Lue keskustelun säännöt.
Äitini haukkuessa minua tekee mieli luovuttaa
11.10.2015 |
Ja itseasiassa luovutankin. Eli mihin elämäni osa-alueeseen hän vain puuttuukin ja aina se puuttuminen on moitetta, niin mä päätän, etten tee sen asian eteen enää yhtään mitään. Miten pääsisin eroon tästä? Nyt äiti on puuttunut äitiyteeni ja olen luovuttamassa. En ole hyvä äiti, koska aina moititaan. Äitini moite ei ole asiallista, mutta koska se on moitetta, kun toivoisin tukea, se sattuu. Minä olisin varmaan ihan hyvä äiti, mutta äitini on saanut minut uskomaan, etten voi olla ja en halua tai osaa siksi olla lapsilleni äiti. Olen luovuttanut.
Kommentit (180)
Vierailija kirjoitti:
Hyvä että et tapaa enää äitiäsi. Hyvä että sulla on tasapainoinen mies joka ottaa vastuuta lapsista.
Ai että kun pääsisi naljailemaan äidillesi. "Ei musta tämän parempaa voinut tullakaan kun mulla on ollut niin huono äiti". Tai jos äitisi kehuu exän nyxää: "Sillä on varmaan ollut tosi ihana äiti joka on tukenut sitä elämässä".
Mutta parempi tietysti ettet ole äitisi kanssa missään tekemisissä.
Joo. Aikoinaan olen toki nuo sanonutkin, koska ne vielä ovat tottakin. Mutta äitiin niillä ei ollut mitään vaikutusta. Ymmärrän kyllä, ettei ihminen vittuillen muutukaan, eli en mä sitä odottanutkaan.
Ei se välitä, ei se osaa, eikä sillä enää olekaan väliä, välittääkö. Mun täytyy päästä nyt jotenkin eteenpäin, irti äidistä. Vaikken näekään mitään tällä hetkellä, että miten se käy.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kolme kysymystä: Miksi halusit lapsia? Olisiko lapsille nyt parempi, jos he eläisivät isänsä kanssa? Ovatko lapset hoidossa ja kuinka he pärjäävät?
Minusta on kummallista, että haluat vain rypeä vanhassa, syytät kaikesta äitiäsi, etkä näe, että nyt on kyse lastesi tulevaisuudesta eikä sinun menneisyydestäsi.
Traumat tulee käsitellä, mutta niistä pitää päästä kohtuudella yli. Ja ennen kaikkea pitää lopettaa itsesääli ja minä, minä - ajattelu.
No hei varmaan mä en sitten ole vielä käsitellyt mun traumoja, vai pitääkö niistä päästä kohtuuajassa yli vaikkei niitä ole käsitellytkään? Äitini sanoi aina, ettei menneisiin pidä jäädä vellomaan, eikä elämässä vain voi selvittää kaikkea, pitää mennä eteenpäin. Ehkä mulla sen takia on jäänyt niin paljon käsittelemätöntä, vaikka olenkin niitä kyllä käsitellyt, mutta se tuli itsellenikin ihan yllätyksenä, miten vaikeaa äitiys onkaan, siis tunnetasolla ja muutenkin toki. Olin osannut odottaa, että vaikeaa, mutta ehkä lasten pahan olon ilmaisut olivatkin vain yksinkertaisesti liikaa. En kestä yhtään, että lapsilla on paha olo. En osaa vastata siihen. Ja tiedän, että se on huono, etten osaa vastata (äitinihän ei tiennyt mutta minä hänen lapsenaan tiedän) ja sitten ahdituin, kun se asia meni pieleen, hyvä lasten pahaanoloon vastaaminen ja en ole sitä asiaa käsitellyt.
