Kokemuksia, kun puoliso/kumppani hylkää sairastumisen tai vammautumisen takia

Tiedän tapauksen, jossa mies otti vaimon sairaalassaolon aikana eron ja kärräsi vaimon kaikki henkilökohtaiset tavarat kaatopaikalle. Ihan kaiken, valokuvat, korut, lapsuuden rakkaat esineet.

Monista näistä tarinoista tulee vaikutelma, että sairastuneen henkilön puoliso ei aluksi halua myöntää itselleenkään olevansa ihminen joka saattaa lähteä toisen sairastuttua tai ihminen, jolle toisen sairastuminen on myös hyvin rankka kokemus. Sitä haluaisi ajatella olevansa itsetön, ja suhteeseen sitouduttuaan toisen tukena niin ylä- kuin alamäissä. Kuitenkin kulissien ylläpito, itselleen valehtelu ja suhteeseen jääminen vaikka haluaisi lähteä tulevat aina tiensä päähän jossain kohtaa, ja siinä vaiheessa ollaankin yleensä jo siinä pisteessä kun kuminauha katkeaa kokonaan ja ainoalta tuntuva ratkaisu on äkkilähtö suhteesta, välien katkaisu ja puhtaalta pöydältä aloittaminen - näin ei tarvitse kohdata tekoa, josta tuntee syyllisyyttä eikä tulla muistutetuksi siitä. Tällainen petos aiheuttaa sairastuneelle osapuolelle luonnollisesti paljon enemmän järkytystä ja kipua kuin alusta alkaen rehelliset välit ja/tai inhimillisesti hoidettu ero, vaikka ironisesti kyllä puoliso on kokenut säästävänsä puolisoa olemalla keikuttamatta venettä. 

Tämä vain korostaa sitä, kuinka pitkäaikaisten tai vakavien sairauksien kohdalla myös lähipiiri tarvisi tukea ja terapiaa. Jos ei muuta, niin kertomaan että on hyväksyttyä kokea tilanne rankaksi vaikka toisella varmasti on rankempaa ja "se oikea hätä", ja avuksi sen tunteen kohtaamiseen, ettei välttämättä olekaan ihminen jonka kantti kestää toisen sairastumisen, vaikka tahtoisi olla. Ihan vähintään toivoisin, että jokaisella näidenkin tarinoiden hirveitä ratkaisuja tehneillä puolisoilla olisi ollut jokin keskustelukontakti kertomassa, että rehellisyys sattuu pitkällä aikavälillä aina vähemmän kuin suhteen venyttäminen valheilla kunnes jaksaminen loppuu kerralla kokonaan, eikä ole enää jaksamista tai halua edes käsitellä tapahtuvaa eroa millään tavalla. 

Googlella löytyi tämä vanha ketju ja niin tyhmältä kuin kuulostaa, niin helpottaa että muillekin on käynyt näin ja tästä voi toipua.

Sairastuin rintasyöpään, toinen rinta poistettiin ja tukka lähti. Mies ei enää kestänyt olla kanssani kun en enää häneen silmissään ole nainen.. nyt tuntuu etten jaksa tai halua hoitoja, sama olisi kuolla pois. En jaksa käydä enää hoidoissa, etsiä uutta kotia, yrittää pärjätä taloudellisesti..

Vierailija kirjoitti:

Googlella löytyi tämä vanha ketju ja niin tyhmältä kuin kuulostaa, niin helpottaa että muillekin on käynyt näin ja tästä voi toipua.

Sairastuin rintasyöpään, toinen rinta poistettiin ja tukka lähti. Mies ei enää kestänyt olla kanssani kun en enää häneen silmissään ole nainen.. nyt tuntuu etten jaksa tai halua hoitoja, sama olisi kuolla pois. En jaksa käydä enää hoidoissa, etsiä uutta kotia, yrittää pärjätä taloudellisesti..

