Lue keskustelun säännöt.
Mua kaduttaa lapsen saaminen
15.09.2011 |
Mulla oli pitkään vauvakuume ja lapsi oli toivottu. Lapsi on ollut helppo, mutta mua ahdistaa silti.
Mä en jaksa tätä arkea, mä kaipaan omaa aikaa ja omaa elämää. Mua puuduttaa tää kaikki.
Jos voisin, peruuttaisin koko jutun.
Kommentit (105)
Vierailija kirjoitti:
Mitä kuuluu ap?
Kiinnostaisi myös tietää
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Todella kiinnostava ketju hyvin vaietusta aiheesta.
Jos googlaa "lasten saaminen kaduttaa", "vanhemmuus kaduttaa", "lapset kaduttaa" jne. löytää valtavasti materiaalia suomenkielisestä internetistä. "Regretful parents" -haulla löytää sitten vielä enemmän.
Tämä ilmiö on aivan todellinen. Vaikkakaan ei ehkä maailman yleisin.
On siis mahdollista, että äiti katuu omia lapsiaan syvästi ja ikuisesti. Ettei se ole mikään ohimenevä ajatus esimerkiksi pikkulapsi-aikana. Mitä olen näitä lukenut, niin katumuksen syy on yleensä lapsen "hirviömäinen luonne" aikasyöppönä ja äidin oman elämän tuhoajana. Lapsen ikuinen vaativuus ja olemassaolo vie oman elämän ja vapauden lopullisesti ja sitä on joidenkin mahdoton kestää. Kyse ei ole mielestäni itsekkyydestä siinä mielessä miten täällä ovat jotkut kärjistäneet, siis ettei ole enää aikaa juosta baareissa. Kyse on ennemminkin jostain syvällisestä oman vapauden tuhoutumisen kokemuksesta.
Kaikkein pelottavinta tässä on se, ettei kukaan voi tietää miten käy. On olemassa naisia, jotka ovat poteneet vauvakuumetta, mielestään todella halunneet lapsen ja halunneet äitiyttä. Sitten kuitenkin käy näin. Tilanne on minusta kuin pahinta kauhuelokuvaa tuossa vaiheessa. Äitiydestä ei pääse koskaan eroon, mutta siitä ei myöskään kykene nauttimaan. Vertaistukeakaan ei juuri ole, koska aihe on niin ahdistava ja vaiettu.
Samanlaisia kokemuksia on varmasti ollut äideille Suomessa jo vaikkapa 1950-luvulla. Ei niistä silloinkaan paljon puhuttu. Silloin ei ehkä ollut nykyisen äärimmäisen hyvinvoinnin ilmeisesti monille synnyttämää harhaa, että elämä voitaisiin elää ilman kärsimystä. Tuska ja kärsimys nykyistä enemmän ehkä hyväksyttiin osaksi elämää? Näin ollen, ehkä tuon ajan äideille lasten katuminen oli sinänsä pienempi asia.
On mahdollista myös, että menee toisin. Luin verkosta kokemuksia, joissa nainen on saanut lapsia, vaikkei ollut varma olisiko niitä halunnutkaan. Ajattelin vain, että annetaan lasten tulla, ehkä se kuuluu elämään. Ja sitten kokemus äitiydestä onkin aivan yltiöpositiivinen. Ja kuvaa sitä siten, että ahdistaa ajatellakin, ettei olisi saanut lapsia, koska silloin olisi menettänyt tämän uskomattoman syvän lähes yliluonnollisen kokemuksen äidinrakkaudesta.
Tai sitten verkosta löytyy kuvaus, jossa äiti ei sinänsä kadu, mutta toteaa, että rakkaus omaan lapseen on samanasteista kuin rakkaus kissanpentuun. Että se mystinen ihmeellinen äidinrakkaus ei koskaan syntynyt, koska hänestä puuttui siihen ilmeisesti jotain kytkentöjä.
Eli hyvin monissa erilaisissa todellisuuksissa tämän asian suhteen Suomessa eletään. Mutta kaikki ne ovat TODELLISUUKSIA. Tässä ketjussa on toistunut tämä yleinen ilmiö, jota pidän eräänlaisena argumentaatio-virheenä. Eli tämä, että jos minun kokemukseni asiasta N on X, niin kaikki muut kokemukset asiasta N ovat virheellisiä. Ei se niin mene ja kaikki ymmärtävät sen, jos vähänkään pidempään miettivät. On monia erilaisia todellisuuksia. Ja yksi niistä on omien lastensa syvällinen ja loputon katuminen.
Olisipa kiinnostavaa kuulla AP:n mietteitä 14 vuoden jälkeen. Jos lapsi oli tuolloin neljä, on hän nyt täysi-ikäinen ja kohta muuttamassa pois kotoa.
Ikävä kyllä AP ei varmaan tätä ketjuaan muistakaan.
Järkyttää jotenkin nää tarinat. Siis en tuomitse. Itsellä ei lapsia ja olen todella kahden vaiheilla haluaisinko yrittää vai en. Nousi ahdistuspiikki kun eläydyin siihen, että mitä jos käykin näin. Mitä jos sitä lasta ei rakastakaan tai ei halua sitä elämään ja sitten on myöhäistä. Että helpomaa melkein oli ennen ehkäisyjä, kun ei tarvinnut miettiä liikaa :)
Mitä kuuluu ap?