Millaista on lievä väkivalta, jonka vielä hyväksyisit, parisuhteessa?

 [/quote]

En usko että selviäisin yksin.

En tiedä onko se jotain henkistä väkivaltaa vai mitä, mutta en tosiaan usko pystyväni elämään ilman miestäni. Ero tuntuu pahemmalta kuin kuolema. Olen valmis tekemään mitä vain jotta mies ei jätä minua. Tuntuu ettei kukaan ihminen hänen lisäkseen ole koskaan ymmärtänyt minua. Toisaalta tunnen olevani jonkinlaisessa sumuisessa olotilassa nykyään. Olen niin väsynyt etten ehkä näe kokonaisuutta.[/quote]

Et usko selviäväsi yksin, koska mies on saanut tällaisen harhakuvan rakennettua vaivihkaa päähäsi tietoisella manipuloinnilla. Olet väsynyt, koska elät jatkuvassa vähättelyn, tallomisen ja väkivallan ilmapiirissä. Kumpikin näistä asioista korjaantuu kun lähdet.

Jokainen väkivaltainen manipuloiva mies kuvittelee toimintansa olevan joko oikeutettua tai sitten uskottelevat itselleen ettei toiminta olekaan väkivaltaa, tai että eivät pystyisi sellaiseen. Kunnes. 

Tutustu täällä aiheeseen. https://www.naistenlinja.fi/ 

Hankala sanoa.. Riippuisi tilanteesta ja jäljelle jäävästä pelosta. Jos mies vaikka tönäisisi minua ja sovinnosta huolimatta oloni olisi turvaton, vetäisin varmaan rajan siihen. Tai jos homma toistuisi.

Nää on kyllä tosi vaikeita juttuja. Varsinkin kun on itse siinä tilanteessa että suhteessa on henkistä/fyysistä väkivaltaa sitä periaatteessa väheksyy tapahtunutta ja oma itsetunto samalla laskee koska hyväksyy sellaisen käytöksen ja jää suhteeseen. Mulla itsellä alkoi hälytyskellot soimaan siinä vaiheessa kun aloin oikeasti pelätä miestäni, että mitä jos sillä oikeasti joskus napsahtaa ja tekee mulle jotain pahempaa. Ja se että en olisi kehdannut kertoa mun läheisille mitään meidän riidoista ja miehen käytöksestä niiden aikana..

Tekee mieli sanoa se ikävä tosiasia, että se häpeän tunne näiden asioiden yhteydessä ei valitettavasti ole ihan tuulesta temmattu.

Minun ex-mieheni oli väkivaltainen ja kerroin siitä ystävilleni melko nopeasti. Tulos: Ystävät lopettivat vähitellen yhteydenpidon, eivätkä pian enää halunneet nähdä kaltaistani "looseria". Yksi ystävistäni jopa marssitti minut psykiatrille hoettuaan ensin viikkotolkulla, että "Sä oot niin sekasin, kun toistat noita samoja juttuja, sun miehes kato vaan haluaa olla oma ittensä ja sä et ymmärrä sitä" (jep, sitähän se vaan olikin).

Työnantajallekin jouduin kertomaan, kun sairaslomia oli tavallista enemmän miehen mukilointien seurauksena. Tulos naispuolisten esimiesteni suusta: "Miten sä voit olla noin tossun alla?", "It takes two to tango, eli kyllä sä olet itse vähintään yhtä syyllinen noihin juttuihin." ja "Me kyllä halutaan susta eroon, koska sä annat ihan vääränlaisen esimerkin muille täällä työpaikalla ja kaikki muut kärsii sun vuoksesi" + "Etkö tajua että koko työyhteisö kärsii tässä"+ "Sun sihteerilläsi menee kohta mielenterveys sun kanssasi" + "Me ollaan kyllä tultu siihen tulokseen, että kyllä toi on sun syytäsi - oot kuitenkin kohdellu sitä miestä väärin, kyllä me tiedetään." Seurauksena potkut.

Ja nämä tapahtumat ovat Suomesta vuodelta 2015, akateemisesti koulutetusta ammatista.

Että sellaista. Ei järin rohkaisevaa.

Nykyisessä suhteessa olisi kyllä kevyt nimittely lievää henkistä väkivaltaa. Huoraksi nimittely vaikkapa humalassa olisi täysin käsittämätöntä käytöstä ja suhteen jatko laitettaisiin todella mietintään.

Minkäänlainen pelko, henkinen/fyysinen väkivalta, alistaminen ei kuulu hyvään suhteeseen

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tämä on tositarina, varmaan melko yleinenkin. On ollut hyödyllistä nähdä mielipiteitänne, se on auttanut analysoimaan asioita objektiivisemmin.