Kyllä, tuosta voi toipua muista se. Älä luovuta hoitojen kanssa, vaan käy ne läpi. Hiukset kasvavat takaisin ja uuden rinnankin saat. Tuo mies ei vaan ollut sinun arvoisesi. Ahdisti aikalailla lukea tuo, että sinulla on hoidot kesken ja mies jätti. Itselläni mies pysyi rinnalla vielä hoitojen ajan ja vielä sen jälkeenkin pari vuotta. Sen jälkeen jätti minut, ajatteli selvästi, että nyt olen tämän pakollisen tukemisen tehnyt (no ei hänestä juurikaan tukea ollut), Itselläni syöpä oli sitä laatua, että vaati noin 1,5 vuoden hoitamisen, jonka jälkeen toipuminen suht normaalin olotilaan vei vielä melkein vuoden. Sairastumisen alusta saakka mies oli sellainen, että aika nopeasti ymmärsin, että en voi hänelle juurikaan puhua omista tunnoista, koska hän ei vaan halunnut kuulla niin pelottavista ja kurjista asioista, joita koin. Onneksi minulla on sisko, joka oli niin tärkeä tuki minulle ja jonka kanssa pystyin jutella omista tunnoistani ja yhdessä itkettiin sairaalassa aika usein. Ja sairaalassa (minun syöpäni oli sellainen, että oli sairaalassa paljon) oli myös muita potilaita, joiden kanssa käytiin aika synkkiäkin keskusteluja ja joiden kanssa vieläkin viestitellään. 

Onko sinulla joku henkilö, jonka kanssa voit jutella omista ajatuksistasi? Oli ihanaa se, että pystyi juttelemaan siskon ja muutaman ystäväni kanssa, välillä tosiaan itkettiin aika rankasti, välillä naurettiin ja juteltiin niitä ja näitä. Tällä hetkellä elän yksinäni, näyttää, että sairaus on voitettu ja en kaipaa pätkääkään ex-miestäni. Elämä on nyt ihanaa ja arvostan niin tätä terveenä elämistä ja usko pois se, on myös sinulle edessä.

Meillä tämä meni toisin päin. Vaimo sairastui aikoinaan vakavasti, joskin siten että paranemisennuste oli varsin hyvä (mikä lopulta toteutuikin).

MInä olisin ollut valmis huolehtimaan asioista ja tukemaan parantumisessa. Vaimo kuitenkin oli sitä mieltä, että hänen kuuluu saada elää ja mennä vapaasti minne ja kenen kanssa huvittaa.

Minulle ei ollut tilaa tässä toipumiskuviossa ja vaimo muuttikin jonkun tukiryhmässä tapaamansa juipin luokse. 

Yhteisiltä tuttavilta kuulin, että joskus on maininnut tehneensä silloin virheen ja miettineensä huolisinkohan hänet vielä takaisin. Siinäpähän miettii; minulle riitti yksi kerta.

Minä mietin onko puolisollani mahdollisesti alkava muistisairaus vai ei. Jos sairaus diagnosoitaisiin, olisi helppo jäädä, silloin voisi ymmärtää miksi puoliso on muuttunut ja käyttäytyy niin kuin käyttäytyy. Meilläkään ei ole muita hoivaajia kuin yhteiset lapset, eli senkin puolesta kyllä hoitaisin puolison mieluummin itse. Jos muuttumisen syy on sairaus, voisin aina muistaa ja ymmärtää miten ihana ihminen hän oli omana itsenään. 

Mutta jos kyseessä ei olekaan sairaus, vaan hänestä nyt vaan on tullut tuollainen iän myötä. Sitten en kestä en hetkeäkään ja haluan heti tästä suhteesta pois. Kuinka ja koska voi olla varma onko kyseessä sairaus vai muuttuminen vanhetessa.... Diagnoosin saamiseen voi mennä vuosikausia ja kun "oireissa" ei ole kuitenkaan selkeää käännekohtaa, josta voisi ihan varmaksi asian sanoa. 

Raadollista tai ei, mikäli mies sairastuu tai menettää toimintakykyään en ala piiaksi.

Saa palkata itselleen apua tai muutan pois ja eroan.

Syynä miehen 20 vuoden itsekeskeinen käytös. Piti vaimoaan kotiorjana, kun lapset oli pieniä. Itse matkusteli ja harrasti mielensä mukaan.

Muistakaa pariskunnan historia, kun arvostelette ihmisten päätöksiä olla hoitamatta puolisoa. Kaikissa suhteissa ei ole yhteen hiileen puhallettu avioliiton aikana. Onneksi selvisin lasten lapsuusvuosista kunnialla, mutta käytännössä jätin oman elämäni tauolle 15 vuodeksi, koska aikani ei riittänyt kuin perusarjen pyörittämiseen ja palkkatyön hoitamiseen.

Mies tietää, mitä mieltä olen omaishoitajuudesta. Pelin kulku on molemmille selvä ja mies pelannut korttinsa haluamallaan tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Googlella löytyi tämä vanha ketju ja niin tyhmältä kuin kuulostaa, niin helpottaa että muillekin on käynyt näin ja tästä voi toipua.

