Kokemuksia, kun puoliso/kumppani hylkää sairastumisen tai vammautumisen takia

Sisareni sairstui alziin ja joutui hoitokotiin, miehellä  oli jo todennäköisesti nainen jota oli salaa tavannut jo kauemmin toi tämän kyseisen naisen asumaan kotiinsa. Harmittaa vaan että mies on rahanahne  joka laskelmoi kaiken , kun sisarestani ei ollut hänelle enää hyötyä , kodin ylläpitäjää ym. hän oli valmis heittämään kaiken pois. En tommosen nylkyrin kanssa haluaisi

elää päivääkään, kyllä naiset ovat liian hyväuskoisia, eikä sisarenikaan olisi sietänyt moista  pidemmän päälle, mutta kävi kuin kävi. Ihmettelen näitä naisia jotka voivat tulla naimisissa olevan miehen ja tämän sairastuneen vaimon yhteiseen kotiin asumaan.  Ymmärrän jos mies ottaisi eron sisarestani, mutta ei hän voi koska omaisuuden joutuisi jakamaan, rahankiilto  pyörii silmissä. 

Vierailija kirjoitti:

Joopa joo. Ja miehillä on tälläkin palstalla kanttia väittää että ovat naisia vahvempia henkisesti. Kuitenkin jättävät sairastuneen vaimonsa ja jopa lapsensa.

Tiedän yhden miehen joka jätti dementiaa sairastavan vaimonsa ja meni yhteen toisen naisen kanssa. Vaimo sairastui suht nuorena.

Ikävintä oli se että nuoret alle 20- vuotiaat lapset joutuivat hoitamaan äitinsä asioita, juuri kun olisi pitänyt elää nuoruutta ja hankkia ammattia yms.

Vaimo joutui hoitokotiin ja on nyt jo kuollut.

Ymmärrän että mies halusi itselleen terveen kumppanin, mutta olisi silti voinut hoitaa vaimonsa asioita eikä jättää niitä lapsilleen.

Itsekäs mikä itsekäs.

Niin ne naisetkin jättää miehet. Naiset jättää miehet jopa kun mies joutuu työttömäksi. 

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli suuria fyysisiä kipuja aiheuttava sairaus, joka kahden vuoden sairaalajärjestelmän kanssa tappelun jälkeen (vähän harvinaisempi sairaus ja Suomessa ei osattu hoitaa heti) johti leikkaukseen, joka johti vielä kahden vuoden toipumiseen. Nyt olen onneksi vihdoin täysin terve.

Miesystävä tuki alussa. Leikkauksen jälkeen olin puoli vuotta kaikkein huonoimmassa kunnossa ja kipulääkkeet kanssa sekoittivat päätä niin että en ollut kaikkein fiksuimmillani (ystävät ovat kuvanneet että ajatukseni oli selkeästi hitaampi ja itsekin sen tajusin). Olin myös todella väsynyt ja en jaksnut olla enää koko ajan positiivinen. Niin sitten mies jätti sanomalla että "Et ole enää se sama iloinen tyttö johon hän rakastui" Tuntui epäreilulta silloin ja tuntuu epäreilulta nyt. Ei kukaan ole iloinen kun on kipeä.

Typerintä tuossa oli juuri se, että leikkauksesta toipumisprosessi oli kesken ja juuri tuon jälkeen pahimman jälkeen olo alkoi vähiten parantua. Olen tosiaan nykyään täysin terve ja ollut useita vuosia, en joudu käyttämään mitään lääkityksiä ja kas kummaa, nykyään oma positiivinen itseni. Ymmärrän kyllä että on vaikeaa vuosia olla toisen rinnalla kun toinen on kipeä, mutta silti uskon että jos tilanne olisi olut toistepäin, olisin pysynyt mieheni rinnalla. Lisäksi tuntui että olin sairauden kanssa aika yksin sen ajan kun hän oli rinnallani, kun juttelin tunteistani siihen liittyen hän koitti nopeasti vaihtaa aina keskustelunaihetta.

