Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Kaikki ystäväni ovat tyytyneet "melkein hyvään" mieheen
15.12.2015 |
Enpä tietenkään voi sanoa tietäväni heidän suhteistaan loppupeleissä muuta kuin mitä kulisseista ulospäin näkyy, mutta silti minusta on pitkään tuntunut että lähimmät ystäväni ovat kaikki tyytyneet sellaiseen ihan kivaan parisuhteeseen, joka ei ikinä ole heitä mitenkään järisyttänyt eikä saanut aikaan sen suurempia tunteita.
Mikä siinä oikein on, että omalle onnellisuudelle ei anneta tuon enempää painoarvoa? Kunhan nyt on mies jonka kanssa perustaa perhe ja tehdä kaikki ne elämän pakolliset jutut. Varmasti yhteen jollain lailla kasvaa ajan myötä, mutta silti... nämä ystäväni pariutuivat suht aikaisin, ovat olleet järkisuhteissaan nyt noin 7vuotta. Itse vietin villejä sinkkuvuosia (enemmän tai vähemmän sinkkuillen) ja tapasin unelmieni miehen noin 3 vuotta sitten, ja hän edelleen vie minulta jalat alta.
Ystäväni katselevat huokaillen, että voi kun meilläkin olisi tuollaista.
Kommentit (136)
Vierailija kirjoitti:
Pienenä tytöntyllerönä rakastuin naapurin poikaan tulisesti, koulussakaan en vielä ollut.
15 vuotiaana keräsin rohkeutta kysyä tätä itseäni muutaman vuoden vanhempaa miehen alkua treffeille, en vain enään kestänyt sitä vuosia jatkunutta "salaa ihailua" :)
Nykyään kolmen lapsen äitinä ja tämän ensi- ja ainoan rakkauteni vaimona voinen pian 20 vuoden naimisissa olon ja tätä edeltävän usean vuoden seurustelun jälkeen todeta, että kyllä se nuorikin rakkaus voi kestää lävitse elämän.Rakkauskin on toki jokaisen itsensä määriteltävissä, mitä se oikein on?
Itse ajattelen, että rakkaus on jotakin mihinkä kasvetaan yhdessä, yhteisten ylä- ja alamäkien kautta.
Ensin sitä ihastutaan, ihastua voi toki tulisesti.
Rakkautta on mielestäni vasta sitten kun ollaan vuosien kuluessa kasvettu yhteen niin lujasti, että toisesta eroon joutuminen on asia jota ei pysty edes kuvittelemaan millään saralla.
Ihana tarina! Tuo on sitä elämänmakuista rakkautta, ei muotilehdistä napattua tai harlekiineistäa matkittua. Rakkaus on sitä että toinen näyttää kauniilta raskausarpineen tai kaljuineen, että on valmis tukemaan, auttamaan, tulemaan autetuksi ja nauramaan yhdessä. Siihen nuo mittarit ulkonäöstä tai markkina-arvosta käyvät kehnosti. Se on sitä, että jonkun ihmisen kanssa on olo, että on kotona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mahtaa AP:n mies olla onneton, kun joutuu miettimään miten viedä jonkun kiittämättömän, täydellisyyteen pyrkivän naisen "jalkoja alta" vielä kolmenkin vuoden jälkeen... Mitä AP on tehnyt ansaitakseen miehensä? Miten viet mieheltäsi jalat alta näin 3 vuoden jälkeen?
Juu, no jos haluat näin väärin viestini ymmärtää niin en koe tarpeelliseksi lähteä vastaamaan kysymykseesi. Suhteemme on tavallinen, mutta täynnä rakkautta. Toisin kuin näiden ystävieni suhteet, jollaiseksi ilmeisesti miellät omankin suhteesi (jos sinulla sellaista on)?
Ap
Hienosti väistetty kysymys :) Korjaisin sen verran, että suhteesi on "täynnä rakkautta" sinun mielestäsi. Jos kysyt asiaa mieheltäsi, niin vastaus riippunee ihan siitä kuinka pahasti olet hänet tossuttanut... ilmeisesti melko pahasti jos äijä jaksaa vielä kolmenkin vuoden jälkeen taiteilla jotain, mikä vie täydelliseltä naiselta jalat alta.
En ole Ap, mutta pakko kommentoida. Oletpa ilkeä.
