Lue keskustelun säännöt.
En jaksa lapsiani, haluaisin olla lapseton
16.03.2010 |
En ole masentunut enää edes. Lääkitys on. Käyn psykoterapiassa. En ole sairas. En vaan jaksa lapsiperheen elämää, enkä kykene hoitamaan lapsiani. En nauti heistä, en jaksa iloita heistä, enkä jaksa antaa positiivista palautetta heidän tekemisistään. Huudan, karjun ja tunnen syyllisyyttä, että pilaan heidän elämänsä. En jaksa hoitaa heitä, tehdä mitään heidän kanssaan, tai ei heidän kanssaan voi edes tehdä mitään kuten harrastaa laskettelua, tai matkustelua kuten ilman lapsia. Hyvä jos opiskella pystyy ja tekemään töitä, ja senkin hampaat irvessä juoksujalkaa kodin ja töiden väliä, kiire aina joka paikkaan eikä mitään ehdi kunnolla.
Suunnittelen vain karkaavani jonkin toisen miehen kanssa ja jättäväni lapset isänsä tykö. Ei minusta ole äidiksi.
En ole edes koskaan nauttinut lapsista, pitänyt erityisemmin, oikeasti olen inhonnut aina lapsia. Kuvittelin asioiden muuttuvan omien lasten syntyessä ja kasvaessa, mutta jo raskaudet ja synnytykset olivat vaikeita ja pilasivat kroppani sekä vauvat elämäni.
Nyt vanhempi menee kouluun syksyllä, ja toinen seuraa parin vuoden päästä perässä. En voi kuvitellakaan kestäväni tätä lapsiperheen arkea vielä 15 vuotta.
Voisinko vain karata ja jättää lapset? Miehestä ei ole avuksi, se nytkin on töissä jo 12 h ollut tänään, ja matkustaa muutenkin paljon työkseen. Ehkä ero ja vastuu lapsista lähihuoltajana, ellei peräti yksinhuoltajana, herättelisi miehen ottamaan vastuun isänä.
Koti kuin kaaos, tapetti just meni jätskiin tätä kirjoittaessa, ja sattui melkein vesivahinko. Ja paperikori myllätty pitkin lattiaa. Ja vasta tulin kotiin parisuhdelomalta, joka ei toiminut odotetusti, ja nyt vaan on kaikki matkalaukut pitkin lattiaa odottamassa että joku eli minä jaksaisi pestä pyykit ja laittaa ne tavarat pois.
Odotan vain, että pääsisin edes nukkumaan, jotta huomenna taas sama rumba alusta. Eikä toivoakaan paremmasta. Päivät ja elämä vaan kuluu sivusta ohi ja lujaa kun sinnittelen. Ja lapsista kasvaa ihan kieroon kasvaneita, kun en jaksa edes opettaa niitä hiihtämään, luistelemaan, tai uimaan, istutaan vaan kotona katsomassa tv:tä tai pelaamassa jotain pleikkapelejä tai jotain semmoista. Lastenhuoltokin voisi sanoa jotain tästä menosta jo, mutta mitä nekään voi tehdä kuin silittää päätä.
Kommentit (89)
anna lapset pois.Jos niillä on niin kurjaa kanssasi.Paremmat eväät saattaisivat saada muualla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnen vain, että olisin parempi etä-äitinä, jaksaisin tsempata sen muutaman päivän kuukaudesta.
En suosittele lasten tekoa kenellekään, jos epäröittää yhtään.
Masennustesteistä olen saanut lähes puhtaat paperit, terapeuttini ihmettelee, miksi käyn siellä kun vaikutan niin selväjärkiseltä ja varmalta ja tiedän ratkaisut elämääni muutenkin tai varmasti kykenisin tekemään ilmankin terapeuttia tekemään ratkaisuni. Edelleen syön kyllä ihan varmuuden vuoksi masennuslääkitystä, jonka aloitin synnytysten jälkeen.
