Onko sinunkin äitisi vittuilija?

Vierailija kirjoitti:

Usein katse peiliin kertoo mistä vittuilija löytyy.

Uskotaan. Sulla on kokemusta.

Ei tällaisia äitejä ole olemassa. Koska kun nainen saa lapsen, hänen elämänsä on vihdoin oikeaa elämää eikä äidin ja lapsen sidettä riko mikään. Lapsi rakastaa äitiään aina ehdoitta ja huolehtii aina ikääntyvästä äidistään. Lapsuus on kaikille lapsille ja vanhemmille ihanaa pienistä vastoinkäymisistä huolimatta ja vanhemmuus on koko elämän suola. Tai näin minulle on kerrottu. 

Mun äiti on aivan samanlainen! Muutin perheeni kanssa eri kaupunkiin kun äiti tuppasi meille joka päivä ja juuri tällaisia kommentteja tuli:"(olen juuri synnyttänyt viime kuussa. Olen aina ollut todella hoikka mutta nyt maha on hiukan vielä semmoinen mutta treenaan siis sitä pois mutta anyway)

Miten sun maha on tuommoinen vähän pömppö? Mulla palautu heti kaksosten synnyttämisen jälkeen"

"Miks sulla tommonen mies on joka vielä opiskelee kun sä oot ite jo valmistunu"

"Onpa kyllä vähän nuo sun rinnat pienet"

"Ota ero kun tuo mies on tommone nössö lääkäriopiskelija"

En tajua äitiäni melkein vihaan häntä

Kyllä se äiti sitten on rakas ihana ja tärkeä kun äiti sitten omaa paskuuttan menee ja kuolee yhtä äkkiä pois.

HEH siinä perinnönjaossa nähdään monta itkevää tytärtä ja muistavat ne ihanat hetket kun äiti auttoi opetti ja oli ÄITI.  Itkua ja epätoivoa siinä tilanteessa on monta monenlaista.

Sitten käydään läpi testamenttia käy ilmi, miten tuo äsken rakas edesmennyt äiti on testamenttanut kaiken omaisuuden a) kirkolle b) hyväntekeväisyyteen c) sille espanjalaiselle nuorelle miehelle, minkä tapasi kaksi vuotta sitten lomamatkalla.

Joten lopetetaan teeskentely, jostain rakastavasta tyttärestä ja kaipuusta surusta äitiä kohtaan kun äiti menehtyi. OK?

Vierailija kirjoitti:

Ei tällaisia äitejä ole olemassa. Koska kun nainen saa lapsen, hänen elämänsä on vihdoin oikeaa elämää eikä äidin ja lapsen sidettä riko mikään. Lapsi rakastaa äitiään aina ehdoitta ja huolehtii aina ikääntyvästä äidistään. Lapsuus on kaikille lapsille ja vanhemmille ihanaa pienistä vastoinkäymisistä huolimatta ja vanhemmuus on koko elämän suola. Tai näin minulle on kerrottu. 

Uskot varmaan joulupukkiin? Pidät varmaan totena sitä, että maa on litteä ja aurinko kiertää maata.

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti on aivan samanlainen! Muutin perheeni kanssa eri kaupunkiin kun äiti tuppasi meille joka päivä ja juuri tällaisia kommentteja tuli:"(olen juuri synnyttänyt viime kuussa. Olen aina ollut todella hoikka mutta nyt maha on hiukan vielä semmoinen mutta treenaan siis sitä pois mutta anyway)

Miten sun maha on tuommoinen vähän pömppö? Mulla palautu heti kaksosten synnyttämisen jälkeen"

"Miks sulla tommonen mies on joka vielä opiskelee kun sä oot ite jo valmistunu"

"Onpa kyllä vähän nuo sun rinnat pienet"

"Ota ero kun tuo mies on tommone nössö lääkäriopiskelija"

En tajua äitiäni melkein vihaan häntä

96 jatkaa: mun äiti tuli katsomaan minua alle 12 h päästä siitä kun ylin synnyttänyt lähes 4,5-kiloisen esikoiseni. Olen aina ollut hoikka, 165 cm/50 kg mutta toki maha oli heti synnytyksen jälkeen vielä iso. Äidin eka kommentti oli: heh heh, onko sieltä vielä tulossa toinen? Siltä ainakin näyttää.