Kolme vuotta ei edes ole pitkä aika. Olen ollut mieheni kanssa 14 vuotta ja vieläkin hän vie minulta jalat alta. Tavallista arkea eletään, mutta joskus hän päättää yllättää pienesti tai isosti. Sama toisin päin. Me jaksamme edelleen panostaa toisiimme, emmekä pidä toisiamme itsestäänselvyytenä. Erään läheisen kuolema taas kerran muistutti, että toisen voi menettää koska vain.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mahtaa AP:n mies olla onneton, kun joutuu miettimään miten viedä jonkun kiittämättömän, täydellisyyteen pyrkivän naisen "jalkoja alta" vielä kolmenkin vuoden jälkeen... Mitä AP on tehnyt ansaitakseen miehensä? Miten viet mieheltäsi jalat alta näin 3 vuoden jälkeen?
Juu, no jos haluat näin väärin viestini ymmärtää niin en koe tarpeelliseksi lähteä vastaamaan kysymykseesi. Suhteemme on tavallinen, mutta täynnä rakkautta. Toisin kuin näiden ystävieni suhteet, jollaiseksi ilmeisesti miellät omankin suhteesi (jos sinulla sellaista on)?
Ap
Heh. Hehkutat itseäsi ja aliarvioit muita. Onko tunneelämäsi muuten kunnossa? arvostatko muitten elämää vai onko sinun ainoa oikea? oletko aina oikeassa (omasta mielestä)? Onko kukaan sanonut että sinulla on narsismiin taipuvaa käyttäytymistä? Onnea elämääsi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siinähän alapeukutat, karu totuus on se, että ei teillä riitä rahkeet kaikkeen. Niillä unelmien miehilläkin, kun katsos on kriteereitä ja laatuvaatimuksia naisilta. Voitte toki jatkaa ketjua kaikenmaailman jaarittelulla ja kierellä totuutta kuin kissa kuumaa puuroa, mutta tuossa se totuus on pähkinänkuoressa. Deal with it !
M30
Olet kertakaikkisen oikeassa.
Minäkin nuorena olin todella nirso ja olinkin aika huolissani etten koskaan saa ketään koska samalla tajusin ettei rahkeeni riitä niihin täydellisiin miehiin ( ketä sitten lienevätkään). Onneksi tajusin tinkiä ulkonäkö vaatimuksista ja sain lopulta muissa suhteissa paremman kuin olisin arvannutkaan.
Ehkä se oli vain sellaista aikuiseksi kasvamista. Mieheni saa minut edelleen kuumaksi kun vähän koskettaa ja ollaan riidelty yms. Ulospäin on joskus voinut näyttää huonolta, vaan ei muut tiedä mikä intohimo meillä on vieläkin pitkän yhdessä olon jälkeenkin.
Ei kaikki näy ulospäin.
Saman tajusin minäkin, rahkeeni ei yksinkertaisesti riitä supermalleihin. Joskus ihmettelen miksi joillekin naisille asian myöntäminen on niin vaikeaa ja sitten alkaa olen mielummin yksin mantra. Ja kun vaatimukset on liian kovat suhteessa siihen mitä pystyy saamaan, on ikisinkkuus selviö, vuodet vierivät ja jotkut havahtuu liian myöhään että sitä täydellistä miestä tuskin tulee ja jos sellaisen löytäisikin, niin tuskin hän haluaa kyseisen naisen kanssa edes ryhtyä vakavaan suhteeseen.
M30
Musta on outoa, että niin moni täällä kokee, että sinkku = onneton reppana, joka ei kelpaa. What?! Mun tuntemat sinkut on pääosin todella mielenkiintoisia persoonia, jotka elävät täysillä. Suhde ei ole heille onnen tai onnistumisen mittari. Tokj haluavat varmaan löytää jonkun kivan, mutta eivät silti jätä elämää pausells sen vuoksi, että ovat sinkkuja. Ja hei haloo, Suomessa on noin miljoona yksin elävää, ei ne kaikki ole reppanoita. Nykyelämä vaan antaa mahdollisuuden erilaisiin elämänmuotoihin kuin ennen vanhaan, kaikki ei haluakaan sitä peruskaavan mukaista elämää ja elävät silti täysillä ja kokevat olevansa hyvin onnellisia. Minäkin ;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siinähän alapeukutat, karu totuus on se, että ei teillä riitä rahkeet kaikkeen. Niillä unelmien miehilläkin, kun katsos on kriteereitä ja laatuvaatimuksia naisilta. Voitte toki jatkaa ketjua kaikenmaailman jaarittelulla ja kierellä totuutta kuin kissa kuumaa puuroa, mutta tuossa se totuus on pähkinänkuoressa. Deal with it !