Mies oli myös muuten itse myös näitä miesflunssa -sairastajia, joka mietti pitäisikö mennä lääkäriin jos oli vähän lämpöä. Äitinsä soitti aikuiselle pojalleen lääkäriajan yksityiselle kun poika vielä asui kotona muutman vuoden lukion jälkeen (aloimme seurustelun lukiossa).

Tuo että jättää sairaan on vastenmielistä. Kukaan ei ole iloinen on on sairas. Oli sitten henkisiä tai fyysisiä kipuja.

Mutta sen ymmärrän että kumppani ei koko ajan jaksa kuunnella jatkuvia ongelmia. Kukaan ihminen ei sitä kestä. Siksi kaikki apu on tarpeen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Alkoholistia ei kenenkään tarvitse kannatella.

siihenkin on apua saatavilla.

Se on vain se, kiinnostaako alkoholistia oikeasti parantua. Jos toinen kieltäytyy kaikesta hoidosta ja avusta, niin silloin ei tee omaa osaansa. Sama kuin jos vaikkapa kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivä tietoisesti laiminlyö lääkityksensä, koska maniassa itsellä on kivempaa, ja sillä ajaa toistuvasti perheen asiat päälaelleen, ei sellaista tarvitse kenenkään katsella.

Puolison vakava sairastuminen, mielialahäiriöt ja päihdeongelma niin että sai jo lastenkin turvallisuuden takia pelätä ihan tosissaan. Kaksi vuotta erosta ja minä ja lapset voimme hyvin. Ex käyttää edelleen päihteitä ja sekoilee minkä ehtii.

Meillä vaimo sairastui pikkuhiljaa, se oli muutaman vuoden prosessi. Alussa en ymmärtänyt tai en varmaan halunnut ymmärtää. Olin hyvässä työssä ja paljon matkoilla, vaimo niinikään hyvässä työssä.

Talo, pelit ja vehkeet pihassa vailla taloudellisia huolia. Emme mielestäni olleet rikkaita mutta taloudellinen asema oli hyvä eikä tarvinnut huolehtia siitä puolesta.

Vaimon tila paheni ja alkoi näyttää siltä että työelämässä hän ei jaksa enään pitkään olla. Laskin asiaa muutamaan kertaan ja tilanne oli se että jos haluamme asua niinkuin asumme niin autot ja muut lelut myyntiin, aletaan miettiä kuinka rahaa käytetään ja tingitään ylimääräisestä kulutuksesta. Ylimääräisellä tarkoitan viikonloppumatkoja, jatkuvaa ulkona syömistä, heräte / huviostoksia, pari kertaa vuodessa autojen vaihtelua yms. tarpeetonta.

Pankkiin maksoimme kalliista talosta pelkkiä lyhennyksiä lähes 3000:- kuukaudessa, päälle tietenkin muut asumisen kulut.

Pyöriteltiin asiaa tahoillamme ja myönnän että eroaminenkin kävi mielessä, se kävi useasti mielessä ja kun itse olen terve ja aktiivinen viiskymppinen mies niin tottakai ajattelin että tässäkö tämä nyt on.

Sain kumminkin hyvän työtarjouksen muualta ja aloimme pohtia sitä. Työ ei ollut ihan niin hyvin palkattua kuin aiemmin mutta se sijaitsi muualla kuin pk-seudulla eli asuminen olisi halvempaa ja minun palkalla kyllä pärjäisimme molemmat ihan hyvin.

Pelotti, jännitti ja olin myös haikea kun jouduin jättämään työni. Otin kumminkin työn vastaan ja laitoimme kaikki myyntiin, hankimme uuden talon joka oli paljon edullisempi kuin entinen, palkka riittää pienenemmällä paikkakunnalla (maalla) ihan hyvin kahden ihmisen menoihin kun ei ole velkaa euroakaan. Ja saatiin ne kaksi autoakin pihaan velattomana kun hieman merkistä tingittiin.

Mutta mikä parasta, vaimoni voi paljon paremmin niin henkisesti kuin fyysisesti. Elämisen laatu (siis molemmilla) on parantunut valtavasti. Liikumme enemmän ulkona, harrastamme seksiä pari kertaa viikossa, sairaus ei vaikuta vaimooni kuin ajoittain jne jne. Hänellä ei ole enään jatkuvaa stressiä, väsymystä, unettomia öitä jne ja sitä kautta myös minä voin paremmin.

