Lue keskustelun säännöt.
Äideiltä vaaditaan nykyään jo liikaa
Provosoiva otsikko, mutta pyydän, lukekaa perustelutkin.
Juttelin tässä kahdeksankymppisen äitini kanssa. Hän on saanut meidät lapset 1950-60 -luvuilla, ja tehnyt palkkatöitä perheenhoidon ohella.
Moni arkiseen elämään liittyvä fyysinen asia on helpottunut. Enää ei tarvitse tiskata itse ja pyykkitorni vähentää paljon vaivaa.
Mutta kun koneistus lisääntyy, vaatimustasokin lisääntyy. 1950-luvulla ei pyykätty vaatteita yhden tai kahden käyttökerran päälle, alusvaatteitakin käytetiin puoli viikkoa samoja. Hienhaju oli normaali asia. Hiukset pestiin kerran viikossa tai kahdessa, ja kun ne alkoivat näyttää rasvaisilta, ne kietaistiin nutturalle tai liiskattiin brylkreemillä päätä myöten.
Ruoka oli tankkaamista, ei kulinaarista iloittelua. Vilkaiskaapa joskus 50-luvun reseptejä. Ok, aineksia oli vähän saatavilla, mutta ajattelukin oli toisenlaista: kukaan ei edes kuvitellut, että viikonloppuisin pitäisi tehdä monimutkaisia kolmen ruokalajin perheaterioita kotioloissa.
Lastenkasvatus perustui täysin toisenlaiselle ajettelulle kuin nykyään. Lapsentahtisuutta ei tunnettu, naisen tehtävä oli ennen kaikkea olla hyvä vaimo. Hyvää lastenkasvatusta oli hankkia lapsille kaksi lämmintä ateriaa päivässä, ehjät vaatteet ja piiskaa, jos lintsasivat koulusta tai kiroilivat aikuisille. Virikkeistä tai lasten älyllisestä kehityksestä ei puhuttu, ja lapset temmelsivät omissa oloissaan valtosan päivästä (mikä näkyi järkyttävänä tapaturmien määränä ja lapsikuolleisuutena).
Naisten ei oletettu tekevän uraa tai edes käyvän töissä naimisiin mentyään. Toki monet alemman sosiaaliluokan naiset niin tekivät, koska miestä ei joko ollut tai miehen tulot eivät yksin riittäneet. Mutta samanlaisia paineita uran hankkimiseen ei silti ollut.
Entä nyt?
Naisen pitää hankkia hyvä koulutus ja oma ura. Naisen pitää olla seksikäs ja innostunut sängyssä, pitää kunnostaan huolta - kaikki asioita, joille ei 1950-60-luvuilla yksikään vaimo uhrannut ajatustakaan (naisten seksuaalisuus oli melko tuntematon käsite, ja kuntoilusta kävi arkinen työnteko).
Sosiaalisia suhteita pitää huoltaa, kuten piti silloin ennenkin.
Lastenkasvatuksesta on tullut äitien päätehtävä, ja siinä suorittaminen on tärkeää. Virikkeitä, harrastuksia, lasten taitojen hiomista... Lapsille pitää tehdä itse ruokaa alusta pitäen, vaikka todellisuudessa vain viidesosa kotitalouksista tekee arkisin ruoan alusta alkaen itse! Kunnon äiti ei vie lapsiaan mummolaan yökylään, monella sitä optiota ei edes ole. Ei tule kyseeseenkään, että lapset jätettäisiin naapurin kymmenvuotiaan hoiviin, ja vanhemmat lähtisivät ravintolaan tai teatteriin, kuten 1950-luvulla vielä yleisesti tehtiin - ylipäätään lastenhoitoapua on erittäin vaikea saada mistään edes rahalla.
Päivähoito on ilman muuta nykyään paremmalla tolalla, tosin perheiden valinnanvaraa ja hoidon tasoa ollaan nyt kovaa vauhtia leikkaamassa. Kukaan ei tunnu enää muistavan aikaa ENNEN subjektiivista päivähoito-oikeutta, jolloin töissäkäyvienkin perheiden saattoi olla vaikeaa saada lapselleen päivähoitopaikkaa. Varoitan, että tuohon suuntaan ollaan palaamassa ja kovaa vauhtia, kun kunnat säästöpaineissaan leikkaavat päivähoidon määrärahoja!
Alkoholia kunnon äiti ei tietenkään juo nykyään lainkaan, tupakkaa ei polteta jne. Kännisiä naisia ei suvaittu 1950-60-luvuillakaan, mutta juhlissa pidettiin silti itsestäänselvänä, että myös perheenäidit nostivat lasillisen. Lapset olivat kotona sen lapsenlikan hoivissa - nyt moni joutuu ottamaan lapset mukaan, ja takaraivossa soivat syyllistävät "anna lapselle raitis se-ja-se" mainokset.
Tähän enää vain yksi ESIMERKKI, siis huom. yksi lukuisten samankaltaisten joukossa. Some. Nykyään moni joutuu jo ihan työnsä takia olemaan läsnä sosiaalisessa mediassa. Ennen riitti, kun piti yhteyttä sukulaisiin ja pariin ystäväperheeseen muutaman kerran vuodessa. Nyt pitää päivittää sometilejä ja vastata kavereiden, työtovereiden ja sidosryhmien viesteihin mielellän HETI, ettei saa laiskan tai epäsosiaalisen leimaa.
Mutta ei mene kauaa, kun aletaan syyllistää tuostakin. Kuulemma lapset eivät opi puhumaan ja sosiaalisia taitoja, kun ÄIDIT eivät ole henkisesti läsnä....
http://yle.fi/uutiset/puhumattomat_kolmevuotiaat_uusi_ilmio__some_varas…
(Oiskohan nyt niin, että verrattuna vaikkapa 1950-60-lukuihin nykyäiti on lapsensa kanssa ja keskustelee tämän kanssa keskimäärin huomattavasti enemmän kuin ennen. Ääripäät varmaan ovat olemassa, mutta keskivertoäidit näin).
Toisin sanoen tiivistetysti: henkiset paineet ovat kovat, ja kasvavat koko ajan lisää. Äitien odotetaan olevan hyviä ja erinomaisia todella monessa roolissa yhtä aikaa. Ennen riitti paljon vähempi erinomaisuus, eikä naisilla ollut koko ajan silmien edessä verrokkeja ja moraalista paheksuntaa (mä väitän, että tällaiset av-palstat paitsi toimivat tietolähteenä ja tukena, myös luovat paineita ja koventavat ilmapiiriä).
Kommentit (394)
Oli miten oli, monet vanhemmat ovat hukassa. Mistä se johtuu on taas toinen tarina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nykyään on mennyt tosi vaikeaksi hoitaa ihan sitä arkea. Esim koulut keskitetään jättikouluiksi tai sitten joutuu kulkemaan/kuljettamaan kauemmas koska home tai muuten kelvoton lähikoulu.
Hammashuolto on keskitetty, sinnekin pitää kuljettaa. Ennen hammashoitolat oli koululla tai ainakin lähellä.
Terveydenhoito ei toimi ollenkaan eli käytännössä kaikki menee vakuutuksella Mehiläisessä, entisessä Ruusulassa.
Koulun kanssa on koko ajan ihan hervoton buljaaminen. On lippua ja lappua ja vanhempainiltaa ja poikkeusta ja poikkeuksen poikkeusta.
Onhan niitä vaatimuksia ja vaatijia, mutta se on sitten kuitenkin hyvin pitkälti itsestä kiinni, miltä kaikelta suljet silmät ja korvat. Kuunteletko lapsiasi, perhettäsi ja itseäsi vai niitä ulkopuolisia.
Järjetön kiire, ruuhkavuodet ja kilpailu siitä, kenellä on kamalinta, tuntuu olevan se tavoitelluin juttu juuri nyt. Jos et jaa tätä kokemusta, et ole yhtään mitään.
Vierailija kirjoitti:
Itse kaupunkilaisena en ottanut haukkumisena. Teki tuttavaperheistänsä huomion, mikä ei liity kaikkiin kaupunkilaisiin. Lisäksi arveli että tälläinen on egojen buustaus on kaupungeissa yleisempää, kuten oletettavasti onkin. Jos tuollaisesta alkaa meneen herne nenään niin ei ihme että ahdistaa. Maalla nyt sattuu olemaan jotkut asiat helpompia kun kaupungissa, toisaalta kerrostalossa majailevat harvemmin tekevät puusavottaa tai pihatöitä, vaatimuksensa kullakin.
Ja saatiinhan tänne lisää negatiivisuutta, pätemistä, päsmäröintiä ja toisen mollaamista.
Sosiaaliset paineet kannattaa jättää omaan arvoonsa, pääsee vähemmällä suorittamisella. Toisaalta ne jäävät kuitenkin matkan varrelle kokemusvuosien lisääntyessä sekä äidillä että lapsella; hyvin harvoin näkee tai kuulee teinien äidin stressaavan täydellisestä äitiydestä. Omani täyttää keväällä 17, tähän mennessä niistä ei ole enää jälkeäkään, riittävän hyvä riittää, loput voi tehdä omalla tyylillään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse kaupunkilaisena en ottanut haukkumisena. Teki tuttavaperheistänsä huomion, mikä ei liity kaikkiin kaupunkilaisiin. Lisäksi arveli että tälläinen on egojen buustaus on kaupungeissa yleisempää, kuten oletettavasti onkin. Jos tuollaisesta alkaa meneen herne nenään niin ei ihme että ahdistaa. Maalla nyt sattuu olemaan jotkut asiat helpompia kun kaupungissa, toisaalta kerrostalossa majailevat harvemmin tekevät puusavottaa tai pihatöitä, vaatimuksensa kullakin.
Onko negatiivisuutta todeta, että sosiaaliset paineet ovat erilaisia eri kulttuureissa? Eri maiden suhteen tuota varmaan kukaan kiistää, mutta sama myös Suomen sisällä. Nuo oikein pukemisen, oikean ruuan oikean kasvatuksen jne paineet ovat voimakkaimmat koulutettujen kaupunkilaisten keskuudessa, siis keskimäärin, ei kai tuo ole kenenkään panettelua? Kaupungissa taas on hyväksytympää ostaa ravintolasta take awaytä lapsille, maaseudulla hirvipaistin tekeminen leivinuunissa voi olla normi. Yleensä koulutus ja varallisuus on tuonut ihmisille henkistä avaruutta, on opittu tajuamaan kuinka monella lailla voi elää ihan onnellisena kun on matkailtu ja asuttu useissa maissa. Tässä suhteessa hieman mietin miten nyt: juuri hyvinkoulutetut naiset tuntuvat ahdistuvan eniten arjen kriteerien täyttämisestä. En tiedä vaaditaanko äideiltä liikaa vai vaativatko nuoret naiset yleensäkin itseltään ja elämältään liikaa? Voisiko opetella hieman armollisemman tavan elää: minun ei tarvitse olla muiden silmissä täydellinen, ei myöskään mieheni, kotini tai lasteni, kunhan ne valinnat ovat sellaisia joiden kanssa minun on hyvä elää? Näin ajattelee pääkaupunkiseudulla ja maaseudulla asunut keski-ikäinen kahden jo aikuisen lapsen uraäiti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse kaupunkilaisena en ottanut haukkumisena. Teki tuttavaperheistänsä huomion, mikä ei liity kaikkiin kaupunkilaisiin. Lisäksi arveli että tälläinen on egojen buustaus on kaupungeissa yleisempää, kuten oletettavasti onkin. Jos tuollaisesta alkaa meneen herne nenään niin ei ihme että ahdistaa. Maalla nyt sattuu olemaan jotkut asiat helpompia kun kaupungissa, toisaalta kerrostalossa majailevat harvemmin tekevät puusavottaa tai pihatöitä, vaatimuksensa kullakin.
