Mitenköhän sitä taas selviäisi joulusta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No mitä niille pitäisi valmistella? Minkä ikäisiä ne on?

Kysyy mitä ne haluaa syödä, se voi olla ihan muutakin kuin perinteisiä joulusafkoja, ja hyvinkin helppo valmistaa. Sitten vaikka pelaatte koko joulun.

Ei meillä ole siis minun ruokiani ja lasten ruokia, vaan lasten on syötävä jouluruokia ja jouluruokia ovat jouluruuat. Jos meillä olisi lasten toiveruokia niin sehän kadottaa vanhat jouluperinteet. Eikö meistä jokainen haikaile vahojen perinteiden perään? Itseä ainakin on vain vituttanut perinteiden häviäminen maailmasta.

Ap

Outoa . Itse et mitään tee asian eteen, mutta muiden pitäisi pitää perinteet elossa? Kuulostat laiskalta ja negatiiviselta. Missä mies?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietty itse oon suhteellisen yksimielisesti päättänyt romahtaa, eli antaa todellisten tunteitteni ja ajatusteni tulla näkyviin, niin mieskin on ollut helisemässä. Kommunikaatio ei ole riittävää meillä, vaikka mies kovin välittävä onkin. Itse koitan kertoa ajatukseni hänelle mutta en saa siinä vastakaikua. Vaikka mies on syvällinen ja fiksu. Tämä yhdessä todellisten paskamaisten tunteitteni kanssa halvaannuttaa minut kauas pois idyllistä. Ei voi olla idyllistä jos olemme eri linjoilla miehen kanssa elämän suurista linjoista. Mutta näistä puhun terapiassa. Eikö teitä harmita pikkuasiat joskus ihan valtavasti? Tai ei joulunvietto nyt ihan pikkuasia ole, mutta ei maailman suurinkaan, mutta vituttaa, kun todelliset tunteeni ovat täynnä pelkkää paskaa!

Ap

Mitkä suuret linjat elämässä? Miehellä toiminta ja sinulla kitinä

Mitkä eri linjat suurissa linjoissa elämässä? Kai ymmärrät että idylin luot sinä. Ei voi olla niin, että yksi oksentaa kaiken negatiivisuuden ulos. Ja toisen pitäisi se ottaa vastaan. Vuorovaikutus vaatii vastuuta ja toisen huomioon ottamista.

Idyli. Tahdot, että muut toteuttaa sinun toiveitaisi. Luo sinulle kaunista ja sinä istut ja syydät vaatimuksia ja valitat.

Suuret linjat elämässä. Mut nä saan vaatia ja minua pitää palvella. Mies ei saa poistua talosta, etten minä joudu olemaan lasten kanssa.

Ei lapsia kiinnosta joulussa oikeastaan muu kuin lahjat ja nekin on viikon päästä tylsiä eli ei joulua voi lasten näkökulmasta pilata muuten kuin jos ei anna jotain lahjaksi. Suunnilleen kaikki muut on aikuisten perinteitä

Voi jessus. Älä stressaa liikaa, ihan kivaa niillä lapsilla varmasti on. Ei sulla tarvi olla sen kummempaa joulumieltä, lapsille jotain pientä kivaa lahjaksi ja tarjoat jouluruokaa. Ei sen kummempaa, äkkiä se joulu ohi menee. 

Musta alkaa tuntumaan, että tämän tarinan suurin roisto on ap:n mies. Huolimatta siitä, mitä hän ap:ta kohtaan tuntee, hänen pitäisi ymmärtää, että hän pakottaa lapsensa elämään väkivaltaisuuden keskellä. Henkinen väkivalta nimittäin on vähintään - siis vähintään - yhtä tuhoisaa kuin fyysinen väkivalta.

Ja sitä ap tässä nyt koko perhettä kohtaan syytää. Ap:n miehen pitäisi nyt ymmärtää, että ero on ainut vastuullinen vaihtoehto. Se sallisi ap:lle tuon, minkä itsekin sanoi: kerran, pari viikossa tapaaminen lasten kanssa, mutta hänen väkivaltainen läsnäolonsa ei painostaisi lasten arkea.

