Äitini haukkuessa minua tekee mieli luovuttaa

Vierailija kirjoitti:

Luin tämän ketjun ja kysyn, miksi kirjoitat tänne, jos koet, että sinulle vastaavat haukkuvat sinua?

Sinua tuntematta ja pelkästään näiden kirjoitustesi perusteella sanoisin, että mielenterveytesi on pahasti järkkynyt. Terapian lisäksi tarvitset oikean lääkityksen ja ehkäpä sairaalajakso auttaisi myös.

Minusta taas tuntuu, että ap on asian ytimessä eikä siinä valitettavasti auta lääkkeet eikä sairaala. Sun on ap vaan opittava hyväksymään totuus, joka ei kohdallasi ole kovin mukava. Itselläni on sama tilanne, eli en vaan enää pysty olemaan äitini kanssa tekemisissä, koska "vuorovaikutuksemme" vie minulta kaikki voimat ja uskon itseeni ja elämään. Välillisesti äitini tuhosi myös avioliittoni, vaikka tietenkin otan itse vastuun siitä, että uskoin äitiäni enkä tajunnut minkälaisen narsistin kanssa olin tekemisissä ennen kuin oli liian myöhäistä.

Ei ole ollut helppoa opetella ihan uudenlaista olemista ja ajattelutapaa kun koko ikänsä on ajatellut olevansa huono ja tuomittu epäonnistumaan. Itse odotin mieheltäni sellaista rakkautta, jota normaali ihminen on saanut rakastavalta vanhemmalta, eli riipuin miehessä kuin lapsi ja elin hänen hyväksynnästään, ihan siksi, että siinä kohtaa minun sydämessä oli loputon tarve ja tyhjiö. Eihän sitä kukaan kestä, joten jäin sitten yksinhuoltajaksi, ja näillä lahjoilla ja opeilla minun sitten pitää kasvattaa lapset!

Eli tsemppiä ap! Unohda äitisi ja keskity lapsiisi. Ja yritä korjata avioliittosi terveeksi ennen kuin on liian myöhäistä. Todennäköisesti siinäkin ihmissuhteessa on jotain sinun siihen tuomaa mätää, koska olet oppinut äidiltäsi sairaita käytösmalleja rakkaita ihmisiä kohtaan. Terapia voisi auttaa.

Vierailija kirjoitti:

 

Vierailija kirjoitti:

 

Vierailija kirjoitti:

Ei ilmeisesti ketään. Tyhjänhaukkujia kyllä löytyis, kuten muutaamaan aiempaan ketjuuni... 

Ap

Mietinkin jo aloituksen perusteella, että oletko se sama, joka on joskus monen sivun verran valittanut äidistään. Apuja ei vastaan ottanut, ainut mikä oli pahasta oli äiti. Taisi olla se keskustelu, jossa äitisi kehtasi pyytää sinua ja kummiasi samaan aikaan.

Minua on äitini moittinut myös ja erittäin rankasti. En jaksa ottaa itseeni, tapaamisia olen vähentänyt ja annan mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Hän on lapsille kuitenkin tärkeä, joten välit siksi pidetään.

 

 

Joo, en ymmärrä, miksi minua alettiin HAUKKUA siinä ketjussa? Alkuperäinen kysymys oli se, että olin juuri noin kuukautta aiemmin katkaissut välit äitiini eli kertonut hänelle juuri noin, mitä tämä eräs kirjoittaja kehoitti, että ellei äitini halua minua tukea ja ymmärtää, niin en halua enää olla hänen kanssaan tekemisissä. Niin mitä tekee äitini? Kysyy minulta kuin ei olisi kuullutkaan mitä sanoin, että kun kummini on tulossa hänen luokseen ja haluaisi (äidin mukaan, kuka tietää, oliko puhunut vielä kummin kanssa minusta mitään, saati että kummi, jonka kanssa olen hyvin vähän tekemisissä olisi itse ehdottanut) tavata minua ja lapsia. Että tulisivatko he meille vai me sinne? 

Se oli aivan käsittämättömän typerää äidiltäni, ei mitään minun kunnioituksen häivääkään. Mutta näinhän narsisti toimii, luulee omistavansa lapsensa. Niin tein aloituksen tänne, että mitä teen, apua. 