Vierailija kirjoitti:

Äitisi on oman aikakautensa lapsi, noinhan lapsia kasvatettiin tuonne 70-luvulle saakka, lasta ei saanut kannustaa, mieluimmin moittia ja vähätellä, ettei ylpisty tai tule omahyväinen. Näin neuvoivat ammattilaiset. Ja yhä edelleen olet äitisi tytär, mihin se kissa karvoistaan pääsisi.

Hieman yleistystä ;). Oma jo edesmennyt äitini ei koskaan sanonut minulle noin rumasti ja en ole omiakaan  lapsiani noin moittinut. Tuen ja kannustan heitä edelleen, vaikka jo omillaan elelevätkin ja välit ovat pysyneet hyvinä ja mutkattomina. Kyllä siellä 50- ja 60-luvuillakin oli fiksuja ja ymmärtäväisiä äitejä.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se äiti sitten on rakas ihana ja tärkeä kun äiti sitten omaa paskuuttan menee ja kuolee yhtä äkkiä pois.

HEH siinä perinnönjaossa nähdään monta itkevää tytärtä ja muistavat ne ihanat hetket kun äiti auttoi opetti ja oli ÄITI.  Itkua ja epätoivoa siinä tilanteessa on monta monenlaista.

Sitten käydään läpi testamenttia käy ilmi, miten tuo äsken rakas edesmennyt äiti on testamenttanut kaiken omaisuuden a) kirkolle b) hyväntekeväisyyteen c) sille espanjalaiselle nuorelle miehelle, minkä tapasi kaksi vuotta sitten lomamatkalla.

 

Joten lopetetaan teeskentely, jostain rakastavasta tyttärestä ja kaipuusta surusta äitiä kohtaan kun äiti menehtyi. OK?

 

Kunpa voisi edes perinnönjaossa ajatella noin, että äiti oli ihana ja rakas. Mutta kun ei ole koskaan tuntunut siltä. Harvemmin kai sitä koko elämänsä henkistä väkivaltaa äidiltään kokeneena yhtäkkiä tuntee kaipuuta trauman aiheuttajaa kohtaan. Tai hänen omaisuutta kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se äiti sitten on rakas ihana ja tärkeä kun äiti sitten omaa paskuuttan menee ja kuolee yhtä äkkiä pois.

HEH siinä perinnönjaossa nähdään monta itkevää tytärtä ja muistavat ne ihanat hetket kun äiti auttoi opetti ja oli ÄITI.  Itkua ja epätoivoa siinä tilanteessa on monta monenlaista.

Sitten käydään läpi testamenttia käy ilmi, miten tuo äsken rakas edesmennyt äiti on testamenttanut kaiken omaisuuden a) kirkolle b) hyväntekeväisyyteen c) sille espanjalaiselle nuorelle miehelle, minkä tapasi kaksi vuotta sitten lomamatkalla.

 

Joten lopetetaan teeskentely, jostain rakastavasta tyttärestä ja kaipuusta surusta äitiä kohtaan kun äiti menehtyi. OK?

 

Kunpa voisi edes perinnönjaossa ajatella noin, että äiti oli ihana ja rakas. Mutta kun ei ole koskaan tuntunut siltä. Harvemmin kai sitä koko elämänsä henkistä väkivaltaa äidiltään kokeneena yhtäkkiä tuntee kaipuuta trauman aiheuttajaa kohtaan. Tai hänen omaisuutta kohtaan.

Eli vahvistat todeksi väittämän " nainen on susi toiselle naiselle, naisen pahin vihollinen on toinen nainen. " ?

Mun äidin äiti on ap:n kuvailema, mutta äiti taas on oikestaan vastakohta: antaa kaikkien haukkua itseään ja ei sano koskaan vastaan. Mä oon tullut enemmän mummooni (valitettavasti?) Aika usein huomautan että MÄ oisin tehny ton paremmin koska mulla on hyvä kikka siihen ja siihen..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se äiti sitten on rakas ihana ja tärkeä kun äiti sitten omaa paskuuttan menee ja kuolee yhtä äkkiä pois.

HEH siinä perinnönjaossa nähdään monta itkevää tytärtä ja muistavat ne ihanat hetket kun äiti auttoi opetti ja oli ÄITI.  Itkua ja epätoivoa siinä tilanteessa on monta monenlaista.

Sitten käydään läpi testamenttia käy ilmi, miten tuo äsken rakas edesmennyt äiti on testamenttanut kaiken omaisuuden a) kirkolle b) hyväntekeväisyyteen c) sille espanjalaiselle nuorelle miehelle, minkä tapasi kaksi vuotta sitten lomamatkalla.