Se kuitenkin liittyy mun omiin tunteisiin, ei mihinkään toimintamalleihin. Mä olen niin vihainen aiitä, ettei minun pahaan olooni ole vastattu, että on aivan sama mitä toimintamalleja joku mulle esittää, kun mun mielessä huutaa koko ajan, miksi mä en saanut näitä?! Jos olen tyhmä, huono ja lapsellinen ihminen siksi niin sitten olen. Ei minun äidistänikään ollut mitään hyötyä minun kasvulleni, tuskinpa minäkään niin oleellinen olen minun lapsilleni, eli tämmöinen luovuttaminen on nyt ratkaisuni. En ole kuitenkaan lähtenyt perheestä, koska mies haluaa, että olen kotona ja voin oman vointini puitteissa kuitenkin olla (vaikka saattaisin voida paremmin jos olisin yksin JOS ei tarttis kantaa syyllisyyttä pieleen menneestä vanhemmuudesta) jos tämä tästä vielä ratkeaisi paremmin, kuin nykytila. Mies vielä uskoo siihen ja pakko kai se on itsekin. Mies hoitaa lapset ja mä olen.
Ap
Ja miksi pitää lopettaa itsesääli? Mitä hyötyä siitä on? Etten mä ansaitse siis mitään, muut vain? En voi vaatia, että minunkin paha oloni huomataan tai hoidetaan?
Ap
Ihan turhaa sanoa, että lopeta itsesääli. Miksi sitä sitten alunperin olikaan, jos sen voi noin vain lopettaa? Pitääkö muuttua (palata?) takaisin kylmäksi robotiksi, joka ei sääli itseään, vaikka tuntisi aihetta? Miksi mä sitten säälisin ketään? Miksi mä sitten jos mä lopettaisin itsesäälini säälisin edes lapsiani, en mä sitten tuntis sääliä ketään kohtaan! Haluan käydä läpi itsesäälin, jotta opin säälimään muitakin ja olemaan myötätuntoisempi kuin minulle itselleni oltiin ikinä.
Ap
Pahoin pelkään, että jos jatkatte entiseen malliin, sairastutte koko perhe.
Miehesi ansaitsee parempaa, sanoithan, ettet edes rakasta häntä. Ja ennen kaikkea lapset ansaitsevat tasapainoisen kodin, jonka miehesi yksin ilmeisesti pystyy heille antamaan.
Lapsesi tulevat joka tapauksessa syyttämään sinua; jatkuessaan tilanne vain pahenee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tai siis tietenkin jos olisin hyvä vanhempi olisin oleellinen minun lapsilleni, mutta kun en ole. Varmasti on paljon vanhempia, joiden olemisesta lastensa kanssa ei ole ollut mitään hyötyä, pikemminkin vain haittaa. Turha tuijottaa illuusioon, että koska olen The Vanhempi niin nyt minusta automaattisesti on hyötyä ja iloa lapsilleni. Entäs jos justiinsa minun kannattaakin olla ihan suu supussa ja sivussa?
Ap
Vierailija kirjoitti:
Pahoin pelkään, että jos jatkatte entiseen malliin, sairastutte koko perhe.
Miehesi ansaitsee parempaa, sanoithan, ettet edes rakasta häntä. Ja ennen kaikkea lapset ansaitsevat tasapainoisen kodin, jonka miehesi yksin ilmeisesti pystyy heille antamaan.
Lapsesi tulevat joka tapauksessa syyttämään sinua; jatkuessaan tilanne vain pahenee.
Jos sairastuisimme pahemmin se olisi jo tapahtunut. Mieheni jaksaa tätä vielä ja olemme löytämässä tavan toimia näin niin, että se on normaalitila ja samalla mä jatkan avun hakemista ja prosessoin kyllä vanhemmuuttani ja sitä, mikä on mennyt pieleen. En tiedä yhtään, mikä. Mies saa lähteä, olen sen hänelle sanonut, mutta ei hän halua. Hänellä on varmaan parempi itsetunto kuin sinulla kun ei tartte minun rakkaudentunnustuksiani ollakseen tyytyväinen elämäänsä ja jopa minuun.
