Kokemuksia, kun puoliso/kumppani hylkää sairastumisen tai vammautumisen takia

Vierailija kirjoitti:

Joopa joo. Ja miehillä on tälläkin palstalla kanttia väittää että ovat naisia vahvempia henkisesti. Kuitenkin jättävät sairastuneen vaimonsa ja jopa lapsensa.

Tiedän yhden miehen joka jätti dementiaa sairastavan vaimonsa ja meni yhteen toisen naisen kanssa. Vaimo sairastui suht nuorena.

Ikävintä oli se että nuoret alle 20- vuotiaat lapset joutuivat hoitamaan äitinsä asioita, juuri kun olisi pitänyt elää nuoruutta ja hankkia ammattia yms.

Vaimo joutui hoitokotiin ja on nyt jo kuollut.

Ymmärrän että mies halusi itselleen terveen kumppanin, mutta olisi silti voinut hoitaa vaimonsa asioita eikä jättää niitä lapsilleen.

Itsekäs mikä itsekäs.

Niin ja sinähän itse varmasti tiedät montakin nuorta naista jotka ovat jääneet hoitamaan dementoitunutta miestään. Ihan turhaa jeesustelua, tekisit itse ihan samoin, vaikka et sitä myönnäkään.

Vierailija kirjoitti:

Siis oikeasti jättää syöpään sairastuneen?

Ei omaa kokemusta, mutta kodinhoitajana ollessani oli asiakkaana nainen, jonka mies jätti välittömästi syöpädiagnoosin jälkeen. Ei edes keskustellut tai mitään.  Kyllä oli raskaat ne käynnit, kun joka kerran tietenkin tukena olin ja kuuntelin. :(

Uskon jotenkin siihen, että edestään löytää...

Vierailija kirjoitti:

Siis oikeasti jättää syöpään sairastuneen?

Ihan tutkimuksissa on todettu, että miehet ovat herkempiä jättämään vakavasti sairastuneen puolisonsa, että kaipa se kaikenlaisiin sairauksiin pätee.

Kyllä, todella moni mies on hylännyt syöpää sairastavan vaimonsa.

Ala-arvoista ns. miesflunssasankareilta. 

Vierailija kirjoitti:

Aika usein naiset jättää miehen kun mies sairastuu alkoholismiin. Eivät ole tukena, vaan syyllistävät.

Vielä useammin ne naiset ovat ensin yrittäneet auttaa puolisoaan lopettamaan juomisen. Ovat pelastaneet pulasta kerta toisensa jälkeen, antaneet anteeksi petetyt lupaukset, huolehtineet lapset ja laskujen maksut sillä aikaa kun mies istuu baarissa kaatamassa omaa tiliään kurkustaan alas. Ja kokoajan alkoholisti kieltäytyy hakeutumasta hoitoon.

Oli sairaus mikä hyvänsä, niin jos se vaikuttaa koko perheen elämään ja hyvinvointiin, on sairaan itsensä myös haettava hoitoa ja pyrittävä kuntoutumaan niin hyvin kuin mahdollista. Tämä koskee myös alkoholistia, varsinkin kun siitä sairaudesta jokainen voi halutessaan kuntoutua. Toisin on monien muiden sairauksien kanssa, joihin ei oikeasti parannuskeinoa ole. On monia sellaisia sairauksia, joiden eteneminen ei ole ihmisestä itsestään kiinni. Alkoholismi on täysin itsestä kiinni ja alkoholin käytön voi lopettaa jos haluaa. Apua siihen on nykypäivänä hyvin runsaasti saatavilla.

Olen viisi vuotta sairastanut ja mua on hoidettu väärin koska sairastankin kahta harvinaista sairautta. Aluksi mies sanoi että hän hoitaa minua vaikka olisin pyörätuolissa, no, pari vuotta sitten se sanoi ettei enää jaksa tätä mun sairastelua kun hän ei voi tehdä mitä haluaa. Siitä sitten alkoikin sen ihme temput, olen jätetty yksin moneksi päiväksi ilmottamatta mitään missä se on jne...sanoin ettei tästä mitään tule, niin täähän sanoi ettei halua eroa, no, ei tietenkään kaikki sukulaiset kävis sen kimppuun siitä, jopa sen omat. Niinpä herra suhailee omiaan ja meikä odottelee leikkauksia joita on tulossa vielä kaksi, yhdestä jo selvisin. sitten kun ne on ohi.... tadaa miestä viedään ja lujaa, toivottavasti leikkaukset menee hyvin että tämän toteutan ja lähden elämään ja toivon että saan vielä elämästä kiinni vaikka olenkin niin nöyryytetty ja en ole voinut lähteä mihinkään tästä koska voimat on kaikki sairastamisen takia minimaaliset.