Minusta tässä keskustelussa on ehkä liikaa kärjistynyt fyysisen väkivallan mahdollisuus, mutta olen alkanut nähdä selvemmin, että henkinen väkivalta on myös haitaksi ja väärin. En aio sietää sitä enää. toivottavasti.

ap

Voi olla,että fyysisen väkivallan mahdollisuus on korostunut,mutta ymmärräthän itsekin että se mahdollisuus on olemassa? Nyt olet "änkyröinyt" vähän,hän on pitänyt kiinni,tökkinyt ja nimitellyt.Mitä jos tulee isompi riita,millaisen "rangaistuksen" saat silloin? Tai jos "rangaistukset" muuten vain kovenevat ajan kanssa? 

Väkivaltaa kokeneena en hyväksy minkäälaista väkivaltaa. En edes lievää.

Vierailija kirjoitti:

Nykyisessä suhteessa olisi kyllä kevyt nimittely lievää henkistä väkivaltaa. Huoraksi nimittely vaikkapa humalassa olisi täysin käsittämätöntä käytöstä ja suhteen jatko laitettaisiin todella mietintään.

Minkäänlainen pelko, henkinen/fyysinen väkivalta, alistaminen ei kuulu hyvään suhteeseen

Olen samaa mieltä.Tosin meillä harrastetaan joskus  riidellessä tuo lievää henkistä väkivaltaa,mutta jos joutuisin edes pelkäämään että siitä tulee fyysistä suhde ei olisi enää toimiva suhde,vaan entinen suhde.

Vierailija kirjoitti:

Tekee mieli sanoa se ikävä tosiasia, että se häpeän tunne näiden asioiden yhteydessä ei valitettavasti ole ihan tuulesta temmattu.

Minun ex-mieheni oli väkivaltainen ja kerroin siitä ystävilleni melko nopeasti. Tulos: Ystävät lopettivat vähitellen yhteydenpidon, eivätkä pian enää halunneet nähdä kaltaistani "looseria". Yksi ystävistäni jopa marssitti minut psykiatrille hoettuaan ensin viikkotolkulla, että "Sä oot niin sekasin, kun toistat noita samoja juttuja, sun miehes kato vaan haluaa olla oma ittensä ja sä et ymmärrä sitä" (jep, sitähän se vaan olikin).

Työnantajallekin jouduin kertomaan, kun sairaslomia oli tavallista enemmän miehen mukilointien seurauksena. Tulos naispuolisten esimiesteni suusta: "Miten sä voit olla noin tossun alla?", "It takes two to tango, eli kyllä sä olet itse vähintään yhtä syyllinen noihin juttuihin." ja "Me kyllä halutaan susta eroon, koska sä annat ihan vääränlaisen esimerkin muille täällä työpaikalla ja kaikki muut kärsii sun vuoksesi" + "Etkö tajua että koko työyhteisö kärsii tässä"+ "Sun sihteerilläsi menee kohta mielenterveys sun kanssasi" + "Me ollaan kyllä tultu siihen tulokseen, että kyllä toi on sun syytäsi - oot kuitenkin kohdellu sitä miestä väärin, kyllä me tiedetään." Seurauksena potkut.

Ja nämä tapahtumat ovat Suomesta vuodelta 2015, akateemisesti koulutetusta ammatista.

Että sellaista. Ei järin rohkaisevaa.

Laittomat potkut? Kannattaa tarkistaa! Voimia!!!!

Minua kiinnostaa se, että miksi yleensä pitäisi muka hyväksyä "lievää väkivaltaa" ollenkaan?

Jos se, että kuvailee jonkun käytöksen 'väkivallaksi' kertoo että hyvksyttävä raja on ylitetty.

Vierailija kirjoitti:

Minua kiinnostaa se, että miksi yleensä pitäisi muka hyväksyä "lievää väkivaltaa" ollenkaan?

Jos se, että kuvailee jonkun käytöksen 'väkivallaksi' kertoo että hyvksyttävä raja on ylitetty.

Onhan tässä tullut muutamia syitä,jollakin on riita mennyt överiksi ja johtanut väkivallalla uhkailuun,mutta parisuhdeterapiassa on selvitetty asiat,eikä ole tarvinnut erota.Joku taas ei usko pärjäävänsä yksin,vaan tarvitsee sitä pahoinpitelevää miestä.Ystäväni on keksinyt mielestäni hyvän selityksen:hän vertasi väkivaltaista suhdetta itsensä viiltelyyn,fyysinen kipu vie ajatukset pois henkisistä ongelmista edes hetkeksi.

Pesäpallomailalla hakkaaminen on vielä ihan ok. Puukkoon vedän rajan.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tämä on tositarina, varmaan melko yleinenkin. On ollut hyödyllistä nähdä mielipiteitänne, se on auttanut analysoimaan asioita objektiivisemmin.

Minusta tässä keskustelussa on ehkä liikaa kärjistynyt fyysisen väkivallan mahdollisuus, mutta olen alkanut nähdä selvemmin, että henkinen väkivalta on myös haitaksi ja väärin. En aio sietää sitä enää. toivottavasti.

ap

Tuolla perusteella minä saisi joka päivä turpaani. Pidän kännykkää äänettömällä yleensä iltaan asti. Lenkille ja kauppaan lähtiessä jätän sen kotiin, samoin istun saunassa pari tuntia harva se ilta, enkä ota kännykkää sinnekään. Mutta turpaani ottaisin vain kerran, toiseen kertaan en antaisi tilaisuutta.