Sairastuin rintasyöpään, toinen rinta poistettiin ja tukka lähti. Mies ei enää kestänyt olla kanssani kun en enää häneen silmissään ole nainen.. nyt tuntuu etten jaksa tai halua hoitoja, sama olisi kuolla pois. En jaksa käydä enää hoidoissa, etsiä uutta kotia, yrittää pärjätä taloudellisesti..

Tuli tästä kirjoituksesta todella paha olla.

Itse tällä hetkellä sydän murtuneena kun mies päätti lähteä yhteisen 28 vuoden jälkeen.

Olen niin pahoillani kaikesta, mitä joudut käymään läpi tällä hetkellä. Itselläni kaksi läheistä ihmistä, jotka käyvät läpi tällä hetkellä rankkoja syöpähoitoja. Sinulla jo sairastuminen ja hoidot rankkoja, mutta siihen vielä tuo miehen toiminta. Ymmärräthän, että miehesi oli pelkuri eikä ole arvoisesi.

Haluaisin niin halata Sinua ja kertoa, että kaikesta voi selvitä ja vaikka nyt elät todella rankkoja aikoja niin parempia päiviä tulee.

Vierailija kirjoitti:

muku kirjoitti:

Sisareni sairastui alziin ja joutui hoitokotiin, Mies toi heti asumaan naisen, jonka kanssa oli todennäköisesti hengaillut jo kauemmin. Ihmettelen kovasti

minkälainen nainen tulee asumaa toisten valmiiseen kotiin. 

Minä taas olen sitä mieltä, että pitkälle edennyt muistisairaus on eri asia. Samoin ehkä jotkut äärimmäisen vaikeat ja huonoennusteiset psyykkiset sairaudet. Kun kyse ei ole siitä, ettei se kumppani enää pysty samoihin sirkustemppuihin kuin ennen, vaan siitä ettei sitä persoonaa johon rakastuit enää ole vaan se on pysyvästi menetetty ja korvattu jollain josta ei ole aikuuseen parisuhteeseen. Tietysti taloudelliseen tai muuhun ahdinkoon ei pitäisi silloinkaan ajaa, mutta uskollisuusvaatimukset ei minusta enää silloin päde. Pahimmillaan joku elää vuosikausia hoitokodissa muistamatta edes omaa nimeään. Tämä on varmasti julmasti sanottu, mutta ei se minusta silloin ole enää se sama ihminen jolle on papin edessä luvattu uskollisuutta vaan se ihminen on jo kuollut. Toki siitä jäljellä olevasta, pikkulapsen tasolla olevasta kuorestakin pitää pitää huolta, mutta ei voi minusta syyllistää siitä jos kumppani siirtyy jo rakkauselämänsä osalta eteenpäin. Tuossa iässä ei sillä puolisollakaan ole välttämättä kovin monta vuotta elämää jäljellä.

Oma isovanhempi asuu muistisairaille tarkoitetussa yksikössä, jossa nuorin asukas on n. 65-vuotias mies. Tämä nuorin asukas on muuttanut sinne alle 60-vuotiaana, koska hänen muistisairautensa oli erittäin raju eikä yksinkertaisesti enää ollut turvallista asua kotona. Tämän miehen vaimolla on uusi miesystävä, jonka kanssa hän myös nykyään asuu. Myös pariskunnan lapset hyväksyvät. Pariskunta ei silti ole eronnut, vaan vaimo on aikanaan luvannut huolehtia miehen asioista loppuun asti. Mutta olisi aika julmaa ajatella, että vaimon pitäisi olla ns. elävän leski, koska vaikka mies on elossa, niin eihän hän ole enää kuin kuori siitä ihmisestä, joka oli ennen muistisairautta. 

Vierailija kirjoitti:

Ei (onneksi) omaa kokemusta. Sairastan syöpää, joten seuraan syöpäpalstaa.

Huolestuttavan monen naisen mies on jättänyt heidät (ja lapset) ja lähtenyt lätkimään, kun nainen on saanut syöpädiagnoosin.

Todella moni nainen huolehtii vakavasti sairaista miehistään, jotka ovat syöpäpotilaita.

Kyllä, tunnen palstalla rummutettua MIESVIHAA lukiessani viestejä sairauden vuoksi hylätyistä naisista - ja ihailen naisia, jotka huolehtivat myös sairaista puolisoistaan.