Arvaan, miten ap tästä ärähtää, miten voi olla väkivaltainen, jos ei ole kunnolla edes läsnä. Mutta tosiaankin tuommoinen koko perheen pitäminen varpaillaan, huutaminen, kun lapset käyttäytyvät kuten lapset, on henkistä väkivaltaa. Puhumattakaan itsemurhalla uhkailusta. Pahinta on, että mies on nyt nähtävästi saamassakin tarpeekseen ja iskee takaisin, juuri sillä, mitä huomionhakuinen ap pelkää: jättämällä hänet yksin ja menemällä omiin menoihinsa.

Eli nyt ollaan tilanteessa, jossa fyysisessä väkivallassa toinenkin alkaisi mätkiä takaisin. Tosi kivaa lapsille.

Mitä sitten, jos äitisi on oikeassa, olet kamala ihminen, ihmisen irvikuva, narsistinen huomionhakuinen vastuuton oman navan kaivelija, minä minä minun tunteet minun lapset minun lapsuus minä.

Vierailija kirjoitti:

Musta alkaa tuntumaan, että tämän tarinan suurin roisto on ap:n mies. Huolimatta siitä, mitä hän ap:ta kohtaan tuntee, hänen pitäisi ymmärtää, että hän pakottaa lapsensa elämään väkivaltaisuuden keskellä. Henkinen väkivalta nimittäin on vähintään - siis vähintään - yhtä tuhoisaa kuin fyysinen väkivalta.

 

Ja sitä ap tässä nyt koko perhettä kohtaan syytää. Ap:n miehen pitäisi nyt ymmärtää, että ero on ainut vastuullinen vaihtoehto. Se sallisi ap:lle tuon, minkä itsekin sanoi: kerran, pari viikossa tapaaminen lasten kanssa, mutta hänen väkivaltainen läsnäolonsa ei painostaisi lasten arkea.

 

Arvaan, miten ap tästä ärähtää, miten voi olla väkivaltainen, jos ei ole kunnolla edes läsnä. Mutta tosiaankin tuommoinen koko perheen pitäminen varpaillaan, huutaminen, kun lapset käyttäytyvät kuten lapset, on henkistä väkivaltaa. Puhumattakaan itsemurhalla uhkailusta. Pahinta on, että mies on nyt nähtävästi saamassakin tarpeekseen ja iskee takaisin, juuri sillä, mitä huomionhakuinen ap pelkää: jättämällä hänet yksin ja menemällä omiin menoihinsa.

 

Eli nyt ollaan tilanteessa, jossa fyysisessä väkivallassa toinenkin alkaisi mätkiä takaisin. Tosi kivaa lapsille.

Näin se taitaa olla.

Mietitään, jos apn mies olisi hänen kaltaisensa.

Suositeltaisiin kiireesti pelastamaan itsensä moiselta terroristilta, arvaamattomalta lisälapselta

Tämä on palstan ikävin ketju.

Puistattaa

Vierailija kirjoitti:

Musta alkaa tuntumaan, että tämän tarinan suurin roisto on ap:n mies. Huolimatta siitä, mitä hän ap:ta kohtaan tuntee, hänen pitäisi ymmärtää, että hän pakottaa lapsensa elämään väkivaltaisuuden keskellä. Henkinen väkivalta nimittäin on vähintään - siis vähintään - yhtä tuhoisaa kuin fyysinen väkivalta.

 

Ja sitä ap tässä nyt koko perhettä kohtaan syytää. Ap:n miehen pitäisi nyt ymmärtää, että ero on ainut vastuullinen vaihtoehto. Se sallisi ap:lle tuon, minkä itsekin sanoi: kerran, pari viikossa tapaaminen lasten kanssa, mutta hänen väkivaltainen läsnäolonsa ei painostaisi lasten arkea.

 

Arvaan, miten ap tästä ärähtää, miten voi olla väkivaltainen, jos ei ole kunnolla edes läsnä. Mutta tosiaankin tuommoinen koko perheen pitäminen varpaillaan, huutaminen, kun lapset käyttäytyvät kuten lapset, on henkistä väkivaltaa. Puhumattakaan itsemurhalla uhkailusta. Pahinta on, että mies on nyt nähtävästi saamassakin tarpeekseen ja iskee takaisin, juuri sillä, mitä huomionhakuinen ap pelkää: jättämällä hänet yksin ja menemällä omiin menoihinsa.

 

Eli nyt ollaan tilanteessa, jossa fyysisessä väkivallassa toinenkin alkaisi mätkiä takaisin. Tosi kivaa lapsille.