Koska en halunnut enää jatkaa äitini talutusnuorassa. Jos kummilleni olisi ollut tärkeää nähdä minut, miksi hän ei ollut suoraan yhteydessä minuun? Miksi jos kummini olisikin todellisuudessa esittänyt kyseisen toiveen äitini ei sanonut, että minä en halua olla äitini kanssa tekemisissä, eikä yhteinen tapaaminen onnistu? Tässä haiskahtaa minulle äidin keksinnöksi se, että miksi hän toimii välikätenä, eikä ohjaa kummiani soittamaan minulle? 

Ei tainnut haluta kummin kuulevan, ettei tytär enää puhu hänelle. Asia ratkesi mikäli nyt oikein muistan, lopulta niin, etten ottanut äitiin mitään yhteyttä  (tai sitten sanoin lyhyellä viestillä, että mietimme asiaa) eikä äidistä tai kummista kuulunut asian tiimoilta sen enempää. Eli niin "tärkeä" tapaamisehdotus se oli. Pikemminkin naurettava. Kummia tapaan mielelläni, mutta en halua sotkea äitiäni siihen. Mutta en ole jaksanut ajatellakaan tässä tilanteessa kummille soittamista, koska en jaksa alkaa selittää hänelle näitä ikäviä asioita ja rasittaa häntä niillä ja koska en toisaalta jaksa esittää, etteikö äidin kesäinen temppu olisi loukannut minua. Mitä sitäpaitsi sanon ihmiselle, jonka ystävä on pahin viholliseni? Niin. En mitään. 

Mutta minua ei olisi pitänyt siinä ketjussa haukkua, se oli täysin käsittämätöntä ja kertoi vain haukkujien itsensä sielunmaisemasta, joka on täysin sanonko mistä.

Ap

Tästä juuri näkee äidin kunnioituksen puutteen ja kamaluuden. Kehtaa kysyä tuollaista....

Muistaakseni pohdit ketjussa, ettei kummi voi tulla teille, koska et voi siivota. Koska äitisi on joskus pyytänyt sinua siivoamaan.

Kerroit myös ettet hoida lapsiasi. Et tee kotona mitään. Et välitä lapsistasi tai miehestäsi.

Haukuit muita melko kovin sanoin. Ehkä ällöttävin ketju täällä

Kannattaa muistaa, että täällä kukaan ei iloitse sinun elämäsi takia. Ihmiset ei mieti toisten asioita kovinkaan paljoa. Eikä heijasta omia kokemuksiaan vastauksiin. Vastaukset lähtee niistä tiedoista ja siitä tavasta, jolla sinä sen kirjoitat. Täällä mikään ei ole koko totuus, se on vaan heijastums, jonka haluat luoda. Nämä jatkotarinat on ikäviä. Korostaa poikkeavuutta, asiaan takertumista.

Sinulla tämä on jo kolmas vuodatus. Olet tarinaasi jakanut myös yksittäisissä kommenteissa.

Missään vaiheessa et ole asettunut muiden kuin itsesi asemaan. Et ole toivonut miehellesi tai lapsillesi parempaa.

Maailma ei pyöri sinun ympärilläsi.

Täällä on myös yksi joka ymmärtää ap:ta. Ainoa mikä ihmetyttää on se että miksi olet päätynyt hankkimaan lapsia. Koska tällä hetkellä sinä olet yhäkin siinä tarvitsevassa asemassa kuin sen joka voi tyydyttää toisen tarpeet eli lapsesi. Itse olen muuten huomannut että vastausten laatu täällä, tai niihin liittyvä ilmapiiri, riippuu aloittajan omasta temperamentista ja tyylistä. Sinänsä mielenkiintoista nähdä samoista ongelmista kärsivä yhtä fiksu ihminen kuin itse olen (rivien välistä osaat kyllä analysoida tilannettasi kohtuu hyvin) jolla on eri temperamentti ja ulosanto tapa. En nyt keksi mitään monimutkaisia neuvoja, mutta olen sitä mieltä että AP tuli tänne pää-asiallisesti purkamaan (ja käsittelemään) tunteita, eikä tunteet ole mielipiteitä, jotka vaativat jotain vastustusta muilta kommentoijilta. 

Vierailija kirjoitti:

 

Vierailija kirjoitti:

 

Luin tämän ketjun ja kysyn, miksi kirjoitat tänne, jos koet, että sinulle vastaavat haukkuvat sinua?

