Koko elämä kriisissä...
Mistähän tämän alottas.
En oikeen tiiä enää että onko tässä elämässä mitään järkeä.
Parisuhde menee päin peetä, ei voida olla samassa huoneessa minuuttiakaan kun heti tulee riita, kina tai toinen alkaa muuten vaan ottaa aivoon. Siis kerta kaikkiaan tuntuu että ällöttää koko mies! Mulla ei kärsi sanoa omaa mielipidettäni, kun heti olen vaikea ihminen tai vastustan tai mitä vaan- aina siis sanon väärin, sanoin sitten mitä tahansa..
Yhteistä aikaa ei ole ollut pitkään aikaan, lähinnä kai miehen halusta koska ei halua sitä koskaan viettää eikä koe tarpeelliseksi -- mieluiten lähtee tilaisuuden tullen kavereidensa kanssa. Jos joskus yhdessä jonnekin on päästy, siitäkin on oikein pitäny perustella että miksi pitää mennä yhdessä, ja se yhdessäolo on ihan yhtä tyhjän kanssa - puhutaan vain yhteisestä lapsesta! kääks! ei siis osata enää edes viettää aikaa yhdessä!
Mitään yhteistä puhuttavaa muutenkaan ei ole, lähinnä puhutaan meidän yhdestä lapsesta aamusta iltaan arkisinkin (ne vähäisetkin sanat mitä ilman riitaa kyetään...)
Käyn töissä, olen raskaana (rv 25), esikoinen 2-vuotias. Arki kuluu kellon kanssa juostessa; aamulla töihin, tyttö hoitoon, samaa juoksua töistä päiväkodin kautta kotiin, ruokaa on tehtävä, hetki oltava lapsen kanssa kunnes alkaa taas iltapalan teko. Tässä välissä jos hetkisen ehtii jotain kotihommia tehdä..
Perjantaina sitä onkin jo niin väsyny, kuten myös lapsi että ei jaksa tehdä mitään eikä mihinkään lähteä.
Kotihommat kaatuu niskaan, kun ei jaksa eikä ole aikaa niitä tehdä, se stressaa. Lapsi on moniallerginen jolle on tehtävä kaikki ruuat alusta alkaen itse (leivästä lähtien)
Mies toisinaan auttaa kotihommissa, väittää tekevänsä oman osuuden, mutta tiskikoneen täyttäminen/tyhjentäminen, satunnainen pyykinpesu ja imurointi nyt ei vielä ole mun mielestä mitään. Pitää pyyhkiä pölyt ja lattiat, kylppäri ja wc pestä, lakanat vaihtaa, pestä pyykit ja laittaa ne kaappiin yms. Mies luulee olevansa varmaan supersiisti, mutta ei koskaan tajua jos sotkee esim. jääkaapin oven niin ei tajua sitä pyyhkiä, eikä tajua pedata sänkyä koskaan, vaatteetkin lojuu monta viikkoa puhtaana rytyssä korissa kaappiin laittamista odotellen.. argh!
Mitähän tässä elämälleen tekisi, aikaa ei ole omiin harrastuksiin (eikä iltasin enää edes jaksa moista vaikka mieli tekisikin...) aikaa ei ole mihinkään ja toisaalta taas mitään ei koskaan saa aikaseksi, monimutkainen yhtälö: kiire on mutta en tiedä minne...
Aloitin työt vuoden alusta joten tämä nyt ehkä on totuttelua ja sopeutumista, eikä varmasti raskaushormonit asiaa yhtään helpota että mies ottaa niin aivoon... Väsyttää, v*tuttaa ja turhauttaa äijä, työt, kotityöt, oman ajan puute, kun lasta näkee niin vähän ja on ikävä ja kaikki siis vain kaatuu päälle...
Mitenköhän tuon parisuhteen voisi saada taas kukoistamaan, ja tämän ainaisen inhon tunteen unholaan? Eroamaan en tosiaankaan ole valmis, mutta minkäs teet jos tunteet on ainakin väliaikaisesti täysin kuolleet..
Kommentit (14)
Kuulostaa siltä, että suurin ongelma on kuitenkin se töihinpaluu. Olin itse aika shokissa jopa ensimmäiset 4 kk. Tuntui, että elämä on pilalla ja mitään ei enää ehdi tehdä. Palkkasimme siivoojan ja se helpotti todella paljon arkea. Lisäksi käytiin kaupassa vain 1 kertaa viikossa. Ruokalistat suunniteltiin valmiiksi ja tehtiin isoja annoksia pariksi päiväksi kerrallaan.