Kyllä minä mielestäni minimoin henkisen väkivallan määrää nimenomaan sillä, että en koitakaan kasvattaa lapsia ja kun mulla keittää ihan kaikessa yli, niin en vastaa niistä asioista, kunnes toivottavasti jonain päivänä taas ei keitä. (Pikkuvauvojen kanssa ei niinkään keittänyt, paitsi joku koliikkityyppinen itku, mutta se on normaalia ja mies hyssytteli silloinkin lapset), ja kyllä tiedostan, että lapselle räyhääminen on henkistä väkivaltaa.

Minusta sivussa oleminen ei ole sitä. Oma isänikin asui eri osoitteessa kuin minä, eikä hänen lähtöään voi sanoa sillälailla henkiseksi väkivallaksi, että minä kantaisin siitä ainakaan kaunaa. Ja erosta ovat molemmat vanhemmat vastuussa (siis miten se hoidetaan ja miten lapset tai lapsi huomioidaan), eli vaikka äiti hylkäsi isäni ja isä ei sen takia ollut kanssani ja olen sen kokenut varmaan jonkinasteisena hylkäämisenä, niin sellaisia nyt elämään vain tulee.

Isä ei ollut läsnä niin paljon elämässäni kuin MINÄ olisin tarvinnut, mutta sille ei vain voi mitään. Se on isän puutos, ettei nähnyt, miten jätti sättivän vaimonsa elämään pienen lapsen kanssa ja että lapsi aivan varmasti kärsii, kun isä ei olisi voinut tarjota minulle sen parempaa lapsuutta. Olisin halunnutkin ammattikasvattajien luo mieluiten nyt kun ajattelen. He eivät ainakaan tee sellaisia tunnetason virheitä, kuin minun äitini teki. Mutta lapsi nyt vain elää niissä oloissa joihin sattuu syntymään, eikä hyviä, kunnollisia ammatikasvattajia (biologisiin hyviin vanhempiin en nyt puutu) ole kuin aniharvalle.

Eli suurimmalla osalla lapsista on jollain tavalla paskat vanhemmat enivei. Voi heitä silti rakastaa ja pitää jopa riittävinä, kunnollisina. Tämä on minun mieheni viesti minulle. Toivon että se on näin kun hän sen täällä paikanpäällä näkee.

Mies ei ole aggressiivisoitumassa, vaan kyllä minä tiedän, että hänelläkin pitää olla oikeuksia tässä perheessä ja hän antoi vain pottuja pottuina kun en minäkään ole kauheasti hänen kanssaan neuvotellut, että saanko romahtaa. Se vain tuli, kun päätin, että okei, kun mulla kertan on tilaisuus, niin en enää tukahduta tunteitani, vaan aion alkaa tuntea niitä oikeita vitun paskamaisia tunteitani ja elää aitona minuna, ehkä siten pääsen eroon niistä tunteista. Mies tosin näytti vihreää valoa että ole oma itsesi, mutta ei hänkään varmaan arvannut, etten enää halua / jaksa / kykene tekemään mitään.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Mitä sitten, jos äitisi on oikeassa, olet kamala ihminen, ihmisen irvikuva, narsistinen huomionhakuinen vastuuton oman navan kaivelija, minä minä minun tunteet minun lapset minun lapsuus minä.

No ei ole oikeassa. Pahuutta mitatessa akselilla vanhempi vs. lapsi lapsi voittaa aina hyvyyden puolelle.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Musta alkaa tuntumaan, että tämän tarinan suurin roisto on ap:n mies. Huolimatta siitä, mitä hän ap:ta kohtaan tuntee, hänen pitäisi ymmärtää, että hän pakottaa lapsensa elämään väkivaltaisuuden keskellä. Henkinen väkivalta nimittäin on vähintään - siis vähintään - yhtä tuhoisaa kuin fyysinen väkivalta.

 

Ja sitä ap tässä nyt koko perhettä kohtaan syytää. Ap:n miehen pitäisi nyt ymmärtää, että ero on ainut vastuullinen vaihtoehto. Se sallisi ap:lle tuon, minkä itsekin sanoi: kerran, pari viikossa tapaaminen lasten kanssa, mutta hänen väkivaltainen läsnäolonsa ei painostaisi lasten arkea.