Kannattaa kyllä alkaa hieman miettimään jos mies käyttää jo "lievää väkivaltaa" eli pitää kiinni ja tökkii sormella kasvoihin ja lisäksi on vielä tuommoista kontrollointia..

Vierailija kirjoitti:

Onko sellaista? Luulin aikaisemmin, että osaisin vetää rajan hyvin ja jättää heti sellaisen miehen. On osoittautunut epäselväksi vetää rajaa sille, missä raja menee. Esim suuttuneena mies on pitänyt kiinni todella lujaa, on ikäänkuin tökkinyt sormella kasvoja ärsyyntyneenä. Nämä eivät ole toki kovin vakavia juttuja, mutta ovat saaneet miettimään, että miten suhtautua jatkosss. Yleensähän juuri sanotaan, että se alkaa vaivihkaa lievästi ja pahenee ajan mittaan. Menimme naimisiin jokin aika sitten ja sen jälkeen vasta on tätä tapahtunut. Tuntuisi naurettavalta erota elämänsä miehestä noiden tapausten takia, mutta jossainhan menee raja. Missä?

Terveessä suhteessa ei ole mitään väkivaltaa, ei edes lievää.

Minusta oli hämmentävää, kuinka pieniä asioita ihmiset tässä keskustelussa pitivät väkivaltana. Olen vasta eronnut avioliitosta, jossa koin kokeneeni lievää väkivaltaa.

Mieheni on tukistanut minua ollessaan vihainen, käyttänyt käsilukkoa minuun kun en ole totellut ja poistunut vapaaehtoisesti riitatilanteesta tai huoneesta kun olen halunnut halunnut puhua asian selväksi ka lopettaa riitelyn. Mieheni kohteli minua usein kuin ilmaa tai lähti kävelemään, jos meille tuli riitaa tai erimielisyyksiä.

Sitten kuvioon astui miehen masennus ja järjetön alkoholin käyttö. Hän on useamman kerran vienyt kirjaimellisesti heittänyt minut ulos huoneesta, kerran raskaana ollessani retuutti minua riidan päälle hiuksista ja löi kolmesti avokämmenellä kun en siltikään totellut vaan pidin uhmakkaasti puoliani.

Hän on usein uhannut, että ansaitsen selkäsaunan, ja myöhemmin, että saan pian selkäsaunan, ja tuolla kertaa halusin todistaa itselleni että se on vain puhetta ja uhkailuja, sillä hän on sanonut rakastavansa ja että olen hänelle tärkeintä maailmassa. Silti en tuolloinkaan ollut valmis lähtemään, eihän se niin vakavaa mukamas ollut kuitenkaan, itsehän olin ärsyttävä.

Olen pitkään kuunnellut, että vika on minussa, ja vaikka olenkin jotenkin tiennyt, että riitaan tarvitaan kaksi, niin silti suostunut syyllistymään. Vila on aina ollut minussa, hän ei ole tehnyt mitään väärin, vaan minä joka riidat aiheutin ja provosoin. Lisäksi hän usein isompien riitojen aikana uhkasi soittaa poliisin minua hakemaan, samoin tuollakin kerralla kun hiuksista retuutti ja läimäytti, niin huutaessani, että soitan poliisille, hän sai minut uskomaan, että minut ne poliisit veisivät mukanansa ja uhkasi kertoa että itse olen kaiken aiheuttanut ja että olen vaarallinen itselleni ja syntymättömälle lapselle, vaikka hyvin tiesi, että lapsi oli minulle kaikkimkaikessa.

Minut sai lähtemään vasta se, kun eräänä iltana katselin häntä taas järjettömässä humalassa mölyämässä tietokoneen äärellä, ja tajusin, että ei tuo oikeasti enää ole se sama hellä, kiltti ja huomaavainen mies johon rakastuin, vaan itsekäs ja muista piittaamaton idiootti, joka ei piittaa tippaakaan perheestään. Puheessa perhe oli ykkösenä, käytännössä alkoholi, masennus ja oma napa, ja perhe jossain kaukana hännillä.

Vasta tuolloin oikeasti rupesin oikeasti myöntämään itselleni, miten hullua elämäni ja suhteeni oikeasti oli ollut, ja sain tarpeeksi voimaa lähteä, sillä yhtäkkiä olinkin taas huomioimisen arvoinen. Vieläkin saan kuulla siitä, että lähdin ja luovutin niin helpolla, että olen pessimisti kun en luota tulevaan ja että olen kurja ihminen kun vien lapsilta isän. Ja aina toisinaan huomaan ajattelevani, että olen vain liioitellut, ei tuo mitään todellista väkivaltaa ollut, pitäisikö minun vielä antaa mahdollisuus... Onneksi ne ovat vain ajatuksia, todellisuudessa en suhteeseen enää palaa, niin paljon muutakin oli siinä suhteessa pielessä, joita en suhteen aikana halunnut nähdä.

Up