Minulla oli vielä pitkät työmatkat, jotka söivät vielä sitä arvokasta aikaa.
Voit kertoa miehellesi, että on ikävä päivisin ja olet väsynyt. Koittakaa yhdessä keksiä tapoja helpottaa arkea. Elämä tasoittuu kyllä...ihan varmasti ja vielä vinkkinä, että lauantaita ei kannata käyttää siivoamiseen, kaupassakäyntiin, pyykinpesuun jne. Kun yrittää arki-iltoina saada myös näitä tehdyksi, niin jää viikonloppu enemmän lepoa varten. Tsemppiä!
..paitsi etten ole raskaana mut lapsia kaksi!
Minun mielestäni sinä tarvit sitä omaa aikaa ja oman harrastuksen, olis se sitten ihan mitä vain ja oikeastaan mammajooga olisi sellainen johon kannattaisi tutustua.. monistakin syistä mutta siellä saisi rentoutua ja heittää reilusti arjen kiireet hetkeksi sivuun. Kovin raskasta harrasustahan nyt ei voi harrastaa enää noilla viikoilla ja se mammajooga auttaa myöskin synnytyksessä, tutustu!
TUo kuullosti niin tutulta etten voi tässä antaa vinkkejä parisuhteen parantamiseen, kaipaisin niitä itsekin, mutta se että saisit höllättyä sitä arkea kaikkine siivous-ruoanlaitto-kauppa-pyykki-lapsen hoito-asioista niin siihen kantsii kiinnittää huomiota. Tosin jos vaihdat yhden illan siihen omaan aikaan " harrastukseen" niin kaatuuko kaikki niskaan kun tulet kotiin, onko se vielä isompi rasite? vai onnistuisko?
Nyt pitäisi sinun olo saada rennommaksi ja turhat rasitukset poissa, on vauvalle sielä masussa tärkeetä ettei äiti ole koko ajan kireänä!
Ehdottaisin perheneuvottelua. Pistätte muksun nukkumaan, keitätte teetä ja istutte alas keskustelemaan. Mitä kotihommia teillä on? Mitä sun mielestä pitäisi tehdä, mitä miehen mielestä? Voisitteko varata perussiivoukselle tietyn ajan viikosta? Meillä se on lauantaiaamupäivä, työviikon ja hyvien yöunien jälkeen. Kun tekee pari tuntia hommia yhdessä, tulee äkkiä siistiä (kuin jos yrittää hät' hätää ruonalaiton ja pyykinpesun välissä siivota). Sopikaa, mitä pitää saada tehdyksi ja vaikka ihan paperilla jaatte työt.
Viikon ruoat kannattaa suunnitella etukäteen ja keskittää isommat ostokset. Kun tietää, mitä seuraavana päivänä on tarkoitus syödä, on helpompi tehdä valmisteluja edellisenä iltana, jos vähänkin jaksaa.
Juuri silloin, kun väsyttää ja masentaa, täytyisi jaksaa pitää kiinni asioista, jotka tuovat mielihyvää. Esim. joku harrastus tai ulkoilu, vaikka puolen tunnin kävelylenkki illalla. Työt eivät tekemällä lopu, siitä voit olla varma.
No viikonloppuna tulikin sitten stoppi tälle kaikelle. 2 pv oli todella kipeitä supistuksia, jotka eilen lääkkeiden voimilla sairaalassa saatiin pysäytettyä. Toisaalta ihan hyvä, tämä nimittäin säikäytti ja herätti koko perheen. Onneksi kohdunsuun tilanne ei ole vielä huonontunut, joten nyt oon sairaslomalla ja yritän ottaa rennosti...
Kummasti mieskin yhtäkkiä heräsi, ja totesi eilen että ei hän ole osannut huomioida, luuli että toka raskaus menee siinä sivussa missä ekakin - mutta eihän se näin ole. Ensimmäistä odottaessaan saa levätä ja tehdä mitä lystää, mutta toista odottaessa on silti pidettävä asioista huolta. Työt väsyttää, kaikki väsyttää, yöunet lyhenee ja kaikki muuttuu vaan yhdeksi kiireeksi!!!
Meillähän tilanne oli se, että vaikka kuinka itkin ja marisin väsymystä ja huonoa oloa, ei mies jotenkin osannu ottaa niitä todesta, luuli vain turhanpäiväiseksi kiukutteluksi. Alkoi suunnilleen vaan vinoilemaan ja aukomaan päätään, ja siitäkös se riita taas paisui entistä isommaksi..