Onko negatiivisuutta todeta, että sosiaaliset paineet ovat erilaisia eri kulttuureissa? Eri maiden suhteen tuota varmaan kukaan kiistää, mutta sama myös Suomen sisällä. Nuo oikein pukemisen, oikean ruuan oikean kasvatuksen jne paineet ovat voimakkaimmat koulutettujen kaupunkilaisten keskuudessa, siis keskimäärin, ei kai tuo ole kenenkään panettelua? Kaupungissa taas on hyväksytympää ostaa ravintolasta take awaytä lapsille, maaseudulla hirvipaistin tekeminen leivinuunissa voi olla normi. Yleensä koulutus ja varallisuus on tuonut ihmisille henkistä avaruutta, on opittu tajuamaan kuinka monella lailla voi elää ihan onnellisena kun on matkailtu ja asuttu useissa maissa. Tässä suhteessa hieman mietin miten nyt: juuri hyvinkoulutetut naiset tuntuvat ahdistuvan eniten arjen kriteerien täyttämisestä. En tiedä vaaditaanko äideiltä liikaa vai vaativatko nuoret naiset yleensäkin itseltään ja elämältään liikaa? Voisiko opetella hieman armollisemman tavan elää: minun ei tarvitse olla muiden silmissä täydellinen, ei myöskään mieheni, kotini tai lasteni, kunhan ne valinnat ovat sellaisia joiden kanssa minun on hyvä elää? Näin ajattelee pääkaupunkiseudulla ja maaseudulla asunut keski-ikäinen kahden jo aikuisen lapsen uraäiti.
Sinulla ei vaan ole sitten mitään tietoa esim Helsingin nykyisestä päivähoito/koulutilanteesta tai muista lapsiperheiden olemattomista palveluista.
Ja ylipäätään yleensä käy niin, että jälkikäteen näkee kaiken toisin. Oma äitinikin väittää olleensa leppoisa ja ihana äiti. Hetmokimppu riivinrauta hän minusta oli, hirvipaisteineen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muistetaan, että äitiys on oma ja vapaaehtoinen arvovalinta. Voi valita myös olla lisääntymättä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse kaupunkilaisena en ottanut haukkumisena. Teki tuttavaperheistänsä huomion, mikä ei liity kaikkiin kaupunkilaisiin. Lisäksi arveli että tälläinen on egojen buustaus on kaupungeissa yleisempää, kuten oletettavasti onkin. Jos tuollaisesta alkaa meneen herne nenään niin ei ihme että ahdistaa. Maalla nyt sattuu olemaan jotkut asiat helpompia kun kaupungissa, toisaalta kerrostalossa majailevat harvemmin tekevät puusavottaa tai pihatöitä, vaatimuksensa kullakin.
Onko negatiivisuutta todeta, että sosiaaliset paineet ovat erilaisia eri kulttuureissa? Eri maiden suhteen tuota varmaan kukaan kiistää, mutta sama myös Suomen sisällä. Nuo oikein pukemisen, oikean ruuan oikean kasvatuksen jne paineet ovat voimakkaimmat koulutettujen kaupunkilaisten keskuudessa, siis keskimäärin, ei kai tuo ole kenenkään panettelua? Kaupungissa taas on hyväksytympää ostaa ravintolasta take awaytä lapsille, maaseudulla hirvipaistin tekeminen leivinuunissa voi olla normi. Yleensä koulutus ja varallisuus on tuonut ihmisille henkistä avaruutta, on opittu tajuamaan kuinka monella lailla voi elää ihan onnellisena kun on matkailtu ja asuttu useissa maissa. Tässä suhteessa hieman mietin miten nyt: juuri hyvinkoulutetut naiset tuntuvat ahdistuvan eniten arjen kriteerien täyttämisestä. En tiedä vaaditaanko äideiltä liikaa vai vaativatko nuoret naiset yleensäkin itseltään ja elämältään liikaa? Voisiko opetella hieman armollisemman tavan elää: minun ei tarvitse olla muiden silmissä täydellinen, ei myöskään mieheni, kotini tai lasteni, kunhan ne valinnat ovat sellaisia joiden kanssa minun on hyvä elää? Näin ajattelee pääkaupunkiseudulla ja maaseudulla asunut keski-ikäinen kahden jo aikuisen lapsen uraäiti.
Sinulla ei vaan ole sitten mitään tietoa esim Helsingin nykyisestä päivähoito/koulutilanteesta tai muista lapsiperheiden olemattomista palveluista.
Ja ylipäätään yleensä käy niin, että jälkikäteen näkee kaiken toisin. Oma äitinikin väittää olleensa leppoisa ja ihana äiti. Hetmokimppu riivinrauta hän minusta oli, hirvipaisteineen.
Jälkikäteen on hyvä kun voi kysyä niitä lasten muistoja - ja nähdä osan vastauksista jo heidän vierailujensa ja yhteydenottojensa tiheydestä. Omat lapseni eivät koskaan ole valittaneet kodin kieltämättä luovasta siisteyskulttuurista tai rennosta hengestä. Ovat myös itse oppineet kyseenalaistamaan asioita ja ajattelemaan omilla aivoillaan.Ymmärrän huolesi hyvin, asut ilmeisesti siinä kehnoimpien palvelujen osassa Helsinkiä josta juuri Hesarissa kirjoitettiin (Vuosaaren päiväkotitilanne, homeiset tilat ja onnettomat palvelut verrattuna parempiin kaupunginosiin). Tai sitten näet asiat omasta kapeasta perspektiivistä, vertaat asioita vain lyhyellä mittakaavalla ajassa ja paikassa (tervetuloa katsomaan palveluja syrjäseudulla, terveydenhoito, koulut ja päiväkodit priimaa?). Taisin tarkoittaa juuri kaltaisiasi ihmisiä: ulkoisesti kaikki hyvin: hyväpalkkainen mies, työ harrasteena ("yrittäjä"metatyöäiti palstailemassa?), arvokas kotitalo Helsingissä, lapset ripotettuna omasta halusta ympäri Helsinkiä (koska hertan/teemun pitää saada opiskella tätä ja tota), ja kalliit yksityistarhat joihin täytyy leipoa macaroneja kerran kuussa. Jatkuva valitus, milloin mistäkin, mikäköhän tekisi sinut ihan oikeasti onnelliseksi tässä elämässä? Harvoin olen ilkeä mutta hyväosaiset tyhjänvalittajat harmittavat, onneksi palstalla on myös niitä aidosti positiivisia ihmisä jotka kykenevät olemaan onnellisia elämässään. Pyydän anteeksi jos erehdyin tyypistä mutta mietipä oikeasti noita sanojani. Jos se paine on eniten oman pään sisällä kuka siihen voi vaikuttaa, Helsingin kaupunki?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse kaupunkilaisena en ottanut haukkumisena. Teki tuttavaperheistänsä huomion, mikä ei liity kaikkiin kaupunkilaisiin. Lisäksi arveli että tälläinen on egojen buustaus on kaupungeissa yleisempää, kuten oletettavasti onkin. Jos tuollaisesta alkaa meneen herne nenään niin ei ihme että ahdistaa. Maalla nyt sattuu olemaan jotkut asiat helpompia kun kaupungissa, toisaalta kerrostalossa majailevat harvemmin tekevät puusavottaa tai pihatöitä, vaatimuksensa kullakin.
Onko negatiivisuutta todeta, että sosiaaliset paineet ovat erilaisia eri kulttuureissa? Eri maiden suhteen tuota varmaan kukaan kiistää, mutta sama myös Suomen sisällä. Nuo oikein pukemisen, oikean ruuan oikean kasvatuksen jne paineet ovat voimakkaimmat koulutettujen kaupunkilaisten keskuudessa, siis keskimäärin, ei kai tuo ole kenenkään panettelua? Kaupungissa taas on hyväksytympää ostaa ravintolasta take awaytä lapsille, maaseudulla hirvipaistin tekeminen leivinuunissa voi olla normi. Yleensä koulutus ja varallisuus on tuonut ihmisille henkistä avaruutta, on opittu tajuamaan kuinka monella lailla voi elää ihan onnellisena kun on matkailtu ja asuttu useissa maissa. Tässä suhteessa hieman mietin miten nyt: juuri hyvinkoulutetut naiset tuntuvat ahdistuvan eniten arjen kriteerien täyttämisestä. En tiedä vaaditaanko äideiltä liikaa vai vaativatko nuoret naiset yleensäkin itseltään ja elämältään liikaa? Voisiko opetella hieman armollisemman tavan elää: minun ei tarvitse olla muiden silmissä täydellinen, ei myöskään mieheni, kotini tai lasteni, kunhan ne valinnat ovat sellaisia joiden kanssa minun on hyvä elää? Näin ajattelee pääkaupunkiseudulla ja maaseudulla asunut keski-ikäinen kahden jo aikuisen lapsen uraäiti.
Sinulla ei vaan ole sitten mitään tietoa esim Helsingin nykyisestä päivähoito/koulutilanteesta tai muista lapsiperheiden olemattomista palveluista.
Ja ylipäätään yleensä käy niin, että jälkikäteen näkee kaiken toisin. Oma äitinikin väittää olleensa leppoisa ja ihana äiti. Hetmokimppu riivinrauta hän minusta oli, hirvipaisteineen.