 

Joten lopetetaan teeskentely, jostain rakastavasta tyttärestä ja kaipuusta surusta äitiä kohtaan kun äiti menehtyi. OK?

 

Kunpa voisi edes perinnönjaossa ajatella noin, että äiti oli ihana ja rakas. Mutta kun ei ole koskaan tuntunut siltä. Harvemmin kai sitä koko elämänsä henkistä väkivaltaa äidiltään kokeneena yhtäkkiä tuntee kaipuuta trauman aiheuttajaa kohtaan. Tai hänen omaisuutta kohtaan.

 

Eli vahvistat todeksi väittämän " nainen on susi toiselle naiselle, naisen pahin vihollinen on toinen nainen. " ?

Täh?

En ole aikaisemman viestin kirjoittaja, mutta tuliko tämä väärään ketjuun?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitisi on oman aikakautensa lapsi, noinhan lapsia kasvatettiin tuonne 70-luvulle saakka, lasta ei saanut kannustaa, mieluimmin moittia ja vähätellä, ettei ylpisty tai tule omahyväinen. Näin neuvoivat ammattilaiset. Ja yhä edelleen olet äitisi tytär, mihin se kissa karvoistaan pääsisi.

Noin oli 70-luvulla joissakin perheissä, toisissa äiti kannusti ja kehui. Mikään vuosiluku, syntymäaika tai ajan henki ei ole peruste jatkaa huonoja kasvatusmetodeja tai kohdella aikuista lasta koko ikänsä vähätellen ja vittuillen.

Niinpä. Minäkin sanoin lukuisia lukuisia kertoja äidille kuinka hänen sanomisensa ja tekemisensä loukkaavat minua, ja hän vain jatkoi samaa rataa. Eikä puolusteluna todellakaan ollut "mutta kun luin vuonna 1978 kasvatusoppaasta että näin lapsia kohdellaan", vaan kieltäminen, marttyrointi, minun syyttäminen, itkupotkuraivarit jne.

Sitäpaitsi, vaikka olisi minkälaisen opin sisäistänyt, niin kun toinen (oma lapsi!!!!) sanoo että sinä satutat minua, tai että en voi enää pitää yhteyttä jos jatkat samalla lailla, niin millainen ihminen pitäisi vaan tiukasti kiinni siitä vuonna 1978 oppimastaan metodologiasta? Mieluummin satuttaa lastaan tai jopa menettää hänet kokonaan, kuin muuttaisi tapojaan? Ei ainakaan terve, lastaan rakastava ihminen.

 

--28

En kyllä ymmärrä, mikä kasvatusmetotodi ihan kasvatusoppaassa v 1978 on neuvonut olemaan noin v-mäinen lapselle? Omat lapseni  ovat syntyneet noilla vuosilla ja kyllä hyvin vieraalta tuntuu. Varmaan tuolloin niin kuin tänäänkin on vanhempia, jotka omien ongelmiensa takia eivät pysty hyvään vanhemmuuteen. Myötätuntoni niille, jotka eivät ole saaneet kasvaa kannustavassa kodissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti on aivan samanlainen! Muutin perheeni kanssa eri kaupunkiin kun äiti tuppasi meille joka päivä ja juuri tällaisia kommentteja tuli:"(olen juuri synnyttänyt viime kuussa. Olen aina ollut todella hoikka mutta nyt maha on hiukan vielä semmoinen mutta treenaan siis sitä pois mutta anyway)

Miten sun maha on tuommoinen vähän pömppö? Mulla palautu heti kaksosten synnyttämisen jälkeen"

"Miks sulla tommonen mies on joka vielä opiskelee kun sä oot ite jo valmistunu"

"Onpa kyllä vähän nuo sun rinnat pienet"

"Ota ero kun tuo mies on tommone nössö lääkäriopiskelija"

En tajua äitiäni melkein vihaan häntä

96 jatkaa: mun äiti tuli katsomaan minua alle 12 h päästä siitä kun ylin synnyttänyt lähes 4,5-kiloisen esikoiseni. Olen aina ollut hoikka, 165 cm/50 kg mutta toki maha oli heti synnytyksen jälkeen vielä iso. Äidin eka kommentti oli: heh heh, onko sieltä vielä tulossa toinen? Siltä ainakin näyttää.

Eikö tuo kuitenkin mene vähän huumorin piikkiin. Noinhan usein sanotaan synnyttäneelle, että oletko varma, ettei siellä vielä ole toista vauvaa?  Mahahan on kaikilla pömppö synnytyksen jälkeen, vie kuukausia ennen kuin palautuu entiselleen.

Vierailija kirjoitti:

Millaisia isiä teillä sitten on? Joiden äidit oli/on tällaisia.

Mukava, kannustava ja auttavainen. Matkusti minun ja veljeni kanssa kun olimme pieniä ja osallistui harrastuksiin. Äiti ei. On sanonut, että muut tekee mitä osaa, meidän tyttö mitä haluaa. Äidiltä en muista saaneeni kehuja koetuloksista, vaikka ihan hyvä oppilas olin.

8

Vierailija kirjoitti:

Oma äitini jaksaa aina vaan ilahduttaa kommenteillaan, joilla korostaa puutteitani.

"Sinun ikäisenäsi olin todella hoikka"

"Ai, onkos nykyisin muotia noin huonosti istuvat vaatteet"

"Kyllä minulla koti oli siivottu, vaikka oli teitä lapsia"

"Ole kiltti miehellesi, hän sentään huoli sinut"

"Sait sen työn? Ei tainnut olla kummoisesti hakijoita."

Listaa voisi tehdä loputtomiin, joka tapaamiskerralla tulee uusia rohkaisuja.

Onkos kenellekään muulle osunut tällaista kannustuksen huippua äidiksi?

Kuulostaa ihan äidinäidiltäni.Oma äitinikään ei ole erityisen kannustava,mutta ei nyt ihan noin julma sentään.Epäilen,että vittumaisuus pahenee vanhemmiten,kun kertyy enemmän katkeruutta purettavaksi viattomiin läheisiin.

Vanhempieni naapurimiehellä on jouluvaloissa ilmeisesti ajastin. Mainitsin äidilleni, ja siitäkös alkoi miehen kehuminen. "Kun se tietää kaikkea tekniikasta ja se osaa vaikka mitä, pyydän sitä asentamaan meillekin, kun se on niin taitava..."

Sanoin, että jospa minä kävisin etsimässä niitä ajastimia kaupungilta ja kokeilisin laittaa.. Siihen äitini vastasi sekunnissa, niin "sehän voi olla tosi yksinkertainenkin homma.."

Minunkin äitini tutki lapsuudessani ja nuoruudessani kaikki tavarani, luki kirjeet ja päiväkirjat, penkoi kaapit. Aamuisin saattoi repiä peiton päältä ja huutaa, miten "siinä se karvoja kasvattaa". Teini-iässä iltaisin käveli etsimässä minua, jos olin uskaltanut lähteä silloisen poikaystävän mukana johonkin. Poikaystävistäni on aina keksinyt jotain pahaa sanottavaa. Poikaystävät luonnollisesti ovat olleet kiellettyjä, olen kyllä kuullut olevani lutka ja sinisilmäinen. Edelleen hän päivittelee, miten minä "niin nuoresta olen jo ollut miesten perään". Minulla on ollut 4 pidempiaikaista poikaystävää, olen 34. Ulkonäöstäni hänellä on ollut sanottavaa, vaatteissani on useinkin "liian avara kaulus" teininä vaatteet olivat aina "liian kittanoita".

Olen miltei koko ikäni ollut hyvin ujo ja arka, nyt pikkuhiljaa alkaa hieman helpottaa. Omien ajatusten ilmaiseminen on ollut vaikeaa, olen usein mukautunut muiden tahtoon ja hakenut turvaa muista. Äidillä on voimakkaita mielipiteitä asiaan kuin asiaan, sukulaislasten "huonoista" nimistä erilaisiin hankintoihin. Vielä aikuisiälläkin vanhempieni luona vieraillessani käytän vaatteita, joita äiti ei moiti. Puheitaan äiti perustelee sillä että "sieltä mistä minä olen kotoisin, oli sitä parempi mitä pahemmin sanottiin".

Avomieheni on keksinyt riidellessä soittaa äidilleni ja kertoa "pahoja tekojani", koska on huomannut pelkoni äitiäni kohtaan. Äiti puolestaan kertoo avomiehelleni minun "tekosistani". Kumpikaan ei pidä toisistaan, mutta ilmeisesti minun arvosteluni yhdistää.

Anteeksi vuodatus, olisi kai aika mennä terapiaan.

Vierailija kirjoitti:

 

Avomieheni on keksinyt riidellessä soittaa äidilleni ja kertoa "pahoja tekojani", koska on huomannut pelkoni äitiäni kohtaan. Äiti puolestaan kertoo avomiehelleni minun "tekosistani". Kumpikaan ei pidä toisistaan, mutta ilmeisesti minun arvosteluni yhdistää.

!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

Siis anteeksi mitä. Sinun puolisosi, jonka pitäisi olla AINA puolellasi käyttää tökerösti äitisuhdettasi sinua vastaan! Miehesi käyttäytyy niin kuin vihamies, koska rakastava puoliso EI IKINÄ  käyttäisi toisen haavoja aseena toista kohtaan. Vain itsekkäät ja toista oikeasti rakastattomat ihmiset tekee niin. 

Minulla on myös vittuileva äiti ja hankala suhde hänen kanssaan. Jos mieheni yhtäkkiä soittelisi äidilleni haukkuakseni yhdessä minua hänen kanssaan, niin mies olisi hyvin nopeasti entinen. En minäkään soittele anopilleni silloin, kun meillä on riitaa. 

Vierailija kirjoitti:

Minunkin äitini tutki lapsuudessani ja nuoruudessani kaikki tavarani, luki kirjeet ja päiväkirjat, penkoi kaapit. Aamuisin saattoi repiä peiton päältä ja huutaa, miten "siinä se karvoja kasvattaa". Teini-iässä iltaisin käveli etsimässä minua, jos olin uskaltanut lähteä silloisen poikaystävän mukana johonkin. Poikaystävistäni on aina keksinyt jotain pahaa sanottavaa. Poikaystävät luonnollisesti ovat olleet kiellettyjä, olen kyllä kuullut olevani lutka ja sinisilmäinen. Edelleen hän päivittelee, miten minä "niin nuoresta olen jo ollut miesten perään". Minulla on ollut 4 pidempiaikaista poikaystävää, olen 34. Ulkonäöstäni hänellä on ollut sanottavaa, vaatteissani on useinkin "liian avara kaulus" teininä vaatteet olivat aina "liian kittanoita".

Olen miltei koko ikäni ollut hyvin ujo ja arka, nyt pikkuhiljaa alkaa hieman helpottaa. Omien ajatusten ilmaiseminen on ollut vaikeaa, olen usein mukautunut muiden tahtoon ja hakenut turvaa muista. Äidillä on voimakkaita mielipiteitä asiaan kuin asiaan, sukulaislasten "huonoista" nimistä erilaisiin hankintoihin. Vielä aikuisiälläkin vanhempieni luona vieraillessani käytän vaatteita, joita äiti ei moiti. Puheitaan äiti perustelee sillä että "sieltä mistä minä olen kotoisin, oli sitä parempi mitä pahemmin sanottiin".

Avomieheni on keksinyt riidellessä soittaa äidilleni ja kertoa "pahoja tekojani", koska on huomannut pelkoni äitiäni kohtaan. Äiti puolestaan kertoo avomiehelleni minun "tekosistani". Kumpikaan ei pidä toisistaan, mutta ilmeisesti minun arvosteluni yhdistää.

Anteeksi vuodatus, olisi kai aika mennä terapiaan.

Kun luet tuon vielä kerran itse, niin huomaat, miten järkyttävä tilanne on. Ei ole normaalia, että ihmiset, joiden pitäisi olla sinun lähimpiäsi, harjoittavat keskenään sinun parjaamista. Ota terapiassa aiheeksi omanarvontunteen tervehdyttäminen. Ei sinun tarvitse sietää tuota. Mutta mikäli olet läheisriippuvainen, eron tekeminen tällaisiin ihmisiin on vaikeata. Mutta se kannattaa, terapian tuella. Silloin sinun oma elämäsi alkaa.

Vierailija kirjoitti:

Ei tällaisia äitejä ole olemassa. Koska kun nainen saa lapsen, hänen elämänsä on vihdoin oikeaa elämää eikä äidin ja lapsen sidettä riko mikään. Lapsi rakastaa äitiään aina ehdoitta ja huolehtii aina ikääntyvästä äidistään. Lapsuus on kaikille lapsille ja vanhemmille ihanaa pienistä vastoinkäymisistä huolimatta ja vanhemmuus on koko elämän suola. Tai näin minulle on kerrottu. 

Nykyäideillä on usein näin (lapsensa 90-luvulta eteenpäin saaneina), koska lapsen saaminen on alkanut olla aidosti valinta ja koska tuolloin alettiin ymmärtää paremmin lasten emotionaalisia tarpeita. Tässä keskustelussa puhuvat enimmäkseen 60-80-luvulla syntyneet.