Ap, joka kuitenkin miettii, olisiko mitään muuta tapaa selviytyä arjesta. Miten muut kokee arkensa? Tai mistä revitte voimia jaksaa? Miten jaksatte iloita lapsistanne? Ei minua ilahduta kyllä yhtään lasten tekemiset, näen vain sen sotkun ja ne negatiiviset puolet. Yleisesti ottaen olen kyllä ihan positiivinen ihminen.
kaikki oireet täsmää. lääkityksesi ei ole kunnossa.
Et näköjään jaksa mitään muutakaan eli syy ei ole lapsissa. Et nauti töistäsi, et opiskelusta.
Itse olin samanlainen ja ajattelin samoin, tosin nautin työstäni ja tunsin suunnatonta onnea joka aamu kun olin saanut lapset hoitoon ja lähdin yksin työpaikaani kohden. Illat ja varsinkin viikonloput oli yhtä tuskaa.
Jouduinpa sitten lastensuojelun asiakkaaksi ja kun se kyttäys alkoi aloin tajuta miten tärkeitä lapset onkaan minulle ja että en ehkä olekaan ihan toivoton äiti. Nyt osaan jo nauttia lapsistani ja välillä inhoan heitä tai heidän käytöstään. Toivon, että vielä joskus pääsisin vapaaksi lastensuojelun kynsistä ja voisin ilman stressiä nauttia arjesta lasten kanssa ja samalla pelkään pahinta. En voisi elää ilman lapsiani. Aikaisemmin olin valmis antamaan ne pois. Nyt pelkään menettäväni heidät.
mä luulen et toi sun miehen osuus aiheuttaa ton sun olon. et varmaan saa tarpeeksi aikaa levätä ja olla itseksesi.
mitenköhän sun lapset kokee tän?
15v vielä hmm onko sulla siis joku 5v ja koululainen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et näköjään jaksa mitään muutakaan eli syy ei ole lapsissa. Et nauti töistäsi, et opiskelusta. Itse olin samanlainen ja ajattelin samoin, tosin nautin työstäni ja tunsin suunnatonta onnea joka aamu kun olin saanut lapset hoitoon ja lähdin yksin työpaikaani kohden. Illat ja varsinkin viikonloput oli yhtä tuskaa. Jouduinpa sitten lastensuojelun asiakkaaksi ja kun se kyttäys alkoi aloin tajuta miten tärkeitä lapset onkaan minulle ja että en ehkä olekaan ihan toivoton äiti. Nyt osaan jo nauttia lapsistani ja välillä inhoan heitä tai heidän käytöstään. Toivon, että vielä joskus pääsisin vapaaksi lastensuojelun kynsistä ja voisin ilman stressiä nauttia arjesta lasten kanssa ja samalla pelkään pahinta. En voisi elää ilman lapsiani. Aikaisemmin olin valmis antamaan ne pois. Nyt pelkään menettäväni heidät.
Mitä tapahtui?
Sinussa olisi selvästi kirjailijan ainesta, ja ihan positiivisessa mielessä sen sanon :)
Luulenpa, että perusjuju on siinä, että olet tyytymätön itseesi, mieheesi ja parsuhteeseenne. Lapseet ovat teidän tuotos, eivät teidän syynne pahaanoloon.
Millainen on lapsuutesi? Vaikka perusasiat olisivatkin olleet kunnossa, oletko saanut aitoa hyväksyntää isäsi taholta? Sitä, että olet saanut tuntea olevasi prinsessa, ihana isin tyttö? Jos et, niin todennäköisesti elämäsi ongelmalliset kohdat kulminoivat tuohon...
Ja miksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
fiilikset. Lapsiperhearki nyt vaan on niin kerta kaikkisen paskaa ja vittumaista että odotan vaan aikaa että päiväkotipaikat lapsille saan.
Kannattaisikohan tosiaan miettiä ennen kun tekee niitä lapsia. Ja miks pitää tehdä vielä kaiken lisäks noin monta lasta, jos ei jaksa yhtä ainuttakaan. Ja joo jos karjut niille, etkä jaksa niitä yhtään niin teet niistä häiriintyneitä luokan kauhukakaroita, joista paistaa kilsojen päähän et kaikki ei oo kotona hyvin. Ja ne sekaantuu helposti alkoholiin, seksiin ja huumeisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse yritän saada kolmatta lasta alulle ja nautin todella suunnattomasti lapsistani! Onkohan nyt niin, että ap:n ja muiden elämässä ei vaan ole tarpeeksi muita virikkeitä? Suosittelen kyllä ehdottomasti hankkimaan jonkun oman harrastuksen, joka saa mielialan ylös.