Sinua tuntematta ja pelkästään näiden kirjoitustesi perusteella sanoisin, että mielenterveytesi on pahasti järkkynyt. Terapian lisäksi tarvitset oikean lääkityksen ja ehkäpä sairaalajakso auttaisi myös.

 

 

Minusta taas tuntuu, että ap on asian ytimessä eikä siinä valitettavasti auta lääkkeet eikä sairaala. Sun on ap vaan opittava hyväksymään totuus, joka ei kohdallasi ole kovin mukava. Itselläni on sama tilanne, eli en vaan enää pysty olemaan äitini kanssa tekemisissä, koska "vuorovaikutuksemme" vie minulta kaikki voimat ja uskon itseeni ja elämään. Välillisesti äitini tuhosi myös avioliittoni, vaikka tietenkin otan itse vastuun siitä, että uskoin äitiäni enkä tajunnut minkälaisen narsistin kanssa olin tekemisissä ennen kuin oli liian myöhäistä.

Ei ole ollut helppoa opetella ihan uudenlaista olemista ja ajattelutapaa kun koko ikänsä on ajatellut olevansa huono ja tuomittu epäonnistumaan. Itse odotin mieheltäni sellaista rakkautta, jota normaali ihminen on saanut rakastavalta vanhemmalta, eli riipuin miehessä kuin lapsi ja elin hänen hyväksynnästään, ihan siksi, että siinä kohtaa minun sydämessä oli loputon tarve ja tyhjiö. Eihän sitä kukaan kestä, joten jäin sitten yksinhuoltajaksi, ja näillä lahjoilla ja opeilla minun sitten pitää kasvattaa lapset!

Eli tsemppiä ap! Unohda äitisi ja keskity lapsiisi. Ja yritä korjata avioliittosi terveeksi ennen kuin on liian myöhäistä. Todennäköisesti siinäkin ihmissuhteessa on jotain sinun siihen tuomaa mätää, koska olet oppinut äidiltäsi sairaita käytösmalleja rakkaita ihmisiä kohtaan. Terapia voisi auttaa.

Joo, näin se on. Toinen samaa kokenut onneksi(!) ymmärtää mua. Eikä "meitä" ole helppoa löytää kadulla vastaantulijoista. Harva osaa edes kertoa mitä on läpikäynyt, kun muut tuomitsee. On totta, että menetän täälläkin hermoni liian helposti, mutta ihmettelen oikeasti saamiani ilkeitä kommentteja, ne tuntuvat kiusaamiselta ja kai joku kuvittelee, että saakin minut raivostumaan kun tietää, mistä narusta vetää. Ikävä kyllä se toimii :(

Mutta tämä on niin totta mitä sanoit, minunkin kohdallani. Että ei ole helppoa opetella uusia malleja elämälle. Jopa rakkauden vastaanottaminen on vaikeaa. Sellaisen avoimen ja oikean rakkauden, joka ei kuitenkaan "mielistele" minua eikä ole sinänsä olemassa minua varten. Mutta hyväksyy minut vaikka olisin miten hirveä tahansa. Helpompaa olisi melkein nähdä minun mieheni lähtevän kävelemään. Miehelläni on saakelinmoinen itsetunto, että on kestänyt kanssani. Ja siis pahin tilanne on ollut nyt 2-3 vuotta. Lasten vauva-ajat olivat minulle helpompia. 

Ja sekin on totta mitä sanoit, että itse sitä mokaa ja tekee ne virheet, mutta minä en ole perusluonteeltani raivostuvaa sorttia, koen, että äitini kohtelu on vaikuttanut siihenkin. Raivostun helposti arvostelusta. En vain tiedä, mitä tuntea, muutakaan. Lammasmaisesti myöntää, että minussa on vikaa? Ei ole. Onko miehessäni vikaa, kun lakkaa tekemästä, kun mä oikein moitin häntä? Ei ole. Sehän on terveen ihmisen reaktio. Minulla vain jotenkn on niin, että en voi mennä minnekään, toisin kuin mieheni voisi vaihtaa elämänsä takaisin onnelliseen ilman minua, kai, jos vain päättäisi niin. Hän ei sitä tosin halua. Mihin onneen mä voisin vaihtaa? 

