Lue keskustelun säännöt.
Miten pääsisin yli elämäni rakkaudesta
17.09.2011 |
Fakta on se, että emme voi ikinä olla yhdessä, vaikka rakastamme toisiamme. Miten tällaisesta pääsee yli? Miten unohdetaan? Meneekö loppu elämä asiaa märehtiessä, vai voiko vaikka vuoden päästä jo tuntua ihan ok:lta?
Kommentit (153)
Rakastuin myös toiseen mieheen. Tunne ei lähde pois, vaikka mitä tekisin. Yli vuoden jälkeen on hieman hiipumaan päin. Luulin, että hänkin rakastui, mutta totuutta en tiedä. Se vaivaa. Todella tyhmäksi tunnen itseni. Todennäköisesti tunne ei ollut molemminpuolinen aivan tällä tasolla. Vaikeaa on. Luulen, että vain aika auttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olimme hyvin rakastuneita; lopulta pitkä välimatka meidät erotti.
Sitten tapasin toisen...ihanan miehen; rakastuimme, vaikka välimatka oli vielä pidempi.
Minä muutin hänen luokseen; nyt olemme olleet yhdessä jo pitkään.
Nyt tiedän: Hän on se oikea, elämäni suuri/ suurin rakkaus.
Oletko varma, ettet ole osittain rakastunut illuusioon? On helppo unelmoida, että hänen kanssaan kaikki olisi ihanaa, kun et koskaan voi saada häntä. Minulla auttoi se, kun aloin kirjoittaa asiasta. Kenellekään en ole tekstejä näyttänyt. Olen pohtinut myös tuon henkilön huonoja puolia realistisesti. Olen lähettänyt hänelle fiktiivisiä erokirjeitä jne. Toki oikeankin. Enpä tiedä. Puhuminen ja kirjoittaminen on tosiaan toiminut. Ja jossain vaiheessa poistin hänen kuvansa, yhteystietonsa ja kaikki merkit hänestä näkyviltä. Poissa näkyvistä, poissa mielestä. Vielä elää mielessäni himmeästi. Olen pyytänyt, ettemme ole lainkaan tekemisissä.
Vaikka vanha ketju niin sattui haaviin kun etsin aiheesta. Itse samassa tilanteessa... miten lie ap:n kävi näiden vuosien jälkeen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en ole päässyt yli... en ehkä haluakaan. Se tunne oli jotain ainutlaatuista. Vaikka aikaa on kulunut lähtisin heti hänen mukaansa
Ei niistä eroon pääse. Aina tulee joku käärijä ja bojan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä en ole päässyt yli... en ehkä haluakaan. Se tunne oli jotain ainutlaatuista. Vaikka aikaa on kulunut lähtisin heti hänen mukaansa
Onko tästä pitkä aika?
Pian 12 vuotta !
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en ole päässyt yli... en ehkä haluakaan. Se tunne oli jotain ainutlaatuista. Vaikka aikaa on kulunut lähtisin heti hänen mukaansa
Onko tästä pitkä aika?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinun on heti paikalla lopetettava, hänessä henkisesti roikkuminen. Hae apua, vaikka mistä. Tuolla oli hyvä kirjakin mainittu.
Tulet kiittämään itseäsi valtavasti, kun nyt lopetat roikkumisen tässä koukuttavassa tunteessa.
Sinulla ei ole varaa olla hoitamatta tätä asiaa. Kasvat ihmisenä vahvemmaksi. Alat tuntemaan, mitä ihan itsenäsi elämältä haluat. Tuollainen rakkaus voi lopahtaa sitä paitsi milloin vain. Ole onnellinen, että voit vielä valita elämän.
Älä luovuta!
Päästä hänestä irti ja hanki oma elämä.
Mitään et roikkumisesta saa palkinnoksi.