 

Arvaan, miten ap tästä ärähtää, miten voi olla väkivaltainen, jos ei ole kunnolla edes läsnä. Mutta tosiaankin tuommoinen koko perheen pitäminen varpaillaan, huutaminen, kun lapset käyttäytyvät kuten lapset, on henkistä väkivaltaa. Puhumattakaan itsemurhalla uhkailusta. Pahinta on, että mies on nyt nähtävästi saamassakin tarpeekseen ja iskee takaisin, juuri sillä, mitä huomionhakuinen ap pelkää: jättämällä hänet yksin ja menemällä omiin menoihinsa.

 

Eli nyt ollaan tilanteessa, jossa fyysisessä väkivallassa toinenkin alkaisi mätkiä takaisin. Tosi kivaa lapsille.

Näin se taitaa olla.

Mietitään, jos apn mies olisi hänen kaltaisensa.

Suositeltaisiin kiireesti pelastamaan itsensä moiselta terroristilta, arvaamattomalta lisälapselta

Niin minäkin olen suositellut :D

Ap

Lapsillasi tulee olemaa paska joulu, koska olet selvästi päättänyt niin. Sitähän sä kysyit? Tapaus ratkaistu.

Siis niin, ettei se tunnu hirveälle pettymykselle. Olemme ihan kotona vain perheen kesken, mutta tuntuu inhottavalle olla se aikuinen, joka on vastuussa lasten tunteista. Jos lapsilla on huono joulu, niin se on ikuisesti minun syyni. Mutta mulla ei ole joulumieltä lainkaan, eikä kiinnosta toisten joulua laittaa.

Niin, tiedostan, että en pysty joulua laittamaan, ja voihan siinä olla mukana passiivista aggressiotakin, ja en voi kuin ajatella, että se varmaan näyttää sille, etten edes halua, enkä oikein haluakaan. Suren sitä, että jos tästä tulee lapsille paha mieli, niin se johtuu minusta, vaikka en vain kykene tuottamaan muille hyvää mieltä ilman, että se tapahtuisi oman mielenrauhani kustannuksella. Tunnen siis olevani ääliö, jos en kuuntele omaa katkeruuttani, vaan ajattelen vain toisia. Jotenkin näin. Haluaisin haluta, mutta olenkin sen sijaan katkera ja olen jopa niin katkera, etten halua työntää sitä sivuun EDES jouluna. Onhan se karmeaa. Mutta voihan se olla, että lapsille kaikki näyttäytyy ihan normaalina, riittää, että on lahjat ja syödään jouluruokia ja jotain, mikä heillekin maistuu. Mutta mulle se nyt ei oo joulua nähnytkään.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Musta alkaa tuntumaan, että tämän tarinan suurin roisto on ap:n mies. Huolimatta siitä, mitä hän ap:ta kohtaan tuntee, hänen pitäisi ymmärtää, että hän pakottaa lapsensa elämään väkivaltaisuuden keskellä. Henkinen väkivalta nimittäin on vähintään - siis vähintään - yhtä tuhoisaa kuin fyysinen väkivalta.

 

Ja sitä ap tässä nyt koko perhettä kohtaan syytää. Ap:n miehen pitäisi nyt ymmärtää, että ero on ainut vastuullinen vaihtoehto. Se sallisi ap:lle tuon, minkä itsekin sanoi: kerran, pari viikossa tapaaminen lasten kanssa, mutta hänen väkivaltainen läsnäolonsa ei painostaisi lasten arkea.

 

Arvaan, miten ap tästä ärähtää, miten voi olla väkivaltainen, jos ei ole kunnolla edes läsnä. Mutta tosiaankin tuommoinen koko perheen pitäminen varpaillaan, huutaminen, kun lapset käyttäytyvät kuten lapset, on henkistä väkivaltaa. Puhumattakaan itsemurhalla uhkailusta. Pahinta on, että mies on nyt nähtävästi saamassakin tarpeekseen ja iskee takaisin, juuri sillä, mitä huomionhakuinen ap pelkää: jättämällä hänet yksin ja menemällä omiin menoihinsa.

 

Eli nyt ollaan tilanteessa, jossa fyysisessä väkivallassa toinenkin alkaisi mätkiä takaisin. Tosi kivaa lapsille.

Näin se taitaa olla.

Mietitään, jos apn mies olisi hänen kaltaisensa.

Suositeltaisiin kiireesti pelastamaan itsensä moiselta terroristilta, arvaamattomalta lisälapselta

Mies pystyy rakastamaan minua vikoinenikin. Kummallistako?