Jälkikäteen on hyvä kun voi kysyä niitä lasten muistoja - ja nähdä osan vastauksista jo heidän vierailujensa ja yhteydenottojensa tiheydestä. Omat lapseni eivät koskaan ole valittaneet kodin kieltämättä luovasta siisteyskulttuurista tai rennosta hengestä. Ovat myös itse oppineet kyseenalaistamaan asioita ja ajattelemaan omilla aivoillaan.Ymmärrän huolesi hyvin, asut ilmeisesti siinä kehnoimpien palvelujen osassa Helsinkiä josta juuri Hesarissa kirjoitettiin (Vuosaaren päiväkotitilanne, homeiset tilat ja onnettomat palvelut verrattuna parempiin kaupunginosiin). Tai sitten näet asiat omasta kapeasta perspektiivistä, vertaat asioita vain lyhyellä mittakaavalla ajassa ja paikassa (tervetuloa katsomaan palveluja syrjäseudulla, terveydenhoito, koulut ja päiväkodit priimaa?). Taisin tarkoittaa juuri kaltaisiasi ihmisiä: ulkoisesti kaikki hyvin: hyväpalkkainen mies, työ harrasteena ("yrittäjä"metatyöäiti palstailemassa?), arvokas kotitalo Helsingissä, lapset ripotettuna omasta halusta ympäri Helsinkiä (koska hertan/teemun pitää saada opiskella tätä ja tota), ja kalliit yksityistarhat joihin täytyy leipoa macaroneja kerran kuussa. Jatkuva valitus, milloin mistäkin, mikäköhän tekisi sinut ihan oikeasti onnelliseksi tässä elämässä? Harvoin olen ilkeä mutta hyväosaiset tyhjänvalittajat harmittavat, onneksi palstalla on myös niitä aidosti positiivisia ihmisä jotka kykenevät olemaan onnellisia elämässään. Pyydän anteeksi jos erehdyin tyypistä mutta mietipä oikeasti noita sanojani. Jos se paine on eniten oman pään sisällä kuka siihen voi vaikuttaa, Helsingin kaupunki?
Yhtä hyvin sinä kuulet lapsiltasi tasan ainoastaan sen mitä haluatkin kuulla.
Koko Helsingin päiväkotitilanne on kaoottinen. Esim Maunulassa on 900 päiväkoti-ikäistä laata ja 100 paikkaa.
Koulutilanne on kaoottinen myös. Vanhemmat istuu kouluverkkotarkasteluissa satoja, tuhansia tunteja ja kuskaa lapsiaan eri puolille turvaan.
Esim meidän alueen ns lähikoulutilanteen selviäminen kesti 15 vuotta. Meidän taannnoinen ns lähikoulu oli Helsingin homeisin koulu. Astmaa sairastavaa lasta ei sinne voinut laittaa. Nyt on viimein tilanne selvinnyt, mutta lapsi jo yläkoulussa.
Opetusviraston virkamies varaati tietokoneet ja kaupunki säästää, joten esim oppikirjoja pitää kytätä koko ajan ja ostaa itse.
Se lehdissä ollut päiväkoti ei edes ollut Vuosaaressa...
Ja kyllä voi muuttaa. Mutta kovin kaukaa ei viitsi töihin kulkea, koska sitten taas laaten yksinolo lisääntyy. Nyt meillä on ratkaistu kouluasiat niin, että vaikka eivät ole kodin lähellä, ovat miehen työpaikan vieressä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse kaupunkilaisena en ottanut haukkumisena. Teki tuttavaperheistänsä huomion, mikä ei liity kaikkiin kaupunkilaisiin. Lisäksi arveli että tälläinen on egojen buustaus on kaupungeissa yleisempää, kuten oletettavasti onkin. Jos tuollaisesta alkaa meneen herne nenään niin ei ihme että ahdistaa. Maalla nyt sattuu olemaan jotkut asiat helpompia kun kaupungissa, toisaalta kerrostalossa majailevat harvemmin tekevät puusavottaa tai pihatöitä, vaatimuksensa kullakin.
Onko negatiivisuutta todeta, että sosiaaliset paineet ovat erilaisia eri kulttuureissa? Eri maiden suhteen tuota varmaan kukaan kiistää, mutta sama myös Suomen sisällä. Nuo oikein pukemisen, oikean ruuan oikean kasvatuksen jne paineet ovat voimakkaimmat koulutettujen kaupunkilaisten keskuudessa, siis keskimäärin, ei kai tuo ole kenenkään panettelua? Kaupungissa taas on hyväksytympää ostaa ravintolasta take awaytä lapsille, maaseudulla hirvipaistin tekeminen leivinuunissa voi olla normi. Yleensä koulutus ja varallisuus on tuonut ihmisille henkistä avaruutta, on opittu tajuamaan kuinka monella lailla voi elää ihan onnellisena kun on matkailtu ja asuttu useissa maissa. Tässä suhteessa hieman mietin miten nyt: juuri hyvinkoulutetut naiset tuntuvat ahdistuvan eniten arjen kriteerien täyttämisestä. En tiedä vaaditaanko äideiltä liikaa vai vaativatko nuoret naiset yleensäkin itseltään ja elämältään liikaa? Voisiko opetella hieman armollisemman tavan elää: minun ei tarvitse olla muiden silmissä täydellinen, ei myöskään mieheni, kotini tai lasteni, kunhan ne valinnat ovat sellaisia joiden kanssa minun on hyvä elää? Näin ajattelee pääkaupunkiseudulla ja maaseudulla asunut keski-ikäinen kahden jo aikuisen lapsen uraäiti.
Sinulla ei vaan ole sitten mitään tietoa esim Helsingin nykyisestä päivähoito/koulutilanteesta tai muista lapsiperheiden olemattomista palveluista.
Ja ylipäätään yleensä käy niin, että jälkikäteen näkee kaiken toisin. Oma äitinikin väittää olleensa leppoisa ja ihana äiti. Hetmokimppu riivinrauta hän minusta oli, hirvipaisteineen.
Jälkikäteen on hyvä kun voi kysyä niitä lasten muistoja - ja nähdä osan vastauksista jo heidän vierailujensa ja yhteydenottojensa tiheydestä. Omat lapseni eivät koskaan ole valittaneet kodin kieltämättä luovasta siisteyskulttuurista tai rennosta hengestä. Ovat myös itse oppineet kyseenalaistamaan asioita ja ajattelemaan omilla aivoillaan.Ymmärrän huolesi hyvin, asut ilmeisesti siinä kehnoimpien palvelujen osassa Helsinkiä josta juuri Hesarissa kirjoitettiin (Vuosaaren päiväkotitilanne, homeiset tilat ja onnettomat palvelut verrattuna parempiin kaupunginosiin). Tai sitten näet asiat omasta kapeasta perspektiivistä, vertaat asioita vain lyhyellä mittakaavalla ajassa ja paikassa (tervetuloa katsomaan palveluja syrjäseudulla, terveydenhoito, koulut ja päiväkodit priimaa?). Taisin tarkoittaa juuri kaltaisiasi ihmisiä: ulkoisesti kaikki hyvin: hyväpalkkainen mies, työ harrasteena ("yrittäjä"metatyöäiti palstailemassa?), arvokas kotitalo Helsingissä, lapset ripotettuna omasta halusta ympäri Helsinkiä (koska hertan/teemun pitää saada opiskella tätä ja tota), ja kalliit yksityistarhat joihin täytyy leipoa macaroneja kerran kuussa. Jatkuva valitus, milloin mistäkin, mikäköhän tekisi sinut ihan oikeasti onnelliseksi tässä elämässä? Harvoin olen ilkeä mutta hyväosaiset tyhjänvalittajat harmittavat, onneksi palstalla on myös niitä aidosti positiivisia ihmisä jotka kykenevät olemaan onnellisia elämässään. Pyydän anteeksi jos erehdyin tyypistä mutta mietipä oikeasti noita sanojani. Jos se paine on eniten oman pään sisällä kuka siihen voi vaikuttaa, Helsingin kaupunki?
Yhtä hyvin sinä kuulet lapsiltasi tasan ainoastaan sen mitä haluatkin kuulla.
Koko Helsingin päiväkotitilanne on kaoottinen. Esim Maunulassa on 900 päiväkoti-ikäistä laata ja 100 paikkaa.
Koulutilanne on kaoottinen myös. Vanhemmat istuu kouluverkkotarkasteluissa satoja, tuhansia tunteja ja kuskaa lapsiaan eri puolille turvaan.
Esim meidän alueen ns lähikoulutilanteen selviäminen kesti 15 vuotta. Meidän taannnoinen ns lähikoulu oli Helsingin homeisin koulu. Astmaa sairastavaa lasta ei sinne voinut laittaa. Nyt on viimein tilanne selvinnyt, mutta lapsi jo yläkoulussa.
Opetusviraston virkamies varaati tietokoneet ja kaupunki säästää, joten esim oppikirjoja pitää kytätä koko ajan ja ostaa itse.
Se lehdissä ollut päiväkoti ei edes ollut Vuosaaressa...
Ja kyllä voi muuttaa. Mutta kovin kaukaa ei viitsi töihin kulkea, koska sitten taas laaten yksinolo lisääntyy. Nyt meillä on ratkaistu kouluasiat niin, että vaikka eivät ole kodin lähellä, ovat miehen työpaikan vieressä.
No joo. Ei vanhempien tarvitse peruskoulussa ostaa yhtään kirjaa lapsilleen, kaikesta saa ongelman jos haluaa. Kirjoja on kierrätetty kautta aikain eikä se oppimistulokseen vaikuta, ihan yhtä hyvin niitä tehtäviä voi tehdä vihkoon kuin harjoituskirjaan. Ensimmäiset kirjat lapsillemme ostettiin lukioon, nyt myöhemmin oikiksen ja teknisen tiedekunnan kirjoja ollaan kustannettu, mutta ei nyt hyvä ihme peruskoulun alkeiskirjoja! Ja ajatus ainoasta oikeasta koulusta josta päästä eteenpäin on hieman huvittava täältä kauempaa katsottuna: ne lukion kirjoitukset kun ovat valtakunnalliset, samalla lailla niitä älliä voi kirjoittaa maaseutulukiostakin ja pyrkiä Aaltoon tai HY:hyn lukemaan haluamaansa alaa kuin siitä "ainoasta oikeasta stadilaisesta", ehkä hieman paremminkin kun lapsen ympärillä ei hyöritä liikaa, kannustetaan ja luotetaan lahjoihin mutta annetaan elää lapsuutta ja nuoruutta eikä siirretä omia paineita lapsen hartioille. Ne tiukkapipoiset hirvipaistinlaittajaäidit kun siirtävät helposti neuroottisen luonteensa ja elämänasenteensa lapsiin joiden elämä menee sitten normaaleista asioista ahdistuen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eiköhän jokainen luo ne paineet ja vaatimukset siellä oman pääkopan sisällä. Hyvä äiti tai isä osaa karsia ja priorisoida tekemisiä jos ei meinaa jaksaa. Vanhemman hyvinvointi on tärkein asia.
Käsittämätön, ilkeä keskustelu. Moni toitottaa tätä samaa laulua, mutta tuloksena on retuperän weepeekoo.
Tässäkin viestissä kerrataan näennäisen hyväksyvää ja lempeää viestiä, mutta kuitenkin kaava on sama: pitää olla hyvä äiti ja/tai isä. Velvollisuudet vain runsastuvat ja siirtyvät metatasolle. Pitää ottaa rennosti, viis veisata ja voida hyvin. Ja jos ei voikaan, niin tosi moni tuntuu elävän ajatuksesta, että aikansa kun yrittää väkisin, niin onnistuu. Ja aina vastaus löytyy sisältäpäin, yksilön lujuudesta.