Kun on päivät töissä ja ainainen kiire - myös työ on todella stressaavaa, jotenkin vaan ne pyykit kasautuu, tiskit kasautuu pesukoneesta huolimatta, on vaan kertakaikkiaan niin kiire ettei ehdi pitämään järjestystä yllä.
Positiivista tässä on se, että jos töihin meno olisi nyt " lopullista" vetäisin itteni varmaan hirteen ;) Onneksi on toinen äitiysloma+hoitovapaa vielä edessä, ja nyt tämän muutaman kuukauden rutistuksen myötä tajuan, ettei ihan heti tuohon oravanpyörään teekään mieli. Nyt on aika nauttia lasten kanssa kotona olosta ja sillä hyvä, päiväkoti-työrumbaa on edessä vielä 4 vuotta ennen koulujen alkamista, ja se nyt tuntuu lähinnä loppuelämän mittaiselta ajalta- tosin lapsetkin on isompia niin varmaan vähän helpottaa tilannetta ja jos ei olisi raskaana, olisi itselläkin helpompaa.
Mutta tällä erää näin, nyt aikataulutetaan arjen pyöritys uusiksi niin eiköhän se helpota tilannetta! Kummasti tuo mieskin vaikuttaa taas ihan kivalta tyypiltä, kun ei tartte painia kiireen ja väsymyksen kanssa.
Sanokaa mitä sanotte, niin kyllä lapset pilaa hyvänkin avioliiton! Kamalan kuulosta elämää alkuperäisellä. No, nyt tietenkin jo ajattelette, että siellä yksi lapseton arvostelee sitä ainoaa " oikeaa" elämää.. vaan eipä pidä paikkansa! On mies ja lapsi ja toista (miestä) eikä lasta tule! Jo yhden (miehen) ja lapsen kanssa elämä on jatkuvaa puurtamista ja parísuhde yhtä kiihkeä kuin kämppiksillä. Pari vuotta vielä tätä niin en ihmettele yhtään avioerotilastoja.
No olen kyllä edellisen kirjoittajan kanssa vähän eri mieltä. Toki ihmiset kokevat perheen merkityksen erillä tavalla. Minulle ainakin lapset ovat tärkeintä maailmassa, ja nyt kun lapset ovat pieniä on lähes ilmiselvää että parisuhteelle ei jää niin paljon aikaa.
Olen ajatellut asian kuitenkin niin, että nyt on lasten vuoro, ja sitten taas parisuhteeseen voi enemmän panostaa kun lapset ovat vähän isompia. Kyllä vahva parisuhde kestää parin vuoden " kämppiksinäkin" olon jos niikseen on, ja kyllä se kipinä sieltä uudelleen löytyy, uskon niin vakaasti.
Se kai tässäkin on vähän juju, että parisuhde vaatii hoitamista, ei pysy itsekseen hyvänä. Lasten myötä se unohtuu, vaikka niin ei pitäisi todellakaan olla!
Niinpä niin, lapset on tärkeintä maailmassa ja oma mies ällöttää omien sanojesi mukaan. Pari vuotta tuota ällötystä ja olet kohta yksinhuoltaja tai sitten onneton kahden lapsen äiti huonossa parisuhteessa. Minä haluan, että lapset ja MIES on tärkeintä maailmassa, KOKO PERHE. Vaan taitaapa olla mahdoton yhtälö. Lapsi sisään ja mies ulos..ei vaan kovin on ottanut voimille tämä elämä lapsen kanssa. En missään nimessä allekirjoita, että elämäni ennen lasta oli jotenkin huonompaa tai köyhempää ja tämä sitä ainoaa oikeaa tapaa elää! Ärsyttää tuo klisee mitä kaikille lapsettomille pariskunnille toitotetaan. En ymmärrä miksi pitää ehdoin tahdoin vielä entuudestaan hankaloittaa elämää ja pukata lisää lapsia maailmaan, jos ei selviä arjesta yhdenkään kanssa. Tai ehkä selviää, mutta oishan se kiva nauttiakin elämästä ja siitä lapsesta ja miehestä, eikös?
Eiköhän se ole ihan normaalia, että joskus väsyttää kaikki ja silloin tosiaankin tuntuu, että kaikki kertakaikkiaan kaatuu niskaan ja tuntuu ettei jaksa. Varsinkin, jos toinen osapuoli ei kertakaikkiaan hoksaa sitä työmäärää, mikä kotonakin on. Itse kolmen lapsen työssäkäyvänä äitinä voin sanoa, että ei tarvita kuin muutama huonosti nukuttu yö, niin lempeästä, iloisesti laulelevasta äitylistä kasvaa sarvipäinen kaksimetrinen mörkö. Mutta onneksi siinävaiheessa kaikki tajuavat olla hiljaa ja tarttua hiukan riuskemmin kotitöihin ja tehdä oman osuutensa.