Mun mies veti erokortin esille jo siinä vaiheessa kun olin menossa vasta tutkimuksiin vaivojeni kanssa. Odotan tuloksia ja vähän pelottaa että kohta on avioeropaperit nenän edessä. Raukkamaista kyllä jos siihen päätyy, eniten surettaa lapset. Heille on jo äidin sairastumisessa tarpeeksi murhetta.

Mun on vaikea kuvitella, että jättäisin puolisoani minkään fyysisen sairauden vuoksi. En kuitenkaan tiedä olisiko minusta elämään vuosikymmeniä vakavasti masentuneen puolison kanssa. Tällaista läheltä seuranneena ajattelen, että siinä sairastuu kaikki muutkin. Jatkaisin varmaan jossain vaiheessa matkaa.

Vierailija kirjoitti:

Me ollaan miehen kanssa sovittu jo naimisiin mentäessä, että jos toinen sairastuu pahasti tai vammautuu kroonisesti tms. niin kumpikaan ei vaadi toiselta, että suhteeseen pitäisi jäädä. Ei tulis mieleenkään pilata eniten rakastamansa henkilön loppuelämää vaatimalla että pitäisi jäädä elää kituuttamaan vammaista hoitaen!

Toimii muuten upeasti niin kauan, ennenkuin osuu omalle kohdalle.

On näitä nähty. Mies lähti, kun vaimo sairastui. Vaimo parani, mies oli tulossa takaisin, mutta saikin itse slaagin. Arvatkaa, ottiko nainen takaisin? Ei onneksi, oli sairastaessaan löytynyt jo oikean miehen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei (onneksi) omaa kokemusta. Sairastan syöpää, joten seuraan syöpäpalstaa.

Huolestuttavan monen naisen mies on jättänyt heidät (ja lapset) ja lähtenyt lätkimään, kun nainen on saanut syöpädiagnoosin.

Todella moni nainen huolehtii vakavasti sairaista miehistään, jotka ovat syöpäpotilaita.

Kyllä, tunnen palstalla rummutettua MIESVIHAA lukiessani viestejä sairauden vuoksi hylätyistä naisista - ja ihailen naisia, jotka huolehtivat myös sairaista puolisoistaan.

Mun mies veti erokortin esille jo siinä vaiheessa kun olin menossa vasta tutkimuksiin vaivojeni kanssa. Odotan tuloksia ja vähän pelottaa että kohta on avioeropaperit nenän edessä. Raukkamaista kyllä jos siihen päätyy, eniten surettaa lapset. Heille on jo äidin sairastumisessa tarpeeksi murhetta.

Jos oletkin terve, lähde lasten kanssa. Sairastukoon mies aikanaan yksin.

Mieheni jätti minut kun sairastuin kahteen syöpään. Oli ostanut talon ilmoittamatta minulle mitään ja sain sen tietää tutun kautta. Teki talossaan iltakaudet remonttia ja valehteli olevansa illat töissä. Minä hölmö uskoin kaikki ja laitoin illallisen kotona. 

   Sitten hankki itselleen nuoren rakastajattaren,kum minussa ei ollut enää #häkää#. En halunnut eroa koska taloudellinen menetys olisi ollut liian suuri. Nyt elämme eri taloissa ja hän käy auttamassa kyllä jos pyydän. Valehtelu ja salaperäisyys jatkuu. Naisen nimeä ei mainita mutta tiedän tarkkaan missa se asuu ja käy.

  Onko tämmöinen mies nepsy ihminen,lapsena on ollut kuulemma autistinen.? Minun mielestä ei ole henkisesti ok terapiaan ei suostu lähtemään!

Naiset sitten lähes aina hylkäävät miehen jos tulee työkyvyttömyys/työttömyys/konkurssi eli raha oli syynä rakastua

Vierailija kirjoitti:

Sairastuin nuorena leukemiaa ja tuore aviomies pakkasi laukkunsa alta aikayksikön. Nopeasti löysi uuden terveen naisen.

Tuolloin tuntui etten selviä, enkä edes halua. Tässäpä sitä ollaan, vahvempana kuin koskaan.

Tämä jaksaa ihmetyttää.  Ei tulisi mieleenkään ottaa miestä joka on jättänyt vaimonsa sairauden vuoksi.  Ihan sama kuinka ihana olisi muuten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei (onneksi) omaa kokemusta. Sairastan syöpää, joten seuraan syöpäpalstaa.