Vanhemman hyvinvoinnin pitäisi olla tärkein asia, mutta jos se olisi, sitä myös suojeltaisiin. Näinhän ei ole. Vanhemmat ovat vapaasti riistettävä resurssi, josta jokainen taho kilpailee mutta vanhemman edulla ei ole valvojaa. Vaatimuksia satelee, ja niiden kustannuksia vanhemmille ei kysellä.
Ollaan tilanteessa, jossa aika harva täällä ei ole karsinut ja priorisoinut jo aika paljonkin, ja silti ei meinaa jaksaa. Oman äitini inhottava pomo teki hänen työelämästään vaikeaa, ja silti se oli paljon helpompaa kuin omani, kun työura ei ollut katkolla ja palkka oli hyvä ja tahti rento. Kun keskitytte kiistämään, ettei ketään täällä ylikuormiteta ja pitää vain olla välittämättä ja ottamatta vaikutteita, unohdatte senkin, miten raastavaa on työelämän ja koulutuksen epävarmuus ja taloudellinen näköalattomuus. Samaten omat isovanhempani tekivät paljon auttaakseen lapsiaan ja ollakseen mahdollisimman vähän vaivaksi. Nyt heidän lapsensa ovat koko ajan kiljumassa huomiota ja apua, vaikka itse eivät ole kokeneet velvollisuudekseen muuta kuin seurata omaa johtotähteään kuka minnekin.
Eikä vielä ole hahmotettu valtakunnan tasolla lainkaan, mitä sitten tehdään kun näiden velkaisten vanhusten hoitamattomat huushollit pitäisi realisoida pikavauhtia hoitokuluihin tai maksaa perintöverot omaisuudesta, jota kukaan ei osta. Jos teidän suvussa on kaikki ihan jees ja pystytte todellakin keskittymään lapsiinne ja omaan hyvinvointiin, niin onneksi olkoon. Meillä ei mennyt niin, eikä siinä ollut kysymys minun alttiudestani sosiaaliselle paineelle. Vaan siitä, että tässä ajassa viisikymppiselle naiselle voi olla senverran paljon ihan reaalistakin painetta niskassa ilmankin, että on vielä erehtynyt lisääntymään päälle nelikymppisenä. Koska siihen asti kuvitteli, että hankin perheen sitten kunhan elämämme ja taloutemme tästä vakiintuu. No eihän ne vakiintuneet koskaan.
Kun pikku pätkätuloistaan sitten yrittää reissata hoitamassa vanhempien asioita, niin kyllä ahdistaa osallistava kasvatusmuoti ja kaikenkarvainen kyttäävä kannustus. Vaikka itse haluaisi kasvattaa miten letkeästi, niin lapselle koko ajan tuntuu kasvatusammattilaisilta välittyvän hyväätarkoittava viesti, että näitä ja noita teidän pitää vanhempienne kanssa tekemän, jotta olisitte onnellinen perhe. Lapsi tulee koulusta uhkuen milloin mitäkin vakaumusta, jonka toteuttamiseen tarvitaan sitä vanhempien herkeämätöntä läsnäoloa. Koko ajan myös näköjään rikotaan peruskoulun vanhoja pyhiä sääntöjä vastaan - vertailutetaan leluja, reissuja, harrastuksia, nyt jo eväitäkin. Mitä tämä on?
Opettaja ei ymmärtänyt lainkaan, etten lue wilmaa. Että ihan vain isä hoitaa sen ja kertoo, jos minun pitää reagoida. Se siitä rennosta kasvattamisesta. Haluan maailman, jossa jokainen halukas saa oman sihteerin, jos kerran jatkuvasti pitäisi olla niin skarppi. Tai edes sellaisen maailman, jossa jokainen ymmärtää ja hyväksyy, että sihteeri voisi joissain tilanteissa olla ihan jees.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse kaupunkilaisena en ottanut haukkumisena. Teki tuttavaperheistänsä huomion, mikä ei liity kaikkiin kaupunkilaisiin. Lisäksi arveli että tälläinen on egojen buustaus on kaupungeissa yleisempää, kuten oletettavasti onkin. Jos tuollaisesta alkaa meneen herne nenään niin ei ihme että ahdistaa. Maalla nyt sattuu olemaan jotkut asiat helpompia kun kaupungissa, toisaalta kerrostalossa majailevat harvemmin tekevät puusavottaa tai pihatöitä, vaatimuksensa kullakin.
Onko negatiivisuutta todeta, että sosiaaliset paineet ovat erilaisia eri kulttuureissa? Eri maiden suhteen tuota varmaan kukaan kiistää, mutta sama myös Suomen sisällä. Nuo oikein pukemisen, oikean ruuan oikean kasvatuksen jne paineet ovat voimakkaimmat koulutettujen kaupunkilaisten keskuudessa, siis keskimäärin, ei kai tuo ole kenenkään panettelua? Kaupungissa taas on hyväksytympää ostaa ravintolasta take awaytä lapsille, maaseudulla hirvipaistin tekeminen leivinuunissa voi olla normi. Yleensä koulutus ja varallisuus on tuonut ihmisille henkistä avaruutta, on opittu tajuamaan kuinka monella lailla voi elää ihan onnellisena kun on matkailtu ja asuttu useissa maissa. Tässä suhteessa hieman mietin miten nyt: juuri hyvinkoulutetut naiset tuntuvat ahdistuvan eniten arjen kriteerien täyttämisestä. En tiedä vaaditaanko äideiltä liikaa vai vaativatko nuoret naiset yleensäkin itseltään ja elämältään liikaa? Voisiko opetella hieman armollisemman tavan elää: minun ei tarvitse olla muiden silmissä täydellinen, ei myöskään mieheni, kotini tai lasteni, kunhan ne valinnat ovat sellaisia joiden kanssa minun on hyvä elää? Näin ajattelee pääkaupunkiseudulla ja maaseudulla asunut keski-ikäinen kahden jo aikuisen lapsen uraäiti.
Sinulla ei vaan ole sitten mitään tietoa esim Helsingin nykyisestä päivähoito/koulutilanteesta tai muista lapsiperheiden olemattomista palveluista.
Ja ylipäätään yleensä käy niin, että jälkikäteen näkee kaiken toisin. Oma äitinikin väittää olleensa leppoisa ja ihana äiti. Hetmokimppu riivinrauta hän minusta oli, hirvipaisteineen.
Jälkikäteen on hyvä kun voi kysyä niitä lasten muistoja - ja nähdä osan vastauksista jo heidän vierailujensa ja yhteydenottojensa tiheydestä. Omat lapseni eivät koskaan ole valittaneet kodin kieltämättä luovasta siisteyskulttuurista tai rennosta hengestä. Ovat myös itse oppineet kyseenalaistamaan asioita ja ajattelemaan omilla aivoillaan.Ymmärrän huolesi hyvin, asut ilmeisesti siinä kehnoimpien palvelujen osassa Helsinkiä josta juuri Hesarissa kirjoitettiin (Vuosaaren päiväkotitilanne, homeiset tilat ja onnettomat palvelut verrattuna parempiin kaupunginosiin). Tai sitten näet asiat omasta kapeasta perspektiivistä, vertaat asioita vain lyhyellä mittakaavalla ajassa ja paikassa (tervetuloa katsomaan palveluja syrjäseudulla, terveydenhoito, koulut ja päiväkodit priimaa?). Taisin tarkoittaa juuri kaltaisiasi ihmisiä: ulkoisesti kaikki hyvin: hyväpalkkainen mies, työ harrasteena ("yrittäjä"metatyöäiti palstailemassa?), arvokas kotitalo Helsingissä, lapset ripotettuna omasta halusta ympäri Helsinkiä (koska hertan/teemun pitää saada opiskella tätä ja tota), ja kalliit yksityistarhat joihin täytyy leipoa macaroneja kerran kuussa. Jatkuva valitus, milloin mistäkin, mikäköhän tekisi sinut ihan oikeasti onnelliseksi tässä elämässä? Harvoin olen ilkeä mutta hyväosaiset tyhjänvalittajat harmittavat, onneksi palstalla on myös niitä aidosti positiivisia ihmisä jotka kykenevät olemaan onnellisia elämässään. Pyydän anteeksi jos erehdyin tyypistä mutta mietipä oikeasti noita sanojani. Jos se paine on eniten oman pään sisällä kuka siihen voi vaikuttaa, Helsingin kaupunki?
Yhtä hyvin sinä kuulet lapsiltasi tasan ainoastaan sen mitä haluatkin kuulla.
Koko Helsingin päiväkotitilanne on kaoottinen. Esim Maunulassa on 900 päiväkoti-ikäistä laata ja 100 paikkaa.
Koulutilanne on kaoottinen myös. Vanhemmat istuu kouluverkkotarkasteluissa satoja, tuhansia tunteja ja kuskaa lapsiaan eri puolille turvaan.
Esim meidän alueen ns lähikoulutilanteen selviäminen kesti 15 vuotta. Meidän taannnoinen ns lähikoulu oli Helsingin homeisin koulu. Astmaa sairastavaa lasta ei sinne voinut laittaa. Nyt on viimein tilanne selvinnyt, mutta lapsi jo yläkoulussa.
Opetusviraston virkamies varaati tietokoneet ja kaupunki säästää, joten esim oppikirjoja pitää kytätä koko ajan ja ostaa itse.
Se lehdissä ollut päiväkoti ei edes ollut Vuosaaressa...
Ja kyllä voi muuttaa. Mutta kovin kaukaa ei viitsi töihin kulkea, koska sitten taas laaten yksinolo lisääntyy. Nyt meillä on ratkaistu kouluasiat niin, että vaikka eivät ole kodin lähellä, ovat miehen työpaikan vieressä.
No joo. Ei vanhempien tarvitse peruskoulussa ostaa yhtään kirjaa lapsilleen, kaikesta saa ongelman jos haluaa. Kirjoja on kierrätetty kautta aikain eikä se oppimistulokseen vaikuta, ihan yhtä hyvin niitä tehtäviä voi tehdä vihkoon kuin harjoituskirjaan. Ensimmäiset kirjat lapsillemme ostettiin lukioon, nyt myöhemmin oikiksen ja teknisen tiedekunnan kirjoja ollaan kustannettu, mutta ei nyt hyvä ihme peruskoulun alkeiskirjoja! Ja ajatus ainoasta oikeasta koulusta josta päästä eteenpäin on hieman huvittava täältä kauempaa katsottuna: ne lukion kirjoitukset kun ovat valtakunnalliset, samalla lailla niitä älliä voi kirjoittaa maaseutulukiostakin ja pyrkiä Aaltoon tai HY:hyn lukemaan haluamaansa alaa kuin siitä "ainoasta oikeasta stadilaisesta", ehkä hieman paremminkin kun lapsen ympärillä ei hyöritä liikaa, kannustetaan ja luotetaan lahjoihin mutta annetaan elää lapsuutta ja nuoruutta eikä siirretä omia paineita lapsen hartioille. Ne tiukkapipoiset hirvipaistinlaittajaäidit kun siirtävät helposti neuroottisen luonteensa ja elämänasenteensa lapsiin joiden elämä menee sitten normaaleista asioista ahdistuen.