Plussana vielä se että olemme molemmat, eniten ehkä minä, ymmärtäneet mikä on elämässä tarkeää ja miten tärkeää on se että meillä on hyvä olla. Olemme olleet kauan yhdessä, selvinneet monesta asiasta yhdessä ja nyt se tuntuu hyvältä ja sen arvoiselta.

Minun työni ei ole niin korkealla tasolla kuin ennen mutta riittävän hyvin palkattua, pärjäämme siis kun olemme velattomia ja voimme kumminkin pitää ihan normaalia elintasoa yllä. Tingimme oikeastaan hyvin vähästä mutta tietenkin katsomme mihin rahamme käytämme, ennen emme niin tehneet.

Mutta myönnän että pelotti. Nyt olen usein miettinyt että jos nykyistä työtä minulle ei olisi tarjottu niin miten meidän olisi käynyt?

Mutta miten käy tulevaisuudessa? Sitäkin mietin, välillä liiankin paljon. Mutta nautitaan nyt elämästä kun kaikki on toistaiseksi hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eräs tuttava jätti vaimonsa, kun raskautumisongelmien takia.

Nyt hänellä uusi nainen ja lapsia.

No tämä nyt on ihan normaalia. Jos haluaa lapsia eikä puoliso voi niitä saada, silloin etsii puolison joka voi saada lapsia.

Tiedän avioparin, joka ei halunnut lapsia. Näin oletan sen perusteella, että nainen steriloitiin. Myöhemmin he erosivat. Mies hankki lisää lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Me ollaan miehen kanssa sovittu jo naimisiin mentäessä, että jos toinen sairastuu pahasti tai vammautuu kroonisesti tms. niin kumpikaan ei vaadi toiselta, että suhteeseen pitäisi jäädä. Ei tulis mieleenkään pilata eniten rakastamansa henkilön loppuelämää vaatimalla että pitäisi jäädä elää kituuttamaan vammaista hoitaen!

Hieno ajatus, mutta samalla todella julma. Kuin kumppani olisi joku näyttelyesine ja seksiautomaatti, joka menee rikki ja vaihdetaan uuteen.

Minusta on kamalaa olla olemassa

Todella järkyttävän raadollinen ketju.

Minutkin on hylätty sairauden vuoksi. Mies ei osannut ollenkaan kohdata sairauttani eikä ylipäätään vaikeita asioita vaan hylkäsi minut ensin henkisesti, mitätöi itsetuntoni haukkumalla ja pakeni ryyppäämiseen ja vieraisiin naisiin.

Lopuksi vielä syyllisti minua kaikesta että sain hänet käyttäytymään näin koska en ollut terve.

Lopulta ymmärsin ettei hän koskaan ollut mieheksi kasvanutkaan. Ikä ei tee miestä vaan käytös.

mumu kirjoitti:

Sisareni sairstui alziin ja joutui hoitokotiin, miehellä  oli jo todennäköisesti nainen jota oli salaa tavannut jo kauemmin toi tämän kyseisen naisen asumaan kotiinsa. Harmittaa vaan että mies on rahanahne  joka laskelmoi kaiken , kun sisarestani ei ollut hänelle enää hyötyä , kodin ylläpitäjää ym. hän oli valmis heittämään kaiken pois. En tommosen nylkyrin kanssa haluaisi

elää päivääkään, kyllä naiset ovat liian hyväuskoisia, eikä sisarenikaan olisi sietänyt moista  pidemmän päälle, mutta kävi kuin kävi. Ihmettelen näitä naisia jotka voivat tulla naimisissa olevan miehen ja tämän sairastuneen vaimon yhteiseen kotiin asumaan.  Ymmärrän jos mies ottaisi eron sisarestani, mutta ei hän voi koska omaisuuden joutuisi jakamaan, rahankiilto  pyörii silmissä. 

eli ahne sisar ei suostunut avioehtoon aikoinaan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eräs tuttava jätti vaimonsa, kun raskautumisongelmien takia.

Nyt hänellä uusi nainen ja lapsia.