Minä olin pitkään puolisoni tukena kun tämä masentui ja autoin kaikessa parhaani mukaan, tuin ja kuuntelin. Sairauden vaikeaa vaihetta kesti nelisen vuotta, jolloin olin käytännössä täysipäiväinen tukihenkilö. Kun puoliso alkoi pikkuhiljaa toipua, huomasin itse olevani ihan loppuunpalanut ja sain burnoutin ja tämän jälkeen masennusdiagnoosin. Puolisoni jätti minut puoli vuotta burnoutista kun ei jaksanut kuulemma katsella jatkuvaa masennustani. Jätti aika pitkäksi aikaa katkeruuden.

Vierailija kirjoitti:

Aika usein naiset jättää miehen kun mies sairastuu alkoholismiin. Eivät ole tukena, vaan syyllistävät.

Tämä on oikein

Myös sille alkoholistille

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eräs tuttava jätti vaimonsa, kun raskautumisongelmien takia.

Nyt hänellä uusi nainen ja lapsia.

 

No tämä nyt on ihan normaalia. Jos haluaa lapsia eikä puoliso voi niitä saada, silloin etsii puolison joka voi saada lapsia.

Joka viides pariskunta kärsii lapsettomuudesta, eikä silti kaikki eroa. En toki paheksu eroamista lapsettomuuden vuoksi, mutta kyllä useimmille sillä parisuhteella on muutakin arvoa kuin lasten hankinta -mahdollisuutena. Väittäisin jopa että suurimmalla osalla näin. Meillä ainakin sovittiin aikoinaan tässä järjestyksessä 1.) lapsettomuushoidot 2.) Adoption yrittäminen 3.) Sijaisvanhemmaksi. Ykköseen paneutuminen riitti perheen perustamiseen. En voisi kuvitellakaan mitä elämä olisi ilman puolisoani, ja mitä perhe olisi toisen ihmisen kanssa. On se siis ihan hyväksyttävää erota tietysti, mutta ei nyt mielestäni normi lapsettomuuden kohtaavien pariskuntien kesken. Usein vika ei ole edes selvästi toisella osapuolella. Aika usein se lapsettomuuden kohtaaminen enemmänkin vahvistaa suhdetta. Joutuu todella miettimään miksi niitä lapsia haluaa, ja millä hinnalla, sekä mikä arvo omalla elämällä on jos yksi isompi suunnitelma meneekin pieleen. Samalla toki joutuu puntaroimaan sen parisuhteen arvon. Jos parisuhteesta on helppo luopua "raskautumisongelmien" vuoksi, niin ei se nyt kovin häävi suhde välttämättä ole ollutkaan.

Sisareni sairastui alziin ja joutui hoitokotiin, Mies toi heti asumaan naisen, jonka kanssa oli todennäköisesti hengaillut jo kauemmin. Ihmettelen kovasti

minkälainen nainen tulee asumaa toisten valmiiseen kotiin. 

Aika hurjia juttuja. Itse tunnen kuitenkin miehen jonka vaimo sairastui vakavasti eikä mies todellakaan hylännyt vaan jäi töistäkin välillä pitkiksi ajoiksi pois hoitaakseen vaimoaan ja lapsiaan. Vaimon sairastumisesta on vuosia, nyt hän on paremmassa kunnossa ja edelleen ovat yhdessä. Mutta nostan hattua miehelle, hän oli reilusti alle 30v vaimon sairastuessa ja toipuminen kesti vuosia. Mies oli tämän ajan käytännössä yksinhuoltaja ja lasten lisäksi hoiti vaimoaankin joka pitkään oli täysin autettava. Ei varmaan ollut helppoa...