Lapset saavat syyttää minua, heillä on syytäkin.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lopuksi: Miksi kirjoitat tänne?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Musta tuntuu että sä vellot nyt liikaa noissa menneisyyden asioissa. Itsellä oli samanlainen isä ja tein valtavan työn irroittuakseni ja työstääkseni traumoja. Pelkäsin myös tulevan samankaltaiseksi, kun ei parempaakaan mallia ole ollut.. Työ on vuosien jälkeenkin jokapäiväistä, mutta palkitsevaa.
Suosittelen skeematerapiaa, esim Tunne Lukkosi tai Avaa Tunne Lukkosi-kirjat kirjastosta jne ja etsi hyvä terapeutti. Lisäksi sun pitää haluta muutos ja lopettaa äidin syyttely. Hän ehkä sössi asiat, mutta nyt vastuu on aikuisena sinulla ja päätät itse mitä teet, valitsetkoska äitisi tien muita syyttelemällä ja purkamalla omaa pahaa oloa läheisiisiisi vai valitsetko vaikeamman, mutta palkitsevaa tien uuteen minuuteen ja äitiyteen.
Ignoorasit täysin tämän skeematerapian, siitä vois olla sulle apua.. vai jatkatko vain av:lle kirjoittelua? Täällä ei ammattilaisia ole, täällä et saa konkreettista apua.
Ja aloitukset lähtevät turhautumisista ja hetkittäisistä vitutuksenpuuskista. Mutta jatkaminen siksi koska joskus tai useinkin syntyy oivallus. On tästä ketjustakin jotain tullut. Lähinnä kyllä jotain uskoa itseen tms. sanoa ilman hermostumista vastaan, jos on eri mieltä, ei muuta.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Musta tuntuu että sä vellot nyt liikaa noissa menneisyyden asioissa. Itsellä oli samanlainen isä ja tein valtavan työn irroittuakseni ja työstääkseni traumoja. Pelkäsin myös tulevan samankaltaiseksi, kun ei parempaakaan mallia ole ollut.. Työ on vuosien jälkeenkin jokapäiväistä, mutta palkitsevaa.
Suosittelen skeematerapiaa, esim Tunne Lukkosi tai Avaa Tunne Lukkosi-kirjat kirjastosta jne ja etsi hyvä terapeutti. Lisäksi sun pitää haluta muutos ja lopettaa äidin syyttely. Hän ehkä sössi asiat, mutta nyt vastuu on aikuisena sinulla ja päätät itse mitä teet, valitsetkoska äitisi tien muita syyttelemällä ja purkamalla omaa pahaa oloa läheisiisiisi vai valitsetko vaikeamman, mutta palkitsevaa tien uuteen minuuteen ja äitiyteen.
Ignoorasit täysin tämän skeematerapian, siitä vois olla sulle apua.. vai jatkatko vain av:lle kirjoittelua? Täällä ei ammattilaisia ole, täällä et saa konkreettista apua.
Okei, sori. Että ignoorasin. Ei ollut tarkoitus. Ajattelin vain varmaankin virheellisesti(!), että luet ajatuksiani, että koska oon justiinsa löytänyt narsistisuutta vanhemman ja lapsen välillä tarkastelevan terapian niin en ole vaihtamassa sitä minnekään. En ole varma onko se lopullinen autuus, mutta ainakin se on auttanut tuntemaan itseni hieman arvostetummaksi, kun se terapeutti ymmärtää sellaista missä muut terapeutit koen, että jäävät jankkaamaan että joku asia on minun virheeni, tai sille minusta ainakin tuntuu.
Skeematerapia voi olla seuraava askel. Olen noihin tunnelukkoasioihin kyllä törmännyt ja jonkin verran niistä lukenut, mutta mitä mua auttaa tietää, etten kykene esim. rakastamaan koska mulla on siinä nyt tunnelukko? En ole siis vielä niin pitkällä, että löytäisin ratkaisun itse lueskelemalla noita kirjoja. Olen niitä selaillut ja en ole löytänyt ratkaisua niistä. Vaikka siis ne ovat mielenkiintoisia ja puhuvat ihan oikeaa asiaa.