Nyt niitä kirjoja ei ole. Vaihtoehdot on käynniatää siitä monistatuntinen virkamieskantelu tai ostaa itse.
Kukaan ei ole puhunut ainoasta oikeasta koulusta vaan koulusta jossa on terve tarkoituksenmukainen turvallinen rakennus ja jossa voi käydä alakoulun putkeen ilman vaihtoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eiköhän jokainen luo ne paineet ja vaatimukset siellä oman pääkopan sisällä. Hyvä äiti tai isä osaa karsia ja priorisoida tekemisiä jos ei meinaa jaksaa. Vanhemman hyvinvointi on tärkein asia.
Käsittämätön, ilkeä keskustelu. Moni toitottaa tätä samaa laulua, mutta tuloksena on retuperän weepeekoo.
Tässäkin viestissä kerrataan näennäisen hyväksyvää ja lempeää viestiä, mutta kuitenkin kaava on sama: pitää olla hyvä äiti ja/tai isä. Velvollisuudet vain runsastuvat ja siirtyvät metatasolle. Pitää ottaa rennosti, viis veisata ja voida hyvin. Ja jos ei voikaan, niin tosi moni tuntuu elävän ajatuksesta, että aikansa kun yrittää väkisin, niin onnistuu. Ja aina vastaus löytyy sisältäpäin, yksilön lujuudesta.
Vanhemman hyvinvoinnin pitäisi olla tärkein asia, mutta jos se olisi, sitä myös suojeltaisiin. Näinhän ei ole. Vanhemmat ovat vapaasti riistettävä resurssi, josta jokainen taho kilpailee mutta vanhemman edulla ei ole valvojaa. Vaatimuksia satelee, ja niiden kustannuksia vanhemmille ei kysellä.
Ollaan tilanteessa, jossa aika harva täällä ei ole karsinut ja priorisoinut jo aika paljonkin, ja silti ei meinaa jaksaa. Oman äitini inhottava pomo teki hänen työelämästään vaikeaa, ja silti se oli paljon helpompaa kuin omani, kun työura ei ollut katkolla ja palkka oli hyvä ja tahti rento. Kun keskitytte kiistämään, ettei ketään täällä ylikuormiteta ja pitää vain olla välittämättä ja ottamatta vaikutteita, unohdatte senkin, miten raastavaa on työelämän ja koulutuksen epävarmuus ja taloudellinen näköalattomuus. Samaten omat isovanhempani tekivät paljon auttaakseen lapsiaan ja ollakseen mahdollisimman vähän vaivaksi. Nyt heidän lapsensa ovat koko ajan kiljumassa huomiota ja apua, vaikka itse eivät ole kokeneet velvollisuudekseen muuta kuin seurata omaa johtotähteään kuka minnekin.
Eikä vielä ole hahmotettu valtakunnan tasolla lainkaan, mitä sitten tehdään kun näiden velkaisten vanhusten hoitamattomat huushollit pitäisi realisoida pikavauhtia hoitokuluihin tai maksaa perintöverot omaisuudesta, jota kukaan ei osta. Jos teidän suvussa on kaikki ihan jees ja pystytte todellakin keskittymään lapsiinne ja omaan hyvinvointiin, niin onneksi olkoon. Meillä ei mennyt niin, eikä siinä ollut kysymys minun alttiudestani sosiaaliselle paineelle. Vaan siitä, että tässä ajassa viisikymppiselle naiselle voi olla senverran paljon ihan reaalistakin painetta niskassa ilmankin, että on vielä erehtynyt lisääntymään päälle nelikymppisenä. Koska siihen asti kuvitteli, että hankin perheen sitten kunhan elämämme ja taloutemme tästä vakiintuu. No eihän ne vakiintuneet koskaan.
Kun pikku pätkätuloistaan sitten yrittää reissata hoitamassa vanhempien asioita, niin kyllä ahdistaa osallistava kasvatusmuoti ja kaikenkarvainen kyttäävä kannustus. Vaikka itse haluaisi kasvattaa miten letkeästi, niin lapselle koko ajan tuntuu kasvatusammattilaisilta välittyvän hyväätarkoittava viesti, että näitä ja noita teidän pitää vanhempienne kanssa tekemän, jotta olisitte onnellinen perhe. Lapsi tulee koulusta uhkuen milloin mitäkin vakaumusta, jonka toteuttamiseen tarvitaan sitä vanhempien herkeämätöntä läsnäoloa. Koko ajan myös näköjään rikotaan peruskoulun vanhoja pyhiä sääntöjä vastaan - vertailutetaan leluja, reissuja, harrastuksia, nyt jo eväitäkin. Mitä tämä on?
Opettaja ei ymmärtänyt lainkaan, etten lue wilmaa. Että ihan vain isä hoitaa sen ja kertoo, jos minun pitää reagoida. Se siitä rennosta kasvattamisesta. Haluan maailman, jossa jokainen halukas saa oman sihteerin, jos kerran jatkuvasti pitäisi olla niin skarppi. Tai edes sellaisen maailman, jossa jokainen ymmärtää ja hyväksyy, että sihteeri voisi joissain tilanteissa olla ihan jees.
Näinhän se on 😂.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eiköhän jokainen luo ne paineet ja vaatimukset siellä oman pääkopan sisällä. Hyvä äiti tai isä osaa karsia ja priorisoida tekemisiä jos ei meinaa jaksaa. Vanhemman hyvinvointi on tärkein asia.
Käsittämätön, ilkeä keskustelu. Moni toitottaa tätä samaa laulua, mutta tuloksena on retuperän weepeekoo.
Tässäkin viestissä kerrataan näennäisen hyväksyvää ja lempeää viestiä, mutta kuitenkin kaava on sama: pitää olla hyvä äiti ja/tai isä. Velvollisuudet vain runsastuvat ja siirtyvät metatasolle. Pitää ottaa rennosti, viis veisata ja voida hyvin. Ja jos ei voikaan, niin tosi moni tuntuu elävän ajatuksesta, että aikansa kun yrittää väkisin, niin onnistuu. Ja aina vastaus löytyy sisältäpäin, yksilön lujuudesta.
Vanhemman hyvinvoinnin pitäisi olla tärkein asia, mutta jos se olisi, sitä myös suojeltaisiin. Näinhän ei ole. Vanhemmat ovat vapaasti riistettävä resurssi, josta jokainen taho kilpailee mutta vanhemman edulla ei ole valvojaa. Vaatimuksia satelee, ja niiden kustannuksia vanhemmille ei kysellä.
Ollaan tilanteessa, jossa aika harva täällä ei ole karsinut ja priorisoinut jo aika paljonkin, ja silti ei meinaa jaksaa. Oman äitini inhottava pomo teki hänen työelämästään vaikeaa, ja silti se oli paljon helpompaa kuin omani, kun työura ei ollut katkolla ja palkka oli hyvä ja tahti rento. Kun keskitytte kiistämään, ettei ketään täällä ylikuormiteta ja pitää vain olla välittämättä ja ottamatta vaikutteita, unohdatte senkin, miten raastavaa on työelämän ja koulutuksen epävarmuus ja taloudellinen näköalattomuus. Samaten omat isovanhempani tekivät paljon auttaakseen lapsiaan ja ollakseen mahdollisimman vähän vaivaksi. Nyt heidän lapsensa ovat koko ajan kiljumassa huomiota ja apua, vaikka itse eivät ole kokeneet velvollisuudekseen muuta kuin seurata omaa johtotähteään kuka minnekin.
Eikä vielä ole hahmotettu valtakunnan tasolla lainkaan, mitä sitten tehdään kun näiden velkaisten vanhusten hoitamattomat huushollit pitäisi realisoida pikavauhtia hoitokuluihin tai maksaa perintöverot omaisuudesta, jota kukaan ei osta. Jos teidän suvussa on kaikki ihan jees ja pystytte todellakin keskittymään lapsiinne ja omaan hyvinvointiin, niin onneksi olkoon. Meillä ei mennyt niin, eikä siinä ollut kysymys minun alttiudestani sosiaaliselle paineelle. Vaan siitä, että tässä ajassa viisikymppiselle naiselle voi olla senverran paljon ihan reaalistakin painetta niskassa ilmankin, että on vielä erehtynyt lisääntymään päälle nelikymppisenä. Koska siihen asti kuvitteli, että hankin perheen sitten kunhan elämämme ja taloutemme tästä vakiintuu. No eihän ne vakiintuneet koskaan.
Kun pikku pätkätuloistaan sitten yrittää reissata hoitamassa vanhempien asioita, niin kyllä ahdistaa osallistava kasvatusmuoti ja kaikenkarvainen kyttäävä kannustus. Vaikka itse haluaisi kasvattaa miten letkeästi, niin lapselle koko ajan tuntuu kasvatusammattilaisilta välittyvän hyväätarkoittava viesti, että näitä ja noita teidän pitää vanhempienne kanssa tekemän, jotta olisitte onnellinen perhe. Lapsi tulee koulusta uhkuen milloin mitäkin vakaumusta, jonka toteuttamiseen tarvitaan sitä vanhempien herkeämätöntä läsnäoloa. Koko ajan myös näköjään rikotaan peruskoulun vanhoja pyhiä sääntöjä vastaan - vertailutetaan leluja, reissuja, harrastuksia, nyt jo eväitäkin. Mitä tämä on?
Opettaja ei ymmärtänyt lainkaan, etten lue wilmaa. Että ihan vain isä hoitaa sen ja kertoo, jos minun pitää reagoida. Se siitä rennosta kasvattamisesta. Haluan maailman, jossa jokainen halukas saa oman sihteerin, jos kerran jatkuvasti pitäisi olla niin skarppi. Tai edes sellaisen maailman, jossa jokainen ymmärtää ja hyväksyy, että sihteeri voisi joissain tilanteissa olla ihan jees.
Näinhän se on 😂.
Nyky-yhteiskunnassa ei ihmisen hyvinvointi yleensäkään ole tärkein asia. Juuri siksi jokaisen pitää pitää puolensa ja asettaa rajat, kukaan muukaan ei sitä tee. On opeteltava olemaan syyllistymättä siitä, että on vain inhimillinen ihminen, rajallisen ajan ja rajallisten voimien kanssa, ne vaatimukset nimittäin eivät lopu ihan äkkiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse kaupunkilaisena en ottanut haukkumisena. Teki tuttavaperheistänsä huomion, mikä ei liity kaikkiin kaupunkilaisiin. Lisäksi arveli että tälläinen on egojen buustaus on kaupungeissa yleisempää, kuten oletettavasti onkin. Jos tuollaisesta alkaa meneen herne nenään niin ei ihme että ahdistaa. Maalla nyt sattuu olemaan jotkut asiat helpompia kun kaupungissa, toisaalta kerrostalossa majailevat harvemmin tekevät puusavottaa tai pihatöitä, vaatimuksensa kullakin.