Mun ainoa tapa on opetella luottamaan ettei minua arvostella (silloin ei tarttisi raivostua ja saisin ehkä kiinni tekemisestä ja itsekunnioituksesta)  ja se on kovin vaikeaa niin kauan kuin maailmassa on arvostelijoita.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa muistaa, että täällä kukaan ei iloitse sinun elämäsi takia. Ihmiset ei mieti toisten asioita kovinkaan paljoa. Eikä heijasta omia kokemuksiaan vastauksiin. Vastaukset lähtee niistä tiedoista ja siitä tavasta, jolla sinä sen kirjoitat. Täällä mikään ei ole koko totuus, se on vaan heijastums, jonka haluat luoda. Nämä jatkotarinat on ikäviä. Korostaa poikkeavuutta, asiaan takertumista.

Sinulla tämä on jo kolmas vuodatus. Olet tarinaasi jakanut myös yksittäisissä kommenteissa.

Missään vaiheessa et ole asettunut muiden kuin itsesi asemaan. Et ole toivonut miehellesi tai lapsillesi parempaa.

Maailma ei pyöri sinun ympärilläsi.

Mitä se auttaisi, että minä toivon miehelle ja lapsilleni parempaa? Millaista parempaa? Elämää ilman minua vai? Kyllä mä heille sitä toivon, mutta ymmärrät kai, etten mä ole oikea ihminen rummuttamaan sen puolesta, vaan ennemmin toivon, että paranisin ja olisin heille oikeanlainen äiti ja kumppani. Sellainen kuin te toivotte.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Täällä on myös yksi joka ymmärtää ap:ta. Ainoa mikä ihmetyttää on se että miksi olet päätynyt hankkimaan lapsia. Koska tällä hetkellä sinä olet yhäkin siinä tarvitsevassa asemassa kuin sen joka voi tyydyttää toisen tarpeet eli lapsesi. Itse olen muuten huomannut että vastausten laatu täällä, tai niihin liittyvä ilmapiiri, riippuu aloittajan omasta temperamentista ja tyylistä. Sinänsä mielenkiintoista nähdä samoista ongelmista kärsivä yhtä fiksu ihminen kuin itse olen (rivien välistä osaat kyllä analysoida tilannettasi kohtuu hyvin) jolla on eri temperamentti ja ulosanto tapa. En nyt keksi mitään monimutkaisia neuvoja, mutta olen sitä mieltä että AP tuli tänne pää-asiallisesti purkamaan (ja käsittelemään) tunteita, eikä tunteet ole mielipiteitä, jotka vaativat jotain vastustusta muilta kommentoijilta. 

Ihan naulan kantaan. Sinänsä ei hyvistä oivalluksista ole haittaa, mutta juuri tuon tunne"työskentelyn" tarpeen takia ei ole niin väliä, vaikka osa kommenteista menisikin ohi korkealta ja kovaa tai sinänsä olisi aika loukkaaviakin. 

Miksi hankin lapsia? Ei mulla ollut näin vaikeaa ennen lapsia ja mies lupasi ottaa päävastuun (kuten on ottanutkin). Lasten myötä heräsin omiinkin tarpeisiini (eli äitini ei enää voi kävellä MINUN LASTENI ÄIDIN yli, kuten ennen) mutta varmaan oman lapsuuden käsittelemättömät katkeruudet nousivat ylös myös. Sitä toivoisi hyvää elämää, eikä ihan paskaa niin jouduin eräänlaiseen prosessiin.

Mies sanoi, ettei mun tarvitse tukahduttaa tunteitani enää. Hän antaa  -ja haluaa - mun olevan sellainen kuin minä olen. Eikä minun esittämäni minä on. Ja huh huh, millaista sieltä sitten tulee :(( Elin siis tukahduttaen tunteitani ennen. Järki-ihminen, siis. Sitten aloin katsoa, että entäs jos en enää olisikaan järki-ihminen? En edes äidin mieliksi. 

Ap

Ja se vielä, että enhän mä järki-ihmisenäkään kyennyt elämään äidin hyväksymällä tavalla. Eli jos nyt en tukahduta tunteitani vaan elän (etsin) oman näköistäni elämää, niin sillä ei ole äidin tyytyväisyyteen minuun kannalta mitään merkitystä. Eli ei äiti sen pettyneempi minuun ole näinkään, vaan aivan yhtä pettynyt. 

Siksi katkaisin ne välit, kun aloin tajuta tämän. MIKÄÄN ei ollut hyvä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

 

Vierailija kirjoitti:

 

Vierailija kirjoitti:

Luin tämän ketjun ja kysyn, miksi kirjoitat tänne, jos koet, että sinulle vastaavat haukkuvat sinua?