M30
Olet kertakaikkisen oikeassa.
Minäkin nuorena olin todella nirso ja olinkin aika huolissani etten koskaan saa ketään koska samalla tajusin ettei rahkeeni riitä niihin täydellisiin miehiin ( ketä sitten lienevätkään). Onneksi tajusin tinkiä ulkonäkö vaatimuksista ja sain lopulta muissa suhteissa paremman kuin olisin arvannutkaan.
Ehkä se oli vain sellaista aikuiseksi kasvamista. Mieheni saa minut edelleen kuumaksi kun vähän koskettaa ja ollaan riidelty yms. Ulospäin on joskus voinut näyttää huonolta, vaan ei muut tiedä mikä intohimo meillä on vieläkin pitkän yhdessä olon jälkeenkin.
Ei kaikki näy ulospäin.Saman tajusin minäkin, rahkeeni ei yksinkertaisesti riitä supermalleihin. Joskus ihmettelen miksi joillekin naisille asian myöntäminen on niin vaikeaa ja sitten alkaa olen mielummin yksin mantra. Ja kun vaatimukset on liian kovat suhteessa siihen mitä pystyy saamaan, on ikisinkkuus selviö, vuodet vierivät ja jotkut havahtuu liian myöhään että sitä täydellistä miestä tuskin tulee ja jos sellaisen löytäisikin, niin tuskin hän haluaa kyseisen naisen kanssa edes ryhtyä vakavaan suhteeseen.
M30
Onko siinä sitten jotain vikaa jos toteaa, että ok, en voi saada sellaista puolisoa kuin haluaisin, ja katson paremmaksi olla kokonaan ilman? Itse olen nelikymppinen nainen ja näin valinnut. Minä tykkään oikein paljon olla yksin, en siitä luopuisi ellei tosi mieleistä "sielunkumppania" kohdalle osuisi. Mitä säälittävää siinä on, että ihminen on ikisinkku, jos viihtyy sellaisena?
Taattua av.ta,
Ap ja muut hengenheimolaiset ovat viettäneet vapaampaa sinkkuelämää vaihdellen miestä ja hankkien "kokemuksia" ja sitten kun aikansa kokeiltuaan löytävät elämänsä miehen ja "tyytyvät" tähän loppujen lopuksi isäkandidaatti perusmieheen, niin ollaankin parempia kuin samaan ikään ehtineet mutta pitkästä vakituisesta parisuhteesta kerran jo eronneet.
Neuvona vaan bersservissereille, että siperia opettaa ja lukekaa kirjoituksenne uudelleen kun vakisuhteessanne on ikää +-10 vuotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siinähän alapeukutat, karu totuus on se, että ei teillä riitä rahkeet kaikkeen. Niillä unelmien miehilläkin, kun katsos on kriteereitä ja laatuvaatimuksia naisilta. Voitte toki jatkaa ketjua kaikenmaailman jaarittelulla ja kierellä totuutta kuin kissa kuumaa puuroa, mutta tuossa se totuus on pähkinänkuoressa. Deal with it !
M30
Olet kertakaikkisen oikeassa.
Minäkin nuorena olin todella nirso ja olinkin aika huolissani etten koskaan saa ketään koska samalla tajusin ettei rahkeeni riitä niihin täydellisiin miehiin ( ketä sitten lienevätkään). Onneksi tajusin tinkiä ulkonäkö vaatimuksista ja sain lopulta muissa suhteissa paremman kuin olisin arvannutkaan.
Ehkä se oli vain sellaista aikuiseksi kasvamista. Mieheni saa minut edelleen kuumaksi kun vähän koskettaa ja ollaan riidelty yms. Ulospäin on joskus voinut näyttää huonolta, vaan ei muut tiedä mikä intohimo meillä on vieläkin pitkän yhdessä olon jälkeenkin.
Ei kaikki näy ulospäin.Saman tajusin minäkin, rahkeeni ei yksinkertaisesti riitä supermalleihin. Joskus ihmettelen miksi joillekin naisille asian myöntäminen on niin vaikeaa ja sitten alkaa olen mielummin yksin mantra. Ja kun vaatimukset on liian kovat suhteessa siihen mitä pystyy saamaan, on ikisinkkuus selviö, vuodet vierivät ja jotkut havahtuu liian myöhään että sitä täydellistä miestä tuskin tulee ja jos sellaisen löytäisikin, niin tuskin hän haluaa kyseisen naisen kanssa edes ryhtyä vakavaan suhteeseen.