 

No tämä nyt on ihan normaalia. Jos haluaa lapsia eikä puoliso voi niitä saada, silloin etsii puolison joka voi saada lapsia.

Kyllä tuo minusta aika julmaa on kun yhdessä niitä lapsia on kuitenkin usein toivottu ja kun selviää, että toinen onkin "viallinen" eikä kykenekään saamaan lapsia niin heitetään kylmästi roskiin ja otetaan uusi. Minä en pystyisi hylkäämään rakastamaani ihmistä asian vuoksi jolle hän ei itse mahda mitään. Kohdattaisiin pettymys yhdessä. Lapseton elämä ei ole arvotonta, vaikka pettymys voi aluksi suuri ollakin.

Minä olen tästä samaa mieltä. Olen aina ehdottomasti halunnut lapsia, mutta en ikinä pitäisi puolisoa tuolla tavalla kertakäyttötavarana joka heitetään pois heti jos siitä löytyy joku vika.

Tosin itsellänikin oli kyllä se vaatimus, että mikäli lapsia ei jostain syystä luonnollista kautta kuulu, niin sitoudutaan yrittämään loppuun asti. Siis hedelmöityshoidoilla, tarvittaessa vaikka luovutussoluilla ja mikäli mikään muu ei auta niin aloitetaan adoptioprosessi. Jos kaikki nämä tiet olisi nousseet pystyyn, niin olisin voinut elää sen kanssa että kaikki on yritetty. Sen sijaan en ehkä olisi voinut jatkaa liittoa tietäen, että olen jäänyt lapsettomaksi puolison tietoisen valinnan vuoksi. Mutta nämä asiat oli keskusteltu hyvissä ajoin selväksi ja molemmat oli suunnitelmaan sitoutuneita.

muku kirjoitti:

Sisareni sairastui alziin ja joutui hoitokotiin, Mies toi heti asumaan naisen, jonka kanssa oli todennäköisesti hengaillut jo kauemmin. Ihmettelen kovasti

minkälainen nainen tulee asumaa toisten valmiiseen kotiin. 

Minä taas olen sitä mieltä, että pitkälle edennyt muistisairaus on eri asia. Samoin ehkä jotkut äärimmäisen vaikeat ja huonoennusteiset psyykkiset sairaudet. Kun kyse ei ole siitä, ettei se kumppani enää pysty samoihin sirkustemppuihin kuin ennen, vaan siitä ettei sitä persoonaa johon rakastuit enää ole vaan se on pysyvästi menetetty ja korvattu jollain josta ei ole aikuuseen parisuhteeseen. Tietysti taloudelliseen tai muuhun ahdinkoon ei pitäisi silloinkaan ajaa, mutta uskollisuusvaatimukset ei minusta enää silloin päde. Pahimmillaan joku elää vuosikausia hoitokodissa muistamatta edes omaa nimeään. Tämä on varmasti julmasti sanottu, mutta ei se minusta silloin ole enää se sama ihminen jolle on papin edessä luvattu uskollisuutta vaan se ihminen on jo kuollut. Toki siitä jäljellä olevasta, pikkulapsen tasolla olevasta kuorestakin pitää pitää huolta, mutta ei voi minusta syyllistää siitä jos kumppani siirtyy jo rakkauselämänsä osalta eteenpäin. Tuossa iässä ei sillä puolisollakaan ole välttämättä kovin monta vuotta elämää jäljellä.