Itse en missään nimessä haluaisi enään elää lapsetonta elämää, nyt kun omia olen saanut, vaikka nuorempana aina mielsin itseni niihin " ei niin lapsirakkaisiin" ihmisiin. Eikä kyllä miehenikään. Voisko tylsempää elämää olla, kuin kaksin eläminen..no joku voi olla toista mieltä ja tod.näköisesti sekin aika vielä on edessä, että iskän kans vain toisten naamoja aamusta iltaan tuijotetaan, kun lapset on maailmalla. Mutta toivottavasti olemme vielä siinä vaiheessa terveitä ja lapset ovat saaneet muutaman lapsenlapsen, niin voidaan sit niiden kanssa harrastaa ja touhuta ja lomailla.
Apuvalle voimia ja onnea raskauden myötä!!
perhe-elämä ei tule olemaan tuollaista, ei pahalla. Meillä ei ole vielä lapsia, naimisissa olemme olleet vasta pari kuukautta. Suhteemme on aina ollut tasapainoinen ja onnellinen ja rakkautta, luottamusta, intohimoa jne. riittää. Toivon, ettei asia muutu lasten tulonkaan myötä. Olemme puhuneetkin tästä asiasta. Olen ilmaissut huoleni siitä, että muutun lasten tulon myötä pelkäksi äidiksi, enkä enää olekaan vaimo. Sama tietysti toisinpäin.
Tärkeää olisikin muistaa, että vaimon ja miehen suhde on aivan eri kuin olla vanhempi ja se olisi erotettava äidin tai isän roolista. Vaimo ei ole koskaan äiti miehelleen, vaikka monesti lasten tulon myötä äidistä tulee äiti kaikissa elämän osa-alueissa. Ikäänkuin hän ei enää olisikaan vaimo, vaan " pelkkä äiti" .
Olen sitä mieltä, että kun vanhemmat elävät onnellisesa ja toimivassa parisuhteessa, he ovat kaikinpuolin onnellisempia ja onnellisten vanhempien lapsetkin ovat onnellisia. On erittäin tärkeä muistaa pitää huolta parisuhteestaan.
Kaipa se arjen onni on paljon työnjaosta ja keskustelukyvystä kiinni. Pitää pitää sen verran hyvät välit, että voi kertoa toiselle, mikä pännii. Ja jos/kun tulee riitaa, käydään se kunnolla läpi.
Mua on ärsyttänyt se, kuinka paljon paineita nimen omaan naisille tunnutaan kasaavan: pitää olla lempeä mutta johdonmukainen äiti ja kasvattaja, simpsakka vaimo ja rakastajatar, tehokas organisoija, täytyy pitää huolta kunnostaan, täytyy muistaa parisuhteen säännöllinen huolto, täytyy olla omia harrastuksia jne. jne. Kärjistetysti: ei täydy, jos ei halua! Asiat pitää laittaa tärkeysjärjestykseen jaksamisen mukaan ja sen mukaan, mikä auttaa jaksamaan.
Meillä on tyttö, 2v 4kk, joka on ollut tasan yhden kerran yökylässä. Se kuuluisa parisuhteen hoitaminen ei välttämättä katso paikkaa ja aikaa. Meille se voi olla sauna tytön nukkuessa, köllöttelyä sohvalla, meidän omia juttuja ja sanontoja jne. Se on sitä, että voimme puhua toisillemme mistä tahansa ja toinen kuuntelee, vaikkei niin kauhean kiinnostunut olisikaan. Kuuntelee siksi, että tietää asian olevan toiselle tärkeä. Elämässä on eri vaiheita, kaikkea ei tarvitse saada samaan aikaan. Meillä on takana monta yhteistä vuotta ja perusluottamus on kunnossa, niinpä oli itsestään selvää, että joksikin aikaa vauvan synnyttyä omat tarpeet joutavat jäädä taka-alalle.
" Se kuuluisa parisuhteen hoitaminen ei välttämättä katso paikkaa ja aikaa. Meille se voi olla sauna tytön nukkuessa, köllöttelyä sohvalla, meidän omia juttuja ja sanontoja jne. Se on sitä, että voimme puhua toisillemme mistä tahansa ja toinen kuuntelee, vaikkei niin kauhean kiinnostunut olisikaan. Kuuntelee siksi, että tietää asian olevan toiselle tärkeä."