Huolestuttavan monen naisen mies on jättänyt heidät (ja lapset) ja lähtenyt lätkimään, kun nainen on saanut syöpädiagnoosin.

Todella moni nainen huolehtii vakavasti sairaista miehistään, jotka ovat syöpäpotilaita.

Kyllä, tunnen palstalla rummutettua MIESVIHAA lukiessani viestejä sairauden vuoksi hylätyistä naisista - ja ihailen naisia, jotka huolehtivat myös sairaista puolisoistaan.

 

Mun mies veti erokortin esille jo siinä vaiheessa kun olin menossa vasta tutkimuksiin vaivojeni kanssa. Odotan tuloksia ja vähän pelottaa että kohta on avioeropaperit nenän edessä. Raukkamaista kyllä jos siihen päätyy, eniten surettaa lapset. Heille on jo äidin sairastumisessa tarpeeksi murhetta.

Mistä vtusta te näitä helmiä oikein löydätte ja vielä lisäännytte niiden kanssa että paska geneettinen perimä jatkuu! Kai nyt tajuat, että oli tilanteesi mikä tahansa, niin on aika nostaa kytkintä? 

Vierailija kirjoitti:

Mieheni jätti minut kun sairastuin kahteen syöpään. Oli ostanut talon ilmoittamatta minulle mitään ja sain sen tietää tutun kautta. Teki talossaan iltakaudet remonttia ja valehteli olevansa illat töissä. Minä hölmö uskoin kaikki ja laitoin illallisen kotona. 

   Sitten hankki itselleen nuoren rakastajattaren,kum minussa ei ollut enää #häkää#. En halunnut eroa koska taloudellinen menetys olisi ollut liian suuri. Nyt elämme eri taloissa ja hän käy auttamassa kyllä jos pyydän. Valehtelu ja salaperäisyys jatkuu. Naisen nimeä ei mainita mutta tiedän tarkkaan missa se asuu ja käy.

  Onko tämmöinen mies nepsy ihminen,lapsena on ollut kuulemma autistinen.? Minun mielestä ei ole henkisesti ok terapiaan ei suostu lähtemään!

Ei autismi ole mikään lastentauti josta kasvetaan ulos . Onko miehesi itse väittänyt sinulle tuollaista? Yrittää laittaa koiruutensa neuropoikkeavuuden piikkiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei (onneksi) omaa kokemusta. Sairastan syöpää, joten seuraan syöpäpalstaa.

Huolestuttavan monen naisen mies on jättänyt heidät (ja lapset) ja lähtenyt lätkimään, kun nainen on saanut syöpädiagnoosin.

Todella moni nainen huolehtii vakavasti sairaista miehistään, jotka ovat syöpäpotilaita.

Kyllä, tunnen palstalla rummutettua MIESVIHAA lukiessani viestejä sairauden vuoksi hylätyistä naisista - ja ihailen naisia, jotka huolehtivat myös sairaista puolisoistaan.

 

Mun mies veti erokortin esille jo siinä vaiheessa kun olin menossa vasta tutkimuksiin vaivojeni kanssa. Odotan tuloksia ja vähän pelottaa että kohta on avioeropaperit nenän edessä. Raukkamaista kyllä jos siihen päätyy, eniten surettaa lapset. Heille on jo äidin sairastumisessa tarpeeksi murhetta.

Mist

Kivaa syyllistämistä! Kenelläkään meistä ei ole kristallipalloa, jolla voisi tarkistaa kumppanin suhtautumisen ja toimintatavat kriisitilanteissa.

Mulla on munuaissairaus. Vaikka ei nyt ihan vielä dialyysivaiheessa ollakaan, olen puhunut suoraan toiveistani sitä +  kuolemaa koskien miehen kanssa. Meillä on takana hyvin pitkä liitto. 

Luotan kyllä siihen, että mies pysyy rinnallani loppuun asti. Siihen en luota, että hän tinkisi juuri omasta elämästään. Eli jos tarvitsen arjessa avustajaa, se on sitten joku muu kuin hän. Kun saimme tietää sairaudesta, kysyin mieheltä haluaisiko ottaa vapaata kanssani pari päivää jotta voitaisiin yhdessä sulatella asiaa. Ei kuulemma tarvitse, koska hän purkaa oloaan parhaiten työntekoon. Joo okei, mutta minä olisin voinut halutakin ottaa tauon...no, saa nähdä sitten kun en ole enää edes työkuntoinen.