Niin, ei täällä tietenkään terapeutteja ole, odotan varmasti sikäli liikaa myönnän, mutta joskus on sattunut joitain elämän mukana hienoa ja armollista viisautta löytäneitä paikalle kuitenkin.
Ap
Minusta tämä koko keskustelu menee lasten olemassa olon takia jatkuvasti väärille raiteille. Kommentoijat keskittyvät jatkuvasti niihin lapsiin ja unohtava että tämä ihminen, jolle kommentoivat, on myös ollut lapsi ja joka selvästikin osittain ongelmiensa vuoksi ei ole päässyt henkisesti itsenäistymään. APn kutsuminen hirveäksi ihmiseksi joka pyörii oman napansa ympärillä tuskin auttaa ketään. Tulevatko lapset paremmiksi ihmisiksi jos heitä kutsuu hirveiksi oman napansa ympärillä pyöriviksi olennoiksi. Miksi aikuisen kohdalla sitten luullaan että tämä toimii. Olen yhäkin sitä mieltä että Ap analysoi tunteitaan ja tekojaan poikkeuksellisen hyvin. Mutta kommentoijia häiritsee että hän kokee tunteensa väärin - osittain järjellä. Hän avoimesti myöntää olevansa huono äiti tällä hetkellä, mutta siitä huolimatta sitä toitotetaan hänelle kuin hän ei tietäisi sitä. Ps. olen itsekin terapioinut itseni täällä omista ongemistani, joten kyseessä tuskin on poikkeuksellinen ilmiö.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jaa, luin tuosta skeematerapiasta lisää. En tiennytkään tuollaisesta ollenkaan. Sehän vaikutti mielenkiintoiselta! Kiitos hei sinulle vinkistä ja ettet antanut mun ohittaa sitä.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Minusta tämä koko keskustelu menee lasten olemassa olon takia jatkuvasti väärille raiteille. Kommentoijat keskittyvät jatkuvasti niihin lapsiin ja unohtava että tämä ihminen, jolle kommentoivat, on myös ollut lapsi ja joka selvästikin osittain ongelmiensa vuoksi ei ole päässyt henkisesti itsenäistymään. APn kutsuminen hirveäksi ihmiseksi joka pyörii oman napansa ympärillä tuskin auttaa ketään. Tulevatko lapset paremmiksi ihmisiksi jos heitä kutsuu hirveiksi oman napansa ympärillä pyöriviksi olennoiksi. Miksi aikuisen kohdalla sitten luullaan että tämä toimii. Olen yhäkin sitä mieltä että Ap analysoi tunteitaan ja tekojaan poikkeuksellisen hyvin. Mutta kommentoijia häiritsee että hän kokee tunteensa väärin - osittain järjellä. Hän avoimesti myöntää olevansa huono äiti tällä hetkellä, mutta siitä huolimatta sitä toitotetaan hänelle kuin hän ei tietäisi sitä. Ps. olen itsekin terapioinut itseni täällä omista ongemistani, joten kyseessä tuskin on poikkeuksellinen ilmiö.
"Tulevatko lapset paremmiksi ihmisiksi jos heitä kutsuu hirveiksi oman napansa ympärillä pyöriviksi olennoiksi."
Juuri näin, haha! En taas viitsi sanoa, mitä ajattelen minulle kommentoineista...