Ja apua lastenhoitoon, ehdottomasti!
Minä voin ottaa lapsenne sijoitukseen, jos et niiden kanssa halua elää. Auttaako ajatus siitä, että lapsiperhe-elämä ei ole pakollista? Joskus pelkästään ajatus asiantilan vapaaehtoisuudesta auttaa!?
Tsemppiä teille ja erityisesti lapsillenne!
Mulla ihan samat ajatukset. En koskaan olisi halunnut lapsia, mutta tein silti kaksin kappalein. Loppujen lopuksi lähdin ja minusta tuli etä-äiti. Aluksi kaikki meni todella hyvin, mutta mies ei lasten kanssa halunnut elää ja vuoden päästä lapset muuttivat mun luo. Helpotusta on tullut siinä ettei ole enää sitä kolmatta lasta (eli miestä) nurkissa pyörimässä.
Jos saisin aikaa kääntää taaksepäin, en IKINÄ tekisi lapsia. Kaikista omituisinta tässä on se, että sisimmässäni tiesin koko ajan etten halua lapsia eikä minusta äidiksi ole. Miehille se on niin helppoa, kukaan ei arvostele kun niistä tulee etävanhempia, mutta annas olla kun äiti sanoo ettei jaksa perhe-elämää niin silloin pakko olla jotain vialla ja vähintäänkin vaikeasti masentunut. Ei se oikeasti vaan aina mene niin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
miten vittumaista ja paskaa lapsiperhearki oikeasti on. Yhden kanssa saattaa olla jopa niin ihanaa, että erehtyy toisen lapsen tekemään ja siitä se helvetti sitten alkaa, ellei lapsilla ole ikäeroa vähintäänkin 7 vuotta.
En jaksaisi ainaista huutoa, sotkua, tappelua, mekastusta, äitiäitiäiti-rankutusta. En jaksaisi olla koko ajan tekemässä jotain. Haluaisin istua sohvalla, haluaisin olla yksin.
Varsinkin jos on saanut olla hetken ihan yksikseen, esim. sairaslomapäiän, on tosi vaikea jaksaa lasten kanssa. Jotenkin on vaan pettynyt olo, "ainiin tätähän se olikin", kun alkaa taas se lapsikaruselli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onhan se välillä raskasta mutta en millään luopuisi lapsistani!
Hanki apua!
miten vittumaista ja paskaa lapsiperhearki oikeasti on. Yhden kanssa saattaa olla jopa niin ihanaa, että erehtyy toisen lapsen tekemään ja siitä se helvetti sitten alkaa, ellei lapsilla ole ikäeroa vähintäänkin 7 vuotta.
ylivilkkaita tms. Eihän nyt kouluun menevät ja vähän nuoremman nyt mitenkään enää pitäisi niin kauheasti sotkea. kyllähän tuon ikäisten kanssa voi jo sopia selkeät pelisäännöt, laittaa siivoamaan omat jälkensä ja 6-vuotias on jo ihan tehokas apualainenkin monissa käytännön jutuissa. Tietysti jos olet ollut pitkään saamaton, etkä ole saanut lapsia opetettua omatoimisuuteen, kun et saa heitä opetettua hiihtämään ja muutakaan. Meillä 6-vuotias käy jo yksin kaupassakin.
Mutta kyllähän minustakin kuulostaa, että masentunut olet. Arki nyt tökkii välillä kaikilla, mutta juuri tuo, ettet saa iloa mistään. Ehkä on vähän lapsellista, että luulet, että olisit onnellisempi lapsettomana ja viettäisit jotain auvoista luksuselämää samppanja-aamiaisineen yms. Todennäköisesti silloin vasta onneton olisitkin ja kaipaisit perhettä yms. Mitä terapeuttisi sanoo näihin asioihin, joita täällä kerrot. Jos tilanne on noin surkea, niin kyllä varmaan lastensuojelu tosiaan on tarpeen.