Nimenomaan näin. Ei se parisuhteen " hoitaminen" tarkoita, että pitäisi ryhtyä mihinkään erityistoimenpiteisiin (ellei sitten ole sen verran huonolla mallilla asiat, että tarvitaan jo ammattiapua). Parisuhteesta huolehtiminen on yksinkertaisesti sitä, että huomioidaan kumppania, ollaan lähekkäin, osoitetaan rakkautta ja hellyyttä, kuunnellan jos toisella on jotain sanottavaa ja muutenkin kommunikoidaan. Näiden juttujen ei pitäisi loppua siihen, kun lapsi tulee taloon. Vaikka yhteinen lapsi vie taatusti suurimman huomion sekä enimmät voimat, ei silti pitäisi unohtaa parisuhdetta.
Eli sama tilanne oli, etta aloimme arsyttaa mieheni kanssa toinen toisiamme. Meilla nyt 10 kk lapsi. Lapsen syntyman jalkeen alkoi oikeesti menna huonosti. Mina olin siihen hieman jo valmistautunut, mutta mieheni ei. Han ei osannut odottaa kuinka paljon mina muutun tullessani aidiksi.
Seksia ei ollut 8 kk:een kun paikat oli kipeet. Senkin jalkeen kun parani, oli todella harvoin. Se ei riittanyt ' yliaktiiviselle' miehelleni. Niinpa han masentui eika oikein jaksanut enaa tata elamaa.
Nyt paatimme sitten jatkaa eri teita. Mina olisin kylla voinut viela yrittaa, mutta mies ei. Han sanoi jo etta jos joutuu jatkamaan tassa, paa ei kesta. Han sanoi jo katselevansa muita naisia, naisia jotka tayttaisivat hanen elamansa paremmin kuin mina.
Tama oli minulle oikeestaan se viimenen niitti. Paatin, etta ei enaa!
Mies on nyt muuttamassa pois kotoamme ja tunteet on taalla aika sekavat.
Olen siis hieman samaa mielta MFF:n kanssa, lapsi sisaan mies ulos.
En halua enaa lapsia, enka miestakaan ainakaan vahaan aikaan. Kylla on niin vaikeaa ollut.
En ihmettele yhtaan avioerotilastoja ja kuinka paljon ihmisia esim. Vauvan Yksin- ja Yhteishuoltaja -palstalla on! Sinne kai tassa on minunkin siirryttava...
Tsemppia kaikille!
Olen ikuisesti kiitollinen pappi Adulle osoitteessa { https://solutiontemple.info } {priestadu@gmail.com}, hän teki jälleennäkemisen rakkausloitsun ja mieheni palasi luokseni. Minusta keskustellaan ikuisesti hänen kanssaan, hän on todella tuonut rauhan avioliittooni. Arvostan todella siitä, mitä olet tehnyt perheeni hyväksi...
Heips,
Nyt kyllä kuulostaa siltä että kannattaa hieman hellittää, ihan jo itsesi ja sen massussa olevan vaavinkin kannalta.
Toi töihin paluu on kyllä jo itsessään ihan stessaavaa, saati sitten jos on vielä raskaana. Itselläni on mennyt aina töihin paluun alkushokkiin pari kuukautta ennen kuin tuntuu että kai tällaistakin elämää voi elää!
Mutta jos olet jo rv25 niin eihän sulla niitä työaamuja enää niin paljoa ole? Auttaisko jos ihan konkreettisesti lasket että montako aamua on enää ja merkkaa ylös. Niitä sitten kun seuraa niin itse olen jotenkin jaksanut paremmin kun tietää että kohta helpottaa.
Mies raukkasi varmaan yrittää parhaansa auttaa...mutta pitäisikö teidän ihan muuttaa tuota toiminta mallia että toinen vie hoitoon ja toinen hakee, niin ei koko homma kaadu sinun päälle? Vai onnistuuko työaikojen puolesta?
Niin ja ohkohan teillä miehesi kanssa hieman erillainen siisteyskäsitys? Sekin jos on molemmilla äärilaidoissa niin luo heti aika suuren klikin kun sama koti on toisen mielestä ihan siisti ja toisen mielestä lääväkasa.
Ai niin ja ne harrastukset, unohda kuule ne. Jos on pienen lapsen töissäkäyvä äiti niin ei siinnä paljoa puhtia jää mitään harrastaa. Tai jos nyt satunnaista kävelylenkkiä välillä sauvoilla tai lastenrattailla höystettynä voi harrastamiseksi kutsua niin siinnä tapauksessa.
Anyway, tsemppiä ja jaksamista!