M30
Onko siinä sitten jotain vikaa jos toteaa, että ok, en voi saada sellaista puolisoa kuin haluaisin, ja katson paremmaksi olla kokonaan ilman? Itse olen nelikymppinen nainen ja näin valinnut. Minä tykkään oikein paljon olla yksin, en siitä luopuisi ellei tosi mieleistä "sielunkumppania" kohdalle osuisi. Mitä säälittävää siinä on, että ihminen on ikisinkku, jos viihtyy sellaisena?
Ei kai tässä kukaan ole väittänyt että ikusinkkuus olisi säälittävää.
Enemmänkin kai on yritetty sanoa että on muutakin kuin täydellinen liitto tai sinkkuus. Että niissä" melkein hyvien miesten " ja " melkein hyvien naisten" liitotkin voivat olla hyviä, eikä aina näy ulospäin kuinka niissä ehkä rakastetaan.
Eikä sekään että on vaikeuksia vuosien varrella tee siitä " melkein hyvien ihmisten" liitosta kokonaan huonoa.
Kiireen vuoksi kommentoin vain aloitusta, mutta mielenkiintoinen ketju, jonka kaikki viestit luen!
Minun ja mieheni rakkaus oli alusta alkaen varsinaista elokuvarakkautta, veimme jalat alta toisilta suunnilleen ensimmäisellä vilkaisulla, tosin miehenii oli kuulemma katsellut minua jo aiemmin. Koko kaveripiiri hehkutti sitä, ja tunnusti kadehtivansa, miten hyvin sovimme yhteen, keskustelemma, näytämme tunteita ja mitä vielä. Kyllä, ihanaa. Ja tapasin ajatella kuten AP, että miten tyydytte vähempään ja miksi.
Kunnes meidänkin liittoomme tuli vaikeuksia ja aloin ymmärtää, mikä pointti on todella niissä "ihan hyvissä" suhteissa, Se, että ne eivät vedä sinua niin alas ja ylös ja kamalaan vuoristorataan. Se, että ongelmia on helpompi käsitellä, elleii ole niin vereslihalla koko ajan. Meidän suhteemme korjaaminen kesti monta, monta vuotta ja nykyään sanon ylpeydellä, että se on ihan hyvä. Ihan hyvä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Osa ei vaan pärjää yksin.
Loppujen lopuksi upeita, elokuvamaisia tunnekokemuksia taitaa olla vain vähemmistöllä. Siihen vaikuttaa onni, oma ulkonäkö, toiveet ja arvot.
Lisäksi suomalaiset eivät ole niin kiihkeitä rakkausasioista kuin moni muu kansa. Rakkaus on useimmille vaatimaton, arkinen ja salattukin asia, ei asia, joka tuodaan vahvasti esille julkisesti (julkiset hellyydenosoitukset, intohimoinen flirtti tai kosinta, isot, juhlavat häät...) tai joka on muuten suuri kokemus.
Mä luulen, ettei kyse ole pärjäämisestä. Kyllä useimmat pärjäävät yksin, mutta eivät halua. Mitä vikaa on siinä, että haluaa jakaa elämänsä jonkun kanssa? Ihmistä ei ole luotu olemaan yksin, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta. Elämä ei ole monelle mitään amerikkalaisen elokuvan unelmaa. Yksin olisi jäänyt kovin moni, jos olisi sitä ainoaa oikeaa prinssi uljasta jäänyt odottelemaan. Moni sen saa, useat eivät.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse menin nuorehkona naimisiin neljän vuoden seurustelun jälkeen miehen kanssa, jota rakastan. Nyt yhteistä eloa on takana 10v.
Eräs kaverini oli sinkku tuolloin, ja hän avoimesti kertoi ja antoi myös naamallaan näkyä, että tilanne ei häntä miellytä ja hänen olisi pitänyt päästä ensin naimisiin. Hän oli myös kaveriporukasta ainoa sinkku. (Ja luonteensa puolesta ei ihmekään).
