Yle fem: Kunnes syöpä meidät erottaa

En katsonut, mutta jokainen perhe toimii tavallaan. Joku valmistautuu, joku ei.

Itkin kun se tyttö hyvästeli kuolleen isänsä. Oli kyllä kamalaa heillä loppuaika.

Ikinä en katso tuommoisia. Miksi pitäisi ottaa osaa jonkun vieraan kamalan elämään, kun omassa perheessä on kaikenlaista sairautta ihan tarpeeksi?

Toki sympatiat sinne ja niin edelleen.

Kyllä katsoin ja loppua kohden vain ajattelin, että miten upea nainen Peterin vaimo Magga on. Ja kuinka rankkaa täytyy olla, kun läheisen persoonallisuus tavallaan kuolee pois ennen kehoa. Tyttären itku, kun isä vietiin pois, oli todella sydäntäsärkevää. 

En katsonut, mutta tallensin ohjelman dvd:lle ja katson myöhemmin.

Täytyypä katsoa jos löytyisi areenasta.

Samoin minä itkin vuolaasti( kuvaa muuten hyvin tuo sana).

Koskettava dokumentti. Mietin saiko lapset tai vaimo tukea, keskusteluapua? Ja toisaalta jossain vaiheessa tuli ajatuksia siitä elvytyskiellosta. Joissain tilanteissa kannatan, vaikka vaikea olisi päättää. Rohkea nainen.

Itkin varmaan pari tuntia.

Harvinaisen aito, konstailematon dokumentti.

Ilman sitä pakollista pianonpimputustaustamusiikkia mikä on ihan must suomidokkareissa.

Ihmiset  tunteineen oli pääosassa. Aika raju on kyllä.

Ei tietenkään ole järkeä elvyttää henkilöä, jonka tiedetään olevan kuolemansairas ja elämänlaatu jo heikentynyt. Ohis dokumenttia näkemättä. 

Mitä teidän päässä oikein liikkuu, kun tulette tähän kertomaan, että ette ole katsoneet? Kiinnostaapa niin helvetisti! Tarkoitus olisi kai keskustella mitä ajatuksia dokumentti herätti ja siitä voi keskustella vain silloin, kun on dokumentin nähnyt. Eli suksikaa suolle, ketään ei todellakaan kiinnosta jos et ole ohjelmaa nähnyt. 

Samoin itkin vuolaasti lopussa. En ollut tajunnut lainkaan että aivokasvain aiheuttaa tuollaisia oireita, esim. kun nainen pyysi miestä nousemaan ylös pyörätuoliin ja tämä vaan laittoi olematonta kenkää jalkansa vaikka kuinka monen pyynnön jälkeen. Ja että lopulta on kuin dementiapotilas ja vaipoissa. Eipä ole kuollutta ihmistäkään tuolla tavalla aiemmin näytetty niin että muistaisin.

Vierailija kirjoitti:

Mitä teidän päässä oikein liikkuu, kun tulette tähän kertomaan, että ette ole katsoneet? Kiinnostaapa niin helvetisti! Tarkoitus olisi kai keskustella mitä ajatuksia dokumentti herätti ja siitä voi keskustella vain silloin, kun on dokumentin nähnyt. Eli suksikaa suolle, ketään ei todellakaan kiinnosta jos et ole ohjelmaa nähnyt. 

No tulin lukemaan, josko kannattaisi katsoa. Ja sitten tuli sellainen olo, että on paljon ihmisiä, joiden omassa perheessä ei ole ollut kuolevaa ihmistä. Ehkä parasta tosiaan nyt pitää sormet pois näppikseltä ja kommentoida vasta nähtyäni, jos tulen katsoneeksi dokkarin. 

Joo oli kyllä vaimolta todella upeaa, että aivan loppuun asti halusi kotona hoitaa miehen. Ihan mieletön suhtautuminen kuolemaan, vaimo näytti siltä että oli henkisesti tosi hyvin valmistautunut siihen mikä oli upea asia.

Omassa lähipiirissä ei ole ollut pitkän sairauden uuvuttamaa, vaan äkillisesi/hyvin nopeasti menehtyneitä. Ja minäkään en todellakaan tienyt miten aivokasvain vie toimintakyvyn, vaikka onhan se ihan järjellä ajateltuna tosi loogista. Hiljalleen kaikki toiminta ja osaaminen katosi, mies oli kuollessaan aivan erilainen...

Vieläkin meinaa nousta kyyneleet silmiin. Ainoa mikä minua häiritsi oli vaimon tupakointi, mutta eipä ole minun asiani.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Mitä teidän päässä oikein liikkuu, kun tulette tähän kertomaan, että ette ole katsoneet? Kiinnostaapa niin helvetisti!  

Tuollaisen dokumentin tarkoitus on herättää ajatuksia ja tuoda esille tunteiden käsittelyä sairauksissa. Yksi näkökulma ja ohjelman luoma tunne on, että tuo aihepiiri on raskas käsitellä, eikä sellaista jaksa katsoa.