Sinua tuntematta ja pelkästään näiden kirjoitustesi perusteella sanoisin, että mielenterveytesi on pahasti järkkynyt. Terapian lisäksi tarvitset oikean lääkityksen ja ehkäpä sairaalajakso auttaisi myös.

Minusta taas tuntuu, että ap on asian ytimessä eikä siinä valitettavasti auta lääkkeet eikä sairaala. Sun on ap vaan opittava hyväksymään totuus, joka ei kohdallasi ole kovin mukava. Itselläni on sama tilanne, eli en vaan enää pysty olemaan äitini kanssa tekemisissä, koska "vuorovaikutuksemme" vie minulta kaikki voimat ja uskon itseeni ja elämään. Välillisesti äitini tuhosi myös avioliittoni, vaikka tietenkin otan itse vastuun siitä, että uskoin äitiäni enkä tajunnut minkälaisen narsistin kanssa olin tekemisissä ennen kuin oli liian myöhäistä.

Ei ole ollut helppoa opetella ihan uudenlaista olemista ja ajattelutapaa kun koko ikänsä on ajatellut olevansa huono ja tuomittu epäonnistumaan. Itse odotin mieheltäni sellaista rakkautta, jota normaali ihminen on saanut rakastavalta vanhemmalta, eli riipuin miehessä kuin lapsi ja elin hänen hyväksynnästään, ihan siksi, että siinä kohtaa minun sydämessä oli loputon tarve ja tyhjiö. Eihän sitä kukaan kestä, joten jäin sitten yksinhuoltajaksi, ja näillä lahjoilla ja opeilla minun sitten pitää kasvattaa lapset!

Eli tsemppiä ap! Unohda äitisi ja keskity lapsiisi. Ja yritä korjata avioliittosi terveeksi ennen kuin on liian myöhäistä. Todennäköisesti siinäkin ihmissuhteessa on jotain sinun siihen tuomaa mätää, koska olet oppinut äidiltäsi sairaita käytösmalleja rakkaita ihmisiä kohtaan. Terapia voisi auttaa.

 

 

Joo, näin se on. Toinen samaa kokenut onneksi(!) ymmärtää mua. Eikä "meitä" ole helppoa löytää kadulla vastaantulijoista. Harva osaa edes kertoa mitä on läpikäynyt, kun muut tuomitsee. On totta, että menetän täälläkin hermoni liian helposti, mutta ihmettelen oikeasti saamiani ilkeitä kommentteja, ne tuntuvat kiusaamiselta ja kai joku kuvittelee, että saakin minut raivostumaan kun tietää, mistä narusta vetää. Ikävä kyllä se toimii :(

Mutta tämä on niin totta mitä sanoit, minunkin kohdallani. Että ei ole helppoa opetella uusia malleja elämälle. Jopa rakkauden vastaanottaminen on vaikeaa. Sellaisen avoimen ja oikean rakkauden, joka ei kuitenkaan "mielistele" minua eikä ole sinänsä olemassa minua varten. Mutta hyväksyy minut vaikka olisin miten hirveä tahansa. Helpompaa olisi melkein nähdä minun mieheni lähtevän kävelemään. Miehelläni on saakelinmoinen itsetunto, että on kestänyt kanssani. Ja siis pahin tilanne on ollut nyt 2-3 vuotta. Lasten vauva-ajat olivat minulle helpompia. 

Ja sekin on totta mitä sanoit, että itse sitä mokaa ja tekee ne virheet, mutta minä en ole perusluonteeltani raivostuvaa sorttia, koen, että äitini kohtelu on vaikuttanut siihenkin. Raivostun helposti arvostelusta. En vain tiedä, mitä tuntea, muutakaan. Lammasmaisesti myöntää, että minussa on vikaa? Ei ole. Onko miehessäni vikaa, kun lakkaa tekemästä, kun mä oikein moitin häntä? Ei ole. Sehän on terveen ihmisen reaktio. Minulla vain jotenkn on niin, että en voi mennä minnekään, toisin kuin mieheni voisi vaihtaa elämänsä takaisin onnelliseen ilman minua, kai, jos vain päättäisi niin. Hän ei sitä tosin halua. Mihin onneen mä voisin vaihtaa? 