Hyväksykööt minut tällaisena. Itse tunnen itseni terveeksi ainakin sen verran että pystyn siihen mihin haluankin. Mutta jos tulevaisuudessa tapahtuu jotain niin jos miestä rakastan niin olen hänen kanssaan loppuun asti. En pysty lupauksien jälkeen jättämään toista sairauden takia. Vaan kannan vastuuni ja en sysää sitä muille. Jos joku minut jättäisi ei koskaan ole rakastanutkaan eikä tule rakastamaan ja loukkaa minua se on selvä asia. Muistan elämäni loppuun saakka

Kyllä on. Mies jätti kun tulin raskaaksi ja sairastuin pakko-oireiseen häiriöön. Ei jaksanut enää pakko-oireita.

Nyt pakko-oireet ovat lähes väistyneet ja ymmärrän hyvin.

Tunnen.  Miehen veli jätti ms-tautia sairastavan vaimonsa kaksi vuotta sairastumisesta. Syy oli ilmiselvä. Nainen kai masentui erosta niin rajusti, että kuoli (en tiedä syytä, koska välit on sinne tietysti katki, arvailen silti) vain 8kk erosta. Naisen suvun viha lankoani kohtaan oli todella iso. Toisaalta ymmärrän tätä miehen veljeäkin. Vaimon sairaus oli alusta asti todella musertava, oireet oli tosi rajut ja lääkkeet ei purreet. He olivat menneet nuorena naimisiin, tämä veli oli vasta 23-vuotias erotessa, olivat lapsettomia. Missä menee se raja, koska pitää nuorena uhrata elämänsä sairaan hoitoon?

Kyllähän tuo alkaa kotona näkymään mm seksuaalisen aktiviteetin vähenemisenä.

Jäin pois töistä YT neuvotteluissa pian 4v sitten. Samaan aikaan diagnosoitiin pari kipusairautta. Olen yrittänyt tehdä töitä kotitoimistolla mutta eipä niistäkään juuri lompakon pohjalle ole mitään jäänyt. Kipujani en miehelleni näytä enkä kerro mutta näkeehän hän kun olen kömpelömpi ja huokailen noustessani tai kierin sängyssä koko aamuyön kivuissani.

Tästä oli taas suuri keskustelu viikolla. Kyllä hän myönsi sen että kaipaa sitä kaikkivoipaa uranaista joka ennen olin.

Tiedän ettei mieheni ikinä jätä minua näiden asioiden takia mutta entä jos hän tapaa jossain  tuollaisen uranaisen ja rakastuu? Silloin ei sairauteni eikä yli 20v merkitse mitään. Tosin - vaikka en olisi sairaskaan tuo voisi tapahtua mutta luulen että tämä vielä madaltaa kynnystä.

Jos sairastuisin tai vammautuisin niin että se vaikuttaisi pysyvästi parisuhteeseen, haluaisin itse erota miehestäni. En voisi jäädä toiselle riippakiveksi ja rajoittaa hänen elämäänsä.

Sairastuin psykoottiseen masennukseen työpaikkakiusaamisen vuoksi ja mies jätti minut ja lapset. Avioerossa jäin käytännössä puille paljaille, koska en kyennyt pitämään puoliani. Lapset olivat sijoitettuina jonkin aikaa. Nyt alkaa olla taas elämä raiteillaan, mutta kyllä katkeruus jäi.

Vierailija kirjoitti:

Me ollaan miehen kanssa sovittu jo naimisiin mentäessä, että jos toinen sairastuu pahasti tai vammautuu kroonisesti tms. niin kumpikaan ei vaadi toiselta, että suhteeseen pitäisi jäädä. Ei tulis mieleenkään pilata eniten rakastamansa henkilön loppuelämää vaatimalla että pitäisi jäädä elää kituuttamaan vammaista hoitaen!

Hieno ajatus, mutta samalla todella julma. Kuin kumppani olisi joku näyttelyesine ja seksiautomaatti, joka menee rikki ja vaihdetaan uuteen.

Sairastan toistuvaa masennusta. Mies tiesi tavatessamme, eikä pitänyt minään ongelmana vaikka koitin selittää asian merkityksen ja vakavuuden.

Ensimmäisen lievän masennusjakson koittaessa hän katseli tilannetta peräti kaksi kuukautta ja sitten lähti. Tuntui kuulemma liian raskaalta olla kanssani.

Kyseli vielä jälkeenpäin että joko voin paremmin, tajusi ettei se muutaman kuukauden hankaluus ehkä niin iso juttu lopulta olekaan ja olisi halunnut palata yhteen.