En uskaltanut katsoa. Isäni kuoli aivokasvaimeen ollessani lapsi ja minua vietiin katsomaan viimeisiä kertoja vuodeosastolle. Oli pyörätuolissa ja ei kyennyt enää pelaamaan kanssani helppoa korttipeliä kun ei muistanut/ymmärtänyt sääntöjä... Olin niin pieni etten silloin ymmärtänyt ja ihmettelin mikä isää vaivaa.

Vierailija kirjoitti:

Joo oli kyllä vaimolta todella upeaa, että aivan loppuun asti halusi kotona hoitaa miehen. Ihan mieletön suhtautuminen kuolemaan, vaimo näytti siltä että oli henkisesti tosi hyvin valmistautunut siihen mikä oli upea asia.

Omassa lähipiirissä ei ole ollut pitkän sairauden uuvuttamaa, vaan äkillisesi/hyvin nopeasti menehtyneitä. Ja minäkään en todellakaan tienyt miten aivokasvain vie toimintakyvyn, vaikka onhan se ihan järjellä ajateltuna tosi loogista. Hiljalleen kaikki toiminta ja osaaminen katosi, mies oli kuollessaan aivan erilainen...

Vieläkin meinaa nousta kyyneleet silmiin. Ainoa mikä minua häiritsi oli vaimon tupakointi, mutta eipä ole minun asiani.

Ap

Se on hienoa, että vaimo halusi ja pystyi hoitamaan loppuun asti kotona. Tämä maa on meinaan mennyt sellaiseen pisteeseen, että hoitoa muualla on tosi vaikea saada, vaikka potilas on kuolemaisillaan ja asuu yksin. Jokin aika sitten jopa maineikas Terhokoti oli vaarassa joutua supistamaan toimintaansa, koska kunnat lakkasivat antamasta maksusitoumuksia. Tiedän tämän siitä, että oma eläkeiän kynnyksellä oleva äitini kuoli syöpään ja olisi halunnut Terhokotiin kuolemaan, mutta kaupunki oli lakannut käyttämästä palvelua. Lopulta oli siinä ja tässä, että otettiin edes tavalliseen sairaalaan kuolemaan. Viimeisenä vuorokautena tuli viereiseltä saattohoito-osastolta hoitajat lainaan kuntoutusosastolle hoitamaan kuoleman. 

Minä katsoin. Lähipiirissä syöpää ja oli kiinnostavaa nähdä dokumentti hoidoista ja taudin kulusta. Jäin miettimään sitä, kun Magga sanoi, että olisi loppujen lopuksi kannattanut kokeilla vain vaihtoehtohoitoja. Sädehoito ja sytostaatit pahensivat vaan oloa ja tekivät muistamattomaksi.

Magga oli uskomattoman vahva nainen. Itsestä ei olisi varmaankaan tuohon.

Kyllä ne kyyneleet valui dokkarin aikana ja kiitollisuus tervettä elämää kohtaan kasvoi. Hekin totesivat siinä että muulla ei ole väliä kunhan on terve ja saa elää.

Vierailija kirjoitti:

Minä katsoin. Lähipiirissä syöpää ja oli kiinnostavaa nähdä dokumentti hoidoista ja taudin kulusta. Jäin miettimään sitä, kun Magga sanoi, että olisi loppujen lopuksi kannattanut kokeilla vain vaihtoehtohoitoja. Sädehoito ja sytostaatit pahensivat vaan oloa ja tekivät muistamattomaksi.

Magga oli uskomattoman vahva nainen. Itsestä ei olisi varmaankaan tuohon.

Kyllä ne kyyneleet valui dokkarin aikana ja kiitollisuus tervettä elämää kohtaan kasvoi. Hekin totesivat siinä että muulla ei ole väliä kunhan on terve ja saa elää.

 

Ne voimat kyllä löytyy jokaisesta silloin kun niitä tarvitaan. Toivottavasti kuitenkaan kovin monen ei tarvitsisi kohdata tällaisia juttuja. 

Luin dokumentin esittelyn lehdestä ja totesin, etten pysty sitä katsomaan. Ahdistun liikaa, menen toisin sanoen liikaa siihen mukaan, en pysty katsomaan sitä "ulkopuolisena". Ahdistus tulee uniin ja näen outoja painajaisia jopa useana yönä peräkkäin.

Kukahan jaksaisi ja pystyisi tehdä dokumentin siitä, miten omaiset selviytyvät kuoleman jälkeen. Tulevat viikot ja kuukaudet ovat niin paljon vaikeampia kuin tämä dokumentin kuvaama aika. Silloin se todellisuus vasta iskee vasten kasvoja ja on mahdollista romahtaa ja olla jaksamatta. Ja pitää rakentaa elämänsä uusiin puitteisiin ja samalla on ikävä sitä kuollutta läheistä.