Olenko oikeasti tulossa hulluksi vai kummiteleeko meillä :-(?!

Nolottaa edes täällä kirjoittaa tätä, ääneen en uskalla kellekään sanoa kun hullun leima on sillä sinetöitä loppueläkäksi. Alan olla ihan korvia myöten täynnä tätä taloa. Muutettiin pari vuotta sitten vanhaan omakotitaloon. Kaikki meni hyvin varmaan ensimmäisen vuoden, en tarkkaan muista. Sitten tulin raskaaksi ja jäin varhain kotiin. Pistin kaiken oman höperöitymisen piikkiin, ajattelin että olen hajamielinen ja kotona olo saa seinät vain kaatumaan päälle. Mies oli ja on töissä pitkää päivää.

Nyt syksystä asti on kaikenlaista pientä ollut koko ajan. Tavaroita häviää kuin tuhka tuuleen. Ja siis sellaisia, että kukaan ei niitä pölli. Meillä on kadonnut mystisesti mm. pyyhe, kahvikuppi, vanha kalenterini, fairy-pullo (?!) jne. ja olen 100% varma, että ne eivät ole täällä talossa missään. Olen käynyt joka helkkarin kaapin, laatikon ja sängynalusen läpi. Mies ei ole niihin koskenut, vakuuttaa kiven kovaa. Minä en ole niitä ottanut tai käyttänyt katoamista edeltäneinä aikoina. Ja vauva on 8kk, ei voi syyttää lastakaan siis. Lemmikkejä ei ole. On myös ollut tilanteita, että aivan varmasti olen jättänyt tavaran eri paikkaan kuin mistä se lopulta löytyy. tyyliin olen laskenut kännykän lipaston päälle ja vielä mielessäni miettinyt, että olkoot nyt tuossa niin otan sen siitä kun lähdetään ulos. Kun palaan hakemaan sitä, se ei ole siinä, vaan vessassa/keittiön pöydällä jne. En kerta kaikkiaan tajua, olenko muka voinut monta kertaa muistamattani siirtää tavaraa?? Kerran pari vielä selittyisi sillä, mutta että joka viikko?

No, laitoin nuo jonkun alkavan dementian piikkiin ja yritin vain unohtaa tapahtuneen. Nyt on ruvennut kuulumaan jatkuvaa kovaa kolinaa. useampina päivinä silloin tällöin, mutta olen vain yrittänyt ajatella, että kuuluu vanhan talon ääniin...En vain pysty enää selittämään itselleni niitä ääniä tuolla.  Heräsin tänäkin aamuna siihen, että ihan kun joku paukuttaisi ovea. No, ei ollut ovella eikä talossa ketään. sama KOVA kolina on jatkunut pitkin päivän, en tiedä mistä päin taloa se tulee kun tuntuu kuuluvan aina etäisesti olin missä huoneessa tai kerroksessa tahansa. Kuulostaa siltä kuin katolta vyöryäisi lumet kerralla (lumet lähteneet jo aika päiviä sitten, ei ole siis sitä) tai kun jotain isoa huonekalua siirreltäisiin. Apua, tulen hulluksi.

Aiemmin talvella luulin, että mies kaatoi jotain yläkerrassa kun kuului niin kova kolina alakertaan asti. Kysyin mitä tapahtui ja mies oli ihan hölmistynyt, ei mitään. Ihmettelin mistä se ääni sitten tuli ja kun asiaa selviteltiin, ainoa selittävä asia oli, että tyhjässä vaatehuoneessa oli kaatunut hylly. Tosta noin vaan, ei mitään järkevää syytä miksi olisi kaatunut.

Vauvakin säikäyttää minut välillä. Kun esim. vaihdan vaippaa selin oviaukkoon ja muuhun huoneeseen, tulee tunne että joku katselee meitä. Siis ihan järjetöntä, tiedän! Vauvakin saattaa välillä äkisti ikäänkuin säpsähtää (niin kuin kuulisi ääntä ja kääntyisi sen suuntaan, tai näkisi jotain mielenkiintoista liikettä) ja kääntää pään ihan "epäloogiseen" suuntaan kesken meidän juttelun. Tuijottaa herkeämättä ja keskittyneesti "tyhjyyteen", aivan kuin katsoisi jotain mielenkiintoista (ihmistä, eläintä, ääntä pitävää lelua tms.). Vaikka siellä ei ole kuin valkoinen seinä tai tyhjä oviaukko.

Inhoan olla talossa yksin. mies ei tunne oloaan mitenkään kummalliseksi täällä ja naureskelee vain, että vaimo se näkee kummituksia. Minua ei se vitsi enää naurata kun pelkään jo kohta mielenterveyteni puolesta. Tilanne on jo edennyt niin pitkälle, että tuntuu kauhealta jättää vauvaa hetkeksikään yksin edes nukkumaan, vessareissun ajaksi jne. Kun on sellainen olo, ettei olla talossa kahdestaan...

Voi apua, mitä teen :-( ? En uskalla sanoa tästä kenellekään kun eihän ihmiset ymmärrä. En minäkään olisi ymmärtänyt ennen tätä, olisin pitänyt ihan kahelina henkilöä, joka alkaa panikoimaan tämmöisestä. Vai olenko vain tulossa hulluksi ;..(