Mun ainoa tapa on opetella luottamaan ettei minua arvostella (silloin ei tarttisi raivostua ja saisin ehkä kiinni tekemisestä ja itsekunnioituksesta)  ja se on kovin vaikeaa niin kauan kuin maailmassa on arvostelijoita.

Ap

Maailmassa on aina arvostelijoita. Minun vastuullani on se kuinka itse reagoin. Se ei ole kenenkään muun vastuulla.

Myötätunto. Toisen asemaan asettuminen. Omien lasten tunteiden ja toiveiden näkeminen. Miltä heistä tuntuu. Haluaisinko jotain heidän vuokseen? Ei ainoastaan itseni vuoksi. Ei vain minulle.

Vierailija kirjoitti:

Myötätunto. Toisen asemaan asettuminen. Omien lasten tunteiden ja toiveiden näkeminen. Miltä heistä tuntuu. Haluaisinko jotain heidän vuokseen? Ei ainoastaan itseni vuoksi. Ei vain minulle.

Tälläinen on tunne-ihminen.

Tunteet ei pyöri vain oman navan ympärillä

Vierailija kirjoitti:

Myötätunto. Toisen asemaan asettuminen. Omien lasten tunteiden ja toiveiden näkeminen. Miltä heistä tuntuu. Haluaisinko jotain heidän vuokseen? Ei ainoastaan itseni vuoksi. Ei vain minulle.

Tämä tässä onkin ristiriitana, vanhempi joutuu ajattelemaan sekä lapsiaan itsensä lisäksi. Siksi kysyinkin miksi hän oli päätynyt hankkimaan lapsia, koska vaikka AP vaikuttaa itsekkäältä, niin hän ei ole terveellä tavalla itsekäs. Lapsiin keskittyminen myös hänen kohdallaan voi johtaa uhrautumis- ja marttyyyripersoonaan, joten en sinänsä vain kannustaisi tuohon. Sinänsä ymmärrän sen että monilla vasta lasten hankkimisen jälkeen tulee ilmi omat ristiriidat lapsuudesta. Viitaten tähän lasten hankkimiseen.

Vierailija kirjoitti:

 

Vierailija kirjoitti:

 

Myötätunto. Toisen asemaan asettuminen. Omien lasten tunteiden ja toiveiden näkeminen. Miltä heistä tuntuu. Haluaisinko jotain heidän vuokseen? Ei ainoastaan itseni vuoksi. Ei vain minulle.

 

 

Tämä tässä onkin ristiriitana, vanhempi joutuu ajattelemaan sekä lapsiaan itsensä lisäksi. Siksi kysyinkin miksi hän oli päätynyt hankkimaan lapsia, koska vaikka AP vaikuttaa itsekkäältä, niin hän ei ole terveellä tavalla itsekäs. Lapsiin keskittyminen myös hänen kohdallaan voi johtaa uhrautumis- ja marttyyyripersoonaan, joten en sinänsä vain kannustaisi tuohon. Sinänsä ymmärrän sen että monilla vasta lasten hankkimisen jälkeen tulee ilmi omat ristiriidat lapsuudesta. Viitaten tähän lasten hankkimiseen.

Näin se varmaan on. Ei taida olla oikotietä. Suren näitä uusia sukupolvia, jotka voisivat saada rakkautta

Niin ap, sinä taidat olla sama jolle olen aiemminkin vastaillut, mutta mitään neuvoja et silloin ottanut vastaan. En jaksanut nyt lukea koko ketjua on jo sen verran pitkä, mutta ne mitä luin, oli ihan hyviä neuvoja,

Sinulla on ollut paska lapsuus. Ja nyt jumitat siinä, ja pilaat omien lastesi elämän. Ja ihmettelet vielä miksi näin. Et ole äitiisi enää yhteydessä, mutta silti et pääse eroon ajatuksesta että hän haukkuu sinua koko ajan. Taitaa olla sinun omassa päässäsi nyt se joka haukkuu, ja siihen sun pitää hakea ammattiapua. Sinulla ei ole oikeutta tehdä lapsillesi tuollaista. Ja usko se vihdoin, että sinä olet itse omasta elämästäsi vastuussa, äitisi ei enää mitenkään hallitse sinua.

Vierailija kirjoitti:

 

Vierailija kirjoitti:

 

Vierailija kirjoitti:

Myötätunto. Toisen asemaan asettuminen. Omien lasten tunteiden ja toiveiden näkeminen. Miltä heistä tuntuu. Haluaisinko jotain heidän vuokseen? Ei ainoastaan itseni vuoksi. Ei vain minulle.