Kun hän sittemmin tapasi n. 25-vuotiaana nettitreffien kautta ihan mukavan, mutta omien sanojensakin mukaan tylsän miehen, halusi hän kovin korostaa jatkuvasti suhdettaan. Esim. Facebookissa rakkaudentunnustuksia ja ällöjä kliseisiä runoja ja mietelauseita, syleily- ja suutelukuvia puolipukeissa ( ja molemmat aika vaatimattoman näköisiä näin kauniisti sanottuna). Tätä erikoista huomionhakua ei moni kaveri jaksanutkaan sitten pidemmän päälle jaksanut, ja nyt tällä kaverilla ei ilmeisesti ole pahemmin ystäviä. On mennyt myös naimisiinkin saman miehen kanssa.
Että näinkin päin se voi mennä tietysti.
Tuo tuomitseminen on aatteellista perua kalvinismista (luterilaisuuden äärimuoto), jossa ihminen ei missään tapauksessa saanut pröystäillä millään maallisella eikä olla ylpeä mistään, ei etenkään itsestään. Kalvinismi saattaa tänä päivänä olla kaikkein eniten voimissaan juuri Suomessa. Olemme ääriprotestanttinen maa, protestanttien Saudi-Arabia.
Juu, hyvä pointti muuten, mutta lähinnä se ärsytys ja ristiriita tuli siitä, että naamatusten kyseinen kaveri avoimesti kertoi miten kyllästyttävä mies on, tympeä luonteeltaan ja miten hän haluaisi kokea muitakin miehiä. Samaan aikaan fb:ssa onnen ja sielujen sympatioiden hehkutusta. Kyllähän ymmärrän senkin, ettei fbssa yleensä haluta jakaa vaikeita ja ikäviä asioita, mutta tuo oli jo melkoisen ristiriitaista.
Kerrottakoon vielä, että ko. kaveri mies kovaan ääneen totesi ennen omia häitäni, että etteköhän tekin eroa parin vuoden sisällä. Noh, nyt on sitä avioliittoa takana 8 vuotta, harmi kun hänen ennustuksensa ei käynyt toteen. Että kalvinismista sen verran, että taitaa sekin toimia karman tavoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
3 vuotta yhdessä ei kerro mitään. On alkuhuumaa. Onko sitten unelmien mies, kun olette olleet yhdessä 20 vuotta.
Mitä väliä on sillä, minkälaista ap:llä on 20 vuoden päästä? Kysehän on siitä, että hyvin moni tyytyy "ihan ok" kumppaniin, eikä edes ikinä koe rakastumista ja alkuhuumaa, sitä tunnetta, että toinen on juuri täydellinen itselleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi ku ihanaa-kommentteja edessäpäin ja takana et onneks en ole sinä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
3 vuotta yhdessä ei kerro mitään. On alkuhuumaa. Onko sitten unelmien mies, kun olette olleet yhdessä 20 vuotta.
Mitä väliä on sillä, minkälaista ap:llä on 20 vuoden päästä? Kysehän on siitä, että hyvin moni tyytyy "ihan ok" kumppaniin, eikä edes ikinä koe rakastumista ja alkuhuumaa, sitä tunnetta, että toinen on juuri täydellinen itselleen.
No kumpikohan on onnellisempi valinnastaan, ap, jos eroaa vaikka toinen tuntui täydelliseltä, vai hän, jonka suhde kestää 20 vuotta? Kiva sitten uskoa uuteen suhteeseen ap:nä, koska se, että toinen tuntuu täydelliseltä 3 vuoden kohdalla ei takaa mitään. (Kuten ei takaakaan, monet tajuavat tämän ilman kokeiluakin). On meilläkin ollut vaikeuksia, mutta minusta on tuntunut ihanalta, että mieheni on hyvä mies, vaikkakin vain tyydyin häneen eikä hän ole jättänyt minua, kun esimerkiksi rakastuin toiseen. Vaikka syytä olisi kyllä ollut. Selvisimme siitäkin ja olen miehelleni tosi kiitollinen, vasta nyt näin, mitä on aito rakkaus.
Alue: Aihe vapaa
No huh, siis lapset sellaiseen suhteeseen jossa millään muulla kuin miehellä ei ole merkitystä ja koko ajan ahdistaa, on stressitilassa koko ajan? Olisko lapsille kuitenkin parempi sellainen tasapainoinen kahden aikuisen suhde jossa keretään keskittyä myös lasten tarpeisiin? Kyllä tuona n27:nä menisin terapiaan miettimään mitä omalle päälle on tapahtunut kun on vuosikausia noin tasapainoton. Eikö hyvä rakkaussuhde tuo elämään voimaa, energiaa ja onnellisuutta, ei kuluta voimia jatkuvalla pelolla ja ahdistuksella?