Kieltämättä se on joskus vähän hukassa, etenkin jos ei ole nukkunut kunnolla, on tulossa kipeäksi, ei ole jaksanut siivota, kämppä on räjähtämäisillään roinasta, tukka on huonosti, iho kukkii, ei ole syönyt hyvin ja on muita huolia. Silloin sitä vaan sinnittelee. Mutta kuitenkin vaikka olosuhteet olisi hyvät tai huonot, oma asenne ratkaisee. Olen sitä mieltä, että arki ei vaan aina ole suuria tunteita ja ikimuistoisia elämyksiä, mutta pienistä jutuista voi iloita silti. Ja niitä pieniä hyviä juttuja ei näe, jos vaan viuhtoo tukka silmillä stressaantuneena, vaan ne vaatii sitä pientä hengähdystä ja ajassa olemista.
Auringonpaiste ulkona, joku kaunis esine: taulu, lasi, koru, vaate tai muu, hyvä kuppi kahvia, hyvä ruoka, mieltä ylentävä runon pätkä, mielenkiintoinen keskustelu vaikka netissä, nuo on sellaisia jotka ei hirveesti vaadi panostusta mutta muistuttaa että itse olen muutakin kuin kotirobotti ja elämässä on muutakin kuin pyykkivuoret ja riitelevät lapset... Osa niistä jutuista, mitä teen, on ns. hölmöjä, mutta joillekin on ihan fysiologisetkin selitykset, tekemällä tiettyjä asioita saa aikaan muutoksia mielialaankin. Mikä vaan mikä herättää positiivisia, inhimillisiä tunteita on hyvä. Silloin kun ärsytys alkaa nousta, syvään hengitys ja uloshengityksellä vääntää hymyn naamalle. Hyvää musiikkia soimaan ja tanssimaan lasten kanssa tai ilman. Nauruterapiaa lasten kanssa. Ottaa hetken hengähdystauon vaikka monta kertää päivässä, käyttää sen (omasta ja lapsen mielialasta riippuen) pelkkään sylittelyyn ja juttelemiseen tai kutitteluun ja hassuttelemiseen lapsen kanssa, ja keskittyy itse myös siihen hetkeen. Lisää hellyyttä ja fyysisyyttä arkeen, hellä kosketus on elinehto ihmiselle.
Sen vastapainoksi että opettelee olemaan läsnä ja elämään tunteita, joskus jos on vaan pakko suorittaa jotain, voi myös olla avuksi jos osaa heittäytyä haaveilemaan.
vaan useimmiten raskasta. En silti luopuisi lapsistani.
Hanki ite apua, itsepetos ei ole tervettä.
Kun mieskään ei näköjään pysty.
Sä olet niille kuitenkin kaikki mitä niillä on.
Eikä sen äidin oikeesti tarvii olla mikään huippusuoriutuja.
Kotikin voi olla sekaisin, ei ne lapset sitä äitiä vähemmän rakasta jos ei jaksa kokoajan siivota.
että et ajattelisi lapsiasi "lapsina" vaan ihmisinä, ainutlaatuisina persoonallisuuksina? En oikein ymmärrä tuota "en ole koskaan pitänyt lapsista". Eihän sun omat lapset ole mitään "lapsia" yleistettynä, vaan omia persooniaan, joihin sun vaan pitäisi tutustua. Heillä voi olla vaikka kuinka paljon annettavaa sinulle!
Älä piiloudu niiden sotkujen ja sekasorron alle, vaan kohtaa lapsesi oikeasti. Ja niin kuin jossain aikaisemmassakin viestissä sanottiin, hellitelkää toisianne! Hiero vaikka lasten hartioita tai rapsuta selkää, anna heidän tehdä sinulle kampauksia jne. Siihen ei paljon vaadita, mutta kaikille tulee varmasti hyvä mieli.
Tsemppiä ja jaksamista teille!
Eikö mikään arjessa inspiroi? Mistä tiedät ettei taustalla enää ole mitään masennusta?