Onko negatiivisuutta todeta, että sosiaaliset paineet ovat erilaisia eri kulttuureissa? Eri maiden suhteen tuota varmaan kukaan kiistää, mutta sama myös Suomen sisällä. Nuo oikein pukemisen, oikean ruuan oikean kasvatuksen jne paineet ovat voimakkaimmat koulutettujen kaupunkilaisten keskuudessa, siis keskimäärin, ei kai tuo ole kenenkään panettelua? Kaupungissa taas on hyväksytympää ostaa ravintolasta take awaytä lapsille, maaseudulla hirvipaistin tekeminen leivinuunissa voi olla normi. Yleensä koulutus ja varallisuus on tuonut ihmisille henkistä avaruutta, on opittu tajuamaan kuinka monella lailla voi elää ihan onnellisena kun on matkailtu ja asuttu useissa maissa. Tässä suhteessa hieman mietin miten nyt: juuri hyvinkoulutetut naiset tuntuvat ahdistuvan eniten arjen kriteerien täyttämisestä. En tiedä vaaditaanko äideiltä liikaa vai vaativatko nuoret naiset yleensäkin itseltään ja elämältään liikaa? Voisiko opetella hieman armollisemman tavan elää: minun ei tarvitse olla muiden silmissä täydellinen, ei myöskään mieheni, kotini tai lasteni, kunhan ne valinnat ovat sellaisia joiden kanssa minun on hyvä elää? Näin ajattelee pääkaupunkiseudulla ja maaseudulla asunut keski-ikäinen kahden jo aikuisen lapsen uraäiti.
Sinulla ei vaan ole sitten mitään tietoa esim Helsingin nykyisestä päivähoito/koulutilanteesta tai muista lapsiperheiden olemattomista palveluista.
Ja ylipäätään yleensä käy niin, että jälkikäteen näkee kaiken toisin. Oma äitinikin väittää olleensa leppoisa ja ihana äiti. Hetmokimppu riivinrauta hän minusta oli, hirvipaisteineen.
Jälkikäteen on hyvä kun voi kysyä niitä lasten muistoja - ja nähdä osan vastauksista jo heidän vierailujensa ja yhteydenottojensa tiheydestä. Omat lapseni eivät koskaan ole valittaneet kodin kieltämättä luovasta siisteyskulttuurista tai rennosta hengestä. Ovat myös itse oppineet kyseenalaistamaan asioita ja ajattelemaan omilla aivoillaan.Ymmärrän huolesi hyvin, asut ilmeisesti siinä kehnoimpien palvelujen osassa Helsinkiä josta juuri Hesarissa kirjoitettiin (Vuosaaren päiväkotitilanne, homeiset tilat ja onnettomat palvelut verrattuna parempiin kaupunginosiin). Tai sitten näet asiat omasta kapeasta perspektiivistä, vertaat asioita vain lyhyellä mittakaavalla ajassa ja paikassa (tervetuloa katsomaan palveluja syrjäseudulla, terveydenhoito, koulut ja päiväkodit priimaa?). Taisin tarkoittaa juuri kaltaisiasi ihmisiä: ulkoisesti kaikki hyvin: hyväpalkkainen mies, työ harrasteena ("yrittäjä"metatyöäiti palstailemassa?), arvokas kotitalo Helsingissä, lapset ripotettuna omasta halusta ympäri Helsinkiä (koska hertan/teemun pitää saada opiskella tätä ja tota), ja kalliit yksityistarhat joihin täytyy leipoa macaroneja kerran kuussa. Jatkuva valitus, milloin mistäkin, mikäköhän tekisi sinut ihan oikeasti onnelliseksi tässä elämässä? Harvoin olen ilkeä mutta hyväosaiset tyhjänvalittajat harmittavat, onneksi palstalla on myös niitä aidosti positiivisia ihmisä jotka kykenevät olemaan onnellisia elämässään. Pyydän anteeksi jos erehdyin tyypistä mutta mietipä oikeasti noita sanojani. Jos se paine on eniten oman pään sisällä kuka siihen voi vaikuttaa, Helsingin kaupunki?
Yhtä hyvin sinä kuulet lapsiltasi tasan ainoastaan sen mitä haluatkin kuulla.
Koko Helsingin päiväkotitilanne on kaoottinen. Esim Maunulassa on 900 päiväkoti-ikäistä laata ja 100 paikkaa.
Koulutilanne on kaoottinen myös. Vanhemmat istuu kouluverkkotarkasteluissa satoja, tuhansia tunteja ja kuskaa lapsiaan eri puolille turvaan.
Esim meidän alueen ns lähikoulutilanteen selviäminen kesti 15 vuotta. Meidän taannnoinen ns lähikoulu oli Helsingin homeisin koulu. Astmaa sairastavaa lasta ei sinne voinut laittaa. Nyt on viimein tilanne selvinnyt, mutta lapsi jo yläkoulussa.
Opetusviraston virkamies varaati tietokoneet ja kaupunki säästää, joten esim oppikirjoja pitää kytätä koko ajan ja ostaa itse.
Se lehdissä ollut päiväkoti ei edes ollut Vuosaaressa...
Ja kyllä voi muuttaa. Mutta kovin kaukaa ei viitsi töihin kulkea, koska sitten taas laaten yksinolo lisääntyy. Nyt meillä on ratkaistu kouluasiat niin, että vaikka eivät ole kodin lähellä, ovat miehen työpaikan vieressä.
No joo. Ei vanhempien tarvitse peruskoulussa ostaa yhtään kirjaa lapsilleen, kaikesta saa ongelman jos haluaa. Kirjoja on kierrätetty kautta aikain eikä se oppimistulokseen vaikuta, ihan yhtä hyvin niitä tehtäviä voi tehdä vihkoon kuin harjoituskirjaan. Ensimmäiset kirjat lapsillemme ostettiin lukioon, nyt myöhemmin oikiksen ja teknisen tiedekunnan kirjoja ollaan kustannettu, mutta ei nyt hyvä ihme peruskoulun alkeiskirjoja! Ja ajatus ainoasta oikeasta koulusta josta päästä eteenpäin on hieman huvittava täältä kauempaa katsottuna: ne lukion kirjoitukset kun ovat valtakunnalliset, samalla lailla niitä älliä voi kirjoittaa maaseutulukiostakin ja pyrkiä Aaltoon tai HY:hyn lukemaan haluamaansa alaa kuin siitä "ainoasta oikeasta stadilaisesta", ehkä hieman paremminkin kun lapsen ympärillä ei hyöritä liikaa, kannustetaan ja luotetaan lahjoihin mutta annetaan elää lapsuutta ja nuoruutta eikä siirretä omia paineita lapsen hartioille. Ne tiukkapipoiset hirvipaistinlaittajaäidit kun siirtävät helposti neuroottisen luonteensa ja elämänasenteensa lapsiin joiden elämä menee sitten normaaleista asioista ahdistuen.
Nyt niitä kirjoja ei ole. Vaihtoehdot on käynniatää siitä monistatuntinen virkamieskantelu tai ostaa itse.
Kukaan ei ole puhunut ainoasta oikeasta koulusta vaan koulusta jossa on terve tarkoituksenmukainen turvallinen rakennus ja jossa voi käydä alakoulun putkeen ilman vaihtoja.
Jos Helsingin kaupunki vaatisi, että oppilaiden vanhempien on ostettava koulukirjat olettaisin asiasta puhuttavan ja valittajat olisivat poliitikkoja ja vähävaraisia, ei keskiluokkaisia tai varakkaita perheitä. Jos taas haluaa lapsensa tekevän merkintöjä kirjoihin /tuhertavan vastaukset harjoituskirjaan vihkon sijaan niin ihan oma valinta. Kuten aika usein tuntuu olevan tuo normaalin arjen tekeminen itselleen niin hankalaksi ja pikkuasioista stressaaminen. Ensi viikonloppuna tulee elokuvateatteriin Tuntematon, jossa sotatantereen lisäksi korostuu kotirintama. Ehkä tuossa hieman sopivaa mittakaavaa miettimään niitä yhteiskunnan laittamia paineita: omat isovanhempani elivät aikuisuuttaan sota-aikaan, silloin naiset puivat ruista viimeisillään raskaana kuten Rokan Lyyti ja äidit hautasivat poikiaan riviin sankarihautaan kuten Koskelan Elina. Omat vanhempani elivät lapsuutensa pula-aikaa ja kasvattivat omat lapsensa 2 kk:n äitiyslomilla ilman kunnallista päivähoitoa. Omat lapseni sain 90-luvun lama-aikaan eikä tuolloinkaan sitä rahaa yhteiskunnassa ollut tuhlata asti, onnellisena siirtyi takaisin töihin vuoden äitiysloman jälkeen kun työpaikka oli toisin kuin monilla muilla. Nykyisiä yhteiskunnan paineita en ihan ymmärrä, äidit saavat burn outin Wilman ja teemasynttäreiden vuoksi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse kaupunkilaisena en ottanut haukkumisena. Teki tuttavaperheistänsä huomion, mikä ei liity kaikkiin kaupunkilaisiin. Lisäksi arveli että tälläinen on egojen buustaus on kaupungeissa yleisempää, kuten oletettavasti onkin. Jos tuollaisesta alkaa meneen herne nenään niin ei ihme että ahdistaa. Maalla nyt sattuu olemaan jotkut asiat helpompia kun kaupungissa, toisaalta kerrostalossa majailevat harvemmin tekevät puusavottaa tai pihatöitä, vaatimuksensa kullakin.
Onko negatiivisuutta todeta, että sosiaaliset paineet ovat erilaisia eri kulttuureissa? Eri maiden suhteen tuota varmaan kukaan kiistää, mutta sama myös Suomen sisällä. Nuo oikein pukemisen, oikean ruuan oikean kasvatuksen jne paineet ovat voimakkaimmat koulutettujen kaupunkilaisten keskuudessa, siis keskimäärin, ei kai tuo ole kenenkään panettelua? Kaupungissa taas on hyväksytympää ostaa ravintolasta take awaytä lapsille, maaseudulla hirvipaistin tekeminen leivinuunissa voi olla normi. Yleensä koulutus ja varallisuus on tuonut ihmisille henkistä avaruutta, on opittu tajuamaan kuinka monella lailla voi elää ihan onnellisena kun on matkailtu ja asuttu useissa maissa. Tässä suhteessa hieman mietin miten nyt: juuri hyvinkoulutetut naiset tuntuvat ahdistuvan eniten arjen kriteerien täyttämisestä. En tiedä vaaditaanko äideiltä liikaa vai vaativatko nuoret naiset yleensäkin itseltään ja elämältään liikaa? Voisiko opetella hieman armollisemman tavan elää: minun ei tarvitse olla muiden silmissä täydellinen, ei myöskään mieheni, kotini tai lasteni, kunhan ne valinnat ovat sellaisia joiden kanssa minun on hyvä elää? Näin ajattelee pääkaupunkiseudulla ja maaseudulla asunut keski-ikäinen kahden jo aikuisen lapsen uraäiti.