Kahta voi rakastaa. Se on fakta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
on ollut aika monta elämän rakkautta, joiden kanssa olen ollut muutaman kuukauden, ja jälkikäteen ihmettelen että mitä oikein näin heissä. Tai siis että ei ne omat tunteet aina kerro koko totuutta. Joka tapauksessa eihän kukaan voi sanoa että sinun ehdottomasti pitää pysyä perheesi kanssa, jos nyt vaikka miehesi päättäisi jättää sinut viiden vuoden päästä, elämäsi rakkaus olisi löytänyt toisen elämän rakkauden niin luuletko että katkeroituisit?
Minä mietin ihan samaa; miltä ap:sta sitten tuntuu jos hänen siippansa jossain vaiheessa rakastuu johonkuhun toiseen naiseen niin paljon, että haluaa erota?
Hyvä ketju ja antoisaa pohdintaa täällä.
Minulla samankaltainen tilanne. Eli itse parisuhteessa ja perheellinen. Sinkku ihastunut/rakastunut minuun ja minä häneen.
Vastauksena kysymykseen sanoisin omalta kohdalta, etten katkeroituisi. Siihen on muutama syy:
1. Toimin itse oikein puolisoani ja lapsiani kohtaan pysymällä nykyisessä suhteessa. Avioliitto on tarkoitettu perheen perustamista varten. Minä en sitä perhettä hajota. Omien arvojen mukaan toimimisesta saa ainakin lohtua jos ei mitään muuta. Ei parisuhteeseen tai avioliittoon voi lähteä sillä ajatuksella, että mitä jos tuo jättääkin minut.
2. Haluan nykyisen puolisoni olevan onnellinen. Joko minun tai jonkun muun kanssa. Jos hänen on hajotettava perheemme sen takia, niin olkoon sitten niin, mutta minä en tätä perhettä hajota.
3. Haluan tämän toisen olevan onnellinen. Koska hän ei voi olla sitä minun kanssani, niin olisin aidosti onnellinen, jos hän löytäisi onnen jonkun muun kanssa. Minä olen hänen sydämensä saanut, minä olen häntä halannut ja se on kenties parasta, mitä voin tältä elämältä saada. Joku onnekas saa hänet kokonaan. Toivon vain, että tuo onnekas osaa arvostaa sitä mitä saa.
Muutama ajatus:
Pohdit ja olet huolissasi kaikkien muiden onnellisuudesta mutta et omastasi?
Voiko rakastua toiseen jos kaikki on omassa parisuhteessa hyvin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
on ollut aika monta elämän rakkautta, joiden kanssa olen ollut muutaman kuukauden, ja jälkikäteen ihmettelen että mitä oikein näin heissä. Tai siis että ei ne omat tunteet aina kerro koko totuutta. Joka tapauksessa eihän kukaan voi sanoa että sinun ehdottomasti pitää pysyä perheesi kanssa, jos nyt vaikka miehesi päättäisi jättää sinut viiden vuoden päästä, elämäsi rakkaus olisi löytänyt toisen elämän rakkauden niin luuletko että katkeroituisit?
Minä mietin ihan samaa; miltä ap:sta sitten tuntuu jos hänen siippansa jossain vaiheessa rakastuu johonkuhun toiseen naiseen niin paljon, että haluaa erota?
Hyvä ketju ja antoisaa pohdintaa täällä.
Minulla samankaltainen tilanne. Eli itse parisuhteessa ja perheellinen. Sinkku ihastunut/rakastunut minuun ja minä häneen.
Vastauksena kysymykseen sanoisin omalta kohdalta, etten katkeroituisi. Siihen on muutama syy:
1. Toimin itse oikein puolisoani ja lapsiani kohtaan pysymällä nykyisessä suhteessa. Avioliitto on tarkoitettu perheen perustamista varten. Minä en sitä perhettä hajota. Omien arvojen mukaan toimimisesta saa ainakin lohtua jos ei mitään muuta. Ei parisuhteeseen tai avioliittoon voi lähteä sillä ajatuksella, että mitä jos tuo jättääkin minut.
2. Haluan nykyisen puolisoni olevan onnellinen. Joko minun tai jonkun muun kanssa. Jos hänen on hajotettava perheemme sen takia, niin olkoon sitten niin, mutta minä en tätä perhettä hajota.