Sairastuin masennukseen pitkässä parisuhteessa. Minulla oli ollut masennusjaksoja aiemminkin elämässä, joten tiesin, että tämä tulee olemaan vaikeaa mös avopuolisolle. Siksi halusin alusta alkaen pitää mahdollisimman avoimen keskusteluyhteyden asiaan liittyen, ja luoda miehelleni tilaa kertoa mikäli esimerkiksi arjen pyörittämiseen vaikuttavat oireet käyvät raskaiksi tai muuten uuvuttaa, jotta voimme pohtia ratkaisuja yhdessä. Kyselin miehen fiiliksiä usein ja tarjouduin esimerkiksi menemään joksikin ajaksi vanhempieni luo potemaan, jotta hän saisi levätä, mutta mies kiisti aina hyvin jyrkästi sairastamiseni haittaavan häntä millään tavalla, ja kertoi haluavansa olla aina tukenani. Teroitin hänelle erikseen, että en koskaan toivoisi hänen olevan kanssani vain koska hän ei uskalla jättää minua sairaana ollessani, että pärjäisin kyllä ja että toivon hänen aina olevan täysin rehellinen, mutta hän vakuutti vain, että hän ei koskaan valehtelisi eikä syytäkään ole, sillä hän rakastaa minua loputtomasti ja haluaa olla kanssani kaikissa elämään kuuluvissa myötä- ja vastamäissä.  Kävimme myös muuten hyvin avoimia keskusteluja parisuhteesta ja tulevaisuudesta, kysyin häneltä esimerkiksi että ajatteleeko hän koskaan eroa, että onko tämä parisuhde sitä, mitä hän haluaa pitkällä tähtäimellä vai mietityttääkö onko jotain kiviä kääntämättä elämässä, ja hän vannoi ehdottomasti että ei missään nimessä ajattele eroa, olenhan hänen elämänsä rakkaus ja hän haluaa olla kanssani yhdessä aina. 

Kunnes, masennus alkoi helpottaa ja elämä etenemään, ja yksi ennalta arvaamaton päivä hän latasi tulemaan kaiken: että pari viime vuotta ovat todella olleet hänelle vain kärsimystä, että olen hänelle taakka, että hän on jo vuosia pelkästään miettinyt minun jättämistäni mutta ei vain ole viitsinyt sitä tehdä, että mitään molemminpuolisia tunteita ei ole eikä koskaan ollut, että en koskaan ollut hänelle jotain mihin hän voisi tyytyä, ja että hän haluaa nyt vain mahdollisimman nopeasti eroon suhteesta ja asunnosta. Mitään keskusteltavaa asiasta ei kuulemma ollut, tämä oli minulle ilmoitusasia, ja ennenkuin ehdin henkeä vetää mies rupesi jo kyselemään kauanko tarvisin aikaa pakata tavarani. Vuosien suhde todella päättyi siltä istumalta ja ex katkaisi yhteydenpidon siihen hetkeen kun ovi kilahti kiinni perässäni samana iltana. Myöhemmin kuulin ystäviltämme hänen pettäneen minua jo jonkun aikaa naisen kanssa, joka erohetkestä alkaen oli myös julkisesti hänen tyttöystävänsä ja elämänsä rakkaus. 

Tässä kuviossa on toki paljon muutakin pielessä kuin minun sairauteni ja miehen suhtautuminen juuri siihen, mutta se satutti erityisesti: koin aidosti, että meillä oli hyvin avoimet ja rehelliset välit, ja että miehellä olisi ollut hyviä mahdollisuuksia avata myös negatiivisia tunteitaan. En varmasti ollut täydellinen kumppani eikä masentuneen kanssa seurustelu muutenkaan helppoa, mutta en todella tiedä miten olisin voinut koettaa tulla enemmän vastaan. Jälkeenpäin olen kuullut miehen kokevan tehneensä minulle palveluksen, kun seurusteli kanssani niin pitkään vaikka olin hänelle hirveä taakka, ja voivotelleen kovasti kuinka rankkaa tämä kaikki on hänelle ollut. Vähemmällä tuskalla olisi selvitty puolin ja toisin, mikäli hän olisi kakistanut erotoiveensa ulos vuosia aiemmin vaikka oltaisiin juuri oltu pahimman masennuskauteni aallonpohjassa. En tule koskaan ymmärtämään mikä saa ihmisen käyttäytymään noin pohjattoman julmasti toista kohtaan, vaikka romanttisia tunteita ei olisikaan, enkä sitä kuinka väärässä saatoinkaan itse olla toisen luonteesta. 

Vierailija kirjoitti:

Me ollaan miehen kanssa sovittu jo naimisiin mentäessä, että jos toinen sairastuu pahasti tai vammautuu kroonisesti tms. niin kumpikaan ei vaadi toiselta, että suhteeseen pitäisi jäädä. Ei tulis mieleenkään pilata eniten rakastamansa henkilön loppuelämää vaatimalla että pitäisi jäädä elää kituuttamaan vammaista hoitaen!