Sinulla ei vaan ole sitten mitään tietoa esim Helsingin nykyisestä päivähoito/koulutilanteesta tai muista lapsiperheiden olemattomista palveluista.
Ja ylipäätään yleensä käy niin, että jälkikäteen näkee kaiken toisin. Oma äitinikin väittää olleensa leppoisa ja ihana äiti. Hetmokimppu riivinrauta hän minusta oli, hirvipaisteineen.
Jälkikäteen on hyvä kun voi kysyä niitä lasten muistoja - ja nähdä osan vastauksista jo heidän vierailujensa ja yhteydenottojensa tiheydestä. Omat lapseni eivät koskaan ole valittaneet kodin kieltämättä luovasta siisteyskulttuurista tai rennosta hengestä. Ovat myös itse oppineet kyseenalaistamaan asioita ja ajattelemaan omilla aivoillaan.Ymmärrän huolesi hyvin, asut ilmeisesti siinä kehnoimpien palvelujen osassa Helsinkiä josta juuri Hesarissa kirjoitettiin (Vuosaaren päiväkotitilanne, homeiset tilat ja onnettomat palvelut verrattuna parempiin kaupunginosiin). Tai sitten näet asiat omasta kapeasta perspektiivistä, vertaat asioita vain lyhyellä mittakaavalla ajassa ja paikassa (tervetuloa katsomaan palveluja syrjäseudulla, terveydenhoito, koulut ja päiväkodit priimaa?). Taisin tarkoittaa juuri kaltaisiasi ihmisiä: ulkoisesti kaikki hyvin: hyväpalkkainen mies, työ harrasteena ("yrittäjä"metatyöäiti palstailemassa?), arvokas kotitalo Helsingissä, lapset ripotettuna omasta halusta ympäri Helsinkiä (koska hertan/teemun pitää saada opiskella tätä ja tota), ja kalliit yksityistarhat joihin täytyy leipoa macaroneja kerran kuussa. Jatkuva valitus, milloin mistäkin, mikäköhän tekisi sinut ihan oikeasti onnelliseksi tässä elämässä? Harvoin olen ilkeä mutta hyväosaiset tyhjänvalittajat harmittavat, onneksi palstalla on myös niitä aidosti positiivisia ihmisä jotka kykenevät olemaan onnellisia elämässään. Pyydän anteeksi jos erehdyin tyypistä mutta mietipä oikeasti noita sanojani. Jos se paine on eniten oman pään sisällä kuka siihen voi vaikuttaa, Helsingin kaupunki?
Yhtä hyvin sinä kuulet lapsiltasi tasan ainoastaan sen mitä haluatkin kuulla.
Koko Helsingin päiväkotitilanne on kaoottinen. Esim Maunulassa on 900 päiväkoti-ikäistä laata ja 100 paikkaa.
Koulutilanne on kaoottinen myös. Vanhemmat istuu kouluverkkotarkasteluissa satoja, tuhansia tunteja ja kuskaa lapsiaan eri puolille turvaan.
Esim meidän alueen ns lähikoulutilanteen selviäminen kesti 15 vuotta. Meidän taannnoinen ns lähikoulu oli Helsingin homeisin koulu. Astmaa sairastavaa lasta ei sinne voinut laittaa. Nyt on viimein tilanne selvinnyt, mutta lapsi jo yläkoulussa.
Opetusviraston virkamies varaati tietokoneet ja kaupunki säästää, joten esim oppikirjoja pitää kytätä koko ajan ja ostaa itse.
Se lehdissä ollut päiväkoti ei edes ollut Vuosaaressa...
Ja kyllä voi muuttaa. Mutta kovin kaukaa ei viitsi töihin kulkea, koska sitten taas laaten yksinolo lisääntyy. Nyt meillä on ratkaistu kouluasiat niin, että vaikka eivät ole kodin lähellä, ovat miehen työpaikan vieressä.
No joo. Ei vanhempien tarvitse peruskoulussa ostaa yhtään kirjaa lapsilleen, kaikesta saa ongelman jos haluaa. Kirjoja on kierrätetty kautta aikain eikä se oppimistulokseen vaikuta, ihan yhtä hyvin niitä tehtäviä voi tehdä vihkoon kuin harjoituskirjaan. Ensimmäiset kirjat lapsillemme ostettiin lukioon, nyt myöhemmin oikiksen ja teknisen tiedekunnan kirjoja ollaan kustannettu, mutta ei nyt hyvä ihme peruskoulun alkeiskirjoja! Ja ajatus ainoasta oikeasta koulusta josta päästä eteenpäin on hieman huvittava täältä kauempaa katsottuna: ne lukion kirjoitukset kun ovat valtakunnalliset, samalla lailla niitä älliä voi kirjoittaa maaseutulukiostakin ja pyrkiä Aaltoon tai HY:hyn lukemaan haluamaansa alaa kuin siitä "ainoasta oikeasta stadilaisesta", ehkä hieman paremminkin kun lapsen ympärillä ei hyöritä liikaa, kannustetaan ja luotetaan lahjoihin mutta annetaan elää lapsuutta ja nuoruutta eikä siirretä omia paineita lapsen hartioille. Ne tiukkapipoiset hirvipaistinlaittajaäidit kun siirtävät helposti neuroottisen luonteensa ja elämänasenteensa lapsiin joiden elämä menee sitten normaaleista asioista ahdistuen.
Nyt niitä kirjoja ei ole. Vaihtoehdot on käynniatää siitä monistatuntinen virkamieskantelu tai ostaa itse.
Kukaan ei ole puhunut ainoasta oikeasta koulusta vaan koulusta jossa on terve tarkoituksenmukainen turvallinen rakennus ja jossa voi käydä alakoulun putkeen ilman vaihtoja.
Jos Helsingin kaupunki vaatisi, että oppilaiden vanhempien on ostettava koulukirjat olettaisin asiasta puhuttavan ja valittajat olisivat poliitikkoja ja vähävaraisia, ei keskiluokkaisia tai varakkaita perheitä. Jos taas haluaa lapsensa tekevän merkintöjä kirjoihin /tuhertavan vastaukset harjoituskirjaan vihkon sijaan niin ihan oma valinta. Kuten aika usein tuntuu olevan tuo normaalin arjen tekeminen itselleen niin hankalaksi ja pikkuasioista stressaaminen. Ensi viikonloppuna tulee elokuvateatteriin Tuntematon, jossa sotatantereen lisäksi korostuu kotirintama. Ehkä tuossa hieman sopivaa mittakaavaa miettimään niitä yhteiskunnan laittamia paineita: omat isovanhempani elivät aikuisuuttaan sota-aikaan, silloin naiset puivat ruista viimeisillään raskaana kuten Rokan Lyyti ja äidit hautasivat poikiaan riviin sankarihautaan kuten Koskelan Elina. Omat vanhempani elivät lapsuutensa pula-aikaa ja kasvattivat omat lapsensa 2 kk:n äitiyslomilla ilman kunnallista päivähoitoa. Omat lapseni sain 90-luvun lama-aikaan eikä tuolloinkaan sitä rahaa yhteiskunnassa ollut tuhlata asti, onnellisena siirtyi takaisin töihin vuoden äitiysloman jälkeen kun työpaikka oli toisin kuin monilla muilla. Nykyisiä yhteiskunnan paineita en ihan ymmärrä, äidit saavat burn outin Wilman ja teemasynttäreiden vuoksi?
Helsingin kaupunki asettaa kouluille säästöpaineet. Koulut sitten päättää mistä säästetään. Meidän kuopuksen koulu säästää kirjoista. Eikä sitä missään kuuluteta. Itse pitää kytätä, että mitä puuttuu.
Yritin nostaa asiasta isompaa meteliä, mutta helsingin opetusviraston kanssa se on täysin turhaa. Helpompaa on kytätä ja ostaa ne kirjat.
Enkä enää jaksakaan kun tässä on vuosia pitänyt tapella ihan kaikesta jo. Iltiksestä ja siitä ettei ekaluokkalaista panna vaaralliseen kadunylitykseen yksin,, siitä ettei lasta reuhdota kesken kaiken toiseen kouluun suomen kielen opettajaksi mamulapsille jne.
Usko jo. Sinulla ei ole mitään kuvaa nykytilanteesta.
T. Äiti ja ope
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse kaupunkilaisena en ottanut haukkumisena. Teki tuttavaperheistänsä huomion, mikä ei liity kaikkiin kaupunkilaisiin. Lisäksi arveli että tälläinen on egojen buustaus on kaupungeissa yleisempää, kuten oletettavasti onkin. Jos tuollaisesta alkaa meneen herne nenään niin ei ihme että ahdistaa. Maalla nyt sattuu olemaan jotkut asiat helpompia kun kaupungissa, toisaalta kerrostalossa majailevat harvemmin tekevät puusavottaa tai pihatöitä, vaatimuksensa kullakin.
Onko negatiivisuutta todeta, että sosiaaliset paineet ovat erilaisia eri kulttuureissa? Eri maiden suhteen tuota varmaan kukaan kiistää, mutta sama myös Suomen sisällä. Nuo oikein pukemisen, oikean ruuan oikean kasvatuksen jne paineet ovat voimakkaimmat koulutettujen kaupunkilaisten keskuudessa, siis keskimäärin, ei kai tuo ole kenenkään panettelua? Kaupungissa taas on hyväksytympää ostaa ravintolasta take awaytä lapsille, maaseudulla hirvipaistin tekeminen leivinuunissa voi olla normi. Yleensä koulutus ja varallisuus on tuonut ihmisille henkistä avaruutta, on opittu tajuamaan kuinka monella lailla voi elää ihan onnellisena kun on matkailtu ja asuttu useissa maissa. Tässä suhteessa hieman mietin miten nyt: juuri hyvinkoulutetut naiset tuntuvat ahdistuvan eniten arjen kriteerien täyttämisestä. En tiedä vaaditaanko äideiltä liikaa vai vaativatko nuoret naiset yleensäkin itseltään ja elämältään liikaa? Voisiko opetella hieman armollisemman tavan elää: minun ei tarvitse olla muiden silmissä täydellinen, ei myöskään mieheni, kotini tai lasteni, kunhan ne valinnat ovat sellaisia joiden kanssa minun on hyvä elää? Näin ajattelee pääkaupunkiseudulla ja maaseudulla asunut keski-ikäinen kahden jo aikuisen lapsen uraäiti.
Sinulla ei vaan ole sitten mitään tietoa esim Helsingin nykyisestä päivähoito/koulutilanteesta tai muista lapsiperheiden olemattomista palveluista.