3. Haluan tämän toisen olevan onnellinen. Koska hän ei voi olla sitä minun kanssani, niin olisin aidosti onnellinen, jos hän löytäisi onnen jonkun muun kanssa. Minä olen hänen sydämensä saanut, minä olen häntä halannut ja se on kenties parasta, mitä voin tältä elämältä saada. Joku onnekas saa hänet kokonaan. Toivon vain, että tuo onnekas osaa arvostaa sitä mitä saa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et mitenkään. Minäkää en oo päässy. 2002 vuodesta lähtien ollu lääpällään yhteen tyyppiin. Enkä kykene uudelleen rakastumaan. Vanhapiika minusta tuli.. mutta olen hyväksyny kohtaloni. Toisaalta ompaha vapautta kun oon forever yksin. Ensi kuussa täytän 36.
Vierailija kirjoitti:
16 vuotta mennyt täällä. Ajattelen häntä lähes joka päivä edelleen. Olen jo omalla tahollani naimisissa toisen kanssa mutta haaveilen hänestä joskus iltaisin vaikka aviomies kuorsaa vieressä tyytyväisenä.
Olen kyllä kiitollinen aviomiehestäni. Hän on aivan ihana ja tuntuu etten ansaitse niin hyvää puolisoa koska tunnetasolla olen edelleen kiintynyt toiseen.
Tapaan edelleen "häntä". Suudelmaa pidemmälle emme koskaan ole menneet mutta hänon päättänyt elää elämäänsä yksin koska ei voi olla kanssani.
En tiedä, jos panisimme, haihtuisiko 16 vuoden taika?
Kyllä tuntuisi vähän ikävältä olla miehesi johon vain jostain syystä vaikutat tyytyvän. Varmaan ne lapset taas.
Etsit uuden samannimisen. On ketju aiheesta.
Vierailija kirjoitti:
Mieti, mitä menettäisit, jos menettäisit NYKYISEN mihesi/elämäntilanteesi-haluaisitko? Kaikilla ei edes miestä,vaikka sitä haluaisivatkin-eli summa summarum_lopeta valitus ja märehtiminen,ja ala elää elämääsi!
Sehän tässä juuri onkin, että minua ei niinkään haittaisi nykyisen mieheni menettäminen, vaan lasten elämän "pilalle" menenminen. Sen takia emme voi olla rakkaani kanssa yhdessä. Uskon, että ydinperhe on lapsille (ja lasten isälle) se paras vaihtoehto, jos vain osaan asennoitua oikein ja pääsen tästä asiasta yli.
Mun henkilökohtainen onni ei voi mennä lasten onnen edelle. Näin siis ajattelen. Silti se sattuu.
ap
Ihanaa kuulla, et vielä jollain on moraali, eikä vain ajattele itsekkäästi ja hedonistisesti omaa hetken onneaan. SE on oikeaa rakkautta, että teet hyviä tekoja lapsiasi kohtaan.
Parissa vuodessa tunteet yleensä haalenee, itsekin päässyt yli järkyttävästä ihastuksesta siinä ajassa. Onneksi en eronnut, nyt menee hyvin oman siipan kanssa.
16 vuotta mennyt täällä. Ajattelen häntä lähes joka päivä edelleen. Olen jo omalla tahollani naimisissa toisen kanssa mutta haaveilen hänestä joskus iltaisin vaikka aviomies kuorsaa vieressä tyytyväisenä.
Olen kyllä kiitollinen aviomiehestäni. Hän on aivan ihana ja tuntuu etten ansaitse niin hyvää puolisoa koska tunnetasolla olen edelleen kiintynyt toiseen.
Tapaan edelleen "häntä". Suudelmaa pidemmälle emme koskaan ole menneet mutta hänon päättänyt elää elämäänsä yksin koska ei voi olla kanssani.
En tiedä, jos panisimme, haihtuisiko 16 vuoden taika?