Tämä tässä onkin ristiriitana, vanhempi joutuu ajattelemaan sekä lapsiaan itsensä lisäksi. Siksi kysyinkin miksi hän oli päätynyt hankkimaan lapsia, koska vaikka AP vaikuttaa itsekkäältä, niin hän ei ole terveellä tavalla itsekäs. Lapsiin keskittyminen myös hänen kohdallaan voi johtaa uhrautumis- ja marttyyyripersoonaan, joten en sinänsä vain kannustaisi tuohon. Sinänsä ymmärrän sen että monilla vasta lasten hankkimisen jälkeen tulee ilmi omat ristiriidat lapsuudesta. Viitaten tähän lasten hankkimiseen.

 

 

Näin se varmaan on. Ei taida olla oikotietä. Suren näitä uusia sukupolvia, jotka voisivat saada rakkautta

Minä suren myös meitä, jotka olemme kasvaneet jo liian vanhoiksi saadaksemme vilpitöntä rakkautta ja myötätuntoa ja jääneet muutenkin ilman. Terveisin edellinen. peace

Vierailija kirjoitti:

Niin ap, sinä taidat olla sama jolle olen aiemminkin vastaillut, mutta mitään neuvoja et silloin ottanut vastaan. En jaksanut nyt lukea koko ketjua on jo sen verran pitkä, mutta ne mitä luin, oli ihan hyviä neuvoja,

Sinulla on ollut paska lapsuus. Ja nyt jumitat siinä, ja pilaat omien lastesi elämän. Ja ihmettelet vielä miksi näin. Et ole äitiisi enää yhteydessä, mutta silti et pääse eroon ajatuksesta että hän haukkuu sinua koko ajan. Taitaa olla sinun omassa päässäsi nyt se joka haukkuu, ja siihen sun pitää hakea ammattiapua. Sinulla ei ole oikeutta tehdä lapsillesi tuollaista. Ja usko se vihdoin, että sinä olet itse omasta elämästäsi vastuussa, äitisi ei enää mitenkään hallitse sinua.

En usko että han tarvitseekaan neuvoja vain ainoastaan jonkun joka kuuntelee ja ymmärtää häntä.

Vierailija kirjoitti:

Täällä on myös yksi joka ymmärtää ap:ta. Ainoa mikä ihmetyttää on se että miksi olet päätynyt hankkimaan lapsia. Koska tällä hetkellä sinä olet yhäkin siinä tarvitsevassa asemassa kuin sen joka voi tyydyttää toisen tarpeet eli lapsesi. Itse olen muuten huomannut että vastausten laatu täällä, tai niihin liittyvä ilmapiiri, riippuu aloittajan omasta temperamentista ja tyylistä. Sinänsä mielenkiintoista nähdä samoista ongelmista kärsivä yhtä fiksu ihminen kuin itse olen (rivien välistä osaat kyllä analysoida tilannettasi kohtuu hyvin) jolla on eri temperamentti ja ulosanto tapa. En nyt keksi mitään monimutkaisia neuvoja, mutta olen sitä mieltä että AP tuli tänne pää-asiallisesti purkamaan (ja käsittelemään) tunteita, eikä tunteet ole mielipiteitä, jotka vaativat jotain vastustusta muilta kommentoijilta. 

Ap tuli tänne saamaan vahvistusta ja oikeutusta vihata äitiään ja toimia itsekkäästi perheessä. Hän hakee huomiota. Mikään määrä huomiota ei tule riittämään.

Minkä ikäinen olet?

Minä yleensä luovutankin.. Hän on minut kasvattanut hänen  vikansa jos olen epäonnistunut ja minusta on tullut niskuroiva vastarannan kiiski.

Löytääkö joku linkit ap:n aikaisempiin aloituksiin. Yksi oli se kummi-siivouskeissi, mutta mikä toinen oli? Kummi-siivous-ketjussa ap onneksi sai avun, mistä oikeasti on kyse. Sielläkin tosin, tarttui pottupäisiin kommentteihin, josta sai raivarit. Häntä neuvottiin olematta vastaamatta niihin ja muistaakseni hän ymmärsi, ettei kaikkiin pitäisi takertua. Onkohan se neuvo unohtunut? Ap?