Ja ylipäätään yleensä käy niin, että jälkikäteen näkee kaiken toisin. Oma äitinikin väittää olleensa leppoisa ja ihana äiti. Hetmokimppu riivinrauta hän minusta oli, hirvipaisteineen.
Jälkikäteen on hyvä kun voi kysyä niitä lasten muistoja - ja nähdä osan vastauksista jo heidän vierailujensa ja yhteydenottojensa tiheydestä. Omat lapseni eivät koskaan ole valittaneet kodin kieltämättä luovasta siisteyskulttuurista tai rennosta hengestä. Ovat myös itse oppineet kyseenalaistamaan asioita ja ajattelemaan omilla aivoillaan.Ymmärrän huolesi hyvin, asut ilmeisesti siinä kehnoimpien palvelujen osassa Helsinkiä josta juuri Hesarissa kirjoitettiin (Vuosaaren päiväkotitilanne, homeiset tilat ja onnettomat palvelut verrattuna parempiin kaupunginosiin). Tai sitten näet asiat omasta kapeasta perspektiivistä, vertaat asioita vain lyhyellä mittakaavalla ajassa ja paikassa (tervetuloa katsomaan palveluja syrjäseudulla, terveydenhoito, koulut ja päiväkodit priimaa?). Taisin tarkoittaa juuri kaltaisiasi ihmisiä: ulkoisesti kaikki hyvin: hyväpalkkainen mies, työ harrasteena ("yrittäjä"metatyöäiti palstailemassa?), arvokas kotitalo Helsingissä, lapset ripotettuna omasta halusta ympäri Helsinkiä (koska hertan/teemun pitää saada opiskella tätä ja tota), ja kalliit yksityistarhat joihin täytyy leipoa macaroneja kerran kuussa. Jatkuva valitus, milloin mistäkin, mikäköhän tekisi sinut ihan oikeasti onnelliseksi tässä elämässä? Harvoin olen ilkeä mutta hyväosaiset tyhjänvalittajat harmittavat, onneksi palstalla on myös niitä aidosti positiivisia ihmisä jotka kykenevät olemaan onnellisia elämässään. Pyydän anteeksi jos erehdyin tyypistä mutta mietipä oikeasti noita sanojani. Jos se paine on eniten oman pään sisällä kuka siihen voi vaikuttaa, Helsingin kaupunki?
Yhtä hyvin sinä kuulet lapsiltasi tasan ainoastaan sen mitä haluatkin kuulla.
Koko Helsingin päiväkotitilanne on kaoottinen. Esim Maunulassa on 900 päiväkoti-ikäistä laata ja 100 paikkaa.
Koulutilanne on kaoottinen myös. Vanhemmat istuu kouluverkkotarkasteluissa satoja, tuhansia tunteja ja kuskaa lapsiaan eri puolille turvaan.
Esim meidän alueen ns lähikoulutilanteen selviäminen kesti 15 vuotta. Meidän taannnoinen ns lähikoulu oli Helsingin homeisin koulu. Astmaa sairastavaa lasta ei sinne voinut laittaa. Nyt on viimein tilanne selvinnyt, mutta lapsi jo yläkoulussa.
Opetusviraston virkamies varaati tietokoneet ja kaupunki säästää, joten esim oppikirjoja pitää kytätä koko ajan ja ostaa itse.
Se lehdissä ollut päiväkoti ei edes ollut Vuosaaressa...
Ja kyllä voi muuttaa. Mutta kovin kaukaa ei viitsi töihin kulkea, koska sitten taas laaten yksinolo lisääntyy. Nyt meillä on ratkaistu kouluasiat niin, että vaikka eivät ole kodin lähellä, ovat miehen työpaikan vieressä.
No joo. Ei vanhempien tarvitse peruskoulussa ostaa yhtään kirjaa lapsilleen, kaikesta saa ongelman jos haluaa. Kirjoja on kierrätetty kautta aikain eikä se oppimistulokseen vaikuta, ihan yhtä hyvin niitä tehtäviä voi tehdä vihkoon kuin harjoituskirjaan. Ensimmäiset kirjat lapsillemme ostettiin lukioon, nyt myöhemmin oikiksen ja teknisen tiedekunnan kirjoja ollaan kustannettu, mutta ei nyt hyvä ihme peruskoulun alkeiskirjoja! Ja ajatus ainoasta oikeasta koulusta josta päästä eteenpäin on hieman huvittava täältä kauempaa katsottuna: ne lukion kirjoitukset kun ovat valtakunnalliset, samalla lailla niitä älliä voi kirjoittaa maaseutulukiostakin ja pyrkiä Aaltoon tai HY:hyn lukemaan haluamaansa alaa kuin siitä "ainoasta oikeasta stadilaisesta", ehkä hieman paremminkin kun lapsen ympärillä ei hyöritä liikaa, kannustetaan ja luotetaan lahjoihin mutta annetaan elää lapsuutta ja nuoruutta eikä siirretä omia paineita lapsen hartioille. Ne tiukkapipoiset hirvipaistinlaittajaäidit kun siirtävät helposti neuroottisen luonteensa ja elämänasenteensa lapsiin joiden elämä menee sitten normaaleista asioista ahdistuen.
Nyt niitä kirjoja ei ole. Vaihtoehdot on käynniatää siitä monistatuntinen virkamieskantelu tai ostaa itse.
Kukaan ei ole puhunut ainoasta oikeasta koulusta vaan koulusta jossa on terve tarkoituksenmukainen turvallinen rakennus ja jossa voi käydä alakoulun putkeen ilman vaihtoja.
Jos Helsingin kaupunki vaatisi, että oppilaiden vanhempien on ostettava koulukirjat olettaisin asiasta puhuttavan ja valittajat olisivat poliitikkoja ja vähävaraisia, ei keskiluokkaisia tai varakkaita perheitä. Jos taas haluaa lapsensa tekevän merkintöjä kirjoihin /tuhertavan vastaukset harjoituskirjaan vihkon sijaan niin ihan oma valinta. Kuten aika usein tuntuu olevan tuo normaalin arjen tekeminen itselleen niin hankalaksi ja pikkuasioista stressaaminen. Ensi viikonloppuna tulee elokuvateatteriin Tuntematon, jossa sotatantereen lisäksi korostuu kotirintama. Ehkä tuossa hieman sopivaa mittakaavaa miettimään niitä yhteiskunnan laittamia paineita: omat isovanhempani elivät aikuisuuttaan sota-aikaan, silloin naiset puivat ruista viimeisillään raskaana kuten Rokan Lyyti ja äidit hautasivat poikiaan riviin sankarihautaan kuten Koskelan Elina. Omat vanhempani elivät lapsuutensa pula-aikaa ja kasvattivat omat lapsensa 2 kk:n äitiyslomilla ilman kunnallista päivähoitoa. Omat lapseni sain 90-luvun lama-aikaan eikä tuolloinkaan sitä rahaa yhteiskunnassa ollut tuhlata asti, onnellisena siirtyi takaisin töihin vuoden äitiysloman jälkeen kun työpaikka oli toisin kuin monilla muilla. Nykyisiä yhteiskunnan paineita en ihan ymmärrä, äidit saavat burn outin Wilman ja teemasynttäreiden vuoksi?
Helsingin kaupunki asettaa kouluille säästöpaineet. Koulut sitten päättää mistä säästetään. Meidän kuopuksen koulu säästää kirjoista. Eikä sitä missään kuuluteta. Itse pitää kytätä, että mitä puuttuu.
Yritin nostaa asiasta isompaa meteliä, mutta helsingin opetusviraston kanssa se on täysin turhaa. Helpompaa on kytätä ja ostaa ne kirjat.
Enkä enää jaksakaan kun tässä on vuosia pitänyt tapella ihan kaikesta jo. Iltiksestä ja siitä ettei ekaluokkalaista panna vaaralliseen kadunylitykseen yksin,, siitä ettei lasta reuhdota kesken kaiken toiseen kouluun suomen kielen opettajaksi mamulapsille jne.
Usko jo. Sinulla ei ole mitään kuvaa nykytilanteesta.
T. Äiti ja ope
No nyt en jaksa enempää vääntää. Kun elää täysin oman kuplansa sisällä ne omat murheet tuntuvat suurimmilta eikä mitään mahdollisuutta saada suhteuttamaan omia ongelmia muiden kokemiin tai tajuamaan kuinka paljon siitä pakosta tekemisissä on oikeasti omia valintoja. Harmi, että ihminen jolla ulospäin on kaikki hyvin ei kykene olemaan onnellinen elämässään mutta sekin on oma valinta.
Alla todellisuutta edellisestä lamasta jolloin itsekin kasvatin lapsiani (ja ihan koulun kehnoilla kirjoilla - ala-asteen jopa kokonaan ilman kirjoja Steinerkoulussa - yliopistokoulutukset myöhemmin hankkivat):
90-luvulla koulun aloittaneet
Alexandra90
05.02.2013 13:11
(1/42)
Näkyikö tai vaikuttiko teidän koulussanne lama-aika?
Itse kun näin jälkikäteen muistelen niin meillä kyllä. Oli vanhat kirjat, aapisetkin useita vuosia vanhat, biologian kirjat 70-luvulta ja tietokoneitahan koko koulussa oli jopa kaksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä ihmeestä ap on keksinyt noi 50-60 lukujen hygieniatavat. Olin lapsi 60-luvulla ja kyllä meillä käytiin suihkussa päivittäin ja hiukset pestiin ja alusvaatteetkin vaihdettiin päivittäin kuten nykyäänkin.
Olen samaa ikäluokkaa kuin sinä ja minusta tuo teidän systeeminne oli pikemminkin harvinaista 60-luvulla.
Meille ei edes tullut lämmintä vettä suihkusta puhumattakaan. Sisävessa sentään oli.
Opettajana osannet kertoa sen vuosiluvun, jolloin vanhemmat eivät ole olleet täysin hukassa vanhemmuutensa kanssa ja selviytyneet loistavasti perustehtävistään? Samalla voinet selittää miksi opettajat ovatkaan niin kovin hukassa perustehtävänsä, opettamisen ja kasvattamisen alalla? Koulutus on ainakin pidentynyt ja kallistunut verrattuna aikaisempaan. Lisäkoulutustakin on harva se vuosi.
Tietenkään et sano että esim. 70-luvulla, sillä silloin lapsia kasvatti koko yhteiskunta, viranomaisia ei tarvittu joka väliin. Kai muistat, että kaikki ihmiset, naapurit, pappi, talonmies, opettajat, isovanhemmat ja muut omaiset jne. muodostavat yhteiskunnan, eivät ainoastaan viran"omaiset"? Itse asiassa silloin 70-luvulla lapset kasvattivat toinen toisiaan kun isot laumat leikkivät yhdessä, aikuiset tekivät töitä, joutilaammat vahtivat ja juorusivat vanhemmille ja/tai rankaisivat itse pahanteosta.