Tämmöisiä on ihan naurettava sopia etukäteen. :D < kato nyt kun naurattaa.

Ihmiset eivät voi tietää miten suhtautuvat asiaan sitten, kun p-ska osuu tuulettimeen. Sama juttu esim kolaritilanteissa osa jäätyy osa toimii. Sama juttu sairauksien kanssa. Lisäksi vielä mikä tilanne on siinä vaiheessa elämää menossa. Pieniä lapsia- soronoo äiti lähtee nyt.

Ihmiset vannoo uskollisuuttaan ja silti joku pettää.

Miten kenenkään elämä tuossa pilaantuisi, jos jää oikeasti rakastamansa ihmisen vierelle tämän sairastuessa? Se on aivan normaalia elämää sekin. Yhdessä käydään läpi.

Pelkuri ja kylmä ihminen lähtee. Laittaa sairaan vielä kärsimään hylkäämisestäkin.

Vilkaisin tätä ketjua ja aika raadollistahan tämä on. Mä luulen, että suurimmassa osassa näissä lähtemisissä on pelko. Kumppani ei osaa suhtautua asiaan millään tavalla ja paniikki, karkuun on sitten mitä osaa.

Eli olisko tässä vakavasti sairastuneen lisäksi myös kumppanilla, perheellä terapian paikka?

Muistan kun ystävä sairastui rintasyöpään. Hän sai yhtä ja toista pamflettia mukaansa ja hieman jutteluapua kuoleman pelkoonsa. Miehelleen iskivät lappusia käteen, että pärjäile.

Päällimmäisenä jäi mieleen, että kummankin rinnan poiston jälkeen naiselle sitten sanottiin, että seksi on parisuhteessa tärkeää, vaikkei sitä itse tekisikään mieli. Mies pysyy paremmin vierellä, jos hän saa säännöllisesti seksiä.

Hänen miehensä ei lähtenyt yhtään mihinkään. Pysyi siinä vieressä, vaikkei seksiä yli vuoteen saanutkaan.

M50 kirjoitti:

Meillä vaimo sairastui pikkuhiljaa, se oli muutaman vuoden prosessi. Alussa en ymmärtänyt tai en varmaan halunnut ymmärtää. Olin hyvässä työssä ja paljon matkoilla, vaimo niinikään hyvässä työssä.

Talo, pelit ja vehkeet pihassa vailla taloudellisia huolia. Emme mielestäni olleet rikkaita mutta taloudellinen asema oli hyvä eikä tarvinnut huolehtia siitä puolesta.

Vaimon tila paheni ja alkoi näyttää siltä että työelämässä hän ei jaksa enään pitkään olla. Laskin asiaa muutamaan kertaan ja tilanne oli se että jos haluamme asua niinkuin asumme niin autot ja muut lelut myyntiin, aletaan miettiä kuinka rahaa käytetään ja tingitään ylimääräisestä kulutuksesta. Ylimääräisellä tarkoitan viikonloppumatkoja, jatkuvaa ulkona syömistä, heräte / huviostoksia, pari kertaa vuodessa autojen vaihtelua yms. tarpeetonta.

Pankkiin maksoimme kalliista talosta pelkkiä lyhennyksiä lähes 3000:- kuukaudessa, päälle tietenkin muut asumisen kulut.

Pyöriteltiin asiaa tahoillamme ja myönnän että eroaminenkin kävi mielessä, se kävi useasti mielessä ja kun itse olen terve ja aktiivinen viiskymppinen mies niin tottakai ajattelin että tässäkö tämä nyt on.

Sain kumminkin hyvän työtarjouksen muualta ja aloimme pohtia sitä. Työ ei ollut ihan niin hyvin palkattua kuin aiemmin mutta se sijaitsi muualla kuin pk-seudulla eli asuminen olisi halvempaa ja minun palkalla kyllä pärjäisimme molemmat ihan hyvin.