Vai onko kyse siitä, että pystyy myös elämään kanssani vaikka olen todella viallinen? Mietin vain, että mitä se sitten tarkoittaa, että toisia kuuluu arvostaa sellaisina kuin he ovat ja rakastaa myös?

No, en pysty olemaan äitini kanssa sellaisena kuin hän on, arvostamaan pystyn ehkä jos saan pysyä kauempana, eikä äiti koita vaikuttaa elämääni. Apua olisin äidiltä kaivannut, mutta sitä ei suo. Kaiken mitä antaa pitää tapahtua hänen ehdoillaan.

Ap

Pahinta henkistä väkivaltaa on olla läsnä mutta poissa. Mielummin eri osoitteessa. Rakkaudeton vanhempi, joka ei tee kotona mitään, on pahin

Sinä olet paha äiti. Muuta muualle!

Tai siis tietenkin avunantaja saa antaa apua omilla ehdoillaan, mutta tarkoitan, että äiti ei auta, ellen tee niin kuin hän sanoo. Sitä hän kutsuu avuksi.

Kun en ole voinut tehdä niin tai olen suuttunut ja raivonnut vihassa, että onko pakko, ja aiheuttanut(?) siis riitaa, niin sitten olen kiittämätön jne.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Pahinta henkistä väkivaltaa on olla läsnä mutta poissa. Mielummin eri osoitteessa. Rakkaudeton vanhempi, joka ei tee kotona mitään, on pahin

Sinä olet paha äiti. Muuta muualle!

Millä periaatteella? Voisitko hiukan avata tätä, koska en ymmärrä, mitä tuo tarkoittaa? Onko sinulla esimerkkejä? Varmaan olen monina hetkinä poissaoleva, mutta siis miten mun pitäis lasten kanssa olla, että olisin läsnäoleva? En nyt ymmärrä. Mennä katsomaan silmiin ja tuijottaa sinne vai miten?

Ap

Nyt siis toivot, että olisit saanut elää lastensuojelun hoivissa.

Oletko tosiaan noin sokea ja itsekäs

Kyvytön edes miettimään mitä se olisi, mitä monet ihmiset on joutuneet kokemaan

Vierailija<br />

Minusta sivussa oleminen ei ole sitä. Oma isänikin asui eri osoitteessa kuin minä, eikä hänen lähtöään voi sanoa sillälailla henkiseksi väkivallaksi, että minä kantaisin siitä ainakaan kaunaa. Ja erosta ovat molemmat vanhemmat vastuussa (siis miten se hoidetaan ja miten lapset tai lapsi huomioidaan), eli vaikka äiti hylkäsi isäni ja isä ei sen takia ollut kanssani ja olen sen kokenut varmaan jonkinasteisena hylkäämisenä, niin sellaisia nyt elämään vain tulee.<br />

Isä ei ollut läsnä niin paljon elämässäni kuin MINÄ olisin tarvinnut, mutta sille ei vain voi mitään. Se on isän puutos, ettei nähnyt, miten jätti sättivän vaimonsa elämään pienen lapsen kanssa ja että lapsi aivan varmasti kärsii, kun isä ei olisi voinut tarjota minulle sen parempaa lapsuutta.<br />

Ap[/quote kirjoitti:

 

Juuri tämän sinä voit muuttaa omien lastesi kanssa. Muuta eri osoitteeseen ja jätä lapset rakastavan isän kanssa. Sinä jätät heidät parempaan huomaan siten. Tarjoa heille parempi lapsuus.

 

Mutta ethän sä voi, kun sittenhän kukaan ei olisi kärsimässä ja huomioimassa näitä sun täydellisen kusipäisiä "jos en saa mitä haluan, katson, että kukaan ei saa, mitä haluaa"-vinkumisia. Olet riippuvainen katkeruudestasi ja siitä, että pääset näkemään sen vaikutukset muihin.

 

Ja miehellesi tiedoksi: hän tekee nyt, kenties itsekkyyttään hänkin, erittäin väärän ja vaarallisen diagnoosin lastensa parhaasta.

Ja oon kyllä huolissani ja murheessani varmasti poissaoleva, mutta eikö nyt jokainen vanhempi ole sellainen enempi vähempi? Ainakin ylemmissä toimihenkilöperheissä, jonka tasoisessa ympäristössä olen itse kasvanut. Mies on maalaistalosta.

Ap