Mutta siis skeematerapia, wow. Se kuulosti juuri siltä, mikä mulla on ongelmana. Juuttuminen kaikkeen. Sanoinkin miehelleni, että olemalla väärässä terapiassa (se yksi jonka keskeytin) estää ihmistä löytämästä se oikean. Siksi ei haittaa yhtään, että keskeytin. Ja ei haittaa yhtään muut avunhakusuunnat ja vinkit, vaikka olen yhdessä! En tajua miksi oletin tuon alkuperäisen kirjoittajan asian vain olevan minulle jo tuttua avaamatta sitä. Olen kauhean väsynyt kääntämään jokaista kiveä, vaikka kai pitäisi, olen niin koko elämäni prosessoinut tätä. Jos mulle ei tuoda naaman eteen, että hei, tää on sulle tai tää on tätä, meinaa mennä ohi... :(( Hyi mua! Ehkä ensi kerralla katson, vaikka epäilisinkin sen olevan turhaa.
Ap
ei sairaampaa voi olla.
Psykoottisen ymmärrän. Mutta en pahaa
Vierailija kirjoitti:
Minusta tämä koko keskustelu menee lasten olemassa olon takia jatkuvasti väärille raiteille. Kommentoijat keskittyvät jatkuvasti niihin lapsiin ja unohtava että tämä ihminen, jolle kommentoivat, on myös ollut lapsi ja joka selvästikin osittain ongelmiensa vuoksi ei ole päässyt henkisesti itsenäistymään. APn kutsuminen hirveäksi ihmiseksi joka pyörii oman napansa ympärillä tuskin auttaa ketään. Tulevatko lapset paremmiksi ihmisiksi jos heitä kutsuu hirveiksi oman napansa ympärillä pyöriviksi olennoiksi. Miksi aikuisen kohdalla sitten luullaan että tämä toimii. Olen yhäkin sitä mieltä että Ap analysoi tunteitaan ja tekojaan poikkeuksellisen hyvin. Mutta kommentoijia häiritsee että hän kokee tunteensa väärin - osittain järjellä. Hän avoimesti myöntää olevansa huono äiti tällä hetkellä, mutta siitä huolimatta sitä toitotetaan hänelle kuin hän ei tietäisi sitä. Ps. olen itsekin terapioinut itseni täällä omista ongemistani, joten kyseessä tuskin on poikkeuksellinen ilmiö.
"Mutta kommentoijia häiritsee että hän kokee tunteensa väärin - osittain järjellä."
Jaksaisitko avata tätä hieman? Minua kiinnostaa. Eikä haittaa, jos sinun siksi täytyy sanoa jotain kritiikkiä tai negatiivista minusta.
Ap
Vierailija kirjoitti:
ei sairaampaa voi olla.
Psykoottisen ymmärrän. Mutta en pahaa
Kiitos kuitenkin, kun nostit ketjun.
terkuin Ap
Vierailija kirjoitti:
ei sairaampaa voi olla.
Psykoottisen ymmärrän. Mutta en pahaa
Mieheni mukaan tämmöisiä kommentteja antavat ne, jotka eivät ole omasta hyvyydestään aivan varmoja. Mieli tekisi olla paha, mutta on opetettu, ettei saa. Sitten on kade, kun joku uskaltaa olla :D
Ap
Musta tuntuu että sä vellot nyt liikaa noissa menneisyyden asioissa. Itsellä oli samanlainen isä ja tein valtavan työn irroittuakseni ja työstääkseni traumoja. Pelkäsin myös tulevan samankaltaiseksi, kun ei parempaakaan mallia ole ollut.. Työ on vuosien jälkeenkin jokapäiväistä, mutta palkitsevaa.
Suosittelen skeematerapiaa, esim Tunne Lukkosi tai Avaa Tunne Lukkosi-kirjat kirjastosta jne ja etsi hyvä terapeutti. Lisäksi sun pitää haluta muutos ja lopettaa äidin syyttely. Hän ehkä sössi asiat, mutta nyt vastuu on aikuisena sinulla ja päätät itse mitä teet, valitsetkoska äitisi tien muita syyttelemällä ja purkamalla omaa pahaa oloa läheisiisiisi vai valitsetko vaikeamman, mutta palkitsevaa tien uuteen minuuteen ja äitiyteen.