Pelotti, jännitti ja olin myös haikea kun jouduin jättämään työni. Otin kumminkin työn vastaan ja laitoimme kaikki myyntiin, hankimme uuden talon joka oli paljon edullisempi kuin entinen, palkka riittää pienenemmällä paikkakunnalla (maalla) ihan hyvin kahden ihmisen menoihin kun ei ole velkaa euroakaan. Ja saatiin ne kaksi autoakin pihaan velattomana kun hieman merkistä tingittiin.

Mutta mikä parasta, vaimoni voi paljon paremmin niin henkisesti kuin fyysisesti. Elämisen laatu (siis molemmilla) on parantunut valtavasti. Liikumme enemmän ulkona, harrastamme seksiä pari kertaa viikossa, sairaus ei vaikuta vaimooni kuin ajoittain jne jne. Hänellä ei ole enään jatkuvaa stressiä, väsymystä, unettomia öitä jne ja sitä kautta myös minä voin paremmin.

Plussana vielä se että olemme molemmat, eniten ehkä minä, ymmärtäneet mikä on elämässä tarkeää ja miten tärkeää on se että meillä on hyvä olla. Olemme olleet kauan yhdessä, selvinneet monesta asiasta yhdessä ja nyt se tuntuu hyvältä ja sen arvoiselta.

Minun työni ei ole niin korkealla tasolla kuin ennen mutta riittävän hyvin palkattua, pärjäämme siis kun olemme velattomia ja voimme kumminkin pitää ihan normaalia elintasoa yllä. Tingimme oikeastaan hyvin vähästä mutta tietenkin katsomme mihin rahamme käytämme, ennen emme niin tehneet.

Mutta myönnän että pelotti. Nyt olen usein miettinyt että jos nykyistä työtä minulle ei olisi tarjottu niin miten meidän olisi käynyt?

Mutta miten käy tulevaisuudessa? Sitäkin mietin, välillä liiankin paljon. Mutta nautitaan nyt elämästä kun kaikki on toistaiseksi hyvin.

😳

Eihän se ole ollut mitään oikeaa rakkautta jos toisen voi jättää sairastumisen takia, kamalaa!

Tuttavani , nuori mies , lopetti suhteen anoreksiaa sairastavaan. Sanoi , ettei ymmärrä eikä pysty tukemaan. Olivat vasta parikymppisiä.

Isäni, mutta voin hänen puolustuksekseen sanoa, että hoito äitiäni monta vuotta kotona töiden ohella ja äitini sairaus muutti äidin persoonaa. Isä ei päässyt enää mihinkään, koska äiti suuttui. Isältä petti kroppa kaikesta nostelusta ja sairastui masennukseen, koska mitään muuta elämää ei enää ollut. Kun isä ehdotti äidille hoitokotia, äiti sai hirveät raivarit. Isältä loppui jaksaminen ja otti eron. Ymmärrän ratkaisua täysin. 

Olen naimisissa kroonisesti sairaan naisen kanssa. Sairaudet alkoivat n 15 vuotta sitten. Töihin hän ei pystynyt enää, aluksi jouduin elättämään hänet yksin, koska hän ei saanut työttömyyspäivärahaa. Nyt hän saa eläkettä. 

Seksi loppui kanssa heti aluksi. En uskaltanut erota koska minut leimattaisiin huonoksi mieheksi. Lisäksi pelkäsin että menetän lapsemme huoltajuuden jos hän ja lapsi esim olisi muuttanut takaisin vanhempiensa kotipaikkakunnalle jonne minä tas en olisi voinut töideni takia muuttaa. Hän ei pärjää yksin vaan jonkun on hoidettava huusholli, käytävä ostoksilla jne. 

En halua jättää hänet, mutta haluaisin sivusuhteen, ja yhdessä vaiheessa olin yhteydessä yhteen ex luokkakaveriin, viehättävään naiseen, mutta kun vaimo sai tietää siitä hän raivostui ja kielsi kaikki flirttailut muiden naisten kanssa. Anoppini on tyylinsä mukaisesti tivannut haluanko erota, vai että pitäiskö mulla ihan olla muita naisia, että eikö hänen tyttärensä kelpaa? Sama se mitä mä vastaan siihen, sarnaa tulee, entinen lestadiolainen pohjanmaalta kun on.