Yle fem: Kunnes syöpä meidät erottaa

Katsoin ohjelman. Ihanan rehellinen kertomus sairaudesta. Rakastava perhe! Pitkään jaksoivat! Erittäin kunnioitettavaa.

Itse hoidin äitini. Syöpä oli myös, toinen laji. Meni 6 kuukaudessa, joten matka oli paljon lyhyempi ja loppu armollisempi. Tuli kiitollisuus siitä!

Sitten iski hirveä paniikki, että jos mies sairastuu. Jaksanko hoitaa enää kolmatta. (Isäänikin olen hoitanut kauemman aikaa sitten.) Pakko oli itkeä illalla ja tehdä vähän muuta, muuten ei olisi unta tullut.

Älkää katsoko myöhään illalla, jos olette yhtään herkkiä. Mutta ehdottomasti kannattaa katsoa.

Katsoin dokumentin, pidin siitä ja suosittelen kaikille.

Aivokasvainpotilaana ja myös sellaisen omaisena haluan kuitenkin täsmentää, että aivokasvaimia on erilaisia. Kaikki eivät vie ihmistä tuohon kuntoon tai edes tapa. Omani on poistettu ja elän normaalia elämää, onnellisempana kuin ennen sairautta. Puolitutut luulevat, että olen vajaaälyinen ja eläkkeellä. Teen töitä, matkustelen ja yritämme vauvaa. Dokumentissa oli kyse glioblastooma multiforme -kasvaimesta, joka on pahin mahdollinen.

Todella koskettava dokumentti elämän rankkuudesta.

Dokumetti oli koskettava, ja myös kaunis kertomus rakkaudesta. Minulta on hoidettu syöpä kaksi kertaa, kokemus on ollut sinkkuna rankka. Lisäksi olen saanut kaksi kertaa komplikaationa veritulpan, joista toinen, keuhkoveritulppa, melkein tappoi. Maatessani sairaalan sängyssä sytostaattitiputuksessa viereisen sängyn perheellinen potilas kysyi, miten sinkut selviävät hoidoista täysjärkisinä. Vastasin, että eivät ehkä täysjärkisinä selviäkään. Syöpä ja sytostaattihoidot vievät kaiken energian, ilon ja jaksamisen. Eikä tulevasta tiedä.

Dokumetti kertoo siitä, miten tärkeää läheisten tuki on. Ja on hyvä, että perhe teki aiheesta dokumentin. Toivon jaksamista leskelle ja pienelle tyttärelle. Surun jälkeen tyhjä aukko täyttyy kauniilla muistoilla.

Dokumetti oli koskettava. Äitini sairastui syöpään viime vuoden toukokuussa. Kesäkuun viimeisenä päivänä hän kuoli. Minä, isä ja kaksi siskoani saatoimme äitiä loppuun saakka. Haimme sairaanhoitopiiriltä luvan hoitaa äitiä kotona, ja saimme sen. Kotisairaanhoitaja kävi antamassa morfiinia kipuihin.

Dokumentista näki, miten rakastettu Peter oli. Vaimo, tytär ja läheiset saattoivat häntä loppuun saakka.

Vierailija kirjoitti:

Minulta on hoidettu syöpä kaksi kertaa, kokemus on ollut sinkkuna rankka. Lisäksi olen saanut kaksi kertaa komplikaationa veritulpan, joista toinen, keuhkoveritulppa, melkein tappoi.

Olen pahoillani kokemastasi, se kuulostaa todella raskaalta :( Mutta tähän sekä tuleviin hetkiin sinulle sydämestäni voimia ja toivoa! Tulkoon valoa, terveyttä, rakkautta ja toivoa elämääsi: http://www.healingrooms.fi/?sid=118

Vierailija kirjoitti:

En pystynyt katsomaan. Oma kokemus on liian lähellä. Mieheni kuoli syöpään vajaa vuosi sitten. Siinä on itselleni dokumenttia vielä pitkäksi aikaa.

 

Otan osaa ja kaikille muillekkin, jotka menettäneet rakkaimpansa.

58 tässä, katsoin ohjelman ja en voi kuin ihmetellä miten Peter näytti äidiltäni, tai äiti häneltä, siinä vuoteessa maatessaan, hiukset kynittyinä, iho jo kalmanvaaleana, suu hieman auki. Ja se kuinka Eleonora jätti isälleen hyvästit ja huusi vielä ovella perään heiheit ja alkoi itkemään, itkin minäkin. Minä vain jätin jäähyväiset sairaalavuoteella ja sen jälk sairaalan kylmiössä, suukotin äitiä ja pidin kädestä kiinni, toivotin hyvää matkaa.

Tänään taas kaivannut oikein erityisesti äitiä, haluaisin niin jakaa hänen kanssaan kouluikäisten lasteni kuulumisia näin joulun alla.

:´(

-58-

Vierailija kirjoitti:

 

Todella ksokettava ja rankkaohjelma. Ihmettelin pariakin asiaa, varsinkin sitä, kuinka kuollut istutettiin pyörätuoliinsa ja vietiin viltin alla ruumisautoon. Miksi toimittiin noin, en ymmärrä.

 

Kun vaimo kysyi mieheltä "etkö enää jaksa" ja mies puisti päätään, vaimo sanoi "sinun täytyy jaksaa". Olisi kyllä loppuvaiheen kuolemansairaallekin miellyttävämpää, jos läheiset ns. antaisivat hänelle luvan mennä.

 

 

Ei se vaimo varmaan sitä omassa surussaan tajunnut.

Oma äitini kuoli viime vuonna syöpään ja viimeisten kahden päivän aikana sanoin useasti, että hän voi antaa periksi ja lähteä. Että pärjään kyllä. Vaikka täyttä valettahan se on. Ei sitä pärjää muuta kuin siksi, että on pakko. Mutta sitä halusi antaa kuitenkin sellaisen kuvan, että on lupa mennä. Ystäväni äiti kuoli viikkoa myöhemmin ja hänellä oli ihan vastaavat sanat ja ajatukset kuin minullakin. Surullista, että syöpä korjaa satoaan 'liian nuorista' eikä läheskään kaikkia voida hoitaa.

Tulipas oikein kunnolla ikävä äitiä. Normaalisti olisimme viettäneet joulun yhdessä, nyt - olosuhteiden pakosta - olen joulun yksin. 

Vierailija kirjoitti:

58 tässä, katsoin ohjelman ja en voi kuin ihmetellä miten Peter näytti äidiltäni, tai äiti häneltä, siinä vuoteessa maatessaan, hiukset kynittyinä, iho jo kalmanvaaleana, suu hieman auki. Ja se kuinka Eleonora jätti isälleen hyvästit ja huusi vielä ovella perään heiheit ja alkoi itkemään, itkin minäkin. Minä vain jätin jäähyväiset sairaalavuoteella ja sen jälk sairaalan kylmiössä, suukotin äitiä ja pidin kädestä kiinni, toivotin hyvää matkaa.

Tänään taas kaivannut oikein erityisesti äitiä, haluaisin niin jakaa hänen kanssaan kouluikäisten lasteni kuulumisia näin joulun alla.

:´(

-58-

Minäkin olen saattanut kolme läheistäni rajan taa syövän vuoksi. Kaikki näyttäneet tuolta samalta kuollessaan. Onneksi se vainaja näyttää sitten kauniimmalta ja levollisemmalta. On terapeuttista saada olla läheisen kuolinvuoteella ja hyvästellä vainaja, tärkeä osa surussa ja luopumisessa. 

Mulla jäi mieleen dokumentista se, että jo melko loppuaikana tämä vaimo sanoi miehelleen, että pitää jaksaa taistella... Miksi?

En ollenkaan ymmärtänyt tuota.

Katsoin tämän dokumentin tuolloin muutama viikko sitten, joten ihan kaikki yksityiskohdat eivät ole enää mielessä. Oli todellakin koskettava, itkin aivan hurjana. Minullekin koskettavin hetki oli se kun pieni tyttö halasi kuollutta isäänsä ja ne reaktiot siinä vaiheessa kun Peteriä vietiin pois.

Sitä itsekin mietin, että jatkettiinko tuossa hoitoja vähän turhan pitkitetysti siinä mielessä, kun Peter ei ollut pitkään loppuvaiheessa enää "tässä maailmassa". Mutta perheellä taisi olla osittain uskonnollinenkin näkökulma vaikuttavassa tiettyihin ratkaisuihin ja toki muutenkin päätökset oli varmaan tehty Peterin kanssa yhdessä, kun hän oli vielä suht kunnossa. Jotenkin tuntuu, että on todella monta (näytelmä)kirjailijaa, jotka ovat menehtyneet aivokasvaimiin. Reko Lundan (suosittelen todella Päivät kuukaudet kirjaa), Tommy Taberman ja nyt Peter Snickars.

Vierailija kirjoitti:

Mulla jäi mieleen dokumentista se, että jo melko loppuaikana tämä vaimo sanoi miehelleen, että pitää jaksaa taistella... Miksi?

En ollenkaan ymmärtänyt tuota.

En minäkään. Miksi olisi pitänyt jaksaa kun oli ihan selvää, että kuolema on jo tulossa? (Siis miksi muuten kuin omaisten takia. Vaikka täytyy kyllä sanoa, että minä en omaisena haluaisi kenenkään läheisen kärsivän noin ja saavan noin pitkittynyttä loppua).

Tiedän useammankin tapauksen, jossa väsyneelle kuolevalle on omainen/omaiset sanoneet, että "voit jo mennä, me pärjätään kyllä, älä meistä huolehdi" tms ja kuoleva on kuollut about saman tien. Kun on "saanut luvan" omaisilta. 

Minkä takia tolla "parantajalla" kävi kieli englanniks?

Vierailija kirjoitti:

Minkä takia tolla "parantajalla" kävi kieli englanniks?

Pyhä henki varmaankin asialla.

Tulee tänään uusintana klo 22.40 YleTeema/Fem

https://areena.yle.fi/1-2770003

Romahdin tuossa kun tytär kysyi "onko tämä viimeinen kerta että saan koskaan halata häntä" :'(

Ihailin Peterin asennetta. Niin tyynesti ja rauhalliseti hän suhtautui siihen että kaikki loppuu. Vaikutti muutenkin mahtavalta tyypiltä. Suhde tyttäreen säilyi läheisenä ihan loppuun asti.

Huh! Tuli vaan tänään yhtäkkiä mieleen tämä dokumentti, näin ensimmäisen kerran kevättalvesta 2016. Isäni sairasti tällöin aivokasvainta ja itkin dokumenttia katsoessani ja rukoilin mielessäni ettei isäni joutuisi vastaavaa loppua kokemaan. Viikon päästä isälleni soittaessani sain tietää että hänellä on enää vuosi, korkeintaan puolitoista elinaikaa jäljellä. Sattumaa? En tiedä. Mutta pitkälti samoin isäni sairaus eteni kuin Peterin, tiesinpähän mitä todennäköisesti tulevalta odottaa. Kamalaa oli seurata oman isän kuihtumista, niin fyysisen kunnon kuin persoonan. Vaikeaa oli saada tukea ja apua yksin elävälle sairaalle, jotta oltaisiin saatu mahdollistettua omassa kodissa asuminen mahdollisimman pitkään. Omalta kohdalta huomasi sen näin jälkikäteen, että vaikka näki toisen kivun ja huonon olon, tilan jolloin elämä ei enää ole mielekästä, ja hetken jolloin rakkaalle on vain sanottava "lähde vain, ei sinun tarvitse enää jaksaa", niin kyllä sitä oma sydän epätoivoisesti huutaa ja pyytää toista jäämään. Että tekisin mitä vain, jotta voisit jäädä, jaksa vielä. Luopuminen on vaikeinta. Ikävä on. 

Katsoin tämän dokumentin pari vuotta sitten, kun se tuli tv:stä ensimmäisen kerran. Se sai minut pohtimaan kuolemaa. Turhauduin kun kysymyksiä alkoi tulla niin paljon eikä kukaan voinut vastata niihin.

Yritän ehkä katsoa dokumentin nyt uudestaan Areenasta, vaikka se onkin tosi rankka.

Joitain vuosia sitten tuli kuolemansairaiden elämää käsittelevä suomalainen tv-sarja Viimeiset sanani. Sitä katsellessani tajusin, miten harvinainen kuolemassa olevan ihmisen näkökulma on mediassa, vaikka kuolema on edessä kaikilla ja koskettaa kaikkia.