain onnellinen jos mä haluan. Kuinka muka? Miten se tehdään? Mitä?

Pitäisikö minun unohtaa kaikki se loukkaus, joka on mieleni pahoittanut, mitä? Eikö minun tunteillani ole mitään arvoa? Voi vittu, että mua vituttaa kun te itse olette aivan yhtä huonoja kuin minä ja luulette omassa erinomaisuudessanne tietävänne mikä auttaa minua! Mutta kun ette te tiedä! Minua auttaa tasan vain se, mikä minua auttaa! Ei mikään saatanan paska yrittäminen olla jokin muu kuin mikä mä olen! Jos se on paskaa niin se on paskaa ja sitä ei kauniilla kakkukuorrutteella pois oteta!

Haluan olla OIKEASTI onnellinen, enkä mä tiedä miten oikeasti onnellisia ollaan!

Ihan saatanan sama jos sä tulet virnuilemaan, että "ei sulla ole siitä vaaraa" tms, kun et itsekään ole onnellinen paitsi itseäsi pettämällä!

Ap

Voi sua. Se vaan on niin, että jokainen voi olla vähän onnellisempi, kun lakkaa syyttämästä muita. Tekee sivun menneisyytensä kanssa. Kauheidenkin (joita sinulla ei ole) asioiden kanssa voi oppia elämään. Tekemällä parempia valintoja. Opettelemalla ajattelemaan muitakin kuin itseään.

Hyväksyminen. Itsensä hyväksyminen. Positiiviset ajatukset. Muiden auttaminen. Rakastaminen auttaa. Ei niinkään se, että vain odottaa muilta rakkautta.

Ottamalla itse vastuun elämästään.

Ja onnellisuus. Se on myös velvollisuuksia. Olemalla hyvä muille pääsee lhemmäs onnea. Ei onnellisuus ole mitään kokoaikaista huumaa tai vain palkitsevien asioiden tekemistä. Se on sitä, ettei ole kaunainen. Ei pidä vihaa yllä

Miten se, että lakkaa syyttämästä muita saa itselle hyvän olon aikaan? Niinhän sä väität. Olisi kiva tietää, miten SE saa hyvän olon aikaan. Kerropa mulle. Noihin muihin voin sanoa jotain myöhemmin tai olla sanomatta.

Ap

En ole tuo, joka kirjoitti sulle tuon "voi sua" -alkavan tekstin, mutta kommentoinpa silti. Sillä hän on täysin oikeassa. Onnellisuus tulee itsestä. Kukaan ei voi sitä sinulle antaa, tai sinua siihen ohjata. Ei mies, ei se äitisi.

Väitän että vaikka saisit äidiltäsi anteeksipyynnön, sinä romahtaisit tyhjän päälle kokonaan. Mistä sitten olisit katkera ja kaunainen? Et sinä niistä halua luopua, koska olet rakentanut aikuisminäsi niiden päälle. Sullahan menee kaikki jos niitä ei enää ole.

Minulla on ok lapsuus, mutta sen jälkeen meni huonommin. Tuli erittäin huono puolison valinta: väkivaltaa, sarjapettämista saman sukupuolen kanssa, alhoholismia, katoamisia, katkoja, mielentilatutkimusta, putkaa, poliisia, kuulusteluja, itsemurhayrityksiä, puheita kylillä, raivon puuskia, valheita, varastamista. Tuhosipa vielä kaikki työ- ja koulutodistukseni tämä lasteni isä. Mulle tuli velkoja, luottotiedot meni, asunto alta, kaikki meni. Helvetin katkeraltahan se tuntui, ja olin hyvin vihainen. Tuli masennus, ja vielä toisenkin kerran. Mutta minä selvisin. Päätinlopettaa vihaamisen, unohtaa katkeruuden, unohtaa sen ihmisen kokonaan. Sitä oliota ei ole minulle enää olemassa. Maksoin velat, kävin terapiat, ja päätin elää vain eteenpäin. Tässä ja nyt, itseni kantaen ja lapsia tukien.

Meillä menee nyt hyvin. Elämässäni on 12v pätkä jota ei ole enää olemassa. En tarvitse sitä.

Minä olen onnellinen ja samoin nyt jo aikuiset lapseni.

Niin mutta käsitätkö, että on TÄYSIN eri asia haavoittua lapsuudessa, jo 3-4 -vuotiaana, kuin että aikuisena saa vastaansa sian. Voi että, miten pihalla sä oletkaan, jos vertaat itseäsi minuun.

Ap

Sinulle tyypillisesti unohdit ne lapset tuossa kuviossa. Nekin on eläneet tuon paskan ja selvinneet.

Ai? Siis hylkäsitkö säkin heidät? Syyttelitkö sä heitä siitä, että he eivät käyttäydy kuin sinä haluaisit, kun sinulla on vaikeaa? Kaadoitko sä heidän päälleen sen, että miehesi petti? Ai et vai? No, mieti kaksi kertaa miksi he selvisivät. Minun äitini mielestä minussa oli aina vikaa, kun hän oli huonolla tuulella, ymmärrätkö? Kerroitko sinäkin niin koko ajan omille lapsillesi?

Ap

Ei kun se isä teki tuota. Usko pois, isällä on väliä. Niin kuin sunkin lapsillasi. Isähän on heille suorastaan elintärkeä.

Sanon tämän vielä, ettet jäisi ikuisesti omaan tyhmyyteesi:

Minun isäni ei ole sama asia kuin äiti. Minä en asunut isäni kanssa. Sinun lapsesi varmaan asuivat sinun kanssasi?

Isä korvaa kyllä äidin, jos hän on HYVÄ. Mutta isä ei murenna äidin hyvää voimaa lasten kasvamiselle, jos äiti on hyvä, vaikka isä olisi paska. Jos mulla olisi ollut isä, joka osaa auttaa, se olisi ollut